Ali Aaltonen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ali Aaltonen
luutnantti
Ali Aaltonen.JPG
Piirros Aaltosesta vuodelta 1916.
Syntynyt 2. elokuuta 1884
Jämsä
Kuollut toukokuu 1918 (32 vuotta)
Lahti
Ammatti toimittaja, puoluetoimitsija
Joukko-osasto Venäjän lippu Venäjän keisarillinen armeija (1904–1905)
Red flag.svg Punakaarti (1917–1918)
Osanotto
taisteluihin
Venäjän–Japanin sota, Suomen sisällissota

Aleksi ”Ali” Aaltonen (2. elokuuta 1884 Jämsä[1] – toukokuu 1918 Lahti[2]) oli suomalainen toimittaja, joka palveli myös upseerina Venäjän keisarillisessa armeijassa ja toimi myöhemmin Suomen sisällissodan aikana punakaartin ensimmäisenä ylipäällikkönä. Sodan loppuvaiheessa Aaltonen teloitettiin Lahdessa Hennalan vankileirillä.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aaltonen syntyi itsellisen Kasper Kallenpojan ja Amanda Matintyttären perheeseen Jämsän Kerkkolassa. Köyhistä oloista lähtenyt Aaltonen pääsi hyväntahtoisen kansakoulunopettajansa kustantamana aloittamaan Jyväskylän lyseon II luokalla vuonna 1897. Hän ei kuitenkaan käynyt koulua loppuun, vaan erosi VII luokalta 1903 ja värväytyi Venäjän armeijaan.[1] Vuosina 1904–1905 Aaltonen osallistui krenatöörirykmentin luutnanttina Venäjän–Japanin sotaan ja oli sen päätyttyä sosialistien mukana vuoden 1905 vallankumouksessa.[3] Kapinallisten kukistuttua Aaltonen vangittiin Moskovassa ja tuomittiin lisäksi menettämään sotilasarvonsa. Vapautumisensa jälkeen Aaltonen palasi Suomeen, työskennellen toimittajana Turussa, Viipurissa ja Kotkassa ilmestyneissä sosialidemokraattisissa sanomalehdissä sekä SDP:n puoluetoimitsijana. Kirjoittaessaan hän käytti myös nimimerkkiä ”Ali Baba”.[4] Aaltosen kirjallinen tuotanto käsittää lehtijuttujen ohella sanomalehdissä julkaistua runoutta ja proosaa.[5]

Sisällissodan alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuussa 1917 Aaltonen oli Helsingissä organisoimassa Työväen järjestyskaartia, josta myöhemmin muodostuivat sisällissodan aikaiset punakaartit. Marraskuun viimeisenä päivänä SDP ja Suomen Ammattijärjestö valitsivat järjestyskaartille uudeksi johtoelimeksi viisimiehisen ylimmän toimikunnan.[6] Samalla Aaltonen nimitettiin järjestyskaartin ylipäälliköksi, kun pietarilainen Adolf Taimi oli aluksi kieltäytynyt tehtävästä. Aaltosen valintaan vaikuttivat erityisesti hänen Venäjällä hankkimansa upseerikoulutus sekä Kaukoidässä saatu sotakokemus.[7]

Tammikuun alussa Aaltonen matkusti Pietariin hankkiakseen bolševikeilta aseapua Suomen punakaarteille. Hän kuitenkin ratkesi juopottelemaan, jolloin matka venyi parin viikon pituiseksi, eikä Aaltosen olinpaikkaa tiedetty Suomessa. Tammikuun 13. päivänä kokoontunut järjestyskaartin yleisesikunta päättikin, että tyhjäksi jäänyt ylipäällikön paikka on täytettävä mahdollisimman nopeasti. Aaltosen toimintaa oli arvosteltu jo aikaisemmin ja hänen ylipäälliköksi valintaansa pidettiin virheenä. Aaltosen suhtautui alusta alkaen pessimistisesti punakaartien mahdollisuuksiin aseellisessa selkkauksessa, mikä taas teki hänestä monien mielestä liian passiivisen ylipäällikön tehtäviin.[8]

Aaltosen Neuvosto-Venäjältä hankkima aselasti lähti lopulta kohti Viipuria 27. tammikuuta. Suomeen palannut Aaltonen antoi samana päivänä viisisivuisen päiväkäskyn, jossa Työväen järjestyskaarti ja Helsingin punakaarti yhdistetään. Samalla annettiin koko maan järjestyskaarteja koskeva liikekannallepano ja määrättiin hallitus vangittavaksi, mikä merkitsi vallankumouksen käynnistymistä. Lisäksi Aaltosen päiväkäsky sisälsi lukuisia yleisiä määräyksiä ja ohjeita vallankumouksen toteuttamiseksi sekä ohjeistusta punakaartien sotilaskoulutukseen.[9]

Aaltonen yritti myös keskittää ylintä johtoa komentamansa Helsingin yleisesikunnan käsiin, mutta ei kuitenkaan onnistunut suunnitelmissaan.[10] Sen sijaan SDP:n toimeenpaneva komitea päättää myöhemmin illalla erottaa hänet tehtävästään ja nimittää tilalle toimittaja Eero Haapalaisen. Aaltonen jäi punaisten viimeiseksi sotilaskoulutuksen saaneeksi ylipäälliköksi. Pietarin tapahtumien lisäksi erottamisen syynä oli, että hänen katsottiin viivytelleen joukkojen mobilisoinnissa, koska toimeenpaneva komitea oli antanut määräyksen liikekannallepanosta jo vuorokautta ennen Aaltosen päiväkäskyä.[7]

Erottamisen jälkeen Aaltonen siirrettiin alempiin järjestelytehtäviin, joissa hän venäläisen everstin Mihail Svetšnikovin avustuksella laati 30. tammikuuta päivätyn punaisten hyökkäyssuunnitelman.[11] Myöhemmin hän siirtyi Hämeen rintaman sodanjohtoon Tampereelle, missä komentajina toimivat Svetšnikov, Hugo Salmela ja viimeisenä Verner Lehtimäki. Maaliskuun alussa Aaltonen laati Svetsnikovin kanssa punaisten uuden yleishyökkäyksen.[12]

Pako Tampereelta ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aaltonen pakeni kaupungista Tampereen taistelun viimeisenä päivänä huhtikuun 5. ja 6. päivän välisenä yönä. Hän johti yhtä valkoisten saartorenkaan läpi murtautunutta punaisten osastoa. Useasta sadasta miehestä koostunut joukko lähti liikkeelle Pispalan Pölkkylänniemestä ja kiersi Näsijärven jäätä pitkin valkoisten selustan ohi Ylöjärven Mutalaan. Muita samassa yhteydessä paenneita osastoja johtivat Aatto Koivunen ja Verner Lehtimäki. Ylöjärveltä he jatkoivat matkaansa Viljakkalan, Hämeenkyrön ja Karkun kautta Vesilahdelle, jossa punaisten pääjoukot tuolloin olivat.[13] Itää kohti suuntautunut pakomatka katkesi kuitenkin valkoisten käsiin Nastolassa Villähteen rautatieasemalla. Aaltonen vietiin Lahteen Hennalan vankileirille, jossa virolainen sotarikollinen Hans Kalm teloitti hänet pistoolilla toukokuussa. Aaltosen ruumis haudattiin aluksi satojen muiden punaisten tavoin Hennalan joukkohautaan, josta ne myöhemmin siirrettiin Mustankallion hautausmaalle.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Wanne, Olavi: Jyväskylän lyseo 1858–1958 II. Jyväskylän lyseon satavuotismatrikkelit. Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1958.
  2. Aaltonen, Ali Suomen Sotasurmat 1914−1922. Viitattu 17.7.2015.
  3. Smele, Jonathan D.: Historical Dictionary of the Russian Civil Wars, 1916-1926, s. 83. Washington DC: Rowman & Littlefield Publishers, 2015. ISBN 978-144-22528-0-6.
  4. Haapala, Pertti & Hoppu, Tuomas (toim.): Sisällissodan pikkujättiläinen, s. 95–96, 101, 104, 117, 190, 196. Porvoo: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35452-0.
  5. Aleksi (Ali) Aaltonen Museo24. Viitattu 4.4.2007.
  6. Haapala, Pertti: Suomi 24.11.–30.11.1917 1997. Suomi 80. Viitattu 23.7.2016.
  7. a b c Rislakki, Jukka: Kauhun aika: Neljä väkivallan kuukautta Jämsässä 1918, s. 19– 21. Jyväskylä: Gummerus, 2008. ISBN 978-951-20748-6-0.
  8. Hautamäki, Kirsi: Suomi 12.1.–18.1.1918 1997. Suomi 80. Viitattu 23.7.2016.
  9. Viikko 1, 28.1.1918–3.2.1918: Punaisia lähteitä Kansalaissota asiakirjojen kertomana. Viitattu 23.7.2016.
  10. Kivikari, Jukka: ”Punaisten voimien offensiivinen sodankäynti Suomen vapaussodassa. Arvosteleva tarkastelu”, Tiede ja ase: Suomen Sotatieteellisen Seuran vuosijulkaisu Vol. 2 (1934), s. 9, 12. Helsinki: Suomen Sotatieteellinen Seura, 1934. Teoksen verkkoversio.
  11. Kronologia: Tammikuu Svinhufvud: Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet. Viitattu 23.7.2016.
  12. Manninen, Olli: Sisällissodan tapahtumia 1: sodan alkuvaiheet Pala Suomen historiaa. Viitattu 23.7.2016.
  13. Punaisten pakoretki 6.4. Näsijärven kautta Punainen Pispala. Viitattu 23.7.2016.