Tampereen taistelu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tampereen taistelu
Osa Suomen sisällissotaa
Tammelan kaupunginosa taistelun jäljiltä
Tammelan kaupunginosa taistelun jäljiltä
Päivämäärä:

16. maaliskuuta6. huhtikuuta 1918

Paikka:

Tampere

Lopputulos:

Valkoisten ratkaiseva voitto

Osapuolet

Valkoiset

Punaiset

Komentajat

C. G. E. Mannerheim, Harald Hjalmarson, Karl Fredrik Wilkman, Martin Wetzer, Ernst Linder, Eduard Ausfeld

Hugo Salmela†, Verner Lehtimäki, Eino Rahja, Aatto Koivunen

Vahvuudet

16 000

14 000

Tappiot

700–900 kaatunutta

1 000–1 500 kaatuneina, 11 000 vankeina

Suomen sisällissodan taistelut
OuluVilppulaKyröskoskiLänkipohjaAhvolaLahtiKuruTampereHelsinkiSyrjäntakaViipuri

Tampereen taistelu käytiin 16. maaliskuuta6. huhtikuuta 1918, kun valkoiset valloittivat Tampereen Suomen sisällissodassa. Valkoisia johti C. G. E. Mannerheim. Taisteluun osallistuneiden joukkojen määrillä mitattuna Tampereen taistelu oli Pohjoismaiden siihen astisen sotahistorian suurin.

Valkoisten voittamasta Tampereen taistelusta tuli sisällissodan käännekohta. Taktisesti valkoinen puoli kärsi kuitenkin yllättävän suuria tappioita, sillä taisteluun ryhdyttiin suoraan liikkeestä. Osittain syynä oli Mannerheimin tarve käydä ratkaisutaistelu ennen kuin saksalaiset joukot ehtisivät vaikuttaa sodan kulkuun, mutta osittain kyseessä oli punaisten aliarviointi. Punakaartin joukot olivat luovuttaneet vain vähäistä vastarintaa tehden valkoisille kaikki taajamat Vilppulan ja Messukylän välillä. Punakaartin joukkojen kuri oli kehno ja ne joutuivat useimmiten paniikkiin pelätessään saarrostusta. Tampereella joukot olivat kuitenkin jo motissa eikä staattinen puolustus vaatinut enää yhtenäistä johtoa. Punaiset pakottivatkin valkoiset käyttämään lähes kaikki reservinsä kaupungin valloitukseen, josta tuli molemmille osapuolille verinen. Tampereen taisteluissa kuoli noin 2 000 punaista, joista yli puolet oli teloitettuja vankeja. Valkoisia kuoli noin 700.

Ennen Tampereen taistelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Tampereen punakaarti

Tampereella punakaarti kaappasi vallan viimeistään tammikuun lopussa 1918[1]. Jo joulukuussa Tampereen työväentalossa oli pidetty punakaartien perustava kokous, johon otti osaa punakaartien johtoa kaikkialta Etelä-Suomesta. Mukana olivat esimerkiksi Hugo Salmela ja Viktor Ripatti Lappeenrannan punakaartista. Kaksi ja puoli kuukautta kestäneen rintamataisteluiden vaiheen aikana Tampereen joukkoja soti lähinnä Vilppulan ja Ikaalisten rintamilla. Valkoinen väestö joutui Tampereella kotitarkastusten ja ase-etsintöjen kohteiksi. Punainen terrori kaupungissa oli vähäistä, ulkopaikkakuntalaiset kaartilaiset tekivät kuitenkin muutamia surmatekoja. Mielialoja kiristi kuitenkin ennen kaikkea Suinulan verilöyly 28. tammikuuta[2]. Tampereella surmattiin myös kassakaappitehtailija Kaarlo Granat Turun punakaartilaisten toimesta[3]. Pyynikillä puolestaan ammuttiin kansanedustaja Juho Saari ja pispalalainen huvilanomistaja Ernst Wahren valkoisten hyväksi toimimisesta 29. maaliskuuta[4]. Tampereelle saapui Pietarista Eino Rahjan asejuna, jossa saatettiin tuoda Tampereen punaisille jopa tuhansia kiväärejä ja panssariauto[5]. Lokomolla alettiin myös valmistaa panssarijunia. Rintama vakiintui kulkemaan Noormarkusta Kankaanpään kautta Ikaalisiin ja siitä edelleen Kurun ja Ruoveden kautta Vilppulaan ja edelleen Päijänteelle. Suurempia yhteenottoja tapahtui Kankaanpään–Lavian seudulla, Vilppulassa ja Väärinmajalla helmikuussa 1918. Taistelut jatkuivat pitkälle maaliskuuhun, kunnes punaisten rintama romahti Kurussa ja Vilppulassa maaliskuun keskivaiheilla. Tampereen taistelua edelsi punaisten niin sanotun Pohjoisen rintaman murtuminen maaliskuussa 1918 ja punaisten yleishyökkäyksen epäonnistuminen; Haapamäen risteysasemaa ei saatu vallattua. Punaisten johto Tampereella oli alkuaan Kustaa Mikko Evän piiriesikunnalla, kunnes Tampereen teknilliseen opistoon perustettiin Pohjoisrintaman yleisesikunta, jonka johtoon valittiin Kotkan punakaartiin kuulunut näyttelijä Hugo Salmela. Tampereella vaikuttivat myös punakaartin johtomiehet Ali Aaltonen, Eino Rahja ja Tuomas Hyrskymurto[6].

Kaupungin saartaminen 15. maaliskuuta – 2. huhtikuuta 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheimin suunnitelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartta Tampereen saartamiseen osallistuneiden valkoisen armeijan neljän ryhmän etenemisestä.

Maaliskuun alussa valkoisten ylipäällikkö Mannerheim päätti, että ennen saksalaisten odotettavissa olevaa maihinnousua Etelä-Suomeen olisi saavutettava ratkaiseva voitto, jollaiseksi sopisi Tampereen valtaaminen. Tampere oli punaisten tärkein rintamatukikohta ja merkittävä huoltokeskus. Operaatiota varten muodostettiin neljä armeijaryhmää, joihin kuului yhteensä noin 12 000 miestä. Lännestä ja luoteesta Tamperetta kohti etenivät eversti Ernst Linderin komentama Satakunnan ryhmä (2 700 miestä) ja eversti Harald Hjalmarsonin komentama Hjalmarsonin osasto (1 650 miestä). Idästä ja koillisesta etenivät eversti Martin Wetzerin komentama Hämeen ryhmä (2 870 miestä) ja eversti Karl Fredrik Wilkmanin komentama Jämsän ryhmä (3 750 miestä). Tarkoituksena oli ensin saartaa Tampereen pohjoispuolella olleet punaiset joukot siten, että Wetzerin Hämeen ryhmä sitoisi hyökkäyksellä punaiset asemiinsa Vilppulan rintamalla samalla kun vastakkaisista suunnista etenevät Hjalmarson ja Wilkman valtaisivat Oriveden, mikä katkaisisi punaisilta perääntymistien etelään. Sen jälkeen Linderin Satakunnan ryhmän oli tarkoitus saartaa myös Tampere etelästä etenemällä Lempäälään. Näin muodostuisi kaksi suurta mottia, toinen Tampereelle ja toinen pohjoisemmaksi Vilppulan ja Oriveden väliin.[7]

Yritys saartaa punaiset Tampereen pohjoispuolella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Operaatio käynnistyi 15. maaliskuuta, kun Hjalmarsonin osasto lähti etenemään Virroilta kohti Kurua. Kurun taistelu kesti seuraavaan päivään, minkä jälkeen punaiset vetäytyivät sieltä Tampereen suuntaan. Hjalmarson ei kuitenkaan huomannut tätä heti, joten hän miehitti Kurun vasta maaliskuun 17. päivänä, ja hänen etenemisensä Oriveden suuntaan viivästyi ja sujui hitaasti. Hänen joukkonsa ylittivät Muroleen kanavan ja valtasivat Muroleen vasta Mannerheimin patistelun jälkeen 19. maaliskuuta. Wilkman puolestaan aloitti hyökkäyksensä Länkipohjassa 16. maaliskuuta ja saavutti voiton samana päivänä Länkipohjan taistelussa, minkä jälkeen hän oli valmis etenemään Orivedelle. Wetzerin oli määrä aloittaa eteneminen Vilppulassa 17. maaliskuuta, mutta hän ei saanut sitä käyntiin juuri lainkaan. Wilkman päätti tämän vuoksi peruuttaa hyökkäyksensä Orivedelle, mutta osa hänen joukoistaan ei ehtinyt saada käskyä ja aloitti hyökkäyksen aamulla 18. maaliskuuta. Seinäjoen Krenatööripataljoona onnistui valtaamaan Oriveden aseman, mutta samana päivänä pohjoisesta Lylystä tullut punaisten panssarijuna pakotti valkoiset perääntymään. Wilkmanin joukot valtasivat Oriveden uudelleen 20. maaliskuuta, mutta punaiset olivat sitä ennen ehtineet evakuoida pohjoisen rintaman joukkonsa Oriveden eteläpuolelle, joten suunnitelma Tampereen pohjoispuolelle luotavasta motista epäonnistui. Hjalmarson ei lopulta koskaan saapunut Orivedelle, vaan kääntyi etelään kohti Teiskoa, jonne hän saapui joukkoineen 20. maaliskuuta. Wetzerin joukot puolestaan lähtivät etenemään rautatietä pitkin kohti Siitamaa ja Suinulaa.[7]

Linderin komentama Satakunnan ryhmä, jonka oli määrä saartaa Tampere etelästä, oli juuttunut taisteluihin Hämeenkyröön. Mannerheim määräsi 21. maaliskuuta Hjalmarsonin palaamaan Näsijärven jään yli länteen Linderin avuksi. Hjalmarsonin osasto valtasi Viljakkalan 23. maaliskuuta ja alkoi sen jälkeen edetä Satakunnan ryhmän kanssa kohti Tamperetta. Kun Linderin joukot eivät kuitenkaan näyttäneet ehtivän ajoissa Tampereen eteläpuolelle lännestä, Mannerheim siirsi tämän tehtävän idän suunnasta lähestyneelle Wilkmanille. Mannerheimin tavoitteena oli nyt vallata Tampere 25. maaliskuuta.[8]

Tampereen saartaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punakaartilainen Axel Flor Nummelta vierellään sairaanhoitaja. Nummen punakaartilaisia osallistui Tampereen taisteluun.
Punakaartilainen Johannes Pettersen Tampereelta.

Tampereen punakaartin esikunnan päätöksellä kaupungin lähiympäristöä alettiin miehittää 19. maaliskuuta ja punaisten Pohjoisrintaman komentaja Hugo Salmela julisti seuraavana päivänä kaupungin sotatilaan.[9] Tampereen punaiset valitsivat 21. maaliskuuta pidetyssä kokouksessa johdon kaupungin puolustukselle. Ylipäälliköksi nimettiin odotetusti Salmela ja hänen apulaisekseen Kusti Kulo. Myös Suomen punakaartin entinen ylipäällikkö Ali Aaltonen oli tuolloin Tampereella, mutta ei juuri osallistunut kaupungin puolustukseen. Salmelan käytössä olleet joukot käsittivät noin 14 000 miestä ja naista, joista pääosa oli Pirkanmaalta, mutta noin kolmasosa Turun seudulta ja Uudeltamaalta tulleita punakaartilaisia.[8] Punaiset järjestivät ennen taistelun alkua vallankumoushautajaiset, joissa Yrjö Sirola puhui ja Aarne Orjatsalo lausui Jussi Raition kirjoittaman runon[10]. Hautajaisissa Pyynikin Termopylain tasangolle haudattiin 23 kaatuneen punakaartilaisen ruumiit[11]. Paikalla oli jo aiemminkin pidetty sankarihautajaisia. Ennen taistelun alkua Tampereella kävi punaisten korkeinta johtoa, Otto-Ville Kuusinen[12] ja Kullervo Manner kiihottamassa joukkoja taisteluun. Manner puhui Keskustorilla punakaartilaisille, ja väitti mm. että punakaarti yhä eteni Ikaalisissa ja että Ikaalisten kirkontorni oli jo ammutti hajalle. Ennen taistelua Tampereelta poistuivat punaisten johtajista mm. Eino Rahja, Aleksanteri Vasten, Tuomas Hyrskymurto, August Lindell ja muutamat muutkin punaisten korkeimpaan sotilasjohtoon kuuluneet. Kuitenkin Salmela ja esimerkiksi Verner Lehtimäki jäivät kaupunkiin[13]. Salmelan neuvonantajana toiminut venäläinen eversti Georgi Bulatsel laati Tampereen ensimmäisen puolustussuunnitelman, mutta jäi sen jälkeen tuntemattomasta syystä syrjään, vaikka ei jättänytkään Tamperetta.[14]

Valkoisten yleishyökkäys Tampereen saartamiseksi alkoi 21. maaliskuuta. Wilkmanin joukot valtasivat Kangasalan 22. maaliskuuta. Kangasalan punaisten johtaja G. T. Laine järjesti joukot puolustukseen, mutta taistelujen jälkeen punaiset vetäytyivät[15]. Mestaripainija Mikko Kokko onnistui vielä murtautumaan valkoisten linjojen läpi ja etenemään Jyväskylän rataa pitkin Kangasalle, jossa hän valtasi uudelleen Suinulan aseman, mutta hänkin joutui pian perääntymään Vehmaisiin[16]. Ensimmäiset yhteenotot Tampereen taistelussa käytiin Aitolahdella 23. maaliskuuta[17]. Vatialan kohdalla oli kahakka, jossa valkoiset menettivät kuusi kaatunutta, ja tämä ennakoi Tampereen taistelua.lähde? 23. maaliskuuta valkoisten tykit Aitolahdessa ja Kangasalla kantoivat jo Tampereelle, ja kaupungin reunoille alkoi putoilla kranaatteja.[9] Hjalmarsonin ja Linderin hyökättyä yhtä aikaa punaisten rintama Kyröskoskella romahti 23. maaliskuuta ja päälliköidensä käskyistä välittämättä punakaartilaiset pakenivat Siuroon ja sieltä edelleen Nokian kautta Tamperetta kohti.[18]

Wilkmanin joukot hyökkäsivät Kangasalta käsin Lempäälään, jonka ne valtasivat lähes ilman tappioita 24. maaliskuuta.[8] Ne saivat vallattua noin kymmenen kilometrin osuuden Helsinki–Tampere-radasta, mikä katkaisi Tampereen tärkeimmän huoltoyhteyden.[9] Maaliskuun 25. päivän iltaan mennessä osa Wilkmanin joukoista eteni Lempäälästä Tampereen suuntaan aina Hatanpäähän saakka, ja saman päivän aikana Hjalmarsonin joukot valtasivat Ylöjärven.[8] Linderin joukot puolestaan katkaisivat Siurossa Tampere–Pori-radan ja valtasivat Nokian 27. maaliskuuta.[19] Punaisten huoltoyhteydet etelästä ja lännestä saatiin näin katkaistua kokonaan ja Tampere jäi saarroksiin. Saartorengas ei kuitenkaan ollut täydellinen, sillä yksittäisiä punaisia osastoja onnistui kulkemaan sen läpi aina Tampereen taistelujen loppuun saakka.[8]

Myös Messukylässä käytiin kirkon ympäristössä ankaria taisteluja. Punaiset olivat järjestäytyneet harjulle puolustukseen Anders Hildenin johdolla[20]. Punaisiin joukkoihin Messukylässä kuului helsinkiläisiä ja paikallisia kaartilaisia Tampereelta ja muista lähikunnista.[20] Jääkäriluutnantti Armas Kohonen yritti 23. ja 24. maaliskuuta välisenä yönä vallata Messukylän harjun kolmen Vöyrin pataljoonaan kuuluneen komppanian voimin ja sai hetkeksi Takahuhdin kylän haltuunsa, mutta punaiset torjuivat lopulta hyökkäyksen.[8][9] Valkoiset valtasivat lopulta Takahuhdin ja Messukylän kirkon alueen ankaran taistelun jälkeen 25. maaliskuuta. Taistelut jatkuivat Messukylän länsiosassa vielä kahden seuraavan päivän ajan, minkä jälkeen punaiset vetäytyivät Kalevankankaalle.[19] Valkoisten ylipäällikkö Mannerheim seurasi henkilökohtaisesti Messukylän taistelua Vehmaisten kalliolta 25. maaliskuuta, sillä hän uskoi koko punaisen Tampereen kukistuvan tuona päivänä. Muutaman tunnin jälkeen hän kuitenkin poistui pettyneenä, eikä ehtinyt näkemään Messukylän harjun valtausta. Mannerheimille myönnettiin myöhemmin neljännen luokan vapaudenristi ”kentällä osoitetusta henkilökohtaisesta urheudesta”, koska hänen seisoskelupaikkansa oli ollut vihollisen kranaattitulen ulottuvilla.[21] Valkoiset menettivät Messukylän valtauksessa 150 miestä, enemmän kuin aiemmissa Tampereen pohjoisen saarrostusliikkeen taisteluissa yhteensä.[19] Yksi uhreista oli kuollettavasti haavoittunut 14-vuotias lähettipoika Onni Kokko, josta tehtiin myöhemmin valkoisessa Suomessa suoranainen legenda.[21]

Valkoisten etenemisestä huolimatta punaisten vastarinta näytti koko ajan tiukkenevan. Lahjakkaaksi johtajaksi myöhemmässä historiankirjoituksessa luonnehdittu Hugo Salmela oli alkuvaiheen kaaoksen jälkeen onnistunut luomaan Tampereen punaisten keskuuteen jonkinlaisen järjestyksen, mikä mahdollisti tehokkaamaan puolustuksen.[22] Lännessä rintama vakiintui venäläisten ensimmäisen maailmansodan aikana rakentamien kenttälinnoitteiden tasalle Epilään, johon luotiin 25.–26. maaliskuuta pispalalaisen Aatto Koivusen johdolla uusi puolustuslinja. Punaiset saivat sen pidettyä Tampereen taistelujen loppuun asti.[19]

Piiritys alkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisten levittämä propagandalentolehtinen, jossa puolustajia kehotetaan antautumaan.

Ennen Tampereen valtausta kaupungin punaisille toimitettiin kahdesti antautumistarjous 25. ja 26. maaliskuuta. Vaikka punaisten hallituksen johtaja Kullervo Manner ehdotti Tampereen esikunnalle antautumista, esikunta päätti kummallakin kerralla, että kaupunkia puolustettaisiin viimeiseen saakka.[19] Tampereen punaiset panivat toivonsa siihen, että Lempäälän eteläpuolelle uuden rintaman muodostanut Eino Rahja onnistuisi lähettämään apujoukkoja ja murtamaan saartorenkaan ulkoapäin.[8] Punaisten ylijohto oli aiemmin jakanut kaupungin itäiseen, läntiseen ja eteläiseen puolustusalueeseen. Läntistä puolustuslinjaa komensi Aatto Koivunen, itäistä rautatieläinen Jaakko Meriö (toisen tiedon mukaan Verner Lehtimäki) ja eteläistä pietarilainen sorvaaja August Dufva.[13][23] Hjalmar Saksasesta tuli kaupungin tykistöpäällikkö[24] ja Juho Tammelasta linnoituspäällikkö. Punaisten Otto Degermanin komentamat työkomppaniat toimivat myös koko taistelun ajan, ne suorittivat varustelutöitä ja kuljettivat ammuksia rintamalle. Jossakin vaiheessa työkomppanioitakin koetettiin aseistaa.

Useita satoja pääasiassa Kyröskoskelta perääntyneitä turkulaisia ja yläneläisiä punaisia yritti 26. maaliskuuta oma-aloitteisesti paeta Tampereelta etelään junalla, sillä he eivät tienneet valkoisten katkaisseen jo radan. Juna joutui pysähtymään Viinikan rautatiesillalle, missä se joutui Wilkmanin joukkojen ankaraan tulitukseen ja ammuttiin seulaksi. Yli 30 junassa ollutta kuoli ja moninkertainen määrä haavoittui. Parin tunnin ammuskelun jälkeen juna saatiin vedettyä veturilla takaisin Tampereen rautatieasemalle. Samana päivänä noin 800 punakaartilaista onnistui pakenemaan Nokian kautta, jossa pakotie oli vielä hetken aikaa auki.[19][25]

Maaliskuun 26. päivän aikana kaikki valkoisten hyökkäysyritykset Tamperetta vastaan torjuttiin. Hjalmarson menetti yli 50 miestä yrittäessään tuloksetta vallata punaisilta venäläisten linnoittamia asemia Epilässä.[8] Valkoiset valtasivat tilapäisesti Lielahden, mutta joutuivat perääntymään sieltä vielä samana päivänä. Wilkmanin joukot onnistuivat etenemään Hatanpäästä aina Lokomon ja Hyppösen tehtaille saakka, mutta joutuivat myös perääntymään Kalevankankaalta tulleen tulituksen vuoksi. Myös seuraavana päivänä yritykset edetä Tampereelle etelästä lyötiin takaisin.[19] Maaliskuun 26. ja 27. päivän välisenä yönä lännestä tullut pieni valkoisten osasto onnistui saamaan jalansijan Onkiniemellä, mistä heidät kuitenkin aamulla häädettiin paikallisen naiskaartin voimin. Tämä vähäinen kahakka sai paljon huomiota punaisten sotapropagandassa.[8][26] Tässä tilanteessa Mannerheim joutui vastoin alkuperäistä suunnitelmaansa täydentämään kaupungin valtaukseen osallistuvia suojeluskuntalaisjoukkoja asevelvollisilla. Myös ruotsalaisista vapaaehtoisista koottu niin sanottu ruotsalainen prikaati liittyi 28. maaliskuuta mukaan.[8]

Verinen kiirastorstai 28. maaliskuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen suuren valloitusyrityksensä valkoiset tekivät kiirastorstaina 28. maaliskuuta[27]. Silloin aamulla klo 7 tykistö alkoi moukaroida Kalevankangasta ja hyökkäys alkoi tuntia myöhemmin. Punaisten asemat olivat kuitenkin paljon lähempänä kuin valkoiset olivat arvioineet, joten tykistötuli ei ollut tehonnut toivotulla tavalla. Lisäksi punaisten tulenavaus tuli valkoisille yllätyksenä.[28] Valkoiset hyökkäsivät kaupungin itä- ja eteläpuolella koko matkalla Hatanpäältä Näsijärven rannalle, mutta päätaistelu käytiin Kalevankankaalla.[8] Keskeistä roolia taistelussa näyttelivät vastikään valkoisten apujoukoiksi tuodut asevelvollisosastot.[19][29] Valkoiset juuttuivat Kalevankankaan hautausmaalle ja kärsivät suuria tappioita[30]. Taistelussa useat valkoiset joukko-osastot, muun muassa ruotsalainen prikaati, kärsivät suuria tappioita ja menettivät taistelukykynsä. Yksi kaatuneista ruotsalaisista oli Olof Palme, tulevan pääministerin ja kaimansa setä[31]. Taistelut keskittyivät hautausmaalle ja Hippoksen raviradalle, jossa taisteli Tampereen punakaartin vartiopataljoona Heikki Koskisen johdolla. Valkoiset lähestyivät myös Kaupin keuhkotautiparantolan mäkeä pohjoisessa. Sillä suunnalla taisteli Kalle Lindenin komentama I pataljoona Tampereen punakaartista, Linden myös kaatui samassa taistelussa. Kalevankankaalla taistelivat esimerkiksi Gunnar Keltamäen komentama rautatieläispataljoona, ja Kalevankankaalta kaupunkiin päin Anton Aaltosen komppania Tampereen punakaartista.

Kalevankankaan taistelu oli Raudun taistelun ohella koko sisällissodan verisin yksittäinen taistelu. Valkoiset menettivät koko päivän aikana hieman yli 200 miestä, punaiset noin 100. Pelkästään valkoisten asevelvollisuusjoukkoja komentaneita jääkäreitä kaatui tuon päivän aikana 28, osin sen vuoksi, että heidät erotti helposti vihreästä univormustaan. Seuraavana päivänä jääkäriupseerit ja -aliupseerit saivat määräyksen pukeutua samanlaisiin asuihin kuin miehistö.[29] Vaikka valkoiset onnistuivat valtaamaan Kalevankankaan ja etenivät etelässä Viinikanojalle sekä pohjoisessa Lapinniemeen, he eivät kyenneet kärsimiensä tappioiden vuoksi jatkamaan hyökkäystään muutamaan päivään. Punaiset saivat luotua uuden puolustuslinjan Tammelan itäpuolelle. Taistelu oli punaisille eräänlainen torjuntavoitto, sillä he pitivät edelleen kaupungin koko kanta-alueen hallussaan ja Tampereen lopullinen valtaus lykkäytyi.[29][19]

Samana päivänä Tampereen punaiset menettivät ylipäällikkönsä ja esikunnan tiloina toiminut Tampereen teknillinen opisto vaurioitui merkittävästi punaisten Satakunnan rintaman komentajan Kustaa Salmisen aiheuttamassa räjähdysonnettomuudessa. Salminen oli ilmeisesti vahingossa heittänyt viritetyn käsikranaatin kranaattien säilytyskoriin. Ylipäällikkö Hugo Salmela haavoittui räjähdyksessä kuolettavasti ja menehtyi hieman myöhemmin. Tampereen punaisten johtoon nousi hänen jälkeensä Verner Lehtimäki.[19][29] Hän oli kuitenkin enimmän aikaa kiinni rintamataisteluissa.

Valtauksen välipäivät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eino Rahja oli saanut koottua punaisten hallitsemasta Etelä-Suomesta noin 2 000 miestä, joiden avulla hän hyökkäsi 30. maaliskuuta alkaen toistuvasti valkoisten asemia vastaan Lempäälässä murtaakseen Tampereen saartorenkaan. Lempäälässä ja Vesilahdella käytiin kovia taisteluja koko pääsiäisen ajan. Etelästä kuuluva tykistötulen ääni piti saarretussa kaupungissa yllä toivoa avusta.[19] Lisäksi kaupungin yllä kaarteli punaisten lentokone, josta pudotetuissa propagandalehtisissä luvattiin Rahjan tulevan avuksi tiettyyn kellonaikaan.[32] Rahjan joukot eivät missään vaiheessa päässeet 30 kilometriä lähemmäs Tamperetta, mutta niiden aktiivisuus viivytti valkoisten lopullisen valtausoperaation aloittamista. Punaiset hyökkäsivät tällä suunnalla tuloksetta vielä 5. huhtikuuta ja taistelut jatkuivat Lempäälässä pitkään Tampereen kukistumisen jälkeenkin.[19]

Kalevankankaan taistelua seuranneina päivinä valkoiset keskittyivät lähinnä ampumaan Tampereen keskustaa tykeillä. Koko Tampereen taistelun aikana valkoisten tykkituli surmasi kaupungissa noin 250 punaista sekä 30 siviiliä.[29] Mannerheim esitti 1. huhtikuuta uhkavaatimuksen, että kaupunkiin ammuttaisiin järeällä tykistöllä, jos punaiset eivät antautuisi. Punaisten esikunta torjui tämänkin antautumisvaatimuksen päätettyään asiasta yhden äänen enemmistöllä.[33]

Keskusta-alueen valtaus ja punaisten antautuminen 3. huhtikuuta – 6. huhtikuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tampereen taistelun yleiskartta, esityksessä mukana valkoisten tykistön ampumakohteet.

Seuraavaksi valkoisten sodanjohto päätti, että Tampere vallattaisiin 3. huhtikuuta. Hyökkäävät joukot alistettiin eversti Wetzerille ja jaettiin kolmeen ryhmään. Majuri Lauri Malmbergin komentaman ryhmä A:n piti hyökätä koillisesta Lapin suunnasta, eversti Eduard Ausfeldin komentaman ryhmä B:n idästä Kalevankankaalta ja eversti Erik Grafströmin komentaman ryhmä C:n etelästä kohti Ratinanniemeä.[33] Hyökkäyksen kärkeen sijoitettiin Kalevankankaan taistelussa kunnostautuneet 2. jääkärirykmentti ja ruotsalainen prikaati.[29] Hyökkäys aloitettiin aamuyöllä kello 3, mitä edelsi tunnin ajan kaupunkiin kohdistunut voimakas tykkituli, joka tuhosi paljon keskikaupungin rakennuksia. Hyökkäys ei aluksi edennyt suunnitelmien mukaan, sillä pääosa valkoisista juuttui paikalleen.[33][29] Erityisesti Ratinassa valkoiset kärsivät suuria tappioita[34]. Kaupunkiin ammuttiin viitisen tuhatta laukausta tykeillä ja keskusta jouduttiin valtaamaan kortteli korttelilta. Ankaria taisteluja käytiin Sorinahteella, missä punaisilla oli konekiväärejä, sekä Näsikalliolla, jossa sijainnut Näsilinna vaihtoi taistelun aikana omistajaa peräti kolme kertaa.

Jääkäriluutnantti Gunnar Melinin johtama yksittäinen Pohjanmaan ruotsinkielisten asevelvollisuuskomppania onnistui yön aikana pääsemään kaupungin keskustaan saakka, tuottamaan kohtaamilleen punaisille merkittäviä tappioita, ylittämään Tammerkosken verkatehtaan kohdalla ollutta neulapatoa pitkin, etenemään Hallituskatua ja Näsilinnankatua pitkin Näsinkalliolle ja valtaamaan Näsilinnan.[33][29] Komppania otti joukon punaisia vankeja, joista ainakin 27 ammuttiin yhteen kasaan rakennuksen itäpäädyssä. Tämän jälkeen punaiset suuntasivat rakennukseen tykkejä, ja jatkuvat jalkaväen hyökkäykset ja punaisten panssarijuna karkottivat eristyksiin jääneen Melinin komppanian pois vielä saman päivän aikana. Melinin joukko kärsi taistelussa suuria tappioita, mutta onnistui kiertämään Näsijärven jään kautta takaisin valkoisten puolelle[24]. Ausfeld oli hämmästynyt nähdessään Melinin yhä elävän.

Valkoisten hyökkäys lähti uudelleen liikkeelle ensimmäisen taistelupäivän iltapäivän aikana, kun pohjoisin ryhmä sai vallattua rautatieaseman ja jatkoi etenemistään radan yli Kyttälän puolelle. Tämän jälkeen myös idästä ja etelästä hyökänneet joukot pääsivät etenemään varsinaisella kaupunkialueella. Valkoiset saivat iltaan mennessä haltuunsa koko Tammerkosken itäpuolisen osan kaupungista.[33][29] Huhtikuun 3. päivä oli Tampereen taistelun verisin yksittäinen päivä. Sen aikana kaatui noin 230 valkoista ja 180 punaista.[29] Punaiset pyrkivät pysäyttämään valkoisten etenemisen Tammerkosken ylittäville silloille, mutta toimivan johdon puuttuessa heidän puolustuksensa epäonnistui pahasti, sillä valkoiset pääsivät huhtikuun 4. päivän aamuna melko helposti kosken yli useastakin paikasta. Ausfeldin joukot ylittivät pohjoisessa rautatiesillan ja valtasi Näsilinnan uudelleen, Grafströmin joukot tulivat etelässä yli neulapatoa pitkin, ja lopulta valkoiset pääsivät myös Hämeensillan esteiden läpi konekivääritulen tukemina. Taistelut jatkuivat koko päivän ajan kaupungin keskustassa, ja iltaan mennessä valkoiset etenivät Hämeenpuistolle saakka, mutta punaiset eivät vieläkään luovuttaneet.[33][29]

Taistelun lopputuloksen ollessa jo selvä Ausfeld pyrki hidastamaan hyökkäystä vähentääkseen miestappioita. Raatihuonetta, johon punaiset olivat linnoittautuneet, vastaan ei lähdetty hyökkäämään suoraan, vaan sitä ympäröivät talot vallattiin yksi kerrallaan. Raatihuoneen punaiset antautuivat iltapäivällä 5. huhtikuuta, kun taloa uhattiin ampua tykillä lähietäisyydeltä.[29] Valkoiset saivat tuon päivän aikana koko keskikaupungin haltuunsa ja jäljellä olleet punaiset vetäytyivät läntisiin esikaupunkeihin Pyynikille ja Pispalaan. Iltapimeällä suuri joukko punaisia onnistui useassa ryhmässä livahtamaan ulos saarretusta kaupungista Pyhäjärven ja Näsijärven jäitä pitkin. Näsijärven jäätä pitkin edenneeseen noin viidensadan ihmisen joukkoon kuuluivat myös kaikki keskeisimmät Tampereen punaisten päälliköt: Verner Lehtimäki, Aatto Koivunen, Ali Aaltonen, Kustaa Mikko Evä ja August Dufva. Pitkällä kiertoliikkeellä he onnistuivat vielä pääsemään punaisten puolelle rintamaa.[29][33] Huhtikuun 6. päivän aamuna valkoiset valmistautuivat hyökkäämään Pyynikille ja Pispalaan keskikaupungilta, sillä kaupungin länsipuolella Epilässä he eivät vieläkään olleet onnistuneet murtamaan punaisten linjaa. Ennen hyökkäyksen alkua saapui kuitenkin punaisten lähetystö neuvottelemaan antautumisen ehdoista. Lähetystön palattua päätös antautumisesta syntyi nopeasti ja valkoinen lippu kohosi Pyynikin näkötorniin kello 8.30 aamulla. Kaikkein viimeisinä antautuivat Epilänharjulla taistelleet punaiset.[33] Ausfeld oli vaatinut punaisten panssarijunan luovuttamista ehjänä, mutta se oli räjäytetty jo edellisenä iltana.[35]

Antautuneet punaiset vangittiin ja kerättiin Kauppatorille eli nykyiselle Keskustorille. Vankeja kertyi noin 11 000. Johtajiksi osoitetut ja venäläiset ammuttiin, muut siirrettiin vankileireille.

Mannerheimin alkuperäinen tavoite Tampereen valtauksesta ennen saksalaisten maihinnousua ei täysin toteutunut, sillä Saksan Itämeren-divisioona oli noussut maihin Hangossa 3. huhtikuuta, kun taistelut Tampereella olivat vielä kesken.

Jälkipuhdistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Tampereen teloitukset
Punavankeja Kauppatorilla.

Tampereella otettiin noin 11 000 punaista vangiksi[36]. Useimmat saivat seistä yli vuorokauden Kauppatorilla, minkä jälkeen heidät sijoitettiin Venäläisiin kasarmeihin Kalevankankaalle, rautatieaseman makasiineille ja Aaltosen kenkätehtaalle. Punaisten johtajien ja venäläisten likvidointi aloitettiin välittömästi, rautatieaseman makasiinien peltiseinustan toimiessa teloituspaikkana[37]. Ensimmäisiä valkoisten suorittamia teloituksia tapahtui Vuohenojalla sijainneessa ladossa, johon oli piiloutunut punakaartilaisia ja siviilimiehiä sotaa pakoon. Valkoiset ampuivat paikalle useita ihmisiä ja paikka sai Veriladon nimen[38]

Tampereella valtauksen jälkeen peltimakasiineilla asemarakennuksen takana pihalle teloitettuja punaisia.

Kalevankankaalle perustettiin Tampereen vankileiri, jossa vankeja menehtyi suuria määriä nälkään ja tauteihin sekä teloituksissa. Vangit eivät saaneet ottaa vastaan ruokalähetyksiä. Tampereen verkatehtaan työntekijä Hilda Saarinen ammuttiin vankileirin aidan luokse kun hän oli toimittamassa salaa ruokaa leiriin[39]. Vankileirin vartijoista erityisesti Sakeus Koivunen oli kuuluisa julmuudestaan[40]. Myöhemmin kenttäoikeuksien alettua toimia punaisia ammuttiin myös Kalevankankaan soramontuilla. Tällä tavoin kohtasivat loppunsa esimerkiksi Tampereen punakaartin sotilasneuvonantaja Georgi Bulatsel[41] ja Suinulan tapahtumiin osallistuneet Valdemar Sammalisto[42] ja Kaarle Wilander[43]. Tampere jaettiin lohkoihin, ja suojeluskuntalaiset tutkivat miltei jokaisen talon Pispalassa, Amurissa ja muilla työväestön asuinalueilla. Tällä tavoin saatiin kiinni suuri määrä piileskeleviä punakaartilaisia ja takavarikoitiin ammuksia ja aseita. Tampereelle perustettiin myös Hämeen lentävä ratsuosasto, jonka tehtävänä oli suorittaa jälkipuhdistuksia. Osaston komentajaksi valittiin suurtilallinen Hugo W. Löfgren[44]. Ensi töikseen osasto haravoi Pispalaa, josta Rantasen mallastehtaalta vangittiin Rantasen veljekset, näiden sisar, sekä Pispalan työväenyhdistyksen rahastonhoitaja Daavid Anttila. Kaikki neljä vietiin Pispalan VPK:n talolle ja ammuttiin[45]. Myöhemmin Lentävä ratsuosasto puhdisti Siuroa ja Toijalaa ja teloitti satoja punakaartilaisia[46].

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Tampere säilyi työväestön leimaamana kaupunkina. Vuonna 1919 ensimmäisen yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valitun kaupunginvaltuuston puheenjohtajana toimi sama mies kuin punaisten laittoman valtuuston puheenjohtajana.selvennä Tampereen suojeluskunta harjoitteli kaupungin valtaamista 1920-luvun loppupuolelle saakka ja vielä 1930-luvulla Puolustusneuvosto epäröi, oliko Tampere poliittisesti liian epäluotettava sijoituspaikka Valtion lentokonetehtaalle.lähde?

Vielä vuoden 1918 aikana Hämeenpuiston ja -kadun risteykseen sijoitettiin Viktor Janssonin veistämä valkoisten voittoa symboloiva Vapaudenpatsas, jonka miekkaa pitelevä nuorukainen katsoo uhmakkaasti työväentaloa. Patsas sai Tampereen työläisväestön keskuudessa pilkkanimen ”Rummin Jussin patsas” Jämsässä Valkoisten teloittajana toimineen Johannes Fromin mukaan. Patsaan mieshahmon mallina toimi tiettävästi Elias Simojoki.

Mannerheimin seisoskelu Vehmaisten kalliolla Messukylän taistelun aikana on innoittanut useampaakin tunnettua taideteosta. Taidemaalari Eero Järnefelt käytti sitä aiheena vuonna 1933 kuuluisassa Mannerheimin muotokuvassaan. Myös kuvanveistäjän Evert Porilan vuonna 1939 toteuttama Mannerheimin patsas esittää samaa aihetta ja se pystytettiin tapahtumapaikalle Vehmaisiin (Leinolaan) vuonna 1956.[47] Patsas olisi haluttu sijoittaa alun perin näkyvälle paikalle Tampereen keskustaan Koskipuistoon, mutta kovan vastustuksen takia se sijoitettiin syrjäisempään paikkaan Leinolaan. Sittemmin Mannerheimin patsaalle on tehty usein vapun aikaan myös ilkivaltaa maalaamalla patsas punaiseksi sekä sotkemalla siihen tervaa ja höyheniä. Myös Murha-Kustaan nimi liitetään usein Mannerheimiin puhuttaessa Tampereen kevään 1918 tapahtumista.lähde? Myös puistojen perustamisesta on tehty jonkinlaisia aloitteita Tampereen valtuustoon: Pispalaan kaavailtiin punapäällikkö Aatto Koivusen puistoa ja Mannerheimille omaansa.

Sisällissodan taisteluista on vieläkin nähtävissä runsaasti merkkejä Tampereella. Ainakin Holvastissa on yhä muuttumattomana valkoisten kaivama konekivääripesäke lähellä vuonna 1998 purettua Vehmaisten asemaa, jota Mannerheim käytti päämajanaan Tampereen valtauksen aikana. Myös Kalevankankaan aluskasvillisuus paljastaa yhä kymmenittäin "kolmen linjan kiväärin" hylsyjä maakerrosta hieman rikottaessa. Rakennuksista muun muassa Tullikamarin, Tampereen Teatterin, ortodoksikirkon ja Aleksanterin koulun seinissä on nähtävissä luotien iskeymiä seinissä.lähde?

Näsilinnan tapahtumista ja Melinin komppanian toiminnasta 3. huhtikuuta 1918 on tehty vuonna 2012 elokuva Taistelu Näsilinnasta 1918.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Haapala, Pertti & Hoppu, Tuomas (toim.): Sisällissodan pikkujättiläinen. WSOY 2009. ISBN 978-951-0-35452-0
  • Hoppu, Tuomas (2007): Tampereen taistelun tappiot 1918. Sotahistoriallinen Aikakauskirja 26, s. 8–32. ISSN-0357-816-X.
  • Hoppu, Tuomas: Tampereen naiskaarti. Myytit ja todellisuus. Ajatus Kirjat: Jyväskylä 2008.
  • Hoppu, Tuomas, Haapala Pertti: Tampere 1918. Tampere: Tampereen museot (Vapriikki), 2008. ISBN 9789516093690.
  • Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota. Valtion painatuskeskus, 1981. ISBN 951-859-071-0, ISBN 951-859-072-9.
  • Manninen, Ohto toim.: Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. VAPK-kustannus, 1992−1993. ISBN 951-37-0730-X.
  • Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle: dokumentoitu kuvaus Tampereen antautumiseen johtaneista sotatapahtumista Suomen sisällissodassa. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1993. ISBN 951-0-18897-2.
  • Aunesluoma, Juhana & Häikiö, Martti toim.: Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. W. Söderström, 1995. ISBN 951-0-20174-X.
  • Malmi, Timo & Järvelä, Ari: Tampere tulessa 1918. Atena Kustannus, 2008. ISBN 978-951-796-520-0.
  • Rimpiläinen, Tuomas: Epätoivo ja kiire johtivat kiirastorstain verilöylyyn Tampereella vuonna 1918. Turun Sanomat 28.3.2008.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ylikangas 1993: 30-33.
  2. Hoppu & Haapala 2008: 58.
  3. Ylikangas 1993: 40.
  4. Hoppu & Haapala 2008: 60.
  5. Hoppu & Haapala 2008: 56.
  6. Hoppu & Haapala 2008: 99.
  7. a b Haapala & Hoppu 2009: s. 185–189.
  8. a b c d e f g h i j k Haapala & Hoppu 2009: s. 191–193.
  9. a b c d Sami Suodenjoki: Punaisten puolustus murtuu Tampereen pohjoispuolella Koskesta voimaa -historiasivusto. Viitattu 25.5.2015.
  10. Ylikangas 1993: 228.
  11. Ylikangas 1993: 227.
  12. Ylikangas 1993: 250.
  13. a b Hoppu & Haapala 2008: 100.
  14. Haapala & Hoppu 2009: s. 174.
  15. Ylikangas 1993: 223-225.
  16. Hoppu & Haapala 2008: 104.
  17. Hoppu & Haapala 2008: 105.
  18. Lappalainen 1981: s. 141–143.
  19. a b c d e f g h i j k l Sami Suodenjoki: Pääsiäisviikon kärsimysnäytelmä Koskesta voimaa -historiasivusto. Viitattu 25.5.2015.
  20. a b Ylikangas 1993: 249.
  21. a b Ohto Manninen (päätoim.): Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. osa 2: Taistelu vallasta, s. 335–336. Valtionarkisto, Helsinki 1993.
  22. Itsenäistymisen vuodet 2, s. 339.
  23. Lappalainen 1981: s. 123–124.
  24. a b Hoppu 2008: 142.
  25. Lappalainen 1981: s. 137.
  26. Lappalainen 1981, 143–144.
  27. Ylikangas 1993: 342.
  28. Rimpiläinen 2008
  29. a b c d e f g h i j k l m Haapala & Hoppu 2009: s. 193–196.
  30. Hoppu & Haapala 2008: 119.
  31. IS Jääkärit. Sanoma Media Finland.
  32. Ylikangas 1993: 454.
  33. a b c d e f g h Sami Suodenjoki: Valkoinen valta Tampereelle Koskesta voimaa -historiasivusto. Viitattu 25.5.2015.
  34. Ylikangas 1993: 409.
  35. Lappalainen 1981: s. 166–169.
  36. Hoppu & Haapala 2008: 157.
  37. Ylikangas 1993: 506.
  38. Ylikangas 1993: 293.
  39. Ylikangas 1993: 512.
  40. Ylikangas 1993: 510-511.
  41. Hoppu & Haapala 2008: 191.
  42. Ylikangas 1993: 480.
  43. Ylikangas 1993: 507.
  44. Hoppu & Haapala 2008: 202.
  45. Hoppu & Haapala 2008: 202-213.
  46. Hoppu & Haapala 2008: 176-177.
  47. Marsalkan muistomerkkejä Suomen sotamuistomerkit 1939-1945. Viitattu 26.5.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]