Lempäälän taistelut

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lempäälän taistelut
Osa Suomen sisällissotaa
Punaisten tykistökeskitys on sytyttänyt talon palamaan Lempäälän kirkonkylässä.
Punaisten tykistökeskitys on sytyttänyt talon palamaan Lempäälän kirkonkylässä.
Päivämäärä:

23. maaliskuuta – 24. huhtikuuta 1918

Paikka:

Lempäälä, Vesilahti

Lopputulos:

punaisten vetäytyminen

Osapuolet

valkoiset

punaiset

Komentajat

K. F. Wilkman

Eino Rahja

Vahvuudet

2 500–4 000

500–5 000

Tappiot

143 kaatunutta

ainakin 250 kaatunutta,
230–400 teloitettua

Lempäälän taistelut tarkoittaa Suomen sisällissodan taisteluja, jotka käytiin Lempäälän ja Vesilahden pitäjissä maalis–huhtikuussa 1918. Tampereen taisteluun liittyneet yhteenotot alkoivat 23. maaliskuuta valkoisten hyökkäyksellä, jonka tarkoituksena oli vallata Lempäälän kirkonkylä ja samalla sulkea Tampereen ympärille muodostettu saartorengas katkaisemalla Helsinkiin johtava rautatie. Viikkoa myöhemmin punaiset aloittivat oman vastahyökkäyksensä, mutta eivät lopulta päässeet kolmeakymmentä kilometriä lähemmäksi Tamperetta. Hyökkäys kuitenkin viivytti valkoisten Tampereen valtausta useilla päivillä. Kaupungin antautumisen jälkeen Lempäälän rintaman taistelut muuttuivat 9. huhtikuuta asemasodaksi, kun punaiset keskittyivät suojaamaan Etelä-Hämeessä liikkuneita kymmeniätuhansia punapakolaisia. Taistelut päättyivät 25. huhtikuuta punaisten vetäytyessä Lempäälän suunnalta kohti Hämeenlinnaa ja Lahtea.[1]

Molemmat osapuolet mobilisoivat Lempäälän rintamalle tuhansia miehiä. Punaiset siirsivät alueelle huhtikuun alussa käytännössä kaikki liikenevät joukkonsa eri puolilta Etelä-Suomea, sillä kyseessä oli heidän viimeinen mahdollisuutensa kääntää sota edukseen. Lisäksi punaisilla oli käytössään kaksi radalla kulkenutta panssarijunaa sekä lentokone.[2]

Lempäälän taistelut olivat Tampereen taistelun jälkeen Hämeen rintaman verisimmät, kaatuneita oli yhteensä ainakin 400 ja lisäksi valkoiset teloittivat jopa satoja antautuneita punaisia. Taistelut aiheuttivat Lempäälässä ja Vesilahdella myös suuria materiaalisia tuhoja, kun Lempäälän kirkonkylä ja lukuisia muita kyliä tuhoutui molempien osapuolten rajussa tykistötulessa lähes kokonaan.

Taistelujen yleinen kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelukenttää ja talojen raunioita Narvan kylässä Vesilahdella.

Noin 20 kilometriä Tampereen eteläpuolella sijaitseva Lempäälä oli risteyspaikka, josta Tampereen ympäristön lisäksi oli Vesilahden kautta yhteys myös Satakunnan rintamalle. Parinkymmenen kilometrin päähän Toijalan asemalle puolestaan oli heti sodan alettua perustettu punaisten tukikohta piiriesikuntineen, josta lähetettiin joukkoja Hämeen rintamalle. Toijalasta johdettiin myös Lempäälän taisteluja.[3]

Lempäälän rintaman syntyminen liittyi valkoisten maaliskuun puolivälissä käynnistämään Tampereen valtausoperaatioon. Punaisten pohjoisen rintaman luhistuttua valkoiset havaitsivat heidän alkaneen tyhjentämään Tamperetta. Punaiset olivat 20. maaliskuuta livahtaneet valkoisten käsistä Orivedellä, minkä toistumisen estämiseksi Tampereelta etelään johtava rata päätettiin katkaista Lempäälässä. Samalla myös kaupungin ympärille muodostettu saartorengas umpeutuisi.[3] Taistelut käynnistyivät 23. maaliskuuta, kun eversti K. F. Wilkmanin komentamat joukot hyökkäsivät Lempäälään. Kahden päivän ankarien taistelujen jälkeen valkoiset saivat haltuunsa Lempäälän kirkonkylän ja katkaisivat punaisten rautatieyhteydet. Näin myös valkoisten saartorengas Tampereen ympärillä sulkeutui.[4]

Lempäälän menetettyään punaiset käynnistivät 30. maaliskuuta Eino Rahjan johdolla vastahyökkäyksen. Runsaan viikon kestäneen hyökkäysvaiheen aikana taisteluja käytiin myös Lempäälän länsipuolella Vesilahdella. Tampereen antauduttua 6. huhtikuuta punaiset yrittivät Lempäälässä vielä yhtä läpimurtoa, mutta kolme päivää myöhemmin he keskittyivät ainoastaan pidättelemään valkoisia ja suojaamaan Etelä-Hämeessä liikkuvia punapakolaisia. Taistelut Lempäälän rintamalla päättyivät 25. huhtikuuta punaisten vetäytymiseen.[4]

Lempäälän valtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoiset kokoavat joukkonsa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

22. maaliskuuta Kangasalan haltuunsa ottanut eversti Wilkman sai myöhään samana iltana kenraali C. G. Mannerheimilta käskyn Helsinki–Tampere-radan katkaisemiseksi Lempäälässä. Joukot kuitenkin kieltäytyivät lähtemästä yön selkään, ja marssi aloitettiin vasta seuraavana aamuna kello 5, jolloin Lempäälää kohti suuntasivat ruotsalaisen upseerin Allan Wingen pataljoona, everstiluutnantti Torsten Aminoffin komentama Seinäjoen Krenatööripataljoona sekä kapteeni Oscar Palmen ja jääkärikapteeni Jarl Vegeliuksen johtamat tykkipatterit. Hieman myöhemmin matkaan lähtivät myös Jyväskylän, Savon ja Perä-Pohjolan pataljoonat sekä Uudenmaan rakuunarykmentin eskadroonia.[3][5]

Lempäälän punakaartin taistelijoita.

Lukumäärältään joukot olivat täysin ylivoimaisia Lempäälässä olleisiin punaisiin nähden. Paikkakunnalla oli vain vähäinen määrä omia punakaartilaisia, jotka toimivat vartiointi- ja järjestyksenpitotehtävissä. Alue oli kaukana Pohjois-Hämeen taisteluista, joten punaiset eivät olleet keskittäneet sinne voimiaan. Tähän ei jostakin syystä ryhdytty edes pohjoisen rintaman sortumisen jälkeen, vaikka vihollisen mahdollinen kiertoliike Tampereen itäpuoleltakin oli tiedostettu. Valkoiset katsoivat Lempäälään tehtävän hyökkäyksen niin tärkeäksi, että kenraali Mannerheim vieraili itse 23. maaliskuuta Wilkmanin esikunnassa Kangasalla.[3]

Hyökkäys käynnistyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toijalaan sijoitettu punakaartin esikunta sai nopeasti tiedon Lempäälää lähestyvästä vihollisesta, minkä jälkeen rautatietä suojaamaan koottiin noin 200 miehen osasto. Paikkakunnan omien punakaartilaisten ohella se koostui alueella olleista Helsingin punakaartin osastojen rippeistä. Valkoisia onnistuttiin aluksi pidättelemään Helsingin punakaartin maineikkaan A-komppanian johdolla, mutta lopulta punaiset joutuivat perääntymään. Tuolloin myös Lempäälän punakaartin päällikkö oli rintamalla liikkuessaan kadonnut, hänen arveltiin hukkuneen heikkoihin jäihin. Puolen päivän jälkeen paikalle pyydettiin lisävoimia, ja Tampereelta saapuikin juna, jossa punakaartin taistelijoiden lisäksi oli kaksi tykkiä sekä kaupungista pakenevia siviilejä. Lisäksi Toijalasta lähtettiin vielä kolmen komppanian verran miehiä sekä ampumatarvikkeita. Lempäälän esikunta oli jatkuvassa puhelinyhteydessä Tampereelle, jossa alettiin jo tuskastua epätoivoisiin avunpyyntöihin. Erään sodanjohtoon kuuluneen kerrotaankin tokaisseen:lähde?

»Ne lempääläläiset perkeleet huutavat hätäänsä telefoonissa, niin että koko maailma kuulee. Luulevat perkeleet, että maailma loppuu Lempäälässä, on sitä vielä Riihimäellä ja Helsingissäkin!»

Punaisilla oli tukenaan radalla kulkenut panssarijuna, joka operoi Toijalan asemalta käsin. Sen oli määrä pitää Lempäälän ja Tampereen välinen rataosuus punaisten hallussa. Helsinkiläinen Mikko Kokko puolestaan varusti toisen panssarijunan, jolla hän aikoi murtautua Tampereen itäpuolelle valkoisten ahdistaman Messukylän avuksi. Lempäälän pohjoispuolella käytiin päivän aikana kiivaita taisteluja muun muassa kirkonkylän ja Kuokkalan välisellä maantiellä sekä Kuivaspään risteyksessä, josta valkoiset onnistuivat etenemään Lopen kartanolle saakka. Moision seisake ja Kuokkalan kukkulat sen sijaan jäivät toistaiseksi punaisten haltuun, eivätkä valkoiset myöskään pystyneet vielä katkaisemaan rataa. Seuraavan yön aikana Lempäälässä käytiin hajanaista laukaustenvaihtoa.[3]

Kirkonkylän valtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisten sotilaita asemissaan.

Sunnuntaina 24. maaliskuuta valkoiset lähettivät Lempäälään vielä neljän pataljoonan sekä tykkipatterin verran lisävoimia, jotka saapuivat rintamalle viiden aikaan aamulla. Samalla valkoisten tykistö alkoi tulittaa Moisiota ja Kuokkalaa. Jyväskylän pataljoona puolestaan hyökkäsi kahdeksan kilometriä Lempäälän pohjoispuolelle Kuljuun, joka oli jätetty ilman puolustusta. Myöhemmin iltapäivällä valkoiset onnistuivat lopulta räjäyttämään ratakiskot Moision pysäkin kohdalla ja suistamaan Tampereen suunnasta saapuneen panssarijunan raiteilta. Antautunut miehistö teloitettiin. Radan katkaisemisen jälkeen Mikko Kokon panssarijuna ei pystynyt enää osallistumaan Tampereen puolustustaisteluun, vaan siirtyi etelämmäksi ja tuki punaisia tulittamalla valkoisten asemia noin kuusi kilometriä Lempäälästä sijainneelta Mattilan pysäkiltä.[3]

Punaisten puolustus kesti pisimpään Lempäälän kirkonkylässä, jonka valkoiset illan hämärtyessä ottivat haltuunsa Viialan punakaartilta.[3] Lempäälän pohjoispuolelle jääneistä punaisista osa perääntyi rataa pitkin Tampereen Hatanpäähän ja osa taas Anian kautta Etelä-Pirkkalaan.[6] Lempäälän punakaartin uudeksi päälliköksi oli tuolloin valittu seppä Berndt Puro.[7]

25. maaliskuuta valkoisten partiot alkoivat puhdistaa haltuunsa saamaa noin 10 kilometrin pituista rataosaa. Lukuisia punaisille uskollisina pysyneitä ratavartijoita surmattiin ja valkoiset onnistuivat vangitsemaan myös lomalta Helsingin suunnasta palanneita punakaartilaisia, jotka eivät olleet tietoisia tilanteen kehittymisestä. Vangit koottiin kirkonkylään, minkä jälkeen Vaasan pataljoona teloitti heidät Ämmänristinmäellä.[3]

Punaisten vastayökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisten ja valkoisten joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haavoittunutta valkoista sidotaan Sotavallan kartanolla.

Eino Rahja nimitettiin Lempäälän rintaman ylipäälliköksi ilmeisesti 24. maaliskuuta, jolloin hän poistui Tampereelta ja lupasi lähtiessään, ettei ole ”Rahja vaan rähjä”, ellei saa tuotua 15 000 miestä kaupungin avuksi. Seuraavana päivänä Helsingissä pidetyssä kansanvaltuuskunnan kokouksessa Rahja ehdotti, että Pietarista haettaisiin joukkoja ja aseita, minkä jälkeen murtauduttaisiin valkoisten rintaman läpi Tampereelle.[2] Lisäksi tavoitteena oli edetä Vesilahden kautta Porin radalle saakka ja päästää Porin seudun punaiset pois motista, joka oli syntynyt valkoisten katkaistua radan muutamaa päivää aikaisemmin Siurossa.[1] Kansanvaltuuskunnan tuen saatuaan Rahja lähti Viipurin kautta Pietariin, muttei saanut bolševikkihallitukselta apuvoimia, vaan onnistui haalimaan kokoon ainoastaan kaksi komppaniaa pietarinsuomalaisia. Joukkoja mobilisoitiin myös muualta, ja lopulta Rahjalla oli Lempäälän rintamalle lähetettäväksi noin 2 000 miestä, kaksi panssarijunaa, kymmenkunta tykkiä sekä lentokone.[2]

Rahjan joukkojen lisäksi Lempäälään koottiin eri puolilta Etelä-Suomea ainakin 2 700 miestä. Kun mukaan lasketaan vielä seudulla jo olleet kolme komppaniaa, nousi punaisten kokonaisvahvuus jopa 5 000 mieheen, joista noin 3 700 oli samanaikaisesti rintamalla. Helsingin seudulta paikalle lähetettiin 26 komppaniaa, muualta Uudeltamaalta ja Turun seudulta yksitoista, Hämeestä yhdeksän ja Satakunnasta neljä.[8] Satakunnasta tulleet joukot oli alun perin lähetetty 9. maaliskuuta Porin seudulta Tyrväälle, josta ne vastahyökkäyksen alla siirtyivät Sarkolan kautta Tottijärvelle sekä Vesilahden Narvaan ja Laukkoon. Samaan aikaan Koskenkylän suunnalle saapui Rauman seudulta tulleita punakaartilaisia, mutta muiden joukkojen liikkeistä ei dokumenttien puuttuessa ole tarkkoja tietoja.[9]

Punaisten joukot oli jaettu kolmelle rintamalohkolle; vasen siipi taisteli Vesilahdella ja oikea Korteselän itäpuolella. Keskustassa Lempäälän kannaksella joukot oli ryhmitetty niin, että radan molemmilla puolilla oli noin 650 miestä. Ylipäällikkö Rahjan esikuntaan kuuluivat myös Tuomas Hyrskymurto ja Hjalmar Mäkinen. Vesilahden taisteluja johti Uudenmaan punakaartin piiriesikuntaan kuulunut rakennusmies K. E. Jaakkola ja oikeaa siipeä Sääksmäen Metsäkansasta käsin Pietarin suomalaisen punakaartin komppanianpäällikkönä toiminut putkimies Ville Vainio.[8]

Valkoiset keskittivät Lempäälään 29. maaliskuuta kymmenen komppaniaa, kaksi ratsuväkieskadroonaa sekä neljä tykkiä. Pari päivää myöhemmin rintamalle siirrettiin vielä kaksi jääkäripataljoonaa, joita komensivat majuri Gustaf Taucher ja kapteeni Olof Lagus. Tämän jälkeen valkoisten joukkojen vahvuus oli yhteensä noin 2 500 miestä. Mukana oli myös Tampereen taisteluihin osallistunut Ruotsalainen prikaati. Joukkojen komentajana toimi 30. maaliskuuta saakka kapteeni F. Hj. Ingelberg, jonka jälkeen vastuun otti Lempäälän hyökkäystä johtanut eversti Wilkman.[8]

Punaisten hyökkäys käynnistyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisten raskasta tykistöä Lempäälän kirkonkylässä. Vänrikki von Essen oikealla.

Punaisten hyökkäys käynnistyi 30. maaliskuuta Vesilahden suunnalla, jossa Vihdin punakaartin päällikön Arvid Jalavan johtamat joukot lähtivät Koskenkylästä etenemään kohti Lempäälän kirkonkylän länsipuolella sijaitsevaa Näppilänsalmen siltaa. Hajallaan edenneet joukot eivät kuitenkaan onnistuneet valtaamaan sitä ja illan tullen ne joutuivat palaamaan Koskenkylään.[8] Punaisten tykistö oli Vesilahdella asemissa Narvan kylässä ja valkoisten Pyhäjärven Alhonselän vastarannalla Suomelassa. Narva tuhoutui valkoisten tykistötulessa lähes kokonaan. Sen asukkaat pakenivat etelään Punkalaitumen suuntaan tai pohjoiseen Lempäälän Nurmenkulmalle.[10]

Seuraavana päivänä punaiset hyökkäsivät myös oikealla sivustalla, jossa Helsingin ja Pietarin punakaartilaiset ajoivat valkoiset pois Putkiston kylästä.[8] Taistelujen painopiste oli kuitenkin rintaman keskustassa Vanajaveden ja Pyhäjärven välisellä kapealla kannaksella, jossa punaiset onnistuivat aluksi työntämään valkoisten joukkoja takaisin. Kun tykkien jylinä kantautui Tampereelle, heräsi kaupungin punaisten keskuudessa toivo saartorenkaan murtumisesta. Talojen katoille ja torneihin määrättiin ripustettavaksi punaisia vaatteita, jotta Lempäälässä hyökkäävät punaiset havaitsisivat kaupungin keskustan olevan edelleen omien hallussa.[1]

Punaisten tykistö osuu kohteeseensa Lempäälän asemalla.

Huhtikuun 1. päivänä Rahjan joukot lähestyivät jo Lempäälän asemaa, mutta valkoisten viimeisenä reservinä olleet 1. jääkärirykmentin kaksi pataljoonaa määrättiin vastahyökkäykseen ja punaiset joutuivat perääntymään.[1] Samaan aikaan valkoiset kävivät vastahyökkäykseen myös oikealla sivustalla, jossa käytiin koko päivän ajan ankaria taisteluja. Urjalan ja Forssan punakaartit sekä Helsingin miliisikomppania joutuivat perääntymään alueelta, mutta Helsingin punakaartin suutarien komppania tuhoutui ilmeisesti kokonaan. Sotavallan kartanoa hallussaan pitänyt Pietarin suomalaisen punakaartin komppania puolestaan vetäytyi parin kilometrin päähän Kelhoon. Vasemmalla sivustalla valkoiset onnistuivat miehittämään Vesilahden kirkonkylän käytännössä ilman taisteluja, kun hajallaan ollut vastustaja ei pystynyt puolustamaan sitä. Punaiset yrittivät edelleen läpimurtoa myös panssarijunalla, mutta senkin hyökkäykset torjuttiin.[8] Etenemisen pysähdyttyä Rahja esitti Viialaan saapuneelle punakaartin pääesikunnalle joukkojen vetämistä pois Lempäälästä. Sen mukaan täydellinen perääntyminen ei kuitenkaan tullut kysymykseen, koska Satakuntaa ei ollut vielä ehditty evakuoimaan.[2]

Vuorokautta myöhemmin valkoiset miehittivät Vesilahdella Kaltsilan ja Suomelan kylät sekä Laukon kartanon. Koskenkylä ja Narva pysyivät edelleen punaisten hallussa. Ylipäällikkö Rahja oli tuolloin matkustanut jälleen Viipuriin hankkiakseen lisäjoukkoja sekä materiaaliapua. Helsingin pääesikunta päätti keskittää kaikki mahdolliset käytettävissä olevat voimavarat Lempäälään, minkä vuoksi puolitoista viikkoa myöhemmin käynnistyneessä Helsingin taistelussa kaupunkia puolusti saksalaisia vastaan lähinnä sotakokemusta vailla olleita reservikomppanioita. 4. huhtikuuta punaiset onnistuivat aamupäivällä valtaamaan Laukon kartanon takaisin, mutta luopuivat siitä vielä myöhemmin samana iltana, kun hyökkäys Vesilahden kirkonkylään ei tuottanut tulosta. Samaan aikaan raportoitiin useiden kymmenien Helsingin punakaartin II pataljoonan miesten äkillisestä sairastumisesta. Miehet oksentelivat ja osa menetti tajuntansa. Aiheuttajana pidettiin ruokamyrkytystä, mutta Lempäälään palannut Rahja epäili valkoisten käyttäneen taistelukaasua ja päätyi tämän vuoksi tilaamaan rintamalle kaasunaamareita.[8] Myös paikalla ollut Punaisen Ristin norjalainen lääkäri epäili syyksi taistelukaasua.[11]

Viimeinen hyökkäysvaihe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raunioita Lempäälän kirkonkylässä.

Punaisten viimeisen hyökkäyksen oli määrä käynnistyä parin päivän hiljaisemman vaiheen jälkeen 7. huhtikuuta kello 6 aamulla. Valkoiset kuitenkin hyökkäsivät Kouhun suunnalla jo tuntia aikaisemmin ja näin suunniteltu hyökkäys muuttuikin puolustustaisteluksi. Neljän aikaan iltapäivällä punaiset onnistuivat vihdoin työntämään vihollisen takaisin. Punaisten oma hyökkäys tuotti tulosta Vesilahdella, jossa he valtasivat Suomelan kylän ja Laukon kartanon. Mantereen kylä sen sijaan tuhoutui kokonaan tykistötulessa. Seuraavana päivänä punaiset hyökkäsivät Suomelasta kohti Vesilahden kirkonkylää. Myöhään illalla valkoisten puolustus oli jo lähes murtumispisteessä, mutta väsyneet punaiset eivät pystyneet käyttämään tilaisuutta hyväkseen ja kirkonkylä jäi valtaamatta. Rintaman oikealla sivustalla punaisten tykkituli tuhosi Sotavallan kartanon ja Putkiston kylän. Valkoiset taas tuhosivat Kelhon kartanon, minkä jälkeen punaiset päättivät perääntyä menetettyään kartanossa sijainneen varusvarastonsa.[8]

Taistelut aiheuttivat suuria tuhoja myös Lempäälän kirkonkylässä ja lisäksi tuhoutuivat muun muassa Innilän ja Laukon kartanot.[4] Muita tuhoja kärsineitä kyliä olivat ainakin Lempäälän Miemola, Peuraus, Lippo ja Hulaus sekä ainakin kymmenen Vesilahden kylää, kuten Mantere, Koskenkylä, Suomela ja Salospohja. Lisäksi Vesilahden kirkonkylässä tuhoutui muun muassa pappila. Joidenkin lähteiden mukaan myös Lempäälän kirkko olisi kärsinyt vaurioita, mutta todellisuudessa kirkon 1920-luvun alussa tehty remonti johtui lämmityskaminoiden aiheuttamista savuvaurioista.[12] Muita tuhoutuneita rakennuksia olivat muun muassa Vesilahdella toiminut Eino Bergiuksen veneveistämö sekä Lempäälässä sijainneet professori Gösta Grotenfeltin ja taidemaalari S. A. Keinäsen huvilat.lähde?

Asemasotavaihe ja punaisten vetäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaiset keskeyttivät hyökkäyksensä, kun tieto 6. huhtikuuta tapahtuneesta Tampereen antautumisesta kiiri Lempäälään. Ryhmä punaisia oli päässyt pakenemaan kaupungista Näsijärven jäätä pitkin ja saapunut omien linjoille Vesilahdella. Mukana olivat muun muassa punaisten päälliköihin lukeutuneet Aatto Koivunen, Ali Aaltonen ja Verner Lehtimäki.[13] 9. huhtikuuta lähtien Lempäälän taistelut muuttuivat asemasodaksi ja rintama vakiintui linjalle Laukko–Narva–Suomela–Koskenkylä–Kelho. Punaiset keskittyivät nyt pidättelemään valkoisia ja näin suojaamaan Etelä-Hämeen kautta itään kulkeneita kymmeniä tuhansia punapakolaisia.[8] Asemasotavaiheessa valkoisilla oli Lempäälässä kolme jalkaväkipataljoonaa, kaksi krenatöörirykmenttiä, Uudenmaan rakuunarykmentin eskadroonia sekä Ruotsalainen prikaati.[5]

Valkoisten ruumisarkkuja Lempäälän asemalla.

Lempäälän rintama määrättiin jätettäväksi 24. huhtikuuta, jonka jälkeen punaiset alkoivat perääntyä seuraavan yön aikana. He onnistuivat useissa paikoissa irrottautumaan asemistaan valkoisten huomaamatta ja saivat näin etumatkaa takaa-ajajiinsa nähden.[11] Vetäytyminen tapahtui Valkeakoskelle ja sieltä edelleen Hauhon suuntaan. Pälkäneellä käydyssä Laitikkalan taistelussa Lempäälästä perääntyneet joukot murtautuivat valkoisten linjojen läpi ja liittyivät Hauholla kymmeniin tuhansiin Hämeenlinnasta saapuneisiin punapakolaisiin.[14] Lempäälästä vetäytyneitä punaisia osallistui muutaman päivän kuluttua myös saksalaisia vastaan käytyihin Hauhon ja Syrjäntaan taisteluihin.[15][16] Vesilahdella olleet punaiset puolestaan mursivat valkoisten saartoyritykset ja perääntyivät Hämeenlinnan sekä Riihimäen kautta Kouvolan seudulle taistelemaan saksalaisia vastaan.[9]

Terrori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perääntymisvaiheessa punaiset surmasivat neljä maalaisisäntää Lempäälän eteläosissa sekä Sääksmäen Metsäkansassa.[4] Punainen terrori vaati seudulla yhteensä kuusi uhria.[3] Valkoiset teloittivat Lempäälässä ainakin 128 punaista, mutta joidenkin lähteiden mukaan määrä olisi jopa 400. Vesilahdella teloitettuja oli ilmeisesti 107.[17] Teloituspaikkana oli Ämmänristinmäki, jonne uhrit myös haudattiin. Teloitettujen tarkka lukumäärä ei ole selvillä, koska paikallisen suojeluskunnan perustaman kenttäoikeuden pöytäkirjat hävitettiin myöhemmin.[4]

Tappiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sotasurmat -tietokannan mukaan Lempäälän taisteluissa kaatui yhteensä 143 valkoista, joista 43 Vesilahdella. Joukossa oli myös kaksi ruotsalaista vapaaehtoista.[18] Punaisia on merkitty kaatuneiksi 249, joista 188 Lempäälässä ja 61 Vesilahdella.[18] Punaisten joukoissa kaatui muun muassa Suomea Tukholman olympialaisissa edustanut painija Tatu Kolehmainen, joka kuului Helsingin punakaartin kuuluisaan Jyryn komppaniaan.[19]

Muistomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teloitettujen punaisten hautajaiset Ämmänristinmäellä.

Lempäälä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1934 Lempäälän kirkon viereen vanhalle hautausmaalle pystytettiin kuvanveistäjä Väinö Rikhard Rautalinin veistos Vapauden miekka, jonka luonnoksen teki taiteilija Uuno Eskola. Kaikkiaan 14 metriä korkean veistoksen huipulla on nyrkin pitelemä kolmen metrin pituinen ruostumattomasta teräksestä valmistettu miekka. Paljastustilaisuudessa kerrottiin olleen paikalla 2 000–3 000 ihmistä.[20]

Ämmänristinmäellä teloitetut punaiset haudattiin myöhemmin perustetun Ristimäen hautausmaan tuntumassa sijaitsevaan joukkohautaan. Vuonna 1948 pystytettiin muistomerkki, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Jalmari Terho. Paikalle on haudattu noin 200 taisteluissa kaatunutta sekä 400 teloitettua.[21] Yleisestä käytännöstä poiketen Lempäälässä vaikuttanut nuori pappi Toivo Hannula siunasi haudatut punaiset.[4]

Vesilahti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vesilahden valkoisten muistomerkki paljastettiin seututie 301:n varrella Suomelan kylässä Mäki-Suomelan talon pihapiirissä kesäkuussa 1938.[22][23]

Narvan itäpuolella sijaitsevalla Maarianmäellä teloitettiin kolme punakaartilaista, jotka siunattiin vasta jatkosodan aikana syyskuussa 1943.[24] Vuonna 1956 paikalle pystytettiin Vesilahden taistelujen punaisten muistomerkki.[25] Yhteensä Vesilahdella teloitettiin 76 punaista, joista viisi oli naisia.[26]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lempäälä-Seura julkaisi 2002 tietokirjailija Ritva Mäkelän toimittaman teoksen Lempäälän vuosi 1918. Uusi päivitetty laitos Vuoden 1918 sota Lempäälässä ilmestyi 2017.[27] Teatteriohjaaja Tom Söderström on kirjoittanut Lempäälän sisällissodan aikaisista tapahtumista kertovan näytelmän 1918, jota esitettiin Myllyrannan tapahtumapuistossa kesällä 2008.[28]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d Suodenjoki, Sami: Pääsiäisviikon kärsimysnäytelmä Koskesta voimaa. Tampereen yliopisto. Viitattu 31.3.2020.
  2. ↑ a b c d Hanski, Jari: Rahja, Eino (1885–1936) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 14.6.2002. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 30.7.2017.
  3. ↑ a b c d e f g h i Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle, s. 277–289. Porvoo–Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-01889-7-2.
  4. ↑ a b c d e f Kauhun vuosi 1918 Lempäälän kunta. Arkistoitu 30.7.2017. Viitattu 30.7.2017.
  5. ↑ a b Sisällissodan taistelupaikkakortisto (PDF) Arkistojen portti. 23.12.2013. Kansallisarkisto. Viitattu 29.7.2017.
  6. ↑ S. L.: Punakapina Pirkkalassa 1918, s. 21–22. Tampere: Tampereen Kirjapaino-Osakeytiö, 1920. Teoksen verkkoversio.
  7. ↑ Valtiorikosylioikeus: Puro, Berndt Isakinpoika – Valtiorikosylioikeuden akti (13331) 1918-1918 24.9.1918. Kansallisarkisto. Arkistoitu 30.7.2017. Viitattu 30.7.2017.
  8. ↑ a b c d e f g h i Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 2, s. 148–153. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1981. ISBN 951-85907-1-0.
  9. ↑ a b Luhtakanta, Arvid: Suomen punakaarti, s. 179–180. Kulju: E. A. Täckman, 1938. Teoksen verkkoversio.
  10. ↑ Punkari, Yrjö: Jälleenrakennus Narvan kylän historiaa. Narvan kylä. Viitattu 30.7.2017.
  11. ↑ a b Roselius, Aapo: Amatöörien sota: Rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, s. 55, 57, 101–106. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2006. ISBN 978-952-53549-2-8.
  12. ↑ Lempäälä 16.6.2010. Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 30.7.2017.
  13. ↑ Manninen, Olli: Sisällissodan tapahtumia 2: Tampereen taistelut ja sodan loppu 2010. Pala Suomen historiaa. Viitattu 30.7.2017.
  14. ↑ Anttonen, Varpu: Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918, s. 59–60. Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 2009. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  15. ↑ Kirjokallio, Jyrki: ”Vuoden 1918 kapina Hauholla. Lähihistoriaa yhdeksänkymmenen vuoden takaa”, Hauhon Joulu 2008. Hauho: Hauho-Seura ry, 2008.
  16. ↑ Häppölä, Mauri: Tuuloksen Syrjäntaan taistelu 1918 10.9.2012. Tampereen Suomalainen Klubi. Arkistoitu 12.11.2016. Viitattu 30.7.2017.
  17. ↑ Aatsinki, Ulla: Hirmuvallan huolena vankilat ja tuonela: luokka, liike ja yhteiskunta 1918–1944. Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla II, s. 46–47. Tampere: Tampere University Press, 2007. ISBN 978-951-44705-7-8. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  18. ↑ a b Suomen sotasurmat 1914–1922 2001. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 2.10.2016. Viitattu 30.7.2017.
  19. ↑ Arponen, Antti O.: Vuoden 1918 kahinoissa kuoli viisi suomalaista olympiaurheilijaa 2013. Suomen Urheilutietäjät ry. Viitattu 30.7.2017.
  20. ↑ Nurmesniemi, Jaakko: Mikä valtava väkijoukko oli kirkkotorilla? 7.7.2014. Lempäälän–Vesilahden Sanomat. Viitattu 30.7.2017.
  21. ↑ Vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkki Lempäälän seurakunta. Arkistoitu 30.7.2017. Viitattu 30.7.2017.
  22. ↑ Sotamuistomerkit Pirkanmaalla: Vesilahti Pirkanmaan Reserviläispiiri ry. Arkistoitu 31.7.2017. Viitattu 30.7.2017.
  23. ↑ Roselius, Aapo: Isänmaallinen kevät – vapaussotamyytin alkulähteillä, s. 69. Helsinki: Tammi, 2013. ISBN 951-31582-1-7.
  24. ↑ Komu, Sakari: Maarianmäkeen haudatut 7.7.2014. Lempäälän–Vesilahden Sanomat. Viitattu 30.7.2017.
  25. ↑ Punkari, Yrjö: Hiittenmaa Vesilahti – Klaus Kurjen tie. Viitattu 30.7.2017.
  26. ↑ Punaisten muistomerkit: Vesilahti 2006. Työväenmuseo Werstas. Arkistoitu 1.12.2021. Viitattu 30.7.2017.
  27. ↑ Koivisto, Erkki: Muisteloita kaivataan vuoden 1918 tapahtumista 1.2.2017. Lempäälän–Vesilahden Sanomat. Viitattu 30.7.2017.
  28. ↑ Tom Söderströmin näytelmä ”1918” ja Timo-Olavi Jalkasen valokuvataidenäyttely ”Tampere 1918. Kaipuu rakastamaan” 2008. Lempäälän Myllyranta. Viitattu 30.7.2017.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jaakkola, K. E.: ”Taistelut Tampereen eteläpuolella Lempäälässä ja Vesilahdella”, Punakaarti rintamalla: Luokkasodan muistoja. Leningrad: Kustannusliike Kirja, 1929.
  • Mäkelä, Ritva: Lempäälän vuosi 1918. Lempäälä: Lempäälä-Seura ry, 2002. ISBN 951-98912-2-6.
  • Tukkinen, Tauno: Vesilahden punaisten henkilötappiot 1918. Karjalohja: Tauno Tukkinen, 2007. ISBN 978-952-99889-1-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lempäälän_taistelut&oldid=22341586”