Satakunnan rintama

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Satakunnan rintama
Osa Suomen sisällissotaa
Vammalan kauppalan raunioita.
Vammalan kauppalan raunioita.
Päivämäärä:

helmi–huhtikuu 1918

Paikka:

nykyinen Satakunta ja Pirkanmaa

Lopputulos:

punaisten perääntyminen

Osapuolet

valkoiset

punaiset

Komentajat

Ernst Linder

Kustaa Salminen
Hannes Uksila

Vahvuudet

n. 1 050

n. 2 000

Tappiot

234 kaatunutta[1]

506 kaatunutta[1]

Satakunnan rintama oli yksi Suomen sisällissodan neljästä päärintamasta. Sen taistelut käytiin helmi–huhtikuussa 1918 nykyisten Satakunnan ja Pirkanmaan maakuntien alueella. Satakunnan rintama ulottui Pohjanlahden rannikolta Ahlaisista sisämaahan Kyrösjärven itäpuolelle.

Valkoisten keskuspaikka oli Kankaanpää, jonka lisäksi heidän tukialueinaan toimivat sodan alkaessa Merikarvia ja Ikaalinen. Punaisten merkittävimmät tukikohdat olivat Porin ohella Noormarkku, Suodenniemi, Hämeenkyrö ja Kyröskoski.[1] Satakunnan rintama oli jaettu kolmeen rintamalohkoon, jotka olivat Ahlaisten–Noormarkun rintama, Lavian–Suodenniemen rintama sekä Ikaalisten rintama. Niiden ohella syntyi punaisten perääntymisvaiheessa Karkun rintama, jossa taisteltiin vajaan kolmen viikon ajan huhtikuussa.

Satakunnan rintaman taisteluissa kaatui yhteensä 740 henkilöä, joka oli noin 8 prosenttia koko sodan rintamatappioista.[1]

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan käynnistyttyä suojeluskuntalaiset vetäytyivät Satakunnan pohjoisosiin, jolloin punaiset saivat haltuunsa maakunnan suurimmat asutuskeskukset Porin ja Rauman sekä Tampere–Pori-radan. Rintamalinja muodostui helmikuun ensimmäisen viikon kuluessa punaisten perustaessa tukikohtansa Noormarkkuun, Laviaan, Suodenniemeen, Hämeenkyröön ja Kyröskoskelle sekä valkoisten asettuessa Kankaanpääseen, Merikarvialle ja Ikaalisiin.[1][2]

Valkoiset saivat aluksi koottua vain Kankaanpäähän sijoitetun 500 miehen vahvuisen pataljoonan, jota komensi ratsumestari Walter Bergh. Lisäksi rannikolla oli parin komppanian verran Paavo Talvelan johtamia Kristiinankaupungin seudun suojeluskuntalaisia ja Ikaalisissa pieni paikallisen suojeluskunnan osasto. Helmikuun lopussa valkoiset saivat lisävoimia, joista muodostettiin Länsiarmeijaan kuulunut Satakunnan ryhmä. Sen komentajaksi tuli ruotsalainen eversti Ernst Linder.[1][2]

Punaisten sodankäynnissä Satakunnan ja Hämeen rintamat muodostivat ”pohjoisen rintaman”, jonka ylipäällikkönä toimi helmikuun ajan venäläinen eversti Mihail Svetšnikov.[3] Porissa toimineen Satakunnan piiriesikunnan ylipäälliköksi tuli 6. maaliskuuta Helsingin punakaartin päällikkö Kustaa Salminen.[4] Pari päivää myöhemmin käynnistyneestä yleishyökkäyksestä lähtien Ikaalisten rintama siirrettiin suoraan Tampereen yleisesikunnan alaisuuteen, jolloin Salmisen johdettavaksi jäi Ahlaisista Suodenniemelle ulottunut lohko.[5] Porissa syntynyt oppositio nosti maaliskuun lopussa hänen tilalleen toimittaja Hannes Uksilan.[6] Punaisten vahvuus Satakunnan rintamalla oli noin 2 000 taistelijaa, joista 150 oli venäläisiä tykki- ja konekiväärimiehiä.[7] Maakunnan omien punakaartien ohella mukana oli joukkoja myös muualta Etelä-Suomesta, kuten Helsingin ja Turun seuduilta.[8]

Sotatoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Satakunnan rintaman taistelut pääsivät vauhtiin vasta pari viikkoa sodan alkamisen jälkeen. Muista päärintamista poiketen Satakunnasta puuttui etelä–pohjoissuuntainen rautatieyhteys, minkä vuoksi rintama jäi sivunäyttämän rooliin.lähde? Punaisten hyökkäysvaiheen tavoitteena oli edetä maakunnan pohjoisosan halki valkoisten vahvimmalle tukialueelle Etelä-Pohjanmaalle.[9] Rannikkolohkolla hyökkäys oli suunniteltu tapahtuvaksi Merikarvian kautta Kristiinankaupunkiin, keskilohkolla Kankaanpään kautta Jämijärvelle ja itäisellä lohkolla Ikaalisten kautta Parkanoon.[10]

Valkoisten pysäytettyä punaisten ensimmäisen yleishyökkäyksen helmikuun lopussa rintama jäi linjalle Ahlainen–Noormarkku–Lavia–Suodenniemi–Kyröskoski–Viljakkala.lähde? 10. maaliskuuta punaiset tekivät vielä toisen tuloksettomaksi jääneen hyökkäyksen.[11] Maaliskuun puolivälissä valkoiset käynnistivät Tampereen valtaukseen liittyvän suurhyökkäyksensä. Keskilohkolla valkoiset etenivät Suodenniemelle, josta punaiset perääntyivät aluksi Mouhijärvelle ja sieltä huhtikuun alussa Karkkuun. Ikaalisten rintamalla punaiset joutuivat Hämeenkyrön menetettyään vetäytymään Tampereen suuntaan Siuroon ja Ylöjärvelle. Rannikkolohkolla punaiset torjuivat hyökkäyksen Noormarkussa, jonka jälkeen valkoiset pyrkivät ainoastaan sitomaan heidän joukkoja tarkoituksenaan estää punaisia lähettämästä apuvoimia Tampereelle. Lopulta punaiset vetäytyivät Porin seudulta 12.–13. huhtikuuta ja Karkusta 19. huhtikuuta, jonka jälkeen Satakunnan rintaman taistelut olivat ohitse.lähde?

Rannikkolohko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarista evakuoidun Yhdysvaltain suurlähetystön henkilökunta ylittää rintamalinjan Lampaluodossa matkallaan Ruotsiin.

Punaisten ensimmäinen yleishyökkäys käynnistyi rannikkolohkolla 21. helmikuuta. Vallattuaan Ahlaisten kirkonkylän ja Pomarkun he jatkoivat etenemistään Pohjansahaan, Pirttijärvelle ja Haminaholmaan. Vastahyökkäyksillään valkoiset pakottivat punaiset vetäytymään kuun loppuun mennessä takaisin Reposaareen ja Noormarkkuun. Kiivaimmat taistelut käytiin 25. helmikuuta, jolloin punaiset menettivät 24 ja valkoiset 6 kaatunutta. Yhteensä punaisten tappiot olivat helmikuun aikana 30 ja valkoisten 18 kaatunutta.[12][13]

Punaiset hyökkäsivät uudelleen 1. maaliskuuta, mutta joutuivat vetäytymään Pomarkusta ja Merikarvian suunnalta vielä saman illan aikana. Seuraavat taistelut käytiin 6. maaliskuuta, jolloin valkoiset hyökkäsivät tuloksetta Lampaluodon, Bastuskärin ja Anttooran saariin.[13] Valkoiset olivat vielä helmikuussa suunnitelleet Porin valtausta, mutta ajatuksesta luovuttiin, kun Uuttakaupunkia hallussaan pitäneet suojeluskuntalaiset perääntyivät Ahvenanmaalle. Aktiivisuutta vähensi myös se, että maaliskuun puolivälissä käynnistetyn Tampereen valtauksen johdosta voimia ei haluttu sitoa rannikolle. Alueelle sijoitetut valkoiset saivat kuitenkin toimia suhteellisen itsenäisesti, minkä vuoksi lohkolla käytiin pienempiä yhteenottoja koko maaliskuun ajan.[12]

Nakkilan punakaartin miehiä.

Punaisten viimeinen hyökkäysvaihe käynnistyi 9. maaliskuuta. Tarkoituksena oli edetä Noormarkusta Ahlaisiin, Pomarkkuun ja Lassilaan, jota varten rintamanosalle keskitettiin noin 1 700 miestä. Ahlaisten saaristossa punaiset yrittivät edetä mantereelle 600 miehen voimin kuuden kilometrin levyisellä rintamalla. Sen ohella valkoiset onnistuivat torjumaan myös Pomarkkuun ja Harjakankaalle tehdyt hyökkäykset. Punaisten viimeinen hyökkäys tapahtui 14. maaliskuuta, jolloin he etenivät Ahlaisten kirkonkylän edustalle 900 miehen voimin. Valkoisten puolustus oli jo murtumassa, mutta lopulta asemat onnistuttiin pitämään Paavo Talvelan johdolla tehdyn vastahyökkäyksen ansiosta.[4]

Jäiden heikettyä punaiset tyhjensivät maaliskuun lopussa saariston ja keskittivät joukkonsa Porin edustalle Lampaluotoon. 30. maaliskuuta valkoiset hyökkäsivät Noormarkkuun sitoakseen punaiset rannikolle. Noormarkun–Harjakankaan taisteluista tuli rintamalohkon verisimmät. Päivän aikana kaatui 27 valkoista ja ainakin 50 punaista. Hyökkäykset torjuttiin, mutta valkoiset saavuttivat tavoitteensa, kun punaiset ryhtyivät vahvistamaan asemiaan Noormarkussa ja Harjakankaalla, eivätkä lähettäneet apuvoimia Tampereelle.[6][12]

Valkoisten vallattua Tampereen punaiset aloittivat vetäytymisen rannikkolohkolta 10. huhtikuuta. Joukot perääntyivät aluksi Poriin, josta viimeiset punaiset poistuivat aamupäivällä 13. huhtikuuta. Vetäytyminen suuntautui Kokemäen ja Huittisten kautta Punkalaitumelle, josta punaiset kuun lopussa jatkoivat edelleen kohti itää. Osa Porin seudun punaisista siirtyi junalla Karkun rintamalle viivyttämään pohjoisesta eteneviä valkoisia.[14]

Keskinen lohko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kraanatin aiheuttamia vaurioita Lavian kirkonkylässä.

Satakunnan rintaman ensimmäinen taistelu käytiin Suodenniemen Lahdenperässä 13. huhtikuuta, jolloin neljä valkoista ja ainakin yksi punainen kaatui Mustapään talon ympäristössä käydyssä kahakassa.[15] 14. helmikuuta punaiset miehittivät Lavian kirkonkylän, mutta joutuivat vetäytymään jo seuraavana päivänä. Valkoiset eivät kuitenkaan jääneet Lavialle, vaan punaiset ottivat kylän jälleen haltuunsa kahden päivän kuluttua.[16][17]

Punaisten 21. helmikuuta käynnistyneen yleishyökkäyksen tarkoituksena oli vallata Kankaanpää ja katkaista Ikaaliseen johtava maantieyhteys. Punaiset etenivät 10 kilometriä Kankaanpään eteläpuolella sijaitsevalle Vihteljärvelle, jossa käydyn taistelun jälkeen he joutuivat vetäytymään takaisin Lavian suuntaan. Seuraavana päivänä punaiset lähtivät uuteen hyökkäykseen noin 450 miehen voimin. Valkoiset yllättivät Pohjanmaantiellä marssineet punaiset Sampakoskella, jossa käydyssä taistelussa kaatui lähes 40 punaista ja vajaat kymmenkunta valkoista. Kokemansa takaiskun jälkeen punaiset vetäytyivät Lavian kirkonkylään, eivätkä enää yrittäneet Kankaanpäähän.[16][18]

Helmikuun lopussa valkoiset saivat lisävoimia, joiden turvin he valtasivat Lavian 2. maaliskuuta. Punaisten pääjoukot vetäytyivät Kullaalle ja Suodenniemelle. Osa punaisista jatkoi Tampereelle vaatimaan yleisesikunnalta päälliköiden vaihtamista sekä lisää tykkejä ja konekiväärejä. Lavian rintaman uudeksi ylipäälliköksi August Tuomisen tilalle tuli jo entuudestaan rintamalohkolla ollut virolainen matruusi Jan Tuckman. Punaiset yrittivät vallata Lavian vielä 12. ja 14. maaliskuuta tehdyillä hyökkäyksillä, mutta valkoiset torjuivat molemmat. Jälkimmäisen hyökkäyksen aikana punaisten tykistö tulitti kirkonkylää suuria aineellisia vahinkoja aiheuttaen.[16][17]

Valkoisten suurhyökkäys käynnistyi 16. maaliskuuta. Sen tarkoituksena oli vallata Suodenniemi ja edetä sen jälkeen Karkkuun katkaisemaan Tampereelle johtava rautatie. Punaisten puolustus kesti 16.–18. maaliskuuta tehdyt hyökkäykset ja valkoiset joutuivat luopumaan ajatuksestaan katkaista rata nopeasti. Toinen tavoitteista täyttyi, kun hyökkäykset rannikkolohkon tavoin sitoivat punaisten joukkoja.[4][19] Tampereen saartorenkaan kiristyessä punaiset vetäytyivät 26. maaliskuuta Mouhijärvelle, jonne valkoiset hyökkäsivät viisi päivää myöhemmin. Punaisten linjat murtuivat lopulta 2. huhtikuuta, jonka jälkeen he vetäytyivät Karkkuun. Uusi rintama syntyi Karkun kirkon ympäristöön, jonne punaiset perustivat puolustuslinjan suojatakseen Porin seudulta rautateitse vetäytyviä punaisia. Karkun rintaman taistelut kestivat aina 19. huhtikuuta saakka.[6][18]

Itälohko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ikaalisten rintama
Ikaalisten suojeluskunnan esikunta.

Ikaalisten rintaman punaiset operoivat aluksi käytännössä omatoimisesti, kunnes joukot siirrettiin maaliskuun hyökkäysvaiheessa Tampereen esikunnan alaisuuteen.[5] Ensimmäiset taistelut käytiin 16. helmikuuta Luhalahdessa ja Helteenkylässä, jonne hyökänneet valkoisten osastot pakotettiin perääntymään.lähde? 23. helmikuuta Viljakkalan punakaarti miehitti 15 kilometrin päässä Luhalahdelta sijaitsevan Kallionkielen kylän. Valkoiset onnistuivat valtaamaan kylän takaisin kolme päivää myöhemmin, mutta menettivät sen saman tien luultuaan lähestyvää Turun punakaartin osastoa omiksi.[20][21]

Maaliskuun alussa punaiset hyökkäsivat kahdesti valkoisten hallussa olleeseen Ikaalisten kauppalaan. Ensimmäinen hyökkäys tapahtui 2.–3. maaliskuuta, jolloin punaiset saivat vallattua Sarkkilan kylän, mutta eteneminen pysähtyi pian reilun kilometrin päähän kauppalasta. Seuraava 8. maaliskuuta käynnistynyt hyökkäys päättyi illalla 10. maaliskuuta, jolloin Kankaanpäästä saapuneet valkoisten lisävoimat pakottivat punaiset jättämään Sarkkilan.[20][5]

Hämeenkyrössä teloitettuja punaisia.

Punaisten hyökkäysten tauottua valkoiset vahvistivat joukkojaan Ikaalisissa noin 1 500 mieheen ja yleisillä kutsunnoilla riveihin saatiin vielä 100 miestä lisää.[22][10] Valkoisten suurhyökkäys Tampere–Pori-radan katkaisemiseksi käynnistyi Ikaalisissa 15. maaliskuuta. Kyrösjärven itäpuolella punaiset vetäytyivät Luhalahteen ja sieltä edelleen Viljakkalan kirkonkylään, jonne valkoiset hyökkäsivat 17. maaliskuuta. Punaiset onnistuivat pitämään sen hallussaan, ja seuraavana päivänä valkoiset vetivät joukkonsa takaisin Kyrösjärven länsipuolelle. Valkoiset hyökkäsivät samaan aikaan myös Ikaalisten eteläpuolella. Punaiset torjuivat hyökkäyksen Sikurissa, mutta päättivät lopulta jättää kylän ampumatarvikkeiden vähyyden vuoksi. Uusi puolustuslinja perustettiin Järvenkylänjärven ja Kyrösjärven välisellä kannaksella sijaitsevan Mannanmäen rinteille, jonne valkoiset hyökkäsivät seuraavana päivänä. Punaiset torjuivat hyökkäyksen, mutta päättivät illan aikana vetäytyä Kyröskoskelle vihollisen tykistötulen alta. Tämän jälkeen puolustuslinja muodostettiin Kyröskoskenharjulle, jossa taisteltiin 17. maaliskuuta. Seuraavana aamuna valkoiset joutuivat perääntymään takaisin Ikaalisiin punaisten tehtyä vastahyökkäyksen.[10]

Lyhyen asemasotavaiheen jälkeen taistelut käynnistyivät jälleen 22. maaliskuuta, jolloin Näsijärven ylittänyt eversti Harald Hjalmarsonin 1 000 miehen osasto hyökkäsi Viljakkalaan. Punaiset vetäytyivät Kyröskoskelle, jonne valkoiset hyökkäsivät seuraavana iltapäivänä. Kiivaasta vastarinnasta huolimatta punaisten puolustuslinja murtui nopeasti. Iltahämärässä eri suunnista hyökänneet valkoisten osastot kuitenkin erehtyivät luulemaan toisiaan vihollisiksi ja taistelivat keskenään usean tunnin ajan. Tämän johdosta punaiset onnistuivat vetäytymään Siuron ja Ylöjärven kautta Tampereelle siviiliväestön paetessa Mouhijärvelle. Puolenyön jälkeen valkoiset etenivät tyhjentyneisiin Kyröskosken ja Hämeenkyrön kyliin ja Ikaalisten rintaman taistelut olivat ohitse.[10][23]

Karkun lohko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Karkun rintama

Karkun rintamalohko syntyi 4. huhtikuuta Mouhijärven suunnalta vetäytyneiden punaisten perustettua puolustuslinjan Karkun kirkonkylään tarkoituksenaan suojata Satakunnasta vetäytyviä punaisia.[24] Linja muodostui helposti puolustettavalle Rautaveden ja Riippilänjärven väliselle kannakselle, jonka halki rautatie kulki. Valkoiset puolestaan asettuivat noin kolme kilometriä pohjoisemmaksi Karkun asemalle.[6]

Taistelut olivat aluksi satunnaista laukaustenvaihtoa ja asemasotaa, kunnes valkoiset hyökkäsivät puolitoista viikkoa Tampereen valtauksen jälkeen 17. huhtikuuta. Punaiset joutuivat raskaiden tappioiden myötä vetäytymään Tyrväälle ja sieltä edelleen Vammalan kauppalaan.[24] Taistelusta muistetaan erityisesti Maarian pitäjän tehdastyöläisistä ja piioista koottu punaisten naiskomppania, joka puolusti sitkeästi Karkun kirkkoa.[25]

Punaisten vetäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punapakolaiset jättävät Kokemäen 14. huhtikuuta.

Valkoisten saartaessa Tamperetta Evert Eloranta laati suunnitelman Etelä-Suomeen muodostettavasta puolustuslinjasta. Se ei kuitenkaan ulottunut Satakuntaan, vaan maakunta oli tarkoitus luovuttaa viholliselle. Maaliskuun viimeisellä viikolla Porin piiriesikunta sai määräyksen valmistautua vetäytymään. Peräännyttäessä oli tuhottava taakse jätetyt ammusvarastot sekä viivytettävä vihollista kaikin mahdollisin tavoin muun muassa räjäyttämällä maantie- ja rautatiesillat.[26]

Varsinainen evakuointikäsky annettiin saksalaisten saavuttua Hangon edustalle 3. huhtikuuta. Sen mukaan Ahlaisten rintama sekä Porin ja Rauman seudut oli tyhjennettävä ja joukot siirrettävä Karkun, Tottijärven ja Viialan rintamille. Tarkoituksena oli Satakunnasta saapuvien lisävoimien avulla murtaa Tampereen saartorengas. Eloranta tarkensi käskyään vielä 6. huhtikuuta, jolloin hän määräsi Porin seudun joukot linjalle Karkku–UrjalaToijala. Rauman ja Turun seudun punakaartit sijoitettiin Toijalasta Loimaan kautta Saloon ulottuvalle puolustuslinjalle. Käsky sisälsi myös kaikkien hevosten ja ajoneuvojen takakavarikoinnin sekä työvoiman mobilisoinnin linnoitustöihin. Kullervo Mannerin määräys työvelvollisuudesta julkaistiin seuraavan päivän sanomalehdissä.[26]

Satakunnan rintaman ylipäällikkö Hannes Uksila suhtautui sotatilanteeseen yltiöoptimistisesti, eikä totellut vetäytymismääräystä. Evakuointia vauhdittamaan lähetettiin Väinö Haukkarinta, jolta Uksila ei kuitenkaan suostunut ottamaan määräyksiä. Sen sijaan Sosialidemokraatissa ilmestyi Uksilan julistuksia, joiden avulla hän pyrki mobilisoimaan koko työväestön. Lisäksi Uksila yritti täydentää punakaarteja pakko-otolla vielä Tampereen valtauksen jälkeen 9. huhtikuuta. Kun Uksila vihdoin havahtui tilanteeseen, hän päätti laivata joukkonsa Mäntyluodon satamasta Ruotsiin ja antautua siellä viranomaisille. Suunnitelmasta piti kuitenkin luopua vaikean jäätilanteen vuoksi ja lisäksi satamassa olleiden venäläisten sota-alusten tykeistä puuttuivat lukot.[14]

Porin rautatieasema palaa 13. huhtikuuta.

Uksilan viivyttely osoittautui lopulta kohtalokkaaksi, kun valkoiset ehtivät katkaisemaan rautatien ja vetäytyminen jouduttiin suorittamaan pääosin maanteitse. Rauman seudun punakaartilaiset alkoivat siirtymään 10. huhtikuuta Säkylän ja Oripään kautta Loimaalle. Porissa päätös vetäytymisestä tehtiin vasta samana iltapäivänä ja se alkoi lopulta 11.–12. huhtikuuta välisenä yönä. Ahlaisten rintaman tyhjennyttyä viimeiset punaiset poistuivat Porista aamupäivällä 13. huhtikuuta, jonka jälkeen valkoiset ottivat kaupungin haltuunsa heti puolenpäivän jälkeen. Perääntyminen suuntautui maanteitse Kokemäen ja Huittisten kautta Punkalaitumelle osan punaisista jatkaessa junalla pohjoiseen Karkun rintamalle.[14] Porin valtauksen jälkeen valkoiset ottivat haltuunsa Nakkilan ja Harjavallan 15. huhtikuuta.[27] Seuraavana päivänä valkoiset etenivät panssarijunan tukemana Kokemäelle, jossa punaiset miehittivät Peipohjan risteysasemaa. Lyhyen taistelun jälkeen he vetäytyivät Tulkkilan kirkonkylän kautta Huittisten suuntaan 17. huhtikuuta.[14]

Karkun rintaman murruttua viimeisetkin punaiset lähtivät 17.–18. huhtikuuta vetäytymään Huittisten ja Sammaljoen kautta Punkalaitumelle. Mukana kulki myös evakuoitua siviiliväestöä sekä takavarikoitua materiaalia. Vammalan kauppala tyhjeni 18. huhtikuuta noin kello 21, jolloin sen rakennukset sytytettiin palamaan. Noin kaksi kolmasosaa kauppalan rakennuksista tuhoutui, mutta Vammaskosken silta jäi valkoisten konekivääritulessa ehjäksi.[14] Punaiset saivat vetäytyä Tyrvään ja Kokemäen suunnilta rauhassa valkoisten järjestellessä joukkojaan uudelleen. Punkalaitumelle kokoontui tuhansia punaisia taistelijoita ja siviilejä, jotka jatkoivat edelleen Urjalan ja Toijalan kautta Hämeenlinnaan, Riihimäelle ja Lahteen.[14]

Perääntyessään punaiset tuhosivat muun muassa Harjavallan ja Tulkkilan maantiesillat, Pahakosken rautatiesillan sekä Porin, Merstolan ja Peipohjan rautatieasemat. Lauttakylässä jokisillat jäivät kuitenkin ehjiksi johdon käskyjen puuttuessa. Tuhottavaksi joutui myös tehtaita sekä esimerkiksi Porin sähkölaitos. Lisäksi vetäytymisen aikana surmattiin lähes 60 ihmistä.[28] Satakunta tyhjentyi lopullisesti 23. huhtikuuta, jolloin viimeiset pakolaiset ja punaisten jälkijoukot jättivät Punkalaitumen. Vetäytymistä suojasivat Lempäälän rintaman joukot, mutta valkoiset eivät yrittäneet läpimurtoa, vaan olivat sen sijaan siirtäneet Tampereen seudulla olleita joukkojaan Viipurin suunnalle. Punaiset jättivät Lempäälän rintaman Satakunnan tyhjentymisen jälkeen 24. huhtikuuta.[29]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 2. Helsinki: Opetusministeriö, 1981. ISBN 951-85907-2-9.
  • Roselius, Aapo: Amatöörien sota : rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2006. ISBN 952-53549-2-X. Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Svedlin, Thure: Vapaussota : yleiskuvaus Suomen vapaussodan kulusta. Helsinki: Otava, 1939.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Roselius 2006, s. 63–64.
  2. a b Svedlin 1939, s. 53.
  3. Lappalainen 1981, s. 35.
  4. a b c Lappalainen 1981, s. 51-53.
  5. a b c Lappalainen 1981, s. 54–55.
  6. a b c d Lappalainen 1981, s. 153-155.
  7. Lappalainen 1981, s. 37.
  8. Roselius 2006, s. 69–70.
  9. Haapala, Pentti; Hoppu, Tuomas (toim.): Sisällissodan pikkujättiläinen, s. 173. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-03545-2-0.
  10. a b c d Lappalainen 1981, s. 137-144.
  11. Lappalainen 1981, s. 49.
  12. a b c Roselius 2006, s. 65–66.
  13. a b Lappalainen 1981, s. 43–46.
  14. a b c d e f Lappalainen 1981, s. 188–191.
  15. Muistoja Mustapään kahakasta Sukelluksia Suodenniemen historiaan -blogi. 18.7.2014. Blogspot.com. Viitattu 2.2.2021.
  16. a b c Lappalainen 1981, s. 46–47.
  17. a b Söderblom, Pekka: Suomen sisällissota 1918: Lavia vaihtoi omistajaa useaan kertaan 24.2.2018. Sydän-Satakunta. Viitattu 2.2.2021.
  18. a b Roselius 2006, s. 66–67.
  19. Svedlin 1939, s. 116–117, 122.
  20. a b Lappalainen 1981, s. 47–48.
  21. Korjus, Olli: Kuusi kuolemaantuomittua, s. 160–163. Jyväskylä: Atena, 2014. ISBN 978-952-30002-4-7.
  22. Ojakoski, Arto: Marssit ja manöverit : sotilaallinen koulutus ja urheilutoiminta Ikaalisten suojeluskunnan alueella 1917–1939, s. 19–22. Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 2017. Teoksen verkkoversio (PDF).
  23. Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle, s. 201–212. Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-01889-7-2.
  24. a b Roselius 2006, s. 68–69.
  25. Pitkänen, Maria: Maarian naiskomppania puolusti sitkeästi Karkkua. Satakunnan Kansa, 16.3.2003, s. 16. Viitattu 11.2.2014.
  26. a b Lappalainen 1981, s. 170–174.
  27. Sisällissodan taistelupaikkakortisto (PDF) Arkistojen portti. 25.3.2020. Kansallisarkisto. Viitattu 2.2.2021.
  28. Lappalainen 1981, s. 191–194.
  29. Lappalainen 1981, s. 230–231.