Satakunnan rintama

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Valkoisen armeijan rintamajako maaliskuun alussa 1918.

Satakunnan rintama oli Suomen sisällissodan aikainen rintamalinja nykyisten Satakunnan ja Pirkanmaan maakuntien alueella. Se oli osa punaisten ja valkoisten välistä rintamalinjaa kulkien Porin pohjoispuolelta Kankaanpään eteläpuolelle ja siitä edelleen Ikaalisten kautta Hämeenkyröön ja Kuruun.

Valkoisten keskuspaikka oli Kankaanpää. Heidän tukialueinaan toimivat sodan alkaessa lisäksi Merikarvia ja Ikaalinen. Punaisten keskuspaikka puolestaan oli Pori, jonka ohella tukialueita olivat Noormarkku, Suodenniemen ja Lavian seutu sekä Hämeenkyrö ja Kyröskoski.[1] Satakunnan rintamalla ei sodan aikana käyty kovinkaan merkittäviä taisteluja, vaan se oli kokonaisuuden kannalta lähinnä sivunäyttämö.[2] Sotatoimissa kaatui yhteensä 506 punaista ja 234 valkoista.[1] Määrät olivat osapuolten sodan aikana taisteluissa kokemista kokonaistappioista noin 9 (punaiset) ja 7 prosenttia (valkoiset).[2]

Komentajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaiset olivat jakaneet rintamalinjan läntiseen, keskiseen ja itäiseen rintamaan. Satakunnan rintama muodosti Hämeen rintaman kanssa läntisen rintamaan, jonka komentaja oli Hugo Salmela.[3] Punaisten päällikkönä Satakunnan rintamalla toimi aluksi Turun seudulta kotoisin ollut maalari Kustaa Salminen.[4] Hänen jäätyään saarroksiin Tampereelle, oli johdossa sodan loppuvaiheessa toimittaja Hannes Uksila. Keskisen rintamalohkon päällikköinä toimivat Helsingin punakaartiin kuulunut Aksel Nikanor Aarre-Davidsson sekä Porin punakaartin jäsen Armas Honkasalo. Peräytymisvaiheessa rintaman itälohkolla toimi päällikkönä virolainen matruusi Jan Tuckman.

Valkoisten sotatoimista Satakunnan rintamalla oli vastuussa niin sanottu Satakunnan Ryhmä, jota komensi eversti Ernst Linder.[3] Sen vastuualue ulottui Porin pohjoispuolelta Näsijärvelle. Muita Satakunnan ryhmän johtavia upseereita olivat muun muassa jääkäriluutnantit Paavo Talvela ja Gunnar von Hertzen.[5]

Sotatoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Satakunnan rintama oli jaettu neljään eri lohkoon, jotka olivat rannikko, keskinen lohko, itälohko sekä punaisten vetäytymisvaiheessa syntynyt Karkun lohko. 27. tammikuuta käynnistyneen sisällissodan varsinaiset sotatoimet Satakunnan rintamalla alkoivat vasta noin kolme viikkoa myöhemmin. Punaisten sodanjohdon määräysten mukaisesti myös Satakunnassa oli ryhdyttävä yleishyökkäykseen 20. helmikuuta. Hyökkäyksen piti tapahtua kolmessa suunnassa; rannikkoa pitkin valkoisten tukialueelle Merikarvialle, Laviasta kohti valkoisten Satakunnan rintaman päämajaa Kankaanpäätä sekä Hämeenkyröstä toiselle valkoisten tukialueelle Ikaalisiin.[2]

Rannikkolohko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ahlaisten taistelut

Selkämeren rannikolla punaiset hyökkäsivät 21. helmikuuta kohti Pohjansahaa, Pirttijärveä sekä Pomarkkua. Hyökkäykset kuitenkin torjuttiin ja kuun loppuun mennessä punaisten oli vetäydyttävä. Uuteen hyökkäykseen kohti Pomarkkua punaiset lähtivät 9. maaliskuuta, mutta sekään ei tuottanut tulosta.[5]

Valkoisilla oli helmikuun aikana suunnitelmia Porin valloittamiseksi, mutta niistä luovuttiin maaliskuun alussa, kun Uuttakaupunkia hallussaan pitäneet suojeluskuntalaiset siirtyivät Ahvenanmaalle. Tämän jälkeen Porin valtaamisesta luovuttiin. Samaan aikaan itäisellä lohkolla suunniteltiin Tampereen valtausta, eivätkä valkoiset halunneet sitoa joukkojaan liikaa rannikolle. Rannikon valkoiset joukot saivat kuitenkin toimia suhteellisen itsenäisesti ja siksi lohkolla käytiin pieniä taisteluja aina maaliskuun loppuun saakka. Esimerkiksi 13. maaliskuuta Gunnar von Hertzenin johtama osasto suoritti hiihtäen epäonnistuneen hyökkäyksen Pastuskerin saareen. Taistelussa kaatui von Hertzenin lääkärinä toiminut veli Karl von Hertzen.[5]

Maaliskuun lopussa valkoiset hyökkäsivät Noormarkkuun estääkseen punaisia lähettämästä vahvistuksia Tampereelle. 29.–30. maaliskuuta käydyt Harjakankaan-Noormarkun taistelut olivat rintamalohkon verisimpiä. Niissä kuoli yhteensä 22 valkoista ja ainakin 50 punaista. Taisteluissa puolustautuneena osapuolena olleiden punaisten huomattavasti suurempi kaatuneiden määrä selittyy sillä, että valkoiset todennäköisesti teloittivat heitä antautumisen jälkeen.[5]

Rannikolta punaiset vetäytyivät lopullisesti vasta 12.–13. huhtikuuta, aluksi Raumalta ja Noormarkusta sekä päivää myöhemmin Porista.[6]

Keskinen lohko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskisellä lohkolla onnistuivat punaiset 21. helmikuuta etenemään noin 10 kilometrin päähän Kankaanpäästä. Heidän etenemisensä kuitenkin pysäytettiin seuraavana päivänä käydyssä Sampakosken taistelussa. Punaisten tappiot olivat ainakin 40 miestä, joihin sisältyy myös kuusi teloitettua vankia. Valkoisia kaatui ainoastaan 10.[7]

Maaliskuun alussa valkoiset valloittivat Lavian, jonka jälkeen keskisestä lohkosta tuli osa Tampreen valtauksen operaatiota. 16. maaliskuuta valkoiset yrittivät edetä Suodenniemelle, mutta onnistuivat siinä vasta kymmenen päivää myöhemmin punaisten vetäydyttyä Mouhijärvelle ja sieltä edelleen Karkkuun,[7] valkoisten vallattua Häijään 2. huhtikuuta.[8]

Itälohko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ikaalisten taistelut‎

Hämeenkyrön-Ikaalisten alueella punaisten hyökkäys alkoi vasta 2. maaliskuussa, jolloin he hyökkäsivät Ikaalisiin. Hyökkäysyritys epäonnistui valkoisten saatua vahvistuksia paria päivää myöhemmin. Valkoiset aloittivat oman hyökkäyksensä maaliskuun puolivälissä Tampereen valtauksen yhteydessä. Joukot etenivät Ikaalisista kohti Hämeenkyröä, jossa punaisten Kyröskosken puolustus murtui 26. maaliskuuta. Tämä luhisti punaiset Satakunnan rintamalla lopullisesti ja viimeiset taistelut käytiin Karkussa huhtikuun aikana.[9]

Karkun lohko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karkun rintamalohko syntyi 4. huhtikuuta, kun punaiset olivat menettämässä Tamperetta. Sen tarkoituksena oli suojata punaisten vetäytymistä kaupungista. Taistelut kiihtyivät vasta puolitoista viikkoa Tampereen antautumisen jälkeen 17. huhtikuuta kun valkoiset hyökkäsivät Karkun kirkonkylään. Punaiset joutuivat vetäytymään Tyrväälle ja edelleen Vammalaan.[6]

Karkun taistelussa tuli tunnetuksi erityisesti Maarian naiskomppania, joka oli Maarian pitäjästä kotoisin olleista tehdastyöläisistä ja piioista koottu yksikkö.[8][10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Roselius, Aapo: "AMATÖÖRIEN SOTA – Rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, s. 63. Valtioneuvoston kanslia, 2006. ISBN 978-952-53549-2-8.
  2. a b c Roselius, s. 64.
  3. a b Manninen, Olli: "Sisällissodan tapahtumia 1: sodan alkuvaiheet" Pala Suomen historiaa. Viitattu 11.2.2014.
  4. Pääsiäisviikon kärsimysnäytelmä Koskesta voimaa. Viitattu 11.2.2014.
  5. a b c d Roselius, s. 65–66.
  6. a b Roselius, s. 68–69.
  7. a b Roselius, s. 66–67.
  8. a b Pitkänen, Maria: "Maarian naiskomppania puolusti sitkeästi Karkkua", Satakunnan Kansa 16.3.2003, s. 16. Viitattu 11.2.2014.
  9. Roselius, s. 67–68.
  10. Forss, Timo: "Punaiset naiset aseissa" Rauhan puolesta. Viitattu 11.2.2014.