Ammutaan paikalla -julistus

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ammutaan paikalla -julistus oli valkoisten joukkojen ylipäällikön Mannerheimin antama julistus Suomen sisällissodan alkuvaiheissa 25. helmikuuta 1918.[1] Julistuksella annettiin menettelytapaohjeet valkoisille joukoille muun muassa vankien otosta, ja se antoi joukoille laajat valtuudet suorittaa teloituksia oman harkintansa mukaan.

Julistuksen mukaan:[2]

  • Törkeään sodan aikaina tehtyyn rikokseen tai sabotaasiin kuten siltojen ja puhelinyhteyksien rikkomiseen syyllistyneet oli lupa ampua paikan päällä ilman oikeudenkäyntiä. Sama koski niitä, jotka ilmeisesti aikoivat jatkaa aseellista vastarintaa valkoisten joukkojen selustassa sen jälkeen, kun julistus oli kuulutettu tiedoksi. Myös pelkkä luvattoman aseen hallussapito antoi oikeutuksen ampumiseen ilman oikeudenkäyntiä.
  • Taistelun aikana antautunut ja aseestaan luopunut kapinallinen voitiin ottaa vangiksi joukko-osaston päällikön oman harkinnan mukaan (Kapinallinen, joka avoimessa taistelussa laskee aseensa ja antautuu vangiksi, vangittakoon päällikön harkinnan mukaan). Päällikkö saattoi oman harkintansa mukaan ammuttaa vankien joukosta vaarallisina pidetyt. Vankien kuulustelun yhteydessä tuli selvittää myös vangin vaarallisuus. Tämän perusteella vangit jaettiin kolmeen luokkaan: heti ammuttavat, vangittavat ja vapautettavat.

Menettely oli vastoin vuoden 1907 Haagin sopimusta, jonka mukaan sotavankien kohtalosta ei voinut päättää joukko-osasto tai yksittäinen henkilö, vaan he olivat hallituksen vastuulla.

Julistuksen mallina oli käytetty vuoden 1906 Venäjän sotaväen rikoslakia ja niitä menettelytapoja, joita Venäjällä oli käytetty sisäisten levottomuuksien kukistamisessa vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen muun muassa Baltian maissa. Julistuksen seurauksena antautuneita punaisia alettiin tappaa taistelujen loppuvaiheissa siinä määrin, että valkoisten ylijohto yritti huonolla menestyksellä hillitä sitä jo maaliskuun lopulla. Julistus oli tarkoitettu olemaan voimassa vain sotatoimialueella, mutta sitä sovellettiin myös sen ulkopuolella.

Julistuksen taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan alkuvaiheissa valkoisilla ei ollut ohjeita vankien otosta tai käsittelystä. Vangiksi jääneet punaisten asemasta oli erilaisia tulkintoja, ja eräiden mielestä heitä tuli kohdella sotavankeina. Toisten mukaan he taas olivat maanpetokseen syyllistyneitä kapinallisia. Vaasan senaatti ei julistanut sotaa Venäjälle eikä asettanut maata sotatilaan, koska se olisi merkinnyt kaiken vallan siirtymistä armeijan ylijohdolle. Koska Venäjää vastaan ei ollut sotatilaa, punaisia voitiin Suomen lain mukaan tuomita vain valtiopetoksesta, josta ei ollut säädetty kuolemanrangaistusta. Maanpetoksesta voitiin lain mukaan tuomita kuolemaan vain sotatilan ollessa voimassa.

Valkoisen armeijan ylijohto katsoi puolestaan paremmaksi sen, että punakaartilaisia pidettäisiin siviileinä. Silloin heillä ei olisi sotavangin oikeuksia, ja sotatilan voimassa ollessa voitaisiin soveltaa Venäjän sotatilalakia, jonka mukaan myös siviileitä voitiin tuomita esimerkiksi rosvouksista ja tuhotöistä. Senaatti ei kuitenkaan halunnut käyttää vihatun tsaarivallan aikaisia lakeja. Lopulta päädyttiin kompromissiin, jonka mukaan rankaisutoimet perustuivat juridisesti hätävarjeluun. Toisin sanoen väkivaltaa saattoi käyttää henkeä tai omaisuutta puolustaessa.

Sisällissodan alkaessa Mannerheim antoi luvan perustaa sotaoikeuksia, joilla oli oikeus langettaa myös kuolemantuomioita. Taistelun aikana kiinni saadut murhaajat ja murhapolttajat voitiin "arkebuseerata". Käytännössä sotaoikeuksien tehtäviä alkoivat hoitaa suojeluskuntien esikunnat. Vankien käsittelystä ei ollut vielä ohjeita, joten vangitseminen tai vapauttaminen oli kuulustelijoiden oman harkinnan varassa. Sodan alkuvaiheissa ei kuolemantuomioita kuitenkaan vielä jaettu kovin runsaasti. Mannerheim kielsi 25. helmikuuta suojeluskunnille lähetetyllä kiertokirjeellä sotaoikeuksien asettamisen ja toiminnan, eikä myöskään niiden määräämiä kuolemantuomioita saanut panna täytäntöön. Käytännössä tällä kiellolla ei kuitenkaan ollut paljoa vaikutusta, sillä paikalliset joukot ja niiden komentajat toimivat varsin itsenäisesti pitkälle kevääseen saakka.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Haapala, Pertti & Hoppu, Tuomas (toim.): Sisällissodan pikkujättiläinen. Porvoo: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35452-0.
  • Tikka, Marko & Arponen, Antti: Koston kevät – Lappeenrannan teloitukset 1918. WSOY, 1999. ISBN 978-951-02345-0-1.
  • Mirja Turunen : Veripellot. Sisällissodan surmateot Pohjois-Kymenlaaksossa. Ajatus-kirjat, Tampere 2008 ss. 107-110
  • Jukka Rislakki : Kauhun aika : neljä väkivallan kuukautta keskisuomalaisessa jokilaaksossa, uudistettu ja laajennettu laitos. Ajatus-kirjat, Tampere 2007 ss. 56-57

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Haapala & Hoppu 2009, 236-237
  2. Ammutaan paikalla -julistus. Saarijärven Paavo, 05.03.1918, nro 27, s. 2. Kansalliskirjasto Viitattu 12.12.2017.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]