Valkoiset

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Suomen sisällissodan osapuolta. Muista valkoisiksi kutsutuista ryhmistä katso täsmennyssivu.
Valkoisia Oulussa 1918

Valkoiset on nimitys Suomen sisällissodan toiselle, hallituksen joukkojen riveissä taistelleelle osapuolelle. Toista, hallitusta vastaan kapinaan noussutta osapuolta kutsutaan punaisiksi. Valkoisten puolella taisteli poliittista oikeistoa, kaupunkien porvaristoa, maanomistajia ja tehtaanomistajia sekä myös vähemmässä määrin työläisiä ja torppareita. Maaseudun tilalliset muodostivat varsinaisen kansanarmeijan valtaosan.

Valkoisen armeijan ylipäällikkönä oli ratsuväenkenraali C. G. E. Mannerheim. Valkoinen armeija muodostui suojeluskunnista, värvätyistä joukoista sekä asevelvollisista joukoista. Merkittävän osan valkoisen armeijan johtamisosaamista muodosti keisarillisessa Saksassa koulutetut vapaaehtoiset, jääkärit.

Valkoiset saivat merkittävää tukea saksalaisilta joukoilta, joiden käyttöä muun muassa Mannerheim ja Maalaisliiton Alkio vastustivat.

Valkoisten lentotoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisten lentotoiminta sai alkunsa ruotsalaisista lahjoituskoneista ja venäläisiltä jääneistä koneista. Valkoisella puolella oli enimmäkseen ruotsalaisia ja venäläisiä lentäjiä. Toiminta oli hajanaista tiedustelua, kunnes Saksan asevoimat toivat omat lentokoneensa, mutta niidenkin käyttö oli sodan kulun kannalta merkityksetöntä. Sodan aikana ainoa jääkärilentäjä B. Mårtenson ryhtyi hankkimaan kalustoa tuleville Suomen ilmavoimille Saksasta.

Valkoinen terrori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Valkoinen terrori

Sodan loppuvaiheessa ja sen päätyttyä valkoisten voittoon maassa alkoi laaja punaisten ja punaisiksi epäiltyjen joukkoteloittaminen ja kokoaminen vankileireille, joista eräs pahamaineisimmista sijaitsi Suomenlinnassa. Yhteensä vankileireillä oli yli 80 000 vankia.[1] Ihmisiä pidettiin jopa vuosia leireillä epäinhimillisissä oloissa, joissa tauteihin, nälkään ja teloituksiin kuoli yli 10 000 vankia.[1] Leirit ja teloitukset saivat osakseen merkittäviä kansainvälisiä protesteja – muun muassa Yhdysvallat ja Iso-Britannia pitivät niitä sodankäynnin sääntöjen ja Geneven sopimusten vastaisina – ja ne hidastivat Suomen itsenäisyyden tunnustamista. Valkoisen terrorin pahimpana ilmentymänä voidaan mainita Jämsä, jossa valkoiset kartanonomistajan Hjalmar Saaren eli ”Saaren Jallun” sekä sotapoliisien Johannes Fromin eli ”Rummin Jussin” ja rakennusmestari Veikko Sippolan johdolla surmasivat kymmeniä punaisina pitämiään henkilöitä.

Yhteensä Valkoiseen terroriin ja vankileirien epäinhimillisiin oloihin menehtyi yli 20 000 punaista. Vankileirien lisäksi kymmenet tuhannet punaiset tai epäillyt punaiset (heidän joukossaan oli yli 4 000 naista) tuomittiin sodan loputtua valtiorikosoikeudenkäynneissä. Yleensä vankeutta tuli 2–3 vuotta ja kansalaisluottamus menetettiin muutamiksi vuosiksi. Tämä tarkoitti sitä, että tuomittu menetti äänioikeutensa ja kelpoisuutensa todistaa tuomioistuimessa ja että työnsaanti oli hyvin vaikeaa. Suurin osa vankeustuomioista oli ehdollisia.[2]

Tilanne sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeistä tilannetta marras–joulukuuhun 1918 voidaan kutsua valkoisimman Suomen ajanjaksoksi, jota väritti sisällissodan voittaneen valkoisen osapuolen ehdoton valtakausi ja vahva saksalaissuuntaus Suomessa. Jakso päättyi Saksan tappioon ensimmäisessä maailmansodassa syksyllä 1918. Sen jälkeen Suomessa alkoi sisäpoliittisen tilanteen tasapainottuminen, jota vahvistivat vuoden 1918 lopussa järjestetyt kunnallisvaalit ja kevättalvella 1919 eduskuntavaalit. Muutos huipentui tasavaltaisen valtiomuodon hyväksymiseen ja K. J. Ståhlbergin valintaan ensimmäiseksi tasavallan presidentiksi heinäkuussa 1919.[3]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Eepos, Suomen historian käsikirja, Torsten Edgren, Merja Manninen ja Jari Ukkonen, WSOY, ISBN 951-0-27651-0
  • Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi (2006): Suomen poliittinen historia 1809–2006. ISBN 951-0-31572-9.
  • Toim. Donner, Svedlin ja Nurmio, Suomen vapaussota V, Gummerus Jyväskylä 1925.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Eepos,Suomen historian käsikirja sivut 318-319
  2. Eepos, Suomen historian käsikirja, Sisällissodan terroriteot - kansallinen trauma
  3. Jussila et al. 2006