Buin siirtola

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Buin siirtola (myös Buin siirtokunta) oli vuonna 1918 Neuvosto-Venäjällä Kostroman kuvernementin Buin kaupungissa toiminut pakolaisleiri, johon oli majoitettu Suomesta paenneita punaisia. Noin 400 kilometriä Moskovan koillispuolella sijaitsevaan leiriin oli enimmillään sijoitettu noin 3 300 pakolaista, joista suurin osa oli sotainvalideja, vanhuksia ja lapsia. Ensimmäiset asukkaat saapuivat huhtikuun lopussa Suomen sisällissodan vielä ollessa käynnissä ja leiri tyhjeni vähitellen asukkaista syksyyn 1918 mennessä.[1]

Leirin toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sisällissodan loppuvaiheessa 6. huhtikuuta päättyneen Tampereen taistelun jälkeen maan länsiosista lähti liikkeelle kymmeniä tuhansia punaisia pakolaisia, joiden joukossa punakaartin sotilaiden lisäksi oli heidän perheenjäseniään sekä muita punaisten kannattajia. Itään suunnanneista pakolaisista noin 13 000[2] onnistui toukokuun alkuun mennessä pääsemään Neuvosto-Venäjälle, jossa noin 6 000 päätyi lopulta Pietariin. Heidät majoitettiin Mars-kentän laidalla sijainneen Pavlovskin kasarmin siipirakennukseen sekä Vasilinsaaren 8. linjan suureen asuintaloon.[1] Pakolaisten vastaanottoa, opastusta ja majoitusta hoiti aluksi Pietarin suomalainen punakaarti, kunnes sen lakkauttamisen jälkeen 6. toukokuuta perustettiin Suomen Sosialidemokraattisen Ulkomaalaisen järjestön Keskuskomitea.[1] Siihen kuuluivat Yrjö Sirola, Eino ja Jukka Rahja, Evert Eloranta sekä myöhemmin Moskovasta Sirolan tilalle tullut Lauri Letonmäki.[3]

Olosuhteet ja työnsaantimahdollisuudet olivat elintarvikepulan vaivaamassa Pietarissa hyvin huonot, joten pakolaisille alettiin bolševikkihallituksen toivomuksesta nopeasti etsimään muita mahdollisia sijoituspaikkoja. Väliaikaiseksi ratkaisuksi keksittiin perustaa pakolaisten vastaanottopisteen 640 kilometriä Pietarin itäpuolelle Kostroman kuvernementtiin.[3] Paikalla oli aikaisemmin vuodesta 1916 lähtien toiminut itävaltalaisten sotavangeille tarkoitettu leiri. Maaliskuussa 1918 solmitun Brest-Litovskin rauhansopimuksen jälkeen itävaltalaiset oli vapautettu ja Buin leiri oli jäänyt tyhjilleen. ”Suomalaiseksi siirtokunnaksi” nimetyn leirin komissaariksi valittiin entinen kansanedustaja Juho Kirves, jonka johdolla pakolaisten vastaanotto aloitettiin jo huhtikuun lopussa. 15. toukokuuta Buissa oli 3 268 asukasta ja 1. kesäkuuta 2 827, minkä jälkeen määrä väheni niin, että 15. kesäkuuta leirillä oli enää noin tuhat pakolaista ja heinäkuussa noin 500. Siitokunnassa oli myös sairaala, jossa heinäkuun loppuun mennessä hoidettiin 199 potilasta. Heistä 28 kuoli erilaisiin kulkutauteihin.[1] Leirillä raivosi muun muassa syyhyepidemia, jonka leiri lääkäri kuitenkin onnistui taltuttamaan.[4]

Buin leiri sijaitsi Kostroma-joen länsirannalla Koregan kylässä kolme kilometriä Buin eteläpuolella. Asuntoina oli vain huonokuntoisia parakkeja. Buin siirtolaan sijoittui pidemmäksi aikaa lähinnä lapsia, vanhuksia ja sotainvalideja, kun taas työkykyiset jatkoivat pian muualle. Heinäkuun loppuun mennessä suurin osa oli siirtynyt teollisuus- ja maataloustöihin muun muassa Uralille ja Siperiaan. Suuri osa asekuntoisista miehistä puolestaan liittyi vapaaehtoisesti puna-armeijaan, mihin ryhdyttiin perustamaan Venäjän sisällissodan taisteluihin osallistuvia suomalaisia joukko-osastoja.[1] Kesäkuussa 1918 Oskari Tokoin johtama pakolaisryhmä lähti Buista junalla Siperiaan Semipalatinskin seudulle, jonne he perustivat siirtokunnan noin 100 kilometriä Permin länsipuolelle. Toinen suomalainen siirtokunta perustettiin samaan aikaan Muromin kaupunkiin Oka-joen varrelle. Heinäkuussa 1918 Buin leiriltä lähti Suomea kohti kaksi junaa, joilla kuljetettiin kotiinpalaavia naisia, lapsia ja vanhuksia. Pakolaiset saapuivat Pietarin kautta Rajajoen asemalle, jossa heidät pidätettiin kuulusteluja varten. Suomen palaaminen oli vaarallista, sillä useilla paikkakunnilla olivat valkoisten kostotoimet vielä käynnissä.[5]

Hieman myöhemmin entinen kansanedustaja Kalle Korhonen perusti Buin alueelle Aino-nimisen maatalouskommuunin, mutta siitäkään ei tullut pitkäikäistä, vaan hänet siirrettiin muualle jo kesäkuussa 1920.[2][6]

Hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Buin siirtokunnan komissaarina toimi Juho Kirves. Huoltotoimikunnan puheenjohtajia olivat Jussi Kiviniemi ja O. Granö, sekä taloustoimikunnan puheenjohtajia F. D. Malinen, Fredrik Valtaranta ja Aatto Sirén. Leirin lääkäri oli Erik Jorpes, konttoripäällikkö Toivo Alavirta, lastenkodin johtaja Sandra Lehtinen ja leipomon johtaja Johan Sainio. Muita tunnettuja asukkaita olivat muun muassa Konsta Lindqvist ja Elviira Vihersalo.[7]

Buin komppania[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Loppukesällä 1918 Buin siirtokunnassa muodostettiin kaupungin sotilaskomissariaatin alainen miliisiosasto Buin kaupungin sotilaskomissariaatin pataljoonan suomalaiskomppania. Se vastasi järjestyksestä Buin rautatieasemalla ja toimi myöhemmin myös Vetlugan seudulla. Miliisiosaston poliittisena ohjaajana toimi entinen kansanedustaja J. K. Lehtinen ja muita päälliköitä olivat suomalaiset punakaartilaiset Enbom, Eino Kaiho, A. Ivanov ja H. Kärkkäinen. Syksyn aikana se kasvoi kokoiseksi komppaniaksi, toimien Kostroman kuvernementissä puhjenneita kapinoita vastaan. Talveksi komppania palasi Buihin, josta se keväällä 1919 siirrettiin Adam Partasen johdolla sisällissodan itärintamalle. Toivo Antikaisen vuonna 1930 ilmestyneen Kansalaissodan rintamilta -teoksen mukaan komppania tuhoutui kokonaan kaatuneina, valkoisten teloittamina tai tauteihin kuolleina.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Geust, Carl-Fredrik: ”Venäjän sisällissodassa surmansa saaneet suomalaiset punakaartilaiset”, Suomalaiset ensimmäisessä maailmansodassa, s. 114–115, 125, 158. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-8-2. Teoksen verkkoversio.
  2. a b Muravev, Andrei: ”Suomesta Neuvostoliittoon vuosina 1918–1932 lähteneet poliittiset emigrantit ja heidän myöhempi kohtalonsa”, Kansanvallan tulikoe: Radikaalivasemmiston sulkeminen eduskuntatyöstä ja kansanedustajien kohtalot Neuvostoliitossa, s. 2, 4. Verkkojulkaisu. Helsinki: Eduskunnan kirjasto, 2015. Teoksen verkkoversio.
  3. a b Saarela, Tauno: Suomalaisen kommunismin synty 1918–1923, s. 29. Helsinki: Kansan Sivistystyön Liitto, 1996. ISBN 951-94555-5-8.
  4. Saksa, Kirsti: Veritulpan voittaja olisi Nobelinsa ansainnut 21.12.2006. Turun Sanomat. Viitattu 17.5.2017.
  5. Nevalainen, Pekka: Punaisen myrskyn suomalaiset. Suomalaisten paot ja paluumuutot idästä 1917–1939, s. 100, 109. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 978-951-74626-9-3.
  6. KASNT:n NKVD:n vuosina 1937–1938 rankaisemien Suomen Eduskunnan entisten jäsenten luettelo Karjalan tasavallan virallinen internet-portaali. Viitattu 17.5.2017.
  7. Luettelot suomalaisista punaupseereista, sotakoululaisista ja Venäjällä erikoistoimissa olevista. Helsinki: Etsivä keskuspoliisi, 1924.