Tämä on hyvä artikkeli.

Suomen kuningaskuntahanke

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli kertoo vuoden 1918 tapahtumista. Vuoden 1742 kuningaskuntahanketta käsittelee artikkeli Suomen kuningaskuntahanke (1742)
Eric O. W. Ehrströmin piirustusten mukaan 1988 tehty ”Suomen kuninkaan kruunu”. Kemin Jalokivigalleria.

Suomen kuningaskuntahanke eli hallitusmuotokiista oli Suomen itsenäistymisen ja keväällä 1918 käydyn sisällissodan jälkeen käyty poliittinen kamppailu maan tulevasta valtiomuodosta. Kuningaskuntaa kannattivat monarkistit, jotka pyrkivät saamaan Suomeen saksalaisen kuninkaan, Hessenin prinssi Friedrich Karlin. Monarkiahanke sidottiin poliittisesti Suomen ja keisarillisen Saksan väliseen yhteistyöhön, joten se kariutui Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan. Friedrich Karl ehdittiin valita eduskunnassa Suomen kuninkaaksi 9. lokakuuta 1918, mutta hän ei koskaan ottanut asemaa vastaan ja ilmoitti joulukuussa 1918 kieltäytyvänsä siitä.

Uuden monarkiaan perustuvan perustuslain säätäminen ei onnistunut, joten kuninkaanvaali suoritettiin vanhaan vuoden 1772 hallitusmuotoon vedoten. Ruotsin vallan ajalta peräisin olleiden vuoden 1772 hallitusmuodon ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan katsottiin olleen voimassa Suomen perustuslakeina, kunnes tasavaltainen vuoden 1919 hallitusmuoto säädettiin.

Lähtökohdat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avoimeksi jäänyt valtiomuoto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäisen Suomen tuleva valtiomuoto määriteltiin tasavallaksi 4. joulukuuta 1917 annetussa itsenäisyysjulistuksessa. Eduskunta hyväksyi julistuksen ja samalla tasavallan periaatteen kaksi päivää myöhemmin.[1] Hallitus- tai valtiomuodosta ei käyty tässä yhteydessä kiistelyä, sillä vanhoillisimmatkaan poliitikot eivät pitäneet realistisena tavoitella monarkiaa kumouksellisten mielialojen hallitessa.[2] Itsenäisyysjulistuksen yhteydessä eduskunnalle annettu uusi tasavaltainen hallitusmuotoesitys jäi kuitenkin sisällissodan vuoksi hyväksymättä, joten interregnum-aika jatkui myös sodan päätyttyä valkoisten voittoon.[3]

Riippuvuus Saksasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan aikana kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin komentama Saksan Itämeren-divisioona oli noussut maihin eteläisessä Suomessa ja tullut valkoisten avuksi. Sodan päättyessä Suomi oli vahvasti Saksan liittolainen ja maan talous oli jo kevään 1918 kauppasopimuksella sidottu Saksan sotatalouteen. Vaasan senaatin ja Saksan välillä allekirjoitettiin 7. maaliskuuta sopimus, jonka mukaan Suomi ei saisi järjestää suhteitaan muihin valtioihin ilman Saksan suostumusta, mikä yhdessä kauppasopimuksen kanssa teki Suomesta Saksan protektoraatin.[4] Suomelle epäedullista kauppasopimusta täydennettiin myöhemmin niin ikään Suomelle epäedullisella tavaranvaihtosopimuksella.[5] Suomen senaatin pyynnöstä Itämeren divisioonan joukot jäivät toistaiseksi Suomeen, ja von der Goltz sai toukokuussa tehtävänimikkeen ”saksalainen kenraali Suomessa”.[6] Saksalaiset olivat mukana myös Suomen sotalaitoksen perustamisessa. Elokuusta joulukuuhun 1918 tähän tehtävään oli kiinnitetty lähes sata saksalaista upseeria.[7] Saksalaissuuntaus nautti sodan jälkeen porvarillisten ryhmien keskuudessa laajaa kannatusta, ja saksalaisia ihailtiin valkoisen Suomen vapauttajina.[8][9]

Oikeiston asenteiden jyrkentyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pian sisällissodan jälkeen oikeistossa alkoi esiintyä näkemyksiä, joiden mukaan monarkia olisi välttämätön vahvan hallitusvallan luomiseksi, yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseksi ja uuden kapinan mahdollisuuksien tukahduttamiseksi. Monet oikeistojohtajat olivat pettyneitä tasavaltaisuuteen ja demokratiaan sekä katsoivat olleensa liian hyväuskoisia ennen sisällissotaa ja siten päästäneensä kapinan tapahtumaan. He jyrkensivätkin huomattavasti mielipiteitään konservatiivisempaan ja autoritaarisempaan suuntaan.[10]

Jo sodan aikana jotkut Ruotsalaisen kansanpuolueen (RKP) ja Suomalaisen puolueen eli vanhasuomalaisten poliitikot sekä itsenäisyysaktivistit pohtivat ja pian sodan päätyttyä myös julkisesti ehdottivat demokratian tasapainottamista esimerkiksi lisäämällä eduskuntaan ylempi kamari, jonka jäseniä ei valittaisi vaaleilla vaan korporatistisesti yhteiskunnan eri intressiryhmistä niiden painoarvon perusteella. Taustalla oli sisällissodan ja siihen johtaneen kehityksen herättämä epäluulo liiallista demokratiaa kohtaan. Ajatus intressiedustuksesta mainittiin 14. toukokuuta julkaistussa monarkiaa vaatineessa adressissa, jonka allekirjoittajina olivat liki kaikki monarkistien johtajat. RKP:n keskushallinto hyväksyi samassa kuussa sitä vaatineen ohjelman. Näitä kaavailuita ei kuitenkaan sisällytetty monarkistisiin hallitusmuotoesityksiin, sillä vanhasuomalaisten matillisemmat johtajat pitivät niitä epärealistisina ja katsoivat tarkoituksenmukaisemmaksi keskittyä pelkästään monarkian ajamiseen.[11][12]

Jääkäriaktivisteilla oli ollut jo ennen Venäjän vallankumousta jonkinlaisia suunnitelmia itsenäisestä Suomen kuningaskunnasta ja saksalaisesta kuninkaasta, ja ne voitiin nyt kaivaa esiin.[13]

Tynkäeduskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tynkäeduskunta, aitiossa saksalaisia upseereita, etummaisimpana kenraali Rüdiger von der Goltz; SDP:tä edustaa yksinään Matti Paasivuori.
Pääartikkeli: Tynkäeduskunta

Toukokuussa 1918 uudelleen kokoontunut eduskunta, eli niin sanottu tynkäeduskunta, oli vajaalukuinen, koska sodan takia sosiaalidemokraattien 92 kansanedustajasta noin 40 oli paennut Venäjälle ja 50 oli vangittu. Ensimmäiseen täysistuntoon saapui lopulta vain 84 edustajaa, ja alkuun edustusoikeus sallittiin vain yhdelle sosiaalidemokraatille, Matti Paasivuorelle. Suurimmillaan tynkäeduskunnan edustajamäärä oli 111.[14] Vasemmiston puuttuminen eduskunnasta suosi monarkisteja, joten heille oli tärkeää saada päätös monarkiasta tehtyä ennen seuraavia eduskuntavaaleja. Jyrkän tasavaltalaisten sosiaalidemokraattien osallistumisen tuleviin eduskuntavaaleihin ja sen jälkeiseen eduskuntaan tiedettiin tekevän monarkian toteuttamisen myöhemmin lähes mahdottomaksi.[15]

Vajaalukuisuuden vuoksi tynkäeduskunnan päätösvaltaisuutta on pidetty kiistanalaisena. Tasavaltalaiset eivät kuitenkaan sosiaalidemokraatteja lukuun ottamatta kyseenalaistaneet tynkäeduskunnan oikeutta tehdä kauaskantoisia ratkaisuja eivätkä olleet heti vaatimassa uusia vaaleja vajauksen täydentämiseksi.[16]

Kiista alkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porvarillisten puolueiden
ryhmät eduskunnassa
Puolue Edustajat
Suomalainen puolue 32
Maalaisliitto 26
Nuorsuomalainen puolue 24
Ruotsalainen kansanpuolue 21
Kansanpuolue 5

Keväällä 1918 kysymys valtiomuodosta jakoi porvarilliset puolueet kahtia. Ensimmäisinä monarkian kannalle asettuivat ruotsalaiset ja itsenäisyysaktivistit; näistä ryhmistä tuli kiihkeimpiä monarkisteja ja myös kiihkeimpiä saksalaismielisiä. Monarkiaa ryhtyivät tukemaan myös vanhasuomalaiset, jotka suurimpana porvarillisena puolueena saivat hankkeessa johtavan aseman.[17][18] Nuorsuomalainen puolue jakaantui kahtia siten, että P. E. Svinhufvudin johtamat ”pääskyset” (puolueen oikea siipi) asettuivat monarkian kannalle ja K. J. Ståhlbergin johtamat ”varpuset” (vasen siipi) jäivät pääosin puolustamaan tasavaltaa. Myös edellisenä vuonna perustettu Kansanpuolue hajosi kahtia. Santeri Alkion johtamat maalaisliittolaiset olivat tasavaltalaisia, samoin päätöksenteosta syrjässä olleet sosiaalidemokraatit.[19] Sosiaalidemokraattien linja ei tosin ollut aivan yhtenäinen porvarillisten tasavaltalaisten kanssa: sosiaalidemokraatit halusivat vallan täyttä keskittämistä eduskunnalle, tasavaltalaiset porvarit halusivat presidentille vahvaa valtaa ja eduskunnalle vain muodollista lainvalmistelijan osaa.[20] Monarkistien tavoitteeksi vakiintui puolestaan Saksan mallin mukainen vahva hallitsija, ei Skandinavian maiden tapainen vaikutusvallaltaan heikko monarkki.[21]

Monarkiahankkeen keskeiset puuhamiehet, senaatin puheenjohtaja J. K. Paasikivi ja valtionhoitaja P. E. Svinhufvud.

Monarkia-ajatukset alkoivat elää oikeiston keskuudessa punaisten vielä miehittäessä eteläistä Suomea, mutta Vaasan senaatti ei halunnut nostaa kiistanalaista aihetta käsittelyyn.[22] RKP:n ja vanhasuomalaisten edustajat toivat monarkistisen kantansa esiin Helsingin valtauksen jälkeisenä päivänä porvarillisten puolueiden delegaation kokoontumisessa 14. huhtikuuta. Aluksi nekin olivat horjuvia kannanotoissaan, ja enemmistö Suomalaisen puolueen maakuntalehdistä kirjoitti alkuun tasavallan puolesta.[23] Huhti–toukokuun vaihteessa Uudessa Suomessa ilmestyi pääkirjoitussarja ”Tulevaisuuden rakentaminen”, jossa vanhasuomalaisten johtajiin kuuluneet Ernst Nevanlinna ja J. K. Paasikivi asettuivat puolustamaan monarkiaa.[24] 14. toukokuuta 32 eri lehteä julkaisi monarkiaa vaatineen adressin ”Suomen kansalaisille”.[25] Sen allekirjoittajina olivat vanhasuomalaisista muun muassa Nevanlinna, Paasikivi, J. R. Danielson-Kalmari, E. G. Palmén, K. N. Rantakari, Antti Tulenheimo, P. J. Hynninen, Kaarlo Koskimies, A. H. Virkkunen ja K. A. Paloheimo, ruotsalaisista R. A. Wrede, Leo Ehrnrooth, Eirik Hornborg ja Emil Schybergson sekä nuorsuomalaisista Otto Stenroth. Vanhasuomalaisten johtajista Lauri Ingman kieltäytyi vielä tässä vaiheessa allekirjoittamasta.[26] Lopulta puolueen eduskuntaryhmään jäi vain kaksi tasavaltalaista,[27] RKP:n ryhmään vain yksi[15].

Nuorsuomalaisten ryhmässä siirtyminen monarkian kannalle tapahtui vähitellen, ja kiistan alkuvaiheessa tasavaltalaiset olivat puolueen eduskuntaryhmässä enemmistönä.[27][28] Senaatin puheenjohtaja Svinhufvudkin oli vielä maaliskuussa 1918 Berliinissä ollessaan selittänyt olevansa vakaumuksellinen tasavaltalainen, mutta toukokuussa hän oli jo vankka monarkisti.[29] Elokuuhun mennessä Ståhlbergin kannattajat jäivät kapeaksi vähemmistöksi nuorsuomalaisten eduskuntaryhmässä. Esimerkiksi Pekka Pennanen siirtyi monarkian kannalle reaalipolitiikan taivuttamana vasta tuolloin.[30]

Tunnettuja kuningasvallan kannattajia olivat jo edellä lueteltujen ohella Suomen Berliinin-lähettiläs Edvard Hjelt, Tukholman-lähettiläs Alexis Gripenberg, Rafael Erich, Antti Hackzell, Hjalmar Procopé, E. N. Setälä ja Tekla Hultin. Tieteen ja taiteen parista kannattajaksi ilmoittautuivat muiden muassa Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Robert Kajanus, Volter Kilpi, J. J. Mikkola, Th. Rein, Eliel Saarinen, Jean Sibelius, Werner Söderhjelm, Maila Talvio ja Kyösti Wilkuna.[31]

Perustelut puolesta ja vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiset perustelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monarkistit katsoivat monarkian ja saksalaisen kuninkaan olevan ennen kaikkea järjestely, jolla voitaisiin parhaiten turvata vallitseva yhteiskuntajärjestys sisäisiä uhkia sekä Suomen itsenäisyys ulkoisia uhkia vastaan.[32]

Ruotsinkielisen eliitin ja myös vanhasuomalaisten tuki monarkialle perustui konservatiiviseen näkemykseen yhteiskunnasta, haluun turvata ”pätevyys” maan johdossa ja vähentää sosialistien ja maalaisliiton kaltaisten sivistymättömien ja luokkaetuja ajavien puolueiden vaikutusta. Konservatiivit katsoivat vuosien 1917–1918 kokemuksen todistavan, että vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa oli kenties menty liian pitkälle ja demokratia tarvitsi vastapainon, sillä kansa ei ollut täyttänyt odotuksia. Samalla he halusivat myös suojella omaa asemaansa, vaikka tätä ei avoimesti myönnettykään.[33] Monarkistien konservatiivisinta laitaa edustaneen R. A. Wreden mukaan monarkia oli myös yksi Suomen valtioelämän neljästä ikiaikaisesta pääpilarista, jota ei sopisi kumota; muut olivat evankelinen usko, vapaat talonpojat ja kansanedustuslaitos.[34] Svinhufvudin johtamat nuorsuomalaiset sekä itsenäisyysaktivistit asettuivat kannattamaan monarkiaa ensisijaisesti ulkopoliittisista syistä, sillä heidän mielestään Saksan tuella turvattaisiin Suomen itsenäisyys ja mahdollisesti voitaisiin vallata Itä-Karjala. Nämä ryhmät olivat myös katkerimmin pettyneitä vasemmistoon, sillä ne olivat olleet vielä syksyllä 1917 samassa rintamassa SDP:n kanssa ajamassa valtalakia.[35]

Monarkistien mielestä tasavalta olisi merkinnyt valtiollista sekasortoa ja presidentiksi olisi mahdotonta saada sopivaa henkilöä. J. R. Danielson-Kalmarin mukaan valtiosääntökiistassa oli kyse valinnasta monarkian ja anarkian välillä.[36] Kirjailija Volter Kilven mukaan taas ”Kansamme verissä on välitön monarkinen vaisto”.[25]

Tasavaltalaiset pitivät monarkiaa ennen kaikkea taka-askeleena demokratian kannalta ja ulkomaista kuningasta epäkansallisena sekä mahdollisesti ruotsinkielisiä suosivana. Kuninkuus nähtiin yleensä vieraana ja Suomeen sopimattomana. Lisäksi hovin ylläpitämisen arveltiin tulevan valtiolle liian kalliiksi.[37] Maalaisliitossa jopa uhkailtiin, että talonpojat nousisivat kapinaan kuningasta vastaan, sillä he eivät hyväksyisi yksinvaltaa.[38][39] Talonpoikiin vedottaessa muistutettiin, että juuri he olivat muodostaneet sisällissodassa valkoisen armeijan pääosan.[38]

Ulkopoliittiset perustelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen itsenäisyyden tunnustamista hakevaa valtuuskuntaa johti valtioneuvos Edvard Hjelt (kolmas oikealta). Valtuuskunta kävi heinäkuussa 1918 Saksassa ja Itävallassa. Saksan sodanjohdon päämajassa kenraali Hannes Ignatius (uloimpana oikealla) valtionhoitaja P. E. Svinhufvudin nimissä luovutti Suomen vapaudenristin suurristin sotamarsalkka Paul von Hindenburgille (toinen oikealta) ja kenraali Erich Ludendorffille (kolmas vasemmalta).

Reaalipoliittinen syy siihen, että Suomeen haluttiin nimenomaan saksalainen kuningas, oli tarve luoda monarkkinen side Saksaan ja siten hankkia turvatakuut Suomen itsenäisyydelle mahdollista Venäjän hyökkäystä vastaan. J. K. Paasikivi kirjoitti eräässä yksityiskirjeessään ”Saksan kannatuksesta riippuu Suomen itsenäisyys”, sillä ”Venäjän puolelta tulee hyökkäys aikanaan yhtä varmasti kuin syksy ja talvi seuraa kesää”. Venäjän oletettiin pyrkivän valloittamaan Suomen takaisin riippumatta siitä, mikä poliittinen suuntaus Venäjällä olisi vallassa.[27] Venäjän valkoiset pitivät kiinni valtakunnan yhtenäisyydestä eivätkä siksi olleet tunnustaneet Suomen itsenäisyyttä eivätkä olleet valmiit tunnustamaankaan sitä, bolševikit taas olivat tukeneet punaisia Suomen sisällissodassa.

Syksyyn 1918 saakka Suomessa uskottiin yleisesti saksalaisten voittavan maailmansodan ja kohoavan uudeksi hallitsijakansaksi.[40] Ympärysvalloista ei katsottu olevan Suomelle hyötyä.[41] Kun liittolaisuutta Saksan kanssa pidettiin joka tapauksessa välttämättömänä, uskottiin Hohenzollern-sukuisella kuninkaalla olevan eniten vaikutusvaltaa saksalaisiin.[42]

Maalaisliiton johtaja Santeri Alkio.

Paasikivi totesi kirjeessään Hannes Gebhardille myös seuraavaa:[43]

»Me saamme kiittää Saksaa kaikesta. Sekä itsenäisyydestämme että myös siitä, että olot meillä eivät ole samanlaiset kuin Venäjällä vielä tänä päivänä – jota meidän kansamme ei olisi kestänyt. Meidän on tosin ollut ja on edelleen pakko, kansallisista syistä, ylistää ”valkoista armeijaa” ja sen urotöitä, vaikka tästä ylistyksestä onkin jo ollut edelleen on suuret huonot seuraukset, koska se on niin nostanut ”suomalaisen talonpojan”, s.o. maalaisliiton ylpeyden, että se tekee järkevän politiikan mahdottomaksi. [Santeri] Alkion y.m.s. mielestä ”Suomen talonpoika” kykenee valloittamaan vaikka puolen ellei koko maailmaa eikä tarvitse ottaa mitään huomioon.»

Itse asiassa myös tasavaltalaiset korostivat Saksan tuen tärkeyttä ja esiintyivät syksyyn 1918 saakka julkisuudessa saksalaismielisinä, mutta halusivat pitää Suomen ulkopolitiikan ja valtiomuodon erillisinä kysymyksinä.[44] Tasavaltalaisten Saksa-myönteisyys lienee ollut ainakin osittain taktista.[45] Toisaalta varsinkin maalaisliitossa oltiin oikeiston tavoin kiinnostuneita Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen.[39] Merkittävin ympärysvaltojen tukijana esiintynyt tasavaltalainen poliitikko oli nuorsuomalainen Rudolf Holsti.[46] Kenraali Mannerheim taas tuki monarkismia, mutta vastusti saksalaissuuntausta ja erosi sotavoimien johdosta toukokuun lopussa.[47]

Valtiosääntöopilliset perustelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa katsottiin vuonna 1918 olevan edelleen periaatteessa voimassa vuoden 1772 hallitusmuoto, jota ei ollut missään vaiheessa kumottu perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Monarkistien mukaan Suomi oli edelleen monarkia, jonka valtaistuin tulisi täyttää uudelleen.[34] Oikeistossa ei tosin ollut vielä vuoden 1917 lopulla vedottu vanhan valtiosääntöön monarkian perusteluna, joten siihen tarttuminen vasta sisällissodan jälkeen oli jossain määrin jälkiviisasta.[48] Vanhan hallitusmuodon 38 §:n mukaan hallitsijasuvun ”kuollessa sukupuuttoon” tuli säätyjen kokoontua valitsemaan uusi kuningassuku.[49] Tilanne Suomessa rinnastettiin tähän, sillä Nikolai II oli luopunut vallastaan eikä kukaan hänen suvustaan ollut noussut valtaistuimelle. Säätyvaltiopäivien vastineena oli nyt eduskunta. Tosin keväällä 1917 Tokoin senaatti oli käytännössä tunnustanut Suomen suuriruhtinaan vallan siirtyneen Venäjän väliaikaiselle hallitukselle.

RKP ehdottikin sisällissodan jälkeen saman tien kuninkaanvaalia, mutta monarkistien enemmistö päätyi kuitenkin kesäkuun alussa sille kannalle, että olisi poliittisesti viisaampaa säätää uusi monarkistinen hallitusmuoto kuin vedota suoraan Ruotsin vallan aikaisiin lakeihin, joita tasavaltalaiset pitivät kiistanalaisina.[34]

Tasavaltalaisten oli vaikea kiistää vuoden 1772 hallitusmuodon laillisuutta, mutta he katsoivat maan itsenäistymiseen liittyneiden poikkeusaikojen mahdollistaneen poikkeuksellisen valtiomuodon muutoksen. Itsenäisyysjulistuksen hyväksymistä eduskunnassa kutsuttiin ”joulukuun 6. päivän valtioteoksi” ja sen sanottiin ohittavan normaalin perustuslainsäätämisjärjestyksen. Koska eduskunta – mukaan lukien oman vastaesityksensä puolesta äänestäneet sosiaalidemokraatit – oli tuolloin yksimielisesti hyväksynyt tasavallan, olisi monarkian palauttaminen ollut sittenkin ”laitonta”. Näin tasavaltaisuus kytkettiin maan itsenäisyyteen.[50]

On hankalaa sanoa kumpi osapuoli oli oikeassa, sillä keväästä 1917 alkaen oli eletty poikkeuksellisessa oloissa, joihin Ruotsin-aikaisissa perustuslaeissa ei ollut varauduttu.[51] Vuosina 1917–1918 eduskunta oli jo tehnyt useita valtiomuotoa koskeneita päätöksiä piittaamatta vuoden 1772 hallitusmuodosta tai sen kuninkaanvaalisäännöksestä ja käyttämättä perustuslainsäätämisjärjestystä: ensin ottanut 15. marraskuuta 1917 korkeimman vallan itselleen, sitten luovuttanut sen senaatille, hyväksynyt itsenäisyysjulistuksen ja lopuksi asettanut valtionhoitajan. Kuninkaanvaalipykälän julistaminen jälkeenpäin voimassaolevaksi oli yhtä laillista tai laitonta kuin nämä aiemmat päätökset.[52] Valtiosääntöjuristit olivat lähes poikkeuksetta monarkistisen laintulkinnan kannalla. Tasavaltalaisten ongelmaksi muodostui myöhemmin erityisesti maalaisliittolaisten heikko valtiosäännön tuntemus, mikä johti toisinaan ristiriitaiseen argumentointiin.[53] Tasavaltalaisten johtajaksi kohonnut K. J. Ståhlbergkin oli varsinaisesti hallinto-oikeuden eikä valtiosääntöoikeuden asiantuntija.[54]

Varsinkin hallitusmuodon 38 §:n voimassaolosta on myöhemmin esitetty erilaisia tulkintoja. Ajan arvostetuimmat valtiosäännön asiantuntijat Rafael Erich ja Robert Hermanson laativat kumpikin monarkistien tueksi pykälän käyttöä puoltavat muistiot, tasavaltalaiset taas kaivoivat esiin heidän ja Leo Mechelinin vanhoja lausuntoja, joissa kyseinen pykälä todettiin vuoden 1809 jälkeisessä tilanteessa ”käyttöön soveltumattomaksi”. Monarkistit taas saattoivat huomauttaa, että 38 § oli mainittu itsenäisyysjulistuksen perusteluissa ja että 15. marraskuuta 1917 itse Ståhlberg oli puolustanut korkeimman vallan siirtämistä eduskunnalle tähän pykälään vedoten.[55]

Kielipoliittiset perustelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuninkuudelle löydettiin myös kielipoliittisia perusteluja. Ruotsalaisille kyse oli ruotsin kielen ja ruotsinkielisen väestön yhteiskunnallisen erityisaseman säilyttämisestä.[56] Nuorsuomalainen senaattori ja suomen kielen professori E. N. Setälä totesi puolestaan: ”Presidentti meillä ei ensinkään tulisi vaikuttamaan suomalaistuttavasti, sen tulisi tekemään suomalainen kuningas ja suomalainen hovi.” Kirjailija Volter Kilpi puolestaan totesi: ”Kuninkaan johdolla lujitamme suomalaisuuden”.[57] Monarkiaa tukevien ryhmien tavoitteet olivat siis jopa ristiriitaisia ja paikoitellen toinen toistaan korvalle lyöviä.

Mielipiteenmuokkaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monarkistit perustivat toukokuussa 1918 omaksi propagandajärjestökseen Uuden Suomen Turvaamiskomitean, jonka ensimmäinen kokous pidettiin 22. toukokuuta. Tasavaltalaiset puolestaan perustivat Tasavaltalaisten keskusjärjestön 17. kesäkuuta. Kummallakin puolella pidettiin kokouksia, koottiin nimilistoja, jaettiin propagandalehtisiä ja lähetettiin eduskuntaan kirjelmiä ja lähetystöjä.[58] Monarkistien jyrkkää linjaa edustanut aktivisti Hjalmar Procopé kirjoitti heinä–elokuun vaihteessa Berliinistä Suomen tiedustelupäällikkö Eino Suolahdelle suosituksen vakoilla tasavaltalaisten johtajia, jotta nämä saataisiin paljastettua ympärysvaltojen agenteiksi.[59] Kiihkeän keskustelun aikana kummankin osapuolen näkemykset vastapuolesta muuttuivat hyvin halveksiviksi.[60] Uuden Suomen Turvaamiskomitea toimi itsenäisyysaktivismin jatkeena, ja sitä tuki myös aktivistien vanha peitejärjestö Uusi Metsätoimisto.[61] Uuden Suomen Turvaamiskomitean puheenjohtajana toimi Hugo Suolahti ja Tasavaltalaisten keskusjärjestön puheenjohtajana Oskari Mantere.[62] Luonnollisesti myös oikeistolehdistö puolsi monarkiaa. Muun muassa Suomen Kuvalehti esitteli elo–syyskuussa ahkerasti kuningasehdokkaita.[63]

Monarkialla oli vahva kannatus kirkon, upseeriston, pääomapiirien, ylimmän virkakunnan sekä tiedemiesten parissa.[64] Yleisesti sivistyneistön ja keskiluokan arvellaan tukeneen hanketta vilpittömästi, mutta se ei juuri saanut aitoa kannatusta talonpoikien tai työläisten keskuudessa.[34][65] Monarkistien mielipiteenmuokkauksen ansiosta hankkeen jonkinasteinen hyväksyntä kansan parissa tuntui kuitenkin lisääntyvän kesän ja syksyn kuluessa ainakin eteläisessä Suomessa. Suurinta monarkian kannatus olikin punaisen miehityksen ja saksalaisen ”vapautuksen” sisällissodan aikana kokeneessa maan eteläosassa, kun taas valkoisten tukialueilla – varsinkin Pohjanmaalla – oltiin vähiten innostuneita saksalaisesta kuninkaasta.[66]

Monarkistinen hallitusmuoto äänestetään kahdesti lepäämään yli vaalien[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monarkistit olivat enemmistönä senaatissa, joka maan kohtalokkaaseen tilaan vedoten esitti korkeimman vallan väliaikaiseksi käyttäjäksi senaatin puheenjohtajaa eli Svinhufvudia.[67] Edellisvuoden marraskuun 15. päivänä eduskunta oli päättänyt ottaa korkeimman vallan toistaiseksi omaan haltuunsa, eikä päätöstä ollut sittemmin kumottu.[34] Eduskunta hyväksyi esityksen korkeimman vallan luovuttamisesta Svinhufvudille 18. toukokuuta 1918 ilman äänestystä, mutta kaksi maalaisliittolaista ja yksi sosiaalidemokraatti ilmoittivat vastalauseensa. Korkeimman vallan käyttäjää eli Svinhufvudia alettiin kutsua Suomen valtionhoitajaksi.[67][68]

Toukokuun 1918 lopulla valtionhoitaja Svinhufvud nimitti uuden, J. K. Paasikiven johtaman monarkistisen senaatin. Ainoat tasavaltalaiset senaattorit olivat maalaisliiton Kyösti Kallio ja E. Y. Pehkonen, mutta maalaisliiton eduskuntaryhmä ilmoitti heidän olevan tehtävässä vain omalla vastuullaan.[68]

Eduskunnan perustuslakivaliokunnan kokous vuonna 1918 Säätytalossa.

Paasikiven senaatti jätti eduskunnalle 11. kesäkuuta 1918 esityksen uudeksi hallitusmuodoksi.[69] Esitys oli valmisteltu Uuden Suomen Turvaamiskomiteassa R. A. Wreden laatiman luonnoksen pohjalta.[70] Kallio ja Pehkonen jättivät protestiksi eronpyyntönsä senaatista, mutta suostuivat vielä jäämään paikoilleen.[21] Perustuslakivaliokunta hyväksyi esityksen kosmeettisten muutosten jälkeen yhden äänen enemmistöllä. Esityksen mukaan Suomesta olisi tullut perinnöllinen kuningaskunta, jossa kuninkaalla olisi ollut huomattavan laajat valtaoikeudet, muun muassa oikeus aloittaa puolustussota ilman eduskunnan suostumusta, oikeus säätää lakeja yhdessä eduskunnan kanssa sekä ehdoton veto-oikeus perustuslakiasioissa. Tavallisissakin laeissa kuninkaalla olisi ollut lykkäävä veto-oikeus, jonka kumoamiseen olisi eduskunnassa tarvittu kahden kolmasosan määräenemmistö. Lisäksi eduskunta ei olisi saanut muuttaa valtiomuotoa hallitsijasuvun sammuessa, joten myöhempi siirtyminen tasavaltaan olisi tullut käytännössä mahdottomaksi.[71] Muilta osin tämä hallitus­muoto­esitys oli pitkälti saman­sisältöinen kuin edellisen vuoden lopulla annettu tasa­valtainen ehdotus, mutta siinä presidentille esitetyt valta­oikeudet olisivatkin kuuluneet kuninkaalle.[72]

Tasavaltalaiset Ståhlbergin johdolla jättivät perustuslakivaliokunnassa eriävän mielipiteen, joka sisälsi esityksen tasavaltaiseksi hallitusmuodoksi.[73][74] Se kuitenkin kaatui toisessa käsittelyssä 13. heinäkuuta äänin 57–52.[75] He vaativat myös toistuvasti kansanäänestystä uudesta hallitusmuodosta.[76] Nuorsuomalainen monarkisti Tekla Hultin oli puolestaan ehdottanut esitykseen muutosta, joka olisi mahdollistanut kruununperimyksen myös naispuolisille hallitsijasuvun jäsenille. Hultinin ehdotus hylättiin täysistunnossa äänin 68–32.[74]

Saksalaiset eivät julkisuudessa kovin voimakkaasti sekaantuneet suomalaisten valtiomuotokiistaan, mutta kun brittijoukkojen tulo Muurmanskin rannikolle lähes ajoi Suomen heinäkuun alussa sotaan Englannin kanssa Petsamossa, Suomessa olevien saksalaisjoukkojen komentaja von der Goltz ilmoitti Svinhufvudille monarkian ja saksalaisen kuninkaan olevan edellytys maiden väliselle luottamukselle. Monarkistit pyrkivät tekemään tästä propaganda-aseensa.[77] Ilmoituksen toisti Saksan Helsingin-lähettiläs August von Brück 16. heinäkuuta, mikä horjutti jonkin verran tasavaltalaisten itsevarmuutta.[78]

Monarkistit yrittivät ulkopoliittisilla uhilla pelotellen ja Itä-Karjalan valtausmahdollisuuksilla houkutellen saada tasavaltalaisia hallitusmuotoesityksensä taakse, mutta havaittuaan näiden taipumattomuuden he päättivät lykätä asian ratkaisevaa käsittelyä. Eduskunnan kesäloman aikana monarkian tuki kansan keskuudessa ja lehdistössä tuntui kasvavan, mutta eduskunnassa siirtymä monarkistien leiriin ei muodostunut tarpeeksi suureksi. Ratkaisevassa äänestyksessä 7. elokuuta perustuslainmuutoksen kiireellisyys kaatui äänin 75–32, kun sen tueksi olisi tarvittu viiden kuudesosan määräenemmistö. Tämän jälkeen esitys hyväksyttiin lepäämään yli vaalien.[79]

Monarkiaa tukeneen Kerberos-pilalehden syyskuun 1918 ”kuningasnumerossa” ilmestynyt Topi Vikstedtin pilakuva: tasavaltalaisten johtaja K. J. Ståhlberg on jo vajonnut epätoivoon, sillä monarkian toteutuminen vaikuttaa väistämättömältä.

Koska lakiesityksen hyväksyminen vaalien jälkeisessä eduskunnassa tuntui epätodennäköiseltä, päättivät monarkistit nyt turvautua alkuun kaihtamaansa vuoden 1772 hallitusmuodon 38 pykälään, sillä voimassa olevaa lakia sovellettaessa yksinkertainenkin enemmistö riittäisi. Lakiesitysäänestystä seuranneena päivänä eduskunnalle jätettiin 58 kansanedustajan nimissä kirjelmä, jossa senaattia pyydettiin ryhtymään toimiin kuninkaanvaalin järjestämiseksi. Tasavaltalaisten mielestä tämä oli laiton ”vallankaappaus”, mutta tasavaltalaisiin lukeutunut puhemies Johannes Lundson hyväksyi silti kirjelmän käsittelyn, sillä mikään erityinen säädös ei sitä kieltänytkään. Ponsi hyväksyttiin lopulta 9. elokuuta äänin 58–44 ja senaatti sai haluamansa valtuudet, vaikka kuninkaan henkilöstä ei ollut vielä mitään tietoa. Valtiopäivät päätettiin seuraavana päivänä.[80] Tässä vaiheessa myös tasavaltalaiset senaattorit Kallio ja Pehkonen lopulta erosivat.[81] Joensuussa ilmestynyt maalaisliiton maakuntalehti Korpijaakko lakkautettiin viranomaisten päätöksellä määräajaksi, koska se nimitti kuninkaanvaalipäätöstä ”valtiorikokseksi”.[82]

Kuninkaanvaalia varten valtionhoitaja kutsui 10. syyskuuta koolle ylimääräiset valtiopäivät, jotka kokoontuivat 26. syyskuuta. Uudeksi puhemieheksi valittiin monarkistien Lauri Ingman.[83] Senaatti päätti valmistella ylimääräisille valtiopäiville vielä uuden monarkistisen hallitusmuotoesityksen päästäkseen kompromissiin tasavaltalaisten kanssa. Monarkian kannatus oli tässä vaiheessa huipussaan: Alkiokin tarjosi omissa nimissään kompromissiohjelmaa, jossa monarkia olisi hyväksytty, mikäli kuninkaan valtaoikeuksia rajattaisiin. Lisäksi tasavaltalaisten johtaja Ståhlberg oli luopunut politiikasta tultuaan korkeimman hallinto-oikeuden presidentiksi. Tasavallan puolustajiksi lähes yksinään eduskuntaan jääneet maalaisliittolaiset saivat kuitenkin uutta taistelutahtoa, kun Saksan vasemmistolta ja liberaaleilta alkoi tulla keisarikunnan vaikeuksiin viittaavia rohkaisuviestejä.[84] Asian käsittelyn ollessa vielä kesken Saksan johtoon nimitettiin Max von Badenin johtama keskustavasemmistolainen hallitus, joka tähtäsi pikaiseen aselepoon ja rauhanneuvotteluihin ympärysvaltojen kanssa, mutta Saksan romahtamiseen ei Suomessa vieläkään uskottu.[85]

Uuden hallitusmuotoesityksen eduskuntakäsittelyn yhteydessä monarkistit tekivät kuninkaan valtaoikeuksiin joitakin lievennyksiä: kuninkaalta poistettiin oikeus sodan aloittamiseen, absoluuttinen veto-oikeus rajattiin vain hallitusmuoto- ja kruununperimysasioihin, kielto valtiomuodon muuttamisesta mahdollisena interregnum-aikana poistettiin ja esitykseen lisättiin erillinen maininta parlamentarismin periaatteesta. Tästä vakuuttuneena muun muassa tasavaltalaisten pää-äänitorvi Helsingin Sanomat suositti ratkaisevan käsittelypäivän aamuna 8. lokakuuta julkaistussa pääkirjoituksessaan esityksen hyväksymistä. Toisaalta jyrkimpien monarkistien eli aktivistien ja ruotsinkielisten mielestä myönnytysten tiellä oli menty jo liiankin pitkälle. Lopulta tämänkin lakiesityksen kiireellisyys kaatui äänin 74–34 ja se äänestettiin myös lepäämään yli vaalien. Jäljelle jäi siis kuninkaanvaali vanhan valtiosäännön pohjalta.[86]

Saksan intressit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan sotilasjohto Oberste Heeresleitung (OHL) halusi laajentaa maan sotilaallista valtapiiriä itään ja rakentaa Neuvosto-Venäjää vastaan luotettavien liitolais- ja puskurivaltioiden ketjun, johon Suomikin oli tarkoitus kytkeä ”Pohjolan Bulgariana”.[87] Saksan keskeinen tavoite oli saada Suomeen hallinto, joka tulisi toimeen omillaan ja suuntautuisi vapaaehtoisesti Saksaan, jotta Itämeren divisioona voitaisiin irrottaa muuhun käyttöön. Sotilaallisesti Saksa halusi käyttää Suomea ympärysvaltojen joukkojen karkottamiseksi Muurmannilta sekä mahdollisesti hyökätäkseen Pietariin, mutta päätti toistaiseksi pitää kiinni rauhasta Neuvosto-Venäjän kanssa. Tämä näytti vesittävän suomalaisten Itä-Karjala-toiveet.[88]

Saksassa suunniteltiin valloitettujen alueiden jakamista keisarikunnan eri ruhtinashuoneiden kesken. OHL kannatti Suomen monarkiahankkeen tukemista, mutta varsinkin ulkoministeriö Auswärtiges Amt painotti, että Saksan ei kannattanut liiaksi sitoa itseään Suomen tukemiseen, sillä tämä rajoittaisi keisarikunnan muuta ulkopolitiikkaa. Keisarihuoneen arvovalta ei kestäisi Hohenzollern-sukuisen hallitsijahuoneen kaatumista, joten Suomen kuninkaaksi sopisi paremmin joku vähäpätöisempi ruhtinas.[89] Joitakin vuosia aiemmin Albanian hallitsijaksi asetettu Wied-sukuinen saksalainen ruhtinas Vilhelm oli joutunut vallankumouksen syrjäyttämäksi, mikä oli varoittava esimerkki.[90]

Suomen kuningaskunnan kanssa samanaikaisia saksalaisten hankkeita olivat muun muassa Liettuan kuningaskunta ja Kuurinmaan herttuakunta, joihin myös asetettiin saksalaiset hallitsijat.

Hallitusmuotokiistan aikana saksalaiset eivät varsinaisesti painostaneet Suomea valtiomuotokysymyksessä; tärkeämpää oli valvoa, ettei Suomi kääntyisi ympärysvaltojen suuntaan. Eduskunnan ratkaisevina äänestyspäivinä Itämeren divisioona kuitenkin varotoimenpiteenä keskitti joukkoja Helsinkiin ja laivasto lähetti kaksi risteilijää Eteläsatamaan.[91]

Kuningasehdokas löytyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ehdokkaita Suomen kuninkaaksi oli keväällä ja kesällä 1918 useita. Ensisijaisesti kuninkaaksi toivottiin Saksan keisari Vilhelm II:n toiseksi nuorinta poikaa Oskaria, joka olisi luonut vahvan kytköksen Suomen ja Saksan kuningashuoneiden välille ja taannut siten Saksan tuen Suomelle mahdollisen kriisin aikana. Von der Goltz rohkaisi suomalaisia tavoittelemaan Hohenzollern-sukuun kuuluvaa hallitsijaa, mutta ulkoministeriönsä suosituksesta keisari Vilhelm oli haluton antamaan Oskaria tai muitakaan Hohenzollern-sukuisia edelleen epävakaana valtiona pidettyyn Suomeen. Valtionhoitaja Svinhufvud kävi vielä 26. elokuuta tapaamassa keisaria suostutellakseen tätä hyväksymään Oskarin ehdokkuuden, huonolla menestyksellä.[92][93] Oskarin kuninkuutta kannatti varhaisessa vaiheessa myös Saksan päämajoitusmestari, kenraali Erich Ludendorff.[94]

Itse aktiivisimpana ehdokkaana kuningaskeskusteluissa esiintyi Mecklenburgin herttua Adolf Friedrich, entinen Togomaan kuvernööri. Häntä kannattivat voimakkaasti muun muassa Suomen diplomaattisena edustajana Berliinissä ollut Edvard Hjelt sekä tämän avustaja Rafael Erich. Adolf Friedrichiä suosittelivat myös jotkut ulkomaiset kuninkaat. Adolf Friedrichin uskottavuutta kuitenkin heikensivät heinäkuun alussa hänen edustajiensa liian innokas ja avoin lobbaustyö sekä aktiiviset vastustajat. Lehdissä kerrottiin 28. elokuuta hänen vetäytyneen lopullisesti ehdokkuudesta.[95][96] Senaatti harkitsi saksalaisten ehdotuksesta myös Preussin prinssi Friedrich Wilhelmiä, jota ainakin Svinhufvud ja Paasikivi pitivät seuraavaksi parhaimpana vaihtoehtona. Keisari asettui kuitenkin vastustamaan myös hänen valintaansa, minkä lisäksi Friedrich Wilhelmin ongelmina olivat miespuolisten perillisten puuttuminen sekä roomalaiskatolinen puoliso, jota varsinkin Suomen papisto vastusti.[97][98]

Jopa Saksan päämajan marsalkat Paul von Hindenburg ja August von Mackensen sekä kenraali Ludendorff mainittiin ohimennen mahdollisina kuningasehdokkaina.[97] Myös silloisen Ruotsin kuninkaan Kustaa V:n poikaa prinssi Wilhelmiä ja tämän kouluikäistä poikaa prinssi Lennartia tarjottiin suomalaisille. Britannian ulkoministeriössä pohdittiin puolestaan mahdollisuutta saada Suomen kuninkaaksi tanskalainen prinssi. Suomessa kuitenkin pohjoismaista ja varsinkin ruotsalaista hallitsijaa pidettiin mahdottomana vaihtoehtona, sillä tämän olisi pelätty suosivan ruotsinkielisiä, Ruotsi oli Suomessa Ahvenanmaan kiistan vuoksi epäsuosiossa ja lisäksi Suomen monarkistit eivät halunneet Skandinavian maiden kaltaista heikkoa monarkkia. Suomalaissyntyisen kuninkaan mahdollisuutta ei pohdittu käytännössä lainkaan.[99] Lisäksi Norjassa asunut saksalaissyntyinen Friedrich Klug tarjosi itseään Suomen kuninkaaksi joulukuussa 1917 ja uudelleen toukokuussa 1918, mutta hänen kirjeisiinsä ei vastattu.[100]

Kuningasehdokkaan etsiminen huipentui elokuun lopulla, kun Saksaan lähtivät valtionhoitaja Svinhufvudin ohella ulkoministeri Otto Stenroth sekä senaattori Onni Talaksen johtama suomalainen kuningasvaltuuskunta, jonka muina jäseninä olivat Ernst Nevanlinna, Alexander Frey ja Adolf von Bonsdorff.[101] Loppujen lopuksi päädyttiin Hessenin maakreivisuvun prinssiin Friedrich Karl Ludwig Konstantin von Hessen-Kasseliin, jonka ehdokkuuden myös keisari Vilhelm II hyväksyi. Vaikka Friedrich Karl ei kuulunutkaan Saksan hallitsijasukuun, hänen puolisonsa oli keisari Vilhelmin sisar, Preussin prinsessa Margarethe.[102] Saksassa ollut Suomen valtiojohto päätti yhdessä lähettiläs Hjeltin kanssa 27. elokuuta Friedrich Karlin olevan ensisijainen ehdokas, kun Oskarin mahdottomuus oli lopullisesti varmistunut edellisenä päivänä. Friedrich Karl oli yllättynyt 28. elokuuta saamastaan tarjouksesta, mutta antoi alustavan suostumuksensa tavatessaan keisarin Homburgin linnassa 29.–30. elokuuta. Hän ilmoitti virallisesti suostumuksestaan suomalaiselle kuningasvaltuuskunnalle 9. syyskuuta, asettaen ehdoksi riittävän kannatuksen kuninkaanvaalissa. Tieto julkaistiin Suomessa kaksi päivää myöhemmin.[103][104] Kruununprinssiksi päätettiin nimetä Friedrich Karlin kaksospojista nuorempi eli Wolfgang, sillä tämän isoveljeä Philippiä pidettiin epäsopivana. Antti Tulenheimo, Hjalmar J. Procopé ja Harri Holma värvättiin perehdyttämään tuleva kuningas Suomen yhteiskuntaelämään ja lainsäädäntöön sekä suomen kieleen.[104]

Galleria kuningasehdokkaista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuninkaan valinta ja valmistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hessenin prinssi ja Saksan keisarin lanko Friedrich Karl, joka valittiin Suomen kuninkaaksi.

Kuninkaanvaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskunta kokoontui valitsemaan kuningasta 9. lokakuuta 1918. Istunnossa hyväksyttiin ensin äänin 64–41 Ernst Nevanlinnan ehdotus kuninkaanvaaliin ryhtymisestä. Runsasta tuntia myöhemmin pidetyssä vaalissa Friedrich Karlia esitti kuninkaaksi vanhasuomalaisiin kuulunut ilmajokelainen talonpoika J. E. Antila ja ehdotusta kannatti suomenruotsalainen aristokraatti R. A. Wrede, minkä haluttiin symboloivan eri säätyjen tukea kuninkaalle. Tasavaltalaiset boikotoivat vaalia, joten ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti ilman äänestystä tai vastaehdotuksia. Tämän jälkeen ylimääräiset valtiopäivät päätettiin.[106][107]

»Eduskunta on siis päättänyt valita Hessenin prinssin Fredrik Kaarlen Suomen kuninkaaksi hallitsemaan Suomen kuningaskuntaa sen valtiosäännön ja lakien mukaan; päättänyt oikeuttaa Hessenin prinssin Fredrik Kaarlen rintaperilliset hänen jälkeensä astumaan Suomen kuningaskunnan valtaistuimelle siinä järjestyksessä ja sillä tavoin, kun vastedes säädettävä vallanperimyslaki määrää, sekä valtuuttanut nykyisen puhemiesneuvoston jäsenet määräämään, millä tavoin nämä eduskunnan päätökset ovat saatettavat Hessenin prinssin Fredrik Kaarlen tietoon.»
(Eduskunnan puhemies Lauri Ingman.[108][109])

Friedrich Karlin kuninkuus edellytti vielä häneltä itseltään vaalin vastaanottamista, mutta eduskunnan osalta valinta oli sitova. Monarkistit olivat kuitenkin voittonsa kynnyksellä apeita, sillä Saksan vaikeudet maailmansodan länsirintamalla olivat jo yleisesti tiedossa ja monarkiahankkeesta oli muodostunut kansakuntaa jakava eikä yhdistävä. Asioista parhaiten perillä olleet, kuten Paasikivi, alkoivat jo pian epäillä kuninkaan Suomeen saapumisen viisautta, mutta eduskunnassa ja julkisuudessa usko kuningaskunnan toteutumiseen eli yhä. Monarkistien johtajat päättivät, että kuninkaalle voitaisiin ehdottaa kansan kosiskelemiseksi uusien vaalien tai kansanäänestyksen järjestämistä heti tämän saavuttua Suomeen.[110]

Monarkian valmistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taiteilija Akseli Gallen-Kallelan luonnos ”valtiaan ovenvartijan” virkapuvuksi.

Vaaliasiakirjassa Friedrich Karlista käytettiin nimitystä Fredrik Kaarle.[111] Kirjallisuudessa ja mediassa esiintyvä hallitsijanimi ”Väinö I” on ilmeisesti lähtöisin lehtipakinoista.[112] Väinö-nimeä ovat viljelleet varhain ainakin Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsija Hesekiel eli Heikki Välisalmi ja Uuden Päivän Olli eli Väinö Nuorteva, jolla oli tosin muitakin vaihtoehtoja ("Ilmari, Väinö, Kauko, Jouko, Usko, Jaska?").[113][114] Kansanedustaja ja kirkkoherra Gustaf Arokallio ehdotti kuninkaan arvonimeksi muotoa "Suomen ja Karjalan kuningas, Ahvenanmaan herttua, Lapinmaan suuriruhtinas, Kalevan ja Pohjolan isäntä",[115] mikä myös on jäänyt elämään.

Suomen ulkoministeriö oli jo elokuun lopussa laatinut saksalaisen hallitusneuvos Karl Müllerin avustuksella yksityiskohtaisen suunnitelman Suomeen saapuvan kuninkaan vastaanottamisesta. Helsinkiin laivalla saapuvalle hallitsijalle piti muun muassa ampua 101 kunnialaukausta sekä hänen astuessaan laivaan, ohittaessaan Viaporin että noustessaan maihin Hietalahdessa. Keisarillista palatsia eli nykyistä Presidentinlinnaa alettiin kunnostaa kuninkaanlinnaksi.[116] Kuninkaan yksityisasunnoksi suunniteltiin Helsingin Tehtaankatu 32:ssa sijaitsevaa Villa Hjeltiä eli nykyistä Italian suurlähettilään residenssiä.[117] Usein kuninkaan virka-asunnoksi sanotaan kaavaillun myös Helsingin yli­opiston kasvi­tieteellisessä puu­tarhassa Kaisaniemessä sijainnutta laitosrakennusta eli nykyistä kasvimuseota,[118] mutta kyseessä saattaa olla pelkkä tarina.[112] Kuninkaan palkkioksi Friedrich Karl vaati miljoona markkaa vuodessa, minkä lisäksi hovin kokonaiskustannusten arveltiin nousevan noin puoleentoista miljoonaan. Myöhemmin tasavallan presidentin palkkio ja määräraha jäivät selvästi alemmiksi.[119]

Kruununperimysjärjestystä ja hallitsijanvakuutusta alettiin valmistella senaatissa, mutta kumpaakaan ei saatu valmiiksi. Kruunajaiset aiottiin pitää Turun tuomiokirkossa, ja seremonian valmistelu annettiin kirkollis- ja opetustoimituskunnan esittelijäsihteeri Yrjö Loimarannan tehtäväksi. Hän suositteli noudatettavaksi joko Norjan tai Ruotsin mallin mukaista kruunausrituaalia, jolloin kruunu ja muut regaliat olisivat olleet tilaisuudessa vain esillä. Loimaranta toivoi kruunun valmistettavan Inarin kullasta, mutta lopulta päädyttiin halvempaan kullattuun hopeaan.[115] Kruunu jäi kuitenkin tekemättä. Kemin Jalokivigalleriassa nykyään esillä olevan ”Suomen kuninkaan kruunun” teki kultaseppä Teuvo Ypyä galleriaa varten 1990-luvulla käyttäen Eric O. W. Ehrströmin vuonna 1918 laatimia piirustuksia, jotka löydettiin E. N. Setälän arkistosta vuonna 1988 niiden oltua yli 60 vuotta kadoksissa.[120][121] Ehrström suunnitteli tilauksesta myös hovin virkamiesten ja palvelijoiden asuja,[122] samoin Akseli Gallen-Kallela.

Mahdollisesti myös uusia aatelointeja alettiin suunnitella. Aateluushankkeita on toisaalta väitetty pelkäksi legendaksi, sillä niistä ei ole muita luotettavia todisteita kuin senaatin budjettiesityksessä mainittu leimavero vapaaherran ja kreivin arvoille.[123][115]

Kuningaskuntahanke kaatuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensin ”kuninkaanhakijaksi” ja sitten kuningashankkeen hautaajaksi päätynyt eduskunnan puhemies Lauri Ingman.

Puhemies Ingman lähti 12. lokakuuta Ernst Nevanlinnan kanssa Saksaan viemään Friedrich Karlille virallista ilmoitusta kuninkaanvaalin tuloksesta. Samaan aikaan senaatti lähetti kenraali Mannerheimin selvittämään asiaa epävirallisesti ympärysvaltojen johtajille. Lähetystö tapasi Friedrich Karlin Frankfurtissa 17. lokakuuta ja antoi vielä tässä vaiheessa epävirallisen tiedonannon vaalista. Prinssi ilmaisi olevansa taipuvainen myönteiseen vastaukseen, mutta tarvitsevansa lisää aikaa. Seuraavana päivänä tuli tieto Ranskan ja Britannian kielteisestä suhtautumisesta hänen kuninkuuteensa, mikä ei kuitenkaan muuttanut hänen kantaansa.[124] Svinhufvud, Paasikivi ja Stenroth olivat nyt kaikki sitä mieltä, että Friedrich Karlin olisi parasta olla saapumatta Suomeen, mutta asian ratkaisu jätettiin prinssille itselleen. Tässä vaiheessa Saksankin johdossa suhtauduttiin epäileväisesti siihen, olisiko Suomen monarkian toteutuminen enää maan etujen mukaista, mikäli se vaikeuttaisi rauhantekoa.[125]

Ingman antoi Friedrich Karlille virallisen tiedonannon kuninkaanvaalista vasta 4. marraskuuta, jolloin Friedrich Karl suomalaisten neuvojen mukaisesti ilmoitti edelleen lykkäävänsä vastaustaan ja paheksui Suomen valtiosäännössä kuninkaalle annettuja turhan laajoja valtaoikeuksia.[126] Lykkäystä pidettiin edullisimpana vaihtoehtona, sillä maailmansodan lopputuloksen ja ympärysvaltojen lopullisen asennoitumisen ollessa epävarmoja kannatti välttää tekemästä mitään peruuttamatonta.[127] Wrede oli tosin ollut sitä mieltä, että Friedrich Karlista tulisi Suomen kuningas jo tämän vastaanottaessa ilmoituksen vaalista, mutta vallitsevaksi on tullut Ingmanin tulkinta, jonka mukaan kuninkuuden olisi vahvistanut vasta prinssin oma suostumus.[128] Ingman ja eräät muut monarkistit pohtivat myös Friedrich Karlin esittämää vaihtoehtoa, jossa tämä nimitettäisiin aluksi Suomen valtionhoitajaksi viiden vuoden määräajaksi ja kruunattaisiin kuninkaaksi vasta myöhemmin.[129]

Pilalehti Tuulispäässä 15. marraskuuta 1918 ilmestynyt Alexander Tawitzin pilapiirros, jossa tasavaltainen Ranska arvostelee Suomen monarkiahanketta; Friedrich Karl piilossa Suomi-neidon takana.

Suomen johto menetti uskonsa monarkian toteutumiseen 9. marraskuuta saatuaan tiedon Saksassa tapahtuneesta vallankumouksesta, joka muutti keisarikunnan tasavallaksi.[130] Kaksi päivää myöhemmin Saksa allekirjoitti aselevon, jossa se sitoutui vetämään joukkonsa myös itärintamalla sotaa edeltävien rajojensa taakse.[131] Tämän jälkeen saksalaisesta kuninkaasta ei olisi ollut Suomelle enää mitään reaalipoliittista hyötyä, ja vain harvat monarkistit toivoivat enää hankkeen toteutuvan.[132] Useat monarkistien johtajista pitivät tässä tilanteessa sotilasdiktatuuriakin toivottavana vaihtoehtona, mutta sitä ei katsottu realistiseksi. Suomen eduskunta sai 11. marraskuuta tiedonannon Friedrich Karlin lykkäävästä vastauksesta, mutta siitä ei käyty keskustelua.[133]

Saksalaissympatioiden rasittama Paasikiven senaatti erosi 27. marraskuuta 1918, ja Ingman kokosi uuden, monarkisteista ja tasavaltalaisista muodostuneen yhteishallituksen, jonka ulkopuolelle maalaisliitto tosin vielä jäi. Hallituksen vaihdoksen yhteydessä monarkiaan viittava nimitys senaatti korvattiin valtioneuvostolla ja senaattoreista tuli ministereitä. Niin ikään monarkiahankkeen ja saksalaissuuntauksen leimaama Svinhufvud erosi valtionhoitajan tehtävästä 10. joulukuuta ja Mannerheim valittiin hänen tilalleen kaksi päivää myöhemmin.[134] Valtiomuotokiistan hajottama puoluekenttäkin järjestäytyi uudestaan, kun suomalaisten puolueiden tasavaltalaiset perustivat Kansallisen Edistyspuolueen 8. joulukuuta ja monarkistit Kansallisen Kokoomuksen päivää myöhemmin.[135] Kokoomuksen perustavassa kokouksessa päätettiin vielä koettaa toimia monarkian toteutumiseksi tulevien vaalien jälkeen, mutta tästä linjasta peräännyttiin helmikuun 1919 puoluekokouksessa.[136]

Mannerheim neuvotteli 12. marraskuuta – 10. joulukuuta Lontoossa ja Pariisissa ympärysvaltoja edustaneiden Britannian apulaisulkoministeri Robert Cecilin, Ranskan ulkoministeri Stephen Pichonin ja lopuksi Britannian ulkoministeri Arthur Balfourin kanssa. Maailmansodan voittajavaltiot ilmoittivat asettavansa Friedrich Karlin kruunustaluopumisen ehdoksi Suomen itsenäisyyden tunnustamiselle. Britannia ja Yhdysvallat eivät olleet Suomea toistaiseksi vielä tunnustaneet, kun taas Ranska oli lokakuussa peruuttanut aiemmin antamansa tunnustuksen protestiksi kuninkaanvaalille. Ympärysvallat vastustivat Friedrich Karlia nimenomaan tämän saksalaisuuden vuoksi.[137] Tämä pakotti Suomen hallituksen reagoimaan, ja pääministeri Ingman laati prinssille henkilökohtaisen kirjeen, jossa vedottiin Suomen etuun ja toivottiin tämän ilmoittavan luopumisestaan. Friedrich Karl ilmoittikin lopulta 14. joulukuuta päivätyssä kirjeessään (joka tosin mahdollisesti on kirjoitettu vasta 20. joulukuuta)[138] ”vapauttavansa Suomen” kuninkaanvaalista eli kieltäytyvänsä Suomen kruunusta. Tieto prinssin kirjeestä julkaistiin Suomen sanomalehdissä 27. joulukuuta.[139] Saksan Itämeren-divisioonan viimeiset joukot poistuivat Suomesta 16. joulukuuta, viimeiset yksittäiset saksalaisupseerit lähtivät tammikuussa 1919. Myös Saksan kanssa solmitut kauppasopimukset julistettiin rauenneiksi.[140]

Vielä helmikuussa 1919 maalaisliitto esitti eduskunnassa kuninkaanvaalin muodollista peruuttamista, sillä prinssin luopumisesta ei ollut annettu eduskunnalle virallista tiedonantoa, joten tämä tai hänen perillisensä saattaisivat vielä myöhemmin palata vaatimaan Suomen valtaistuinta itselleen. Ehdotus kuitenkin hylättiin äänin 56–37, sillä monarkistisen enemmistön mielestä mitään toimenpiteitä ei enää tarvittu.[141][142] Monarkistit eivät halunneet alistua symbolisesti tunnustamaan oman politiikkansa virheellisyyttä, kun asialla ei ollut enää käytännön merkitystä. Maaliskuun 1919 eduskuntavaaleissa tasavaltalaiset saivat eduskuntaan murskaenemmistön, minkä jälkeen lepäämään hyväksytyt monarkistiset hallitusmuotoesitykset hylättiin äänin 139–38 ja 138–36. Kysymys Suomen valtiomuodosta ratkesi lopullisesti, kun valtionhoitaja Mannerheim vahvisti uuden tasavaltaisen hallitusmuodon 17. heinäkuuta 1919.[141]

Seuraukset ja hankkeen jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtiomuotokiista hajotti sisällissodan yhdistämän porvarillisten puolueiden kentän ja sen käsitykset yhteisistä pelisäännöistä. Hankkeen kaaduttua oikeisto joutui puolustuskannalle ajettuaan itsensä nurkkaan ja poliittisen keskustan puolueille vuorostaan aukeni lupaava asema. Varsinkin maalaisliitto menestyi kevään 1919 eduskuntavaaleissa ja nousi suurimmaksi porvarilliseksi puolueeksi.[143] Kuningaskuntahanke toisaalta yhdisti sortovuosien kiivaimmat vastustajat, kun myöntyväisyyslinjaa edustaneet vanhasuomalaiset ja tiukinta perustuslaillisuutta edustaneet Svinhufvudin siiven nuorsuomalaiset ja itsenäisyysaktivistit päätyivät yhdessä uuteen kokoomuspuolueeseen.[144]

Tasavaltaa kannattaneet keskusta ja varsinkin vasemmisto saivat Suomen kuningaskuntahankkeesta oikeistoa vastaan poliittisen aseen, jota voitiin käyttää vielä vuosia myöhemminkin. Hanke saikin ajan myötä yleisesti huonon maineen taantumuksellisena ja suorastaan järjettömänä ”kuningasseikkailuna”, minkä vuoksi monet hanketta innokkaasti kannattaneet pyrkivät esimerkiksi muistelmateoksissaan ohittamaan sen tai vähättelemään omia kannanottojaan. Poikkeuksena tästä oli J. K. Paasikivi, joka puolusteli monarkiahanketta vielä vuosikymmeniä jälkeenpäinkin muistelmiensa julkaisematta jääneessä osassa.[145]

Suomen kuninkuuden hypoteettinen periytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

On esitetty erilaisia näkemyksiä siitä, kenelle ”Suomen kuninkaan” asema olisi periytynyt alustavaksi kruununprinssiksi sovitun Friedrich Karlin nuoremman pojan Wolfgangin jälkeen. Virallista kruununperimysjärjestystä Suomen kuningaskunnalle ei koskaan säädetty. Koska Wolfgang kuoli lapsettomana, Suomen kuninkuus olisi periaatteessa joka tapauksessa siirtynyt hänen vanhemman veljensä Philippin jälkeläisille.[112][146]

Vuonna 1998 Markus H. Korhonen julkaisi Kaltio-lehdessä ajatusleikin, jonka mukaan Wolfgangin jälkeisissäkin sukupolvissa suvun päämies olisi aina perinyt ainoastaan Hessenin maakreivin arvon ja Suomen kuninkaan asema olisi annettu päämiehen nuoremmalle veljelle. Vuonna 2002 Helsingin Sanomat julisti tällä logiikalla ”Suomen kuninkaaksi” Philippin pojanpojan Philipp von Hessenin.[112][147] Saman lehtiartikkelin yhteydessä haasteltu tutkija Vesa Vares kuitenkin arveli, että Suomen kuningaskunnan toteutuessa Suomen kuninkuutta olisi alettu pitää arvokkaampana kuin pelkkää suvun päämiehen tehtävää Saksassa ja että perimysjärjestys olisi säädetty tämän mukaiseksi.[112]

Sukututkija Kim Sjöström huomautti vuonna 2013 Suomen Kuvalehdessä, että erillisen kruununperimysjärjestyksen puuttuessa olisi periaatteessa ollut voimassa vuoden 1772 hallitusmuodon mukainen dynastinen perimysjärjestys eli primogenituuri. Tällöin Wolfgangin perillinen Suomen kuninkaana olisi ollut Philippin vanhin poika, maakreivi Moritz von Hessen. Hänen kuoltuaan vuonna 2013 suvun päämiehenä on ollut hänen vanhin poikansa Heinrich Donatus von Hessen.[148]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ohto Manninen (päätoim.), Pertti Haapala, Juhani Piilonen, Jukka-Pekka Pietiäinen: Itsenäistymisen vuodet 1917–1920: 3. Katse tulevaisuuteen. Helsinki: Valtionarkisto, 1992. ISBN 951-37-0729-6.
  • Anders Huldén: Kuningasseikkailu Suomessa 1918. Suomentanut Ritva Lassila. Helsinki: Kirjayhtymä, 1988. ISBN 951-26-2980-1.
  • Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 6: Täysivaltainen kansakunta 1917–1939. Porvoo – Helsinki: WSOY, 1968.
  • Osmo Jussila et al: Suomen poliittinen historia 1809–2006. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit, 2006. ISBN 951-0-31572-9.
  • Pertti Luntinen: Saksan keisarillinen laivasto Itämerellä: Aikeet, suunnitelmat ja toimet (Historiallisia tutkimuksia 143). Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1987. ISBN 951-8915-01-6.
  • Riitta Sihvonen: Valtaistuin vapaana: Kysymys korkeimman vallan käytöstä Suomessa 1918–1919. Helsinki: Eduskunnan kirjasto, 1997.
  • Vesa Vares: Kuninkaan tekijät: Suomalainen monarkia 1917–1919. Myytti ja todellisuus. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23228-9.
  • Vesa Vares: Demokratian haasteet 1907–1919, teoksessa Kansanvalta koetuksella (Vesa Vares, Mikko Uola, Mikko Majander). Edita, Helsinki 2006. ISBN 951-37-4543-0
  • Vesa Vares: Kuningashankkeesta tasavallan syntyyn, teoksessa Sisällissodan pikkujättiläinen (toim. Pertti Haapala, Tuomas Hoppu). WSOY, Helsinki 2009. ISBN 978-951-0-35452-0

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Vares 1998, s. 82.
  2. Vares 1998, s. 52–54.
  3. Sihvonen 1997, s. 11, 18.
  4. Vares 1998, s. 107.
  5. Manninen (toim.) 1992, s. 330–333.
  6. Luntinen 1987, s. 151.
  7. Jussila ym. 2006, s. 121.
  8. Vares 1998, s. 109–113.
  9. Huldén 1988, mm. s. 35, 37, 47–48.
  10. Vares 1998, s. 56–62.
  11. Vares 2006, s. 96–100.
  12. Manninen (toim.) 1992, s. 176–185.
  13. Manninen (toim.) 1992, s. 312–313.
  14. Jussila ym. 2006, s. 120.
  15. a b Vares 2006, s. 116.
  16. Vares 2006, s. 108–109.
  17. Vares 2009, s. 377.
  18. Vares 1998, s. 71–73, 109.
  19. Manninen (toim.) 1992, s. 316–318.
  20. Manninen (toim.) 1992, s. 319, 321.
  21. a b Manninen (toim.) 1992, s. 320.
  22. Manninen (toim.) 1992, s. 313–314.
  23. Vares 2006, s. 104–105.
  24. Vares 1998, s. 74.
  25. a b Manninen (toim.) 1992, s. 315.
  26. Vares 2006, s. 99–100.
  27. a b c Vares 2006, s. 109.
  28. Vares 1998, s. 134.
  29. Huttunen 1968, s. 241
  30. Vares 1998, s. 205, 211–212.
  31. Huldén 1988, s. 29–31, 51–52, 212, 214, 286, 271–272, 321.
  32. Vares 2009, s. 379–380.
  33. Vares 1998, s. 64–69.
  34. a b c d e Vares 2006, s. 110.
  35. Vares 1998, s. 70–71.
  36. Vares 1998, s. 74–78.
  37. Vares 2006, s. 105.
  38. a b Vares 2006, s. 113.
  39. a b Vares 2006, s. 108
  40. Vares 1998, s. 106, 114.
  41. Vares 1998, s. 115.
  42. Vares 1998, s. 124–126.
  43. Vares 1998, s. 113.
  44. Vares 1998, s. 137–147, 149–151, 176.
  45. Vares 2006, s. 104.
  46. Vares 1998, s. 147–148.
  47. Vares 1998, s. 116, 119–121.
  48. Vares 1998, s. 80.
  49. Vares 1998, s. 216.
  50. Vares 2006, s. 105–106.
  51. Vares 2009, s. 385–386.
  52. Aki Rasilainen: Oikeudellinen argumentointi politiikassa: Suomalaisen legalismin poliittinen historia, s. 301–304. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, A-sarja N:o 257. Suomalainen lakimiesyhdistys, Helsinki 2004.
  53. Vares 2006, s. 121.
  54. Vares 1998, s. 85.
  55. Vares 1998, s. 214–224.
  56. Huldén 1988, s. 320.
  57. Huldén 1988, s. 320–321
  58. Sihvonen 1997, s. 10, 28–29.
  59. Vares 1998, s. 182.
  60. Manninen (toim.) 1992, s. 321.
  61. Vares 1998, s. 185.
  62. Huldén 1988, s. 194, 204.
  63. Huldén 1988, 209–212, kuvaliite.
  64. Manninen (toim.) 1992, s. 316.
  65. Vares 1998, s. 183–184.
  66. Vares 1998, s. 184–199.
  67. a b Sihvonen 1997, s. 10.
  68. a b Vares 2006, s. 111.
  69. Sihvonen 1997, s. 28.
  70. Manninen (toim.) 1992, s. 185.
  71. Vares 2006, s. 115.
  72. ”Hallituksen esitys n:o 62 Suomen hallitusmuodoksi”, Toiset valtiopäivät 1917, asiakirjat, s. 5. Näin ainakin sanottiin esityksen perusteluissa.. Valtioneuvoston kirjapaino, 1918.
  73. Sihvonen 1997, s. 28–29.
  74. a b Monarkian ja tasavallan perustelut Eduskunta. Viitattu 26.6.2021.
  75. Vares 2006, s. 117.
  76. Vares 2006, s. 119, 122.
  77. Vares 1998, s. 122–123.
  78. Vares 1998, s. 178–179.
  79. Vares 2006, s. 117–120.
  80. Vares 2006, s. 120–125.
  81. Manninen (toim.) 1992, s. 323.
  82. Vares 1998, s. 214.
  83. Sihvonen 1997, s. 29.
  84. Vares 2006, s. 122–126.
  85. Manninen (toim.) 1992, s. 342.
  86. Vares 2006, s. 126–128.
  87. Luntinen 1987, s. 131–132.
  88. Manninen (toim.) 1992, s. 328–330.
  89. Manninen (toim.) 1992, s. 335–336.
  90. Vares 1998, s. 230.
  91. Luntinen 1987, s. 150.
  92. Vares 1998, s. 230–231.
  93. Huldén 1988, s. 92–97, 112–116, 132–138.
  94. Huldén 1988, s. 89, 114.
  95. Vares 1998, s. 231–232.
  96. Huldén 1988, s. 79–86.
  97. a b Vares 1998, s. 233.
  98. Huldén 1988, s. 117–123.
  99. Vares 1998, s. 242–246.
  100. Sihvonen 1997, s. 11–12.
  101. Manninen (toim.) 1992, s. 337.
  102. Vares 2006, s. 124–125.
  103. Huldén 1988, s. 140–145.
  104. a b Vares 1998, s. 238–240.
  105. Huldén 1988, s. 56
  106. Vares 2006, s. 128.
  107. Huldén 1988, s. 188
  108. Suomen Kuningassuvun vaali 9.10.1918, eduskunnan istuntopöytäkirja 9. lokakuuta 1918. Eduskunta.
  109. Suomesta näytti tulevan kuningaskunta syksyllä 1918 Svinhufvud – Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet -sivusto. Viitattu 27.6.2021.
  110. Vares 2006, s. 128–129.
  111. Sihvonen 1997, s. 13.
  112. a b c d e Katarina Baer: Suomen kuningas, s. 25–26. Helsingin Sanomat, Kuukausiliite 8/2002.
  113. Väinö. (Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot) Suomen Sosialidemokraatti, 17.2.1927, nro 39. Artikkelin verkkoversio.
  114. Vihdoinkin. (Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot) Uusi Päivä, 11.9.1918, nro 147. Artikkelin verkkoversio.
  115. a b c Manninen (toim.) 1992, s. 188–189.
  116. Manninen (toim.) 1992, s. 186–188.
  117. Huldén 1988, s. 166 ja kuvaliite.
  118. Kasvimuseon historia Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsingin yliopisto. Viitattu 12.11.2011.
  119. Manninen (toim.) 1992, s. 242.
  120. Huldén 1988, s. 167.
  121. Jalokivigalleria (Internet Archive) Visit Kemi. Viitattu 5.2.2017.
  122. Manninen (toim.) 1992, s. 186.
  123. Vares 1998, s. 104–106.
  124. Vares 1998, s. 262–264, 267–269.
  125. Manninen (toim.) 1992, s. 355–357.
  126. Vares 1998, s. 281–282.
  127. Vares 1998, s. 269–281.
  128. Vares 1998, s. 278, 282–283.
  129. Vares 1998, s. 268–269, 288–289.
  130. Vares 1998, s. 288–289.
  131. Manninen (toim.) 1992, s. 358.
  132. Vares 1998, s. 290–292.
  133. Vares 2006, s. 132–134.
  134. Sihvonen 1997, s. 31–32.
  135. Manninen (toim.) 1992, s. 364.
  136. Vares 1998, s. 297.
  137. Manninen (toim.) 1992, s. 352–353, 358–360.
  138. Huldén 1988, s. 276.
  139. Vares 1998, s. 298–301.
  140. Manninen (toim.) 1992, s. 361.
  141. a b Vares 1998, s. 302–303.
  142. Tynkäeduskunnan viimeiset vaiheet Eduskunta. Viitattu 26.6.2021.
  143. Vares 2006, s. 129–130, 132, 136–137.
  144. Vares 1998, s. 296–297.
  145. Vares 1998, s. 22–26, 306–307, 311–323.
  146. Vares 1998, s. 305.
  147. Markus H. Korhonen: 80 vuotta Suomen kuningaskuntaa – ajatusleikkiä kruununperimyksellä. Kaltio 5/1998.
  148. Sjöström, Kim: ”Suomen kuningas” kuoli Suomen Kuvalehti 31.5.2013. Viitattu 29.11.2013.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jalmari Hahl, Tuleva kuninkaamme, Otava 1918 (20 s.)
  • Georg SchaumanValtiomuototaistelu Suomessa 1918: tosiasioita, mietelmiä ja muistoja. Suomentanut Eino Woionmaa. Porvoo: WSOY, 1924.
  • Martti SantavuoriSuomen kuningas. (romaani). Hämeenlinna: Karisto, 1965.
  • Lemberg, Magnus: Hjalmar J. Procopé: isänmaanystävä ja maailmankansalainen. Helsinki: Alea-kirja, 1994. ISBN 951-9429-89-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]