Ristiretket Suomeen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ristiretket
Ristiretket Pyhälle Maalle
Ensimmäinen ristiretki (1095–1099)
Toinen ristiretki (1147–1149)
Kolmas ristiretki (1187–1192)
Neljäs ristiretki (1202–1204)
Viides ristiretki (1217–1221)
Kuudes ristiretki (1228–1229)
Seitsemäs ristiretki (1248–1254)
Kahdeksas ristiretki (1270)
Yhdeksäs ristiretki (1271)
Pohjoiset ristiretket
Ristiretket vendejä vastaan (1100-luku)
Ristiretket Baltiaan (1200-luku)
Ristiretket Suomeen
Muut ristiretket
Albigenssiristiretki (1209–1229)
Lasten ristiretki (1212)

Ristiretket Suomeen olivat keskiaikaisia sotaretkiä joiden tarkoituksena oli käännyttään Suomen pakanallista väestöä katoliseen uskoon. Suomeen kohdistuneille ristiretkille lähdettiin ainakin Ruotsin eri alueilta ja Tanskasta sekä mahdollisesti myös Norjasta.[1][2] Myös saksalaiset ovat mahdollisesti tehneet väkivaltaista käännytystyötä Suomessa.[3]

Ruotsalaiset tekivät Suomeen keskiajalla sotaretkiä, joita myöhempi historiankirjoitus on pääasiassa 1800-luvulta alkaen romantisoivasti ja osin harhaanjohtavasti kutsunut ristiretkiksi. Niin sanottu ensimmäinen ristiretki tehtiin Lounais-Suomeen ehkä 1150-luvulla, sikäli kuin kyseessä ei ole kuvitteellinen tapahtuma. Toinen ristiretki käynnistyi mahdollisesti vuonna 1238 tai 1249 ja se suuntautui retkestä kertovan Eerikinkronikan mukaan hämäläisiä vastaan. Kolmas ristiretki ja mahdollisesti ainoa todellinen ruotsalaisten tekemä ristiretki tehtiin Karjalaisia vastaan vuonna 1293.[2]

Tanskalaiset tekivät Suomeen ristiretket ainakin vuosina 1191 ja 1202.[2] Norjan kuninkaalle Paavi Gregorius IX antoi puolestaan kirjeessään 6. heinäkuuta 1241 luvan vaihtaa Pyhään maahan tehtävä ristiretki "maasi naapuruudessa asuvia pakanoita vastaan".[1] Norjan kuninkaana toimi tuolloin Haakon IV. Jouko Vahtola on puolestaan pitäny mahdollisena saksalaisten hämeeseen tekemää ristiretkeä joskus 1200-luvulla perustuen Neitsyt Marian kirkoiksi vihittyjen kirkkojen nimiin sekä alueen kirkkoherrojen ja voutien saksalaisuuteen.[3]

Ajan lähdeaineisto on kuitenkin kaikkiaan niin vajavaista, ettei sotaretkistä ole tarkkaa tietoa. Ylipäänsä kaikista retkistä kertovat tiedot keskiaikaisessa kertovassa lähdeaineistossa ovat selvästi tapahtumia myöhäisempiä. Kirjallisille kertomuksille on yhteistä, että ne pyrkivät oikeuttamaan myöhemmin valtaan nousseen suvun asemaa kuvaamalla menneiden aikojen suurtekoja.[4] Kirkollisessa mielessä sotaretkissä oli kyse kristinuskon juurruttamisesta ja kirkon organisaation pystyttämisestä, jolloin voidaan puhua lähetysmatkoista Suomeen.[4]

Ensimmäinen ristiretki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ristiretkeläisten tulo Suomeen, pohjautuu Henrikin kenotafin piirrokseen. Suomen postilaitos julkaisi vuonna 1955 aiheesta postimerkin, kun arvioitiin kuluneen 800 vuotta ensimmäisestä ruotsalaisten ristiretkestä Suomeen.
Kolme ruotsalaisten tekemää ristiretkeä Suomeen. Kartassa kuvatut ensimmäiset ja toisen ristiretken reitit ja kohteet ovat vain oletettuja.

Ensimmäinen ristiretki Suomeen on 1200-luvun lopulla sepitetyssä Pyhän Eerikin legendassa kuvattu puolihistoriallinen tai kuvitteellinen tapahtuma, joka on sijoitettu 1150-luvulle. Legendan mukaan Ruotsin kuningas Eerik Pyhä ja englantilaissyntyinen piispa Henrik matkasivat Ruotsista Lounais-Suomeen sotajoukon kanssa. Kun kuningas palasi takaisin Ruotsiin, jäi piispa järjestelemään Suomen kirkollisia oloja lopulta Lallin surmaten hänet. Eerikistä on asiakirjamerkintöjä, mutta Henrikistä on vain niukasti tietoa.

Toinen ristiretki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niin sanottu toinen ristiretki Suomeen tehtiin Eerikinkronikan mukaan mahdollisesti vuosina 1249-1250. Sen johtajaksi on ehdotettu ruotsalaista mahtimiestä Birger-jaarlia. Ristiretken seurauksena Länsi-Suomi liitettiin lopullisesti Ruotsin valtakuntaan. Lyypekin kaupungin kronikka toteaa retkestä: "Birger pakotti Suomen Ruotsin kruunulle".

Kolmas ristiretki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmas ristiretki Suomeen vuonna 1293 suuntautui Viipuriin ja Karjalaan. Sitä ennen karjalaiset ja hämäläiset olivat hyökkäilleet jatkuvasti toistensa alueille. Nyt hämäläiset saivat tukea Ruotsin kuninkaalta ja karjalaiset Novgorodin ruhtinaalta. Ristiretken yhteydessä ruotsalaiset valtasivat karjalaisilta 14 kihlakuntaa mahdollisesti marski Torkkeli Knuutinpojan johdolla ja perustivat tuhotun karjalaisten linnoituksen paikalle Viipurin linnan.[5][6] Tämä on retkistä ainoa, jolle on saatu paavin lupa. Nniin sanottu ristiretkibulla on annettu vuonna 1351 eli retken jälkeen.[4]

Ristiretkien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjalan ristiretken jälkeen sotatila Ruotsin ja Novgorodin välillä jatkui, novgorodilaiset hyökkäsivät Turkuun vuonna 1318 ja polttivat sen maan tasalle. Jatkuvat hävitysretket alkoivat kuitenkin käydä molempien voimille, ja vuonna 1323 solmittiin Pähkinäsaaressa rauhansopimus. Pähkinäsaaren rauhaan päättyi Suomen ristiretkikausi. Novgorod tunnusti Ruotsin valta-aseman Länsi-Karjalassa, mutta Novgorodille jäivät Laatokan ympärillä olevat alueet. Rauhassa sovitun rajan itäpuolelle jäi ortodoksinen ja länsipuolelle katolinen usko. Kyse oli myös hansakauppiaiden kaupallisista eduista, joita sotiminen saattoi haitata.

Ristiretkien seurauksena Ruotsi liitti Suomen yhteyteensä ja samalla osaksi läntistä eli katolista kirkkoa. Turku muodostui uuden uskonnon pääpaikaksi tuomiokirkkoineen. Niin sanottu ristiretkiaika oli sekoitus rauhanomaista hengellisen ja maallisen vallan leviämistä, varsinaista valloitusta ja asutustoimintaa (ruotsinkielinen rannikkoasutus Suomeen). Vaikka kyse oli osittain valtaamisesta, ei alueelle muodostunut erillistä valloittajien ja valloitettujen väestönosaa, kuten Virossa.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Toimittanut Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 69. Historian aitta, 1989.
  2. a b c Georg Haggren, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 380. Gaudeamus, 2015.
  3. a b Kari Tarkiainen: Ruotsin itämaa, s. 88. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010.
  4. a b c d Lehtonen, Tuomas M. S.: Suomi, Ruotsi ja läntinen kirkko: Teoksessa Suomen kulttuurihistoria. 1, Taivas ja maa, s. 84-99. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-1842-8.
  5. Suomentaneet Harry Lönnroth ja Martti Linna: Eerikinkronikka, s. 99. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013.
  6. Pirjo Uino: Ancient Karelia, s. 346. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirja 104, 1997.