Suomen mesoliittinen kausi

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomen keskimesoliittisia asuinpaikkoja. Punaiset alueet kattavat merkittävimmät asutusalueet.

Suomen mesoliittinen kausi oli kalenterivuosina noin 8700–5100 eaa.[1], mikä vastaa 7400–4300 eaa. radiohiilivuosina. Asutus saapui Suomeen Venäjän alueelta tai Baltiasta. Kulttuuri pohjautui metsästykseen, kalastukseen sekä kasvien, sienten ja marjojen keräilyyn. Hirveä, majavaa ja hyljettä pyydettiin eniten. Koira oli Suomen ensiasuttajien ainoa tunnettu kotieläin. Asutus sijaitsi muinaisilla rannoilla[2]. Ihmiset liikkuivat saaliseläinten perässä vuodenaikojen mukaan sinne, missä saalistus oli helpointa. Suomen alueella asui mesoliittisella kaudella tuhansia tai kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Mesoliittisen kauden irtaimia muinaisjäännöksiä ovat olleet muun muassa pallonuijat, liuskekiviset keihäänkärjet, eläinpääveistokset ja kvartsiittiset mikroliittiesineet. Löytämättä ovat jääneet puiset ja luiset esineet, sillä ne ovat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta lahonneet. Hautoja ja asumusten pohjia tunnetaan tältä ajalta vain muutama.

Ilmasto ja luonto varhaisella lämpökaudella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Holoseenin alussa varhaisella mesoliittisella kaudella ilmasto muuttui rajusti. Vielä 11000 eaa. mannerjää peitti koko Suomen nykyisen alueen. Ilmaston keskilämpötila kohosi kuitenkin jopa 10 astetta lyhyessä ajassa[3]. Tämän seurauksena jäätikkö suli eteläisestä ja kaakkoisesta Suomesta. Koska jäljellä oleva mannerjäätikkö viilensi lähiseudun ilmaa, vallitsi alueella arktinen preboreaalinen ilmasto. Lyhyet kesät olivat kuivia ja viileitä, mutta talvet ankaria ja vähälumisia.

Jäätiköltä paljastuneet maat 9500 eaa. jäivät Etelä-Suomessa suoraan Yoldiameren veden alle ja vain korkeimmat kohdat muodostivat pienen saariston. Ajalta 8800 eaa. tunnetaan jo norpan luulöytöjä. Yoldiameren yhteys valtamereen katkesi ja siitä tuli Ancylusjärvi[4][5] Ilmasto muuttui tehden lyhyistä kesistä sateisia ja talvista kylmiä ja lumisia[6][7].

Ancylusjärven saaristossa viihtyivät muun muassa variksenmarjat, mutta mantereella, Pohjois-Karjalassa ja Kannaksella, oli pioneerikasvillisuudelle tarjolla ravinteikasta maata. Kasvillisuusvyöhykkeet kulkivat mannerjäätikön suuntaisina etelästä pohjoiseen, joten kasvit levisivät Suomeen idästä päin. Ensin tulivat heinät, sarat, marunat, savikat, lapinvuokot, napa- ja vaivaispajut, vaivaiskoivut, keväthanhikit, pihatattaret ja vihvilät. Nämä peittivät puuttoman ja arktisen maan ja pian niitä seurasivat puuvartiset kasvit tyrni, kataja, pihlaja, haapa sekä erilaiset pajut[3].

Boreaaliseen ilmastoon sopeutuneet lajit levisivät vauhdilla Suomeen 8500 eaa. Erilaiset kangasmaiden varvut ja koivut, kuten tunturi-, hies- ja rauduskoivu, syrjäyttivät arimmat pioneerilajit. Syntyneet koivun ja haavan sekametsät olivat avoimia ja valoisia, mutta pian näiden joukkoon levisi mänty, joka valtasi itselleen valta-aseman koivun rinnalla[3]. Vuotuinen keskilämpötila oli 8000 eaa. noin 1,5 astetta[6]. Lehtimetsien myötä saapuivat monet tutut nisäkkäät: metsäjänis, kettu, majava ja hirvi. Mäntymetsissä viihtyivät ainakin karhu, orava ja näätä[4].

Kasvillisuus voisi tarjota runsaan ravinnon linnuille, joista ei kuitenkaan ole näin vanhoja luulöytöjä. Joutsenen luu ajalta 8000 eaa. löydettiin Karjalankannakselta, mutta suden, naalin, ilveksen sekä ahman luulöydöt puuttuvat[4][5]. Tunturipeuraa on tavattu Pohjois-Norjassa jo 11500 eaa., mutta vanhin Suomesta löydetty luu ajoitetaan vasta 6600 eaa., vaikka se on todennäköisesti noin 2 000 vuotta vanhempi[5].

Suomen ensimmäiset asukkaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset Suomeen saapuneet asukkaat saapuivat lähiympäristöstä ja toivat tullessaan omat taidot ja tapansa. Varhaisten arkeologisten löytöjen valossa on aiemmin ollut vaikeaa kytkeä tulijat tunnettuihin kulttuureihin. Samaan aikaan ihmisiä eli Norjan länsirannikon nuoremmassa Fosnan kulttuurissa ja vanhemmassa Pohjois-Norjan Komsan kulttuurissa. Toisaalta Venäjällä vaikuttivat Swidryn kulttuurin mesoliittiset seuraajat, vanhempi Butovon kulttuuri ja nuorempi Veretjen kulttuuri, molemmat Äänisen itäpuolella. Etelässä Baltiassa tunnetaan Kundan kulttuuri. Etelä-Ruotsin mesoliittiset ryhmät, kuten esimerkiksi Maglemosen kulttuuri, on pohdinnoissa jätetty huomiotta, sillä Pohjois-Ruotsissa ollut laaja jääkenttä esti siirtymisen Suomen puolelle.

Eteläisen- ja kaakkoisen Suomen varhaiset mesoliittiset asuinpaikkojen löydöt muistuttavat Kundan kulttuurissa tehtyjä löytöjä. Kundan kulttuurin laajin vaikutusalue ulottuu siten Etelä-Suomeen asti, mutta sen pääalue jää Suomenlahden eteläpuolelle. Lahden pohjoispuolella esinekulttuuri muuttuu pian omintakeiseksi ja sitä vaihetta kutsutaan Suomusjärven kulttuuriksi.[8]

Joidenkin tietojen mukaan Karjalankannaksella ja Lahden seuduilla saatettiin asua jo 8900 eaa.[9]. Pioneeriasukkaat, jotka saapuivat Suomeen alkaen noin 8600 eaa., olivat ensin vähälukuisia ja jättivät vain harvoja jälkiä arkeologien löydettäviksi. Siksi onkin tarkoituksenmukaista esitellä aikajärjestyksessä ne harvat varhaisen mesoliittisen kauden asuinpaikat, joista on tietoa saatavilla. Suomen ensiasutusta on aiemmin kutsuttu "Askolan kulttuuriksi", mutta käsitettä ei enää käytetä.

Joutsenossa Kuurmanpohjan Saarenojan varhaismesoliittisella asuinpaikalla on suoritettu kaivauksia vuodesta 2000 lähtien. Materiaalia on löytynyt runsaasti. Saarenoja 2 -asuinpaikkaa voidaan pitää yhtenä Suomen merkittävimmästä varhaismesoliittisesta kohteesta jo ikänsäkin puolesta. Löytömateriaaliin kuuluu myös palanutta luuta, jonka varhaisin ajoitus on 8600 eaa.

Lahden Ristolassa on varhainen asuinpaikka 10 400 vuoden takaa. Jos asuinpaikka, joka sijaitsee nykyään noin 73 metriä merenpinnan yläpuolella, oli muinaisen Ancylusjärven rannalla, ajoittuu se karkeasti vuosiin 8600–8200 eaa. Asuinpaikalta löytyneet iskoksien piimateriaalit ovat peräisin kahdelta kaukaiselta, venäläiseltä ja balttilaiselta, piivyöhykkeeltä. Piiesineiden työstötapa ja muotoilu viittaa siihen, että asuttajat olivat lähtöisin Kundan kulttuurin piiristä.

Utsjoen Vetsijärven Sujalan asuinpaikka löydettiin 2002 ja se edustaa pohjoisen Lapin varhaista asuttamista. Kyseessä on pieni Vetsijärven muinaisessa saaressa oleva leiri, jossa Jäämereltä tulleet metsästäjät viipyivät suotuisan sesongin ajan. Asuinpaikka ajoitetaan 8300–8200 eaa. ja kaivauksissa havaitut esinelöydöt vaikuttavat tulevan Kundan kulttuurin piiristä.

Muita varhaisia asuinpaikkoja on löydetty muun muassa Orimattilan Myllykoskelta (8800 eaa.)[1], Enosta (8700 eaa.)[1], Antreasta (Karjalankannakselta), Mäntsälästä, Hyrynsalmelta, Suomussalmelta, Askolasta ja Anteran Kelpojärveltä Karjalankannakselta.

Ilmasto saavuttaa lämpimimmän vaiheensa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edellä kuvatulla ajanjaksolla jäätiköt olivat 8000 eaa. poistuneet Suomesta. Ruotsiin asti kutistuneet jäätiköt eivät enää vaikuttaneet Itä- ja Keski-Suomen ilmastoon ja vuotuinen keskilämpötila jatkoi nousuaan. Ilmasto oli kuitenkin 1 000 vuotta kuivaa[10]. Kasvillisuusvyöhykkeet kulkivat nyt idästä länteen, joten kasvillisuus levisi pääosin etelästä pohjoiseen. Harmaaleppä, joka on tärkeä laji ekosysteemille, levisi Inarinjärven korkeudelle saakka, mutta tervaleppä kykeni nousemaan vain Kainuun korkeudelle[3].

Lintujen luut ovat yleensä hävinneet vanhoista jätetunkioista ja ensimmäiset merkit eri lajeista havaitaan vasta kampakeraamiselta kaudelta. Silti on varmaa, että linnut muuttivat hyvinkin pohjoiseen pian jääkauden jälkeen[4].

Noin 7000 eaa. oli vuotuinen keskilämpötila noussut 3,5 asteeseen[6]. Ilmasto oli nykyistä lämpimämpi ja kosteampi. Ympäri vuoden satoi enemmän ja järvien vedet olivat nykytasoa korkeammalla[11]. Nyt saapuivat hitaasti leviävät lajit, jotka myös tarvitsivat sekä lämpöä että kosteutta. Näitä ovat pähkinäpensas, kynäjalava, vuorijalava, tammi ja saarni. Nämä eivät koskaan ehtineet levitä pohjoisimpaan Lappiin saakka, vaan niiden levinneisyyden pohjoisraja kulki poikittain maan poikki eri leveysasteilla. Lehdoissa viihtyivät muun muassa humala ja nokkonen, jota saatettiin käyttää hyötykasvina[3][12].

Kylmä jakso 6200 eaa. näkyy siitepölyanalyysissä siitepölyn vähenemisenä. Jos puusto kärsi tänä aikana, on se voinut lamauttaa aikansa ekosysteemin ja haitata ihmisten selviämistä eteläisessä Suomessa, missä vaikutukset olivat suurimmat[13]. Ilmaston viileneminen johtui Amerikan jääjärven purkautumisesta Atlanttiin.

Noin 6000 eaa. jääkauden jälkeinen ilmasto saavutti lämpömaksiminsa. Tuolloin vuotuinen keskilämpötila oli 5–5,5 astetta (nykyään 4 astetta)[6][14]. Lämpökausi jatkui tasaisena 4000 eaa. asti, jolloin ilmasto alkoi hitaasti jäähtyä kohti nykylämpötiloja. Tammi kasvoi koko Etelä-Suomessa, vuorijalava ja metsälehmus levisivät Kainuun korkeudelle ja pähkinäpensas Keskipohjanmaalle asti. Valtapuuna oli mänty, mutta koivu ja haapa olivat myös yleisiä. Muita mainittuja lehtipuita kasvoi suotuisissa paikoissa muodostaen monilajisia lehtoja. Myös pensaita kasvoi paljon enemmän kuin nykyään[3][12].

Vesipähkinä kasvaa vedessä Baltiassa ja Euroopassa. Sen hedelmä maistuu kastanjalle ja arvellaan, että ihmiset levittivät sitä kaikkiin Järvi-Suomen lammikoihin omaksi ravinnokseen. Lämpökaudella se levisi Kuopion korkeudelle asti[3].

Itämeren Ancylus-vaihe loppui Tanskan salmien auettua Pohjanmerelle 6000 eaa. Suolaista merivettä alkoi virrata Itämeren altaaseen ja suolapitoisuus alkoi varovasti nousta (Mastogloiameri). Tanskan salmien aukeaminen johtui valtamerten pinnan noususta jääkauden viimeisten jäätiköiden sulaessa. Merenpinnan nousu jatkui ja Itämeren suolapitoisuus lisääntyi edelleen. Tätä vaihetta kesti 5 000–6 000 vuotta. Muinaista suolaista Itämerta kutsutaan yleisesti Litorinamereksi[3].

Ilmasto säilyi melko samanlaisena mesoliittisen kauden loppuajan 5000 eaa. saakka[6]

Asutuksen vakiintuminen Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisen mesoliittisen kauden uudet tulijat tutustuivat luontoon ja alkoivat sopeutua alueella elämiseen monilla tavoilla. Kun maa kohosi ja ilmasto lämpeni lisää, kasvimaailma monipuolistui ja riistan määrä kasvoi. Yhä useampi ryhmä jäi kiertelemään pääasiassa Suomen alueella ja näin voidaan katsoa väen asettuneen tänne.

Suomen alueen geologia poikkesi mannermaisesta siinä, ettei aiemmin suosittua piikiveä löytynyt. Piin korvasi kvartsi, joka oli kovaa ja lohkesi samalla tavalla teräväreunaisiksi mikroliiteiksi. Myös liuskekivet, kuten viher-, sädekivi- ja punaliuske, tulivat suosituiksi ja jopa pehmeää vuolukiveä käytettiin satunnaisesti. Niistä oli helppo muotoilla työ- ja metsästyskalujen teriksi sekä muiksi esineiksi. Näiden esineiden muotokieli poikkeaa aikaisemmasta suuresti ja toimii siksi alueella syntyneen kulttuurin tunnusmerkkinä. Tähän kului aikaa noin 600–1 000 vuotta.

Mesoliittinen kulttuuri vakiintui Suomeen noin 6500 radiohiilivuotta eaa.[15] eli noin 7500 eaa. Kulttuurin ajoitus vaihtelee eri lähteissä ja sen sanotaan myös alkavan 8000 eaa.[16].

Mesoliittisen kauden ensimmäisen kolmanneksen jälkeen vakiintunutta vaihetta kutsutaan ensimmäisen merkittävän löytöpaikan mukaan Suomusjärven kulttuuriksi. Vaikka alkuajoitukset vaihtelevatkin, voidaan pioneerivaiheen katsoa muuttuneen Suomusjärven kulttuuriksi, kun sen tunnusomaiset esineet löytyvät asuinpaikalta. Kulttuurin katsotaan päättyneen saviastioiden käyttöönoton yhteydessä kampakeraamisen kulttuurin alkaessa 5100 eaa., vaikka muuten esineistö säilyi vielä mesoliittisena.

Suomusjärven kulttuurin piirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomusjärven kulttuurin yhtenäisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomusjärven kulttuurin asuinpaikat ja pääosa esinelöydöistä on tehty mesoliittisen kauden merenrannikolta[17]. Alue alkaa Laatokan seuduilta ja seuraa Etelä-Suomen muinaisia rannikoita länteen ja sitten pohjoiseen Perämerelle saakka. Pohjois-raja vedetään Oulun ja Rovaniemen korkeudelle[18]. Löytöalue on leveä, koska asutus seurasi maan kohoamisen vuoksi vetäytyvää rantaviivaa. Sisämaassa on löytöjä tehty vähän.[19]

Suomusjärven kulttuuria pidetään melko yhtenäisenä, vaikka pieniä alueellisia eroja tunnetaankin. Ainoa käytetty jaottelu on ajallinen: kulttuuri jaetaan Ancylus- ja Litorinamesoliittisiin vaiheisiin[18].

Eräitä alueellisia piirteitä kuitenkin voidaan havaita. Itä-Suomessa kulttuurikuva oli hieman toisenlainen kuin Etelä- ja Länsi-Suomessa. Esinetyypit, kuten esimerkiksi Ilomantsin kirveet, poikkesivat materiaalinsa ja muotoilunsa puolesta muiden esineistä. Alueen raja kulki lännessä Karjalankannakselta Pohjois-Karjalaan ja sen keskus on sijainnut mahdollisesti Aunuksessa. Karjalan alueen kulttuuria, jonka kiistaton keskus on Äänisjärven ympäristö, ei pidetä osana Suomusjärven kulttuuria.[20][17]

Länsi-Suomessa voidaan havaita eroja Etelä-Suomen ja Perämeren seudun välillä. Etelän omat esinemuodot ja pohjoisen tapa hyödyntää liuskeita ovat esinekulttuurin eroja. Syy tällaiselle kehitykselle voi olla väestölisän saaminen Kundan kulttuurista Virosta. Pohjoisessa on myös huomioitava Ruotsin kulttuurien vaikutus eräissä esinetyypeissä ja koko pohjoisen alueen väestön vaikutus.[20][17]

Oulun ja Rovaniemen pohjoispuolen alueet ja Ruotsin alueet eivät kuuluneet Suomusjärven kulttuurin piiriin. Ruotsissa vaikutti toinen kulttuuri ja pohjoisessa sisämaassa varmasti jokin muu kulttuuri. Myös Suomen sisämaassa, josta on tehty vähän esinelöytöjä, oli varmasti jonkinlaista asutusta.[17] Muun orgaanisen esineistön puuttuminen vaikeuttaa sekä kulttuurin alkuperän ja sisäisen eriytymisen havaitsemista. Siksi alueellisia eroja ja niiden maantieteellisiä rajoja ei voida luotettavasti määrittää.[20][17]

Asukastiheys ja kielikysymys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mesoliittisen kauden kielestä ei voida kertoa paljoakaan. Koska Suomea asutettiin useasta suunnasta yhtä aikaa, on myös kieliä voinut olla useita. Christopher Moseley, joka kirjoitti teoksen Atlas of Worlds Languages, on tutkinut luonnonkansojen kielten tiheyttä eri maanosissa. Hänen arvionsa mukaan kielten määrä saavutti huippunsa 15 000 vuotta sitten juuri ennen maanviljelyn keksimistä. Kieliä oli hänen mukaansa arviolta 10 000–15 000, joten kieliryhmän puhujia oli keskimäärin 600 henkeä[21].

Pohjoismaiden kivikauden väestötiheydeksi on arvioitu vain 0,01–0,02 asukasta neliökilometrille. Suomen alueella, jonka pinta-ala on 338 430 km², tämä tarkoittaisi noin 3 500–7 000 asukasta mesoliittisen kauden lopussa. Onkin mahdollista, että Suomen alueella puhuttiin useita kieliä tai murteita[21]. Näiden keskuksia olisivat voineet olla ne heikosti havaittavat kulttuurikeskukset, joita esinetyyppien levintäkartat esittävät.

Arkeologit ja kielitieteilijät ovat pitkään keskustelleet kysymyksestä, milloin Suomen alueella puhuttiin suomea tai edes suomalais-ugrilaista kieltä. Toiset sijoittavat ensimmäiset suomalais-ugrilaiset puhujat Suomen alueelle jo kampakeraamisella ajalla, mutta yleensä ehdotukset ovat olleet myöhempiä. Suomen alueella puhuttiin siten mesoliittisella kaudella suomalais-ugrilaisille vieraita kieliä.

Katso tarkemmin Uralilaiset kielet#Kantauralin ajoitus ja paikannus

Asumukset ja asuinpaikat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisen mesoliittisen kauden asuinpaikoista on vaikea löytää esimerkkejä. Utsjoen Sujalan asuinpaikalta noin 8200 eaa. on löydetty viitteitä asumuksen sijainnista sekä oviaukon suunnasta iskosten ja nokimaan sijainnin perusteella. Muita merkkejä, kuten pylvään jälkiä tai pohjan painaumaa, asumuksesta ei ole, joten se on todennäköisesti ollut kevytrakenteinen kota. Asuinpaikka on kuitenkin varhaismesoliittinen eikä sitä lueta vielä Suomusjärven kulttuuriin kuuluvaksi.

Mesoliittisen kauden asumusten rakenteita ei ole kaivauksilla pystytty selvittämään. Esimerkiksi Sudenkopinharjun asuinpaikalla[22] Kymenlaakson Pyhtäällä havaittiin 1985 maastossa useita loivia painanteita, joita epäiltiin asumuksen pohjaksi raivatuiksi alueiksi. Paikalla suoritettiin pelastuskaivaukset, jossa neljä asumuksen painannetta seitsemästä tutkittiin ja yksi painanne tutkittiin perusteellisesti. Asumuksen alkuperäinen muoto jäi kaivauksissa epäselväksi, mutta oviaukko löydettiin ja se osoitti itään päin. Alueelta tavattiin vain yksi kivillä reunustettu liesi. Löytömateriaalina saatiin talteen muun muassa kvartsi- ja kivi-iskoksia sekä kvartsi- ja kiviesineitä. Piimateriaalia ei asuinpaikalta löydetty. Löytömateriaalista ei teetetty ajoituksia, mutta asuinpaikka ajoittunee mesoliittiselle kaudelle. Asumuksen arvellaan olleen pohjakuvioltaan pyöreä[23], mikä viittaa kota- tai majamaiseen rakennelmaan. Myöhemmin havaittiin lisää pyöreähköjä painanteita (10 metriä halkaisijaltaan). Asuinpaikan painanteita on arvioitu olleen vähintään 120 metrin matkalla lähellä muinaista merenrantaa.

Mesoliittisia asuinpaikkoja tunnetaan runsaasti, mutta niillä ei yleensä ole havaittu asumuksien painanteita. Asumukset ovat saattaneet olla kevytrakenteisia ja vaatineet vain vähäisiä tukirakennelmia, jolloin niistä ei ole jäänyt jälkiä. Asumuksen mahdollinen sijainti voidaan joskus havaita kivien ja iskosten hajonnasta sekä kivetyn nuotion sijainnista. Asuinpaikat sijaitsivat järvien tai meren rantahietikoilla. Ranta aukesi eteläiseen suuntaan, jotta auringon lämmöstä saatiin suurin hyöty[24]. Maan kohoamisen vuoksi asuinpaikka saattaa nykyään jopa sadan kilometrin päässä rannasta.

Varhaisella mesoliittisella kaudella asuinpaikalla viivyttiin lyhyitä aikoja, koska elämä oli hyvin liikkuvaista. Samaan paikkaan kuitenkin palattiin myöhemmin, kun olosuhteet olivat suotuisat. Myöhemmin matkat mahdollisesti lyhenivät ja asuinpaikalla viivyttiin pidempään[25].

Punamultahaudat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmiset haudattiin yleensä asuinpaikan läheisyyteen hiekkamaahan. Vainajat ja hautaan mahdollisesti haudatut antimet ovat maatuneet. Vainajan ylle ripoteltiin punamultaa, jota löytyy luonnosta sellaisista kohdista, missä rautapitoinen vesi värjää hiesumaata punaiseksi. Mesoliittisella kaudella arvokkaita kiviesineitä ei laskettu hautaan vainajan mukana (joskus kyllä luonnonkiviä), joten haudan paikka paljastuu vain punaisen värinsä ansiosta. Mainittakoon, että Vantaan Myyrmäen Jönsaksen asuinpaikan yhteydessä löytyi 23 punamultahautaa, jossa yhdessä oli hauta-antimena kivikirveenterä[26].

Mesoliittisia hautoja on tutkittu myös Kajaanissa, Kuortaneella, Kuusamossa ja Taipalsaaressa. On huomattu, että joissakin haudoissa on poltettu nuotiota. Taipalsaaren Vaaterannan haudasta ja Kaukolan Kyöstälänharjun (Karjalankannaksella) haudasta on löytynyt palanut ihmisluun palanen. Tämä voi viitata rituaaliseen kannibalismiin.[27].

Kirveet ja taltat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirves keksittiin etelän suunnalla jo paleoliittisen kauden lopulla, kun metsät yleistyvät. Myös Baltiaan suunnanneet ihmiset alkoivat käyttää kirvestä ja se oli pioneeriasuttajillakin mukana. Ensimmäiset kirveet olivat varsin yksinkertaisia, mutta ne kehittyivät kauden loppuun mennessä varsin paljon. Kirveellä oli paljon töitä ja varmasti siksi niitä oli monenlaisia. Osa kirveistä oli suuria ja karkeatekoisia. Niitä käytettiin voimaa vaativiin töihin. Kourutaltat hiottiin siistiksi ja sileiksi, joten niillä ilmeisesti veistettiin puuta. Pienimmät taltat hiottiin tarkkaan ja istutettiin luun reikään. Niillä tehtiin varmaan hienoimmat puutyöt.[20]

Terä kiinnitettiin varteen joko pitkittäin tai poikittain käyttötarkoituksen mukaan. Oikokirveet vartettiin varren suuntaisesti eli pitkittäin niin kuin nykykirveskin. Sillä veistettiin puuta sivustapäin. Poikkikirves vartettiin varteen nähden kohtisuoraan ja sillä veistettiin puuta päältäpäin. Suomusjärven kulttuurissa itäiset kirveet vartettiin tavallisemmin poikkiteräiseksi ja lännessä taas oikoteräiseksi. Varttamisesta ei ole Suomessa löytynyt esimerkkejä saatikka edes varsia. Esimerkkejä varttamisesta on löydetty muun muassa Virosta ja Tanskasta.[28][29]

Alkeellinen kirves valmistettiin iskemällä kolmiomaiseen muotoonsa, mutta vain kirveen terä hiottiin suoraksi[20][29]. Sillä voitiin karsia oksia, halkaista ohuita puita ja kaataa puita (Kuvia ja lisätietoa[30]). Tätä kirvestyyppiä käytettiin koko mesoliittisen kauden ajan.

Pohjalainen kirves on levinnyt Etelä-Lapista ja Pohjois-Pohjanmaalta muualle Suomeen. Se on valmistettu sädekiviliuskeesta, joka on kovaa ja tiivistä kiveä. Se on muodoltaan pulleahko ja pyöreäteräinen, mutta paremmin viimeistelty kuin alkeellinen kirves. Kirves vartettiin pitkittäin[29]. Se ajoitetaan kauden loppupuoliskolle (Kuvia ja lisätietoa[30]).

Käyräselkäinen kourutaltta on kourutalttojen vanhin tyyppi ja sitä esiintyy kauden loppupuoliskolla. Se on usein valmistettu vihreäliuskeesta ja se oli huolellisesti hiottu. Hionnassa kopioitiin luutalttaa, joka valmistettiin suuren eläimen putkiluusta[29]. Sen levinnän painopiste on idässä, vaikka sitä löytyy koko maasta. Arvostettua työkalua käytettiin ilmeisesti veistelyyn ja kovertamiseen (Kuvia ja lisätietoa[30][31]

Käyräselkäinen kirves eli Ilomantsin kirves tehtiin viherliuskeesta ja löytyy yleensä Itä-Suomesta ja Karjalasta. Se on pitkänomainen ja pyöreäksi muotoiltu, mutta saattaa olla hieman kaarevakin. Varttaminen onnistui kauempaakin terästä, joten tilaa työskennellä oli runsaasti. Sitä käytettiin koko mesoliittisen ajan (Kuvia ja lisätietoa[30]).

Pohjalainen kourutaltta kehittyi vasta Suomusjärven kulttuurin loppuvaiheessa. Sitä käytettiin veistelyyn ja oli tasataltan rinnalla puutöiden perusvälineistöä. Kourussa kiven terävyys korostui ja sillä osalla pystyi veistämään puuta hyvin. Se valmistettiin sädekiviliuskeestä, joka oli kova ja kestävä kivilaji. Kourutaltan esiintymisen painopiste oli Pohjois-Suomessa (Kuvia ja lisätietoa[30]).[31]

Pyörökirves oli pyöreäkärkinen ja pulleahko massiivinen kirves, jonka levinneisyys ulottui Skandinaviasta Venäjälle. Suomessa sitä käytettiin lähinnä mesoliittisella kaudella (Kuvia ja lisätietoa[30]).

Eteläsuomalainen taltta oli ulkonäöltään geometrisen muotoinen ja sen materiaali oli diabaasia. Taltan poikkileikkaus oli suorakaiteen muotoinen ja suora terä hiottiin viistoksi taltan toiselta puolelta. Talttaa käytettiin poikkiteräisesti. Talttojen hamaralla on joskus jälkiä iskuista, aivan kuin talttaa olisi käytetty ilman vartta. Taltan jälki on ollut siisti ja tasainen. Sillä on voitu valmistaa esimerkiksi sukset. Esineiden leviämisalue keskittyi Suomenlahden alueelle ja Satakuntaan[32]. Näitä valmistettiin kauden loppupuolella (Kuvia ja lisätietoa[30]).

Pohjalainen tasataltta oli pohjoinen vastine eteläsuomalaiselle tasataltalle. Sen esiintymisaika alkoi kauden lopussa ja päättyi keraamisella kaudella. Se valmistettiin sädekiviliuskeesta ja ulkonäkö oli pyöreämpi eikä niin viimeistelty kuin eteläsuomalaisella taltalla[32]. Talttoja on tavattu koko maasta Karjalaa myöten (Kuvia ja lisätietoa[30]).

Muut esineet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kulttiesineet eivät vaikuta työkaluilta tai aseilta. Niillä on voinut olla muinaisuskoon liittyvä käyttötarkoitus. Huittisten hirvenpää oli kulttiesine. Siihen oli porattu reikä varttamista varten, mutta vuolukivisenä sillä ei voinut hakata esimerkiksi kiveä. Myös Rovaniemen puinen hirvenpää[33] on kulttiesine, vaikka sen ensisijainen tehtävä oli koristaa veneen keulaa. Sen muu varsinainen tarkoitus liittynee magiaan.

Kulkuvälineet on yleensä valmistettu puusta, joka lahoaa luonnossa nopeasti. Puu voi säilyä nykypäivään asti vain hapettomissa olosuhteissa kuten esimerkiksi suon kosteassa turpeessa tai jokiliejussa. Suonpohjia ei Suomessa ole vielä tutkittu johdonmukaisesti ja niinpä Suomesta tunnetaan vain yksi kulkemiseen liittyvä mesoliittinen puuesine. Se on Heinolan reenjalas, joka on ajoitettu vuoteen 6800 eaa. Mesoliittisia muinaissuksia tai veneitä tai meloja ei Suomesta ole löydetty.

Pallonuijat ovat Suomusjärven kulttuurissa esinetyyppi, jota ei tavata muissa samanaikaisissa kulttuureissa. Ne valmistettiin usein pehmeästä kivilaadusta, kuten hiekka- tai vuolukivestä, hakkaamalla ne pyöreiksi ja poraamalla niihin suppilon muotoinen reikä. Lopuksi pallot viimeisteltiin tikkaamalla ja hiomalla. Pallon pinnalle tikattiin usein sahalaita- tai kuusenhavukuvioita[34]. Ne ajoitetaan Suomusjärven kulttuurin alkuun[30].

Pallonuijien käyttötarkoitus on jäänyt arvoitukseksi, sillä Suomen maanperässä ei ole säilynyt pallonuijan puuvartta tai muutakaan orgaanista jäännettä. Varren muoto olisi voinut vihjaista käyttötarkoituksesta paremmin. Yleensä uskotaan, että ne olisivat kulttiesineitä tai lisäpainoja[34]. Pallonuijat on koristeltu viivoin ja ne on voitu varttaa reiästään. Pallo on voinut symbolisoida aurinkoa tai kuuta samalla tavalla kuin hirven- tai karhunpääaseet symbolisoivat eläinten haltijaa tai ainakin saaliseläintä itseään. Jos pallon varttaa esimerkiksi jäätuuran lisäpainoksi, voi sillä hakata jäätä puhki, vaikka teränä olisi luutuura. Paino antaa iskulle lisäpontta (Kuvia ja lisätietoa[30]). On myös ehdotettu, että pallonuijia olisi käytetty lyöntivälineinä hylkeen metsästyksessä.

Tähden muotoinen nuija vaikuttaa ennemmin aseelta kuin työkalulta. Siinä on keskellä reikä varttamiseen, joka on ollut helppo porata pehmeään liuskekiveen. Pehmeä kivilaatu viittaa pehmeään kohteeseen eli sillä on mahdollisesti isketty eläintä tai ihmistä. Nuijia esiintyi Pohjanlahden länsirannikolla ja niitä tehtiin koko mesoliittinen kauden ajan (Kuvia ja lisätietoa[30]).

Ristihakku on myöhäisempi esinetyyppi, joka saattoi jatkaa tähden muotoisen nuijan perinnettä. Nuija muistuttaa hakkua, jossa on varren kiinnityskohdan sivuilla korvakkeet tai tapit. On arveltu, että sen muoto johtuu luisesta aseesta, mikä selittäisi sen pitkulaisen muodon[34]. Hakun epäkäytännöllisyys on silmiinpistävää ja hakun reikä onkin sen heikoin kohta. Siksi sen on arveltu olleen kulttiesine. Hakkuja on löydetty koko Etelä- ja Keskisuomen leveydeltä (Kuvia ja lisätietoa[30]). Esineen käyttö lisääntyi kampakeraamisella kaudella.

Tuuraa käytettiin jään rikkomiseen, puun halkaisuun, kovertamiseen tai vaikkapa reikien tekoon kovaan maahan. Se valmistettiin sarvesta, luusta tai kivestä. Luutuuria ei ole löydetty paljon, koska ne ovat maatuneet, mutta Kirkkonummelta on löytynyt Kirkkonummen luutuura, joka valmistettiin hirven sääriluusta. Luutuuria käytettiin myös Kundan kulttuurissa (Kuvia ja lisätietoa[30]).

Kivikärkiset tuurat valmistettiin sädekiviliuskeesta pilstomalla ne pitkänomaisiksi ja ne hiottiin päästänsä teräviksi. Varteen sidottuna niillä saattoi työstää iskemällä kohdettaan alaspäin. Kivikärkisiä tuuria on käytetty Pohjanlahden rannikoilla, Lapin suurien jokien varsilla, Pohjois-Ruotsissa ja Pohjois-Norjassa (Kuvia ja lisätietoa[30]).

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rankama, Tuija (toimittaja): Mesolithic Interfaces: Variability in Lithic Technologies in Eastern Fennoscandia. Saarijärvi: The Archaeological Society of Finland, 2011. ISBN 978-952-67594-0-1. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 4.11.2011). (englanniksi)
  • Ukkonen, Pirkko: Shaped by the Ice Age: Reconstructing the history of mammals in Finland during the Late Pleistocene and Early Holocene (pdf) Helsingin yliopisto, E-thesis. 2001. Helsingin yliopisto.
  • Vasari, Yrjö: Kasvillisuuden vaiheet, julkaisusta: Jääkaudet, toimittaja Koivisto, Marjatta, s. 186-192. Porvoo: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
  • Ukkonen, Pirkko & Mannermaa, Kristiina: Eläinkunnan paluu, julkaisusta: Jääkaudet, toimittaja Koivisto, Marjatta, s. 204-210. Porvoo: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
  • Pesonen, Petro: Semisubterranean Houses in Finland - a Review, julkaisusta: Huts and Houses - Stone Age and Early Metal Age and Buildings in Finland, toimittaja Ranta, Helena, s. 9-41. (Susikopinharju s. 29). Jyväskylä: National Board of Antiquities, 2002. ISBN 951-616-079-4. (englanniksi)
  • Heikkilä, Maija: Postglacial climate changes and vegetation responses in northern Europe. (väitöskirja). Helsinki: Helsingin yliopisto, 2010. ISBN 978-952-10-4280-5. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 8.11.2011). (englanniksi)
  • Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Keuruu: Otava, 2000. ISBN 951-1-13753-0.
  • Huurre, Matti: Kivikauden Suomi. Keuruu: Otava, 1998. ISBN 951-1-15186-X.
  • Salo, Unto: Sastamalan historia 1.1, Esihistoria. Hämeenlinna: Karisto OY, 2004. ISBN 951-97691-3-7.
  • Häkkinen, Kaisa: Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. Tietolipas 147. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996. ISBN 951-717-855-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Timo Jussila: Juankosken Akonpohjan varhaiskivikautisen asuinpaikan radiohiiliajoitus: 8400 eKr Mikroliitti OY, raportti. 27.10.2004.
  2. Elävä kivikausi - Suomusjärven kulttuuri: https://extras.csc.fi/arctinet/kivikaus/m2/2_2_1.htm
  3. a b c d e f g h >Vasari, Yrjö: Kasvillisuuden vaiheet, julkaisussa Jääkaudet, s. 186–192. Porvoo: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
  4. a b c d >Ukkonen, Pirkko & Mannermaa, Kristiina: Eläinkunnan paluu, julkaisussa Jääkaudet, s. 204–210. Porvoo: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
  5. a b c >Pirkko Ukkonen: Shaped by the Ice Age: Reconstructing the history of mammals in Finland during the Late Pleistocene and Early Holocene (pdf) Helsingin yliopisto, E-thesis. 2001. Helsingin yliopisto.
  6. a b c d e Vuoden keskilämpötilat Laihalammen siitepölyanalyysista: http://www.helsinki.fi/science/palaeoclim/datadown.htm
  7. Heikkilä, Maija, (yhteenveto) s. 41
  8. Rankama, Tuija (toim.)
  9. Mikroliitti
  10. Heikkilä, Maija, 10000-9000 cal. BP., s. 31
  11. Heikkilä, Maija, 9000-7500 cal BP., s. 31-32
  12. a b Heikkilä, Maija, siitepölydiagrammit, s. 39
  13. Heikkilä, Maija, ”8,2 kyr event”, 32–33
  14. Heikkilä, Maija, 6500-5500 eaa., s. 31
  15. Museovirasto - Suomusjärven kulttuuri http://www.nba.fi/fi/skm_opetus_esihist_kivik4
  16. Elävä kivikausi - Suomusjärven kulttuuri https://extras.csc.fi/arctinet/kivikaus/m2/2_2.htm
  17. a b c d e Huurre, Matti, 1998, s. 48–49
  18. a b Salo, Unto, Sastamalan Historia 1.1., Esihistoria, s. 49–50
  19. Salo, Unto, Sastamalan Historia 1.1., Esihistoria, kartta s. 50 & Huurre, Matti, 2000, kartta s. 21
  20. a b c d e Huurre, Matti, 2000, s. 22–23
  21. a b Häkkinen, Kaisa, 1996, s. 182–183
  22. Asuinpaikkakuvaus: Museoviraston tietoportaali/muinaisjäännöskuvaus: Sudenkopinharju 1 (624010020) http://www.nba.fi/fi/tietopalvelut. 2007. Viitattu 7.11.2011.
  23. Pesonen, Petro, s. 29
  24. Elävä kivikausi - Suomusjärven kulttuurin asuinpaikat: https://extras.csc.fi/arctinet/kivikaus/m2/2_2_1.htm
  25. Rankama, Tuija (toim.), s. 11–41
  26. Museoviraston opetuspaketti: http://www.nba.fi/natmus/museum/opetus/kivikaus.htm
  27. Etälukio - Muuttuvat uskomukset: http://www02.oph.fi/etalukio/historia/autonomia/uskomukset.html
  28. Huurre, Matti, 1998, s. 102–107
  29. a b c d Salo, Unto, Sastamalan Historia 1.1., Esihistoria, s. 58–59
  30. a b c d e f g h i j k l m n Suomen esihistorian esineistö - Kivikausi Museovirasto.
  31. a b Salo, Unto, Sastamalan Historia 1.1., Esihistoria, s. 64–65
  32. a b Salo, Unto, Sastamalan Historia 1.1., Esihistoria, s. 62–63
  33. Elävä kivikausi: Hirvenpääkoristeiset veneet
  34. a b c Salo, Unto, Sastamalan Historia 1.1., Esihistoria, s. 52–56

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]