Ancylusjärvi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ancylusjärven kattama alue noin 9 500 vuotta sitten.

Ancylusjärvi oli nykyistä Itämerta edeltänyt järvivaihe Itämeren altaassa noin 8 900–7 200 eaa.[1] Vaihe on nimetty tuon ajan kerrostumista runsaasti löytyneen Ancylus fluviatilis -kotilon mukaan, jonka Fr. Schmidt kuvasi retkiltään Virosta vuonna 1869.[2][3]

Makean veden ancyluskotilo (Ancylus fluviatilis), josta Ancylusjärvi on saanut nimensä.

Järven vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ancylusjärvi syntyi, kun Fennoskandian mannerjäätikön sulaessa maankamara kohotessaan kavensi Yoldiameren Atlanttiin yhdistäneitä vesireittejä, jotka sijaitsivat Keski-Ruotsissa Vänernin länsipuolella. Yoldiameri ja Vänernin allas olivat yhteydessä valtamereen kolmea eri reittiä pitkin: Götajoen kautta (etelässä), Uddevallan salmen kautta (keskellä) ja Otteidin salmen kautta (pohjoisessa). Maankohoamisen myötä nämä vesiyhteydet joko sulkeutuivat tai madaltuivat eivätkä kyenneet enää välittämään kaikkea sulavasta mannerjäätiköstä vapautuvaa vettä. Tällöin sisempien altaiden vedenpinta kohosi, ja Ancylusjärvestä tuli padottu vesiallas, jonka vedenpinta oli valtameren pintaa korkeammalla.[2]

Ancylustulvan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikaa noin 9,5–9,2 ka BP (tuhatta vuotta sitten) kutsutaan ancylustransgression eli -tulvan ajaksi. Ancylusjärven pinta kohosi voimakkaasti etenkin järven eteläosassa, jossa maankohoaminen oli joko lakannut tai kääntynyt maan painumiseksi, ja jossa vesi valtasi nopeasti uusia maa-alueita. Bornholmin alueella vedenkohoaminen oli jopa 5–10 metriä sadassa vuodessa, ja alue kuroutui saareksi nykyisen Saksan ja Puolan puoleiselta Ancylusjärven rannikolta.[2]

Ancylustulvan loppuvaiheessa maankohoaminen ja merenpinnan eustaattinen nousu kumosivat toisensa ja rannansiirtyminen oli vähäistä.[4] Tästä on jäänyt Etelä- ja Kaakkois-Suomen maastoon verrattain helposti erottuva muinaisranta, Ancylusraja. Muuramenharjulla Ancylusrajan korkeus on noin 123 metriä merenpinnasta,[5] Helsingin Jakomäessä noin 60 metriä merenpinnasta.[6]

Vedenpinta laskee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun jääkauden jälkeinen maankohoaminen oli suurempi pohjoisessa kuin etelässä, järvi kallistui vähitellen etelään. Noin 9,2–9,0 ka BP Ancylusjärvelle syntyi laskujoki (Danajoki) valtamereen Darssin kynnyksen kautta nykyisen Juutinrauman ja Ison-Beltin kohdalle. Järven pinta kääntyi tämän jälkeen laskuun, ja kun eteläinen virtausreitti voimistui, pohjoiset purkausreitit Vänernin kautta kävivät turhiksi.[3][2]

Monet Suomen nykyistä järvistä syntyivät, kun Ancylusjärvestä Ancylusvaiheen loppupuolella kuroutui lahtia irti omiksi järvikseen maan edelleen kohotessa. Entisiä Ancylusjärven lahtia ovat esimerkiksi Saimaa, Oulujärvi, Näsijärvi, Vanajavesi ja Päijänne.[5] Tällöin myös esimerkiksi saimaannorppa jäi erilleen Itämeren altaassa olevasta kantapopulaatiostaan ja alkoi kehittyä itsenäisesti.[7] Vänern kuroutui Ancylusjärvestä noin 9,0 ka BP, kun Närken salmi nousi merestä ja muodosti maasillan nykyisen Etelä- ja Keski-Ruotsin välille.[2]

Kun jäätiköt vähitellen sulivat myös Fennoskandian pohjoisosista sekä Pohjois-Amerikasta, Atlantin pinta nousi ja Ancylusjärven laskujoen paikalle syntyivät nykyiset Tanskan salmet. Tällöin Ancylusjärvi muuttui Litorinamereksi. Tätä siirtymää noin 9 000–8 000 vuotta sitten kutsutaan joskus Mastogloiamereksi.[1]

Järven vesiympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren alueen nykyiset suuret makeanveden järvet kuten Vänern ovat luontaisesti oligotrofisia (karuja) ja niiden fosforipitoisuus on alhainen, eikä ole syytä olettaa, että Ancylusjärvi olisi eronnut näistä merkittävästi. Ancylusjärven pohjat olivat todennäköisesti hyvin hapettuneita, ja pohjasedimentit olivat homogeenisia ja kerrattomia. Itämeren syanobakteeri- eli sinileväkukinnat alkoivat vasta noin 7 000 vuotta sitten, kun Ancylusjärvivaihe oli jo päättynyt ja suolavettä tunkeutui Itämeren puolelle.[8]

Ilmasto ja kasvillisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmasto lämpeni ancylusjärvivaiheen alussa nopeasti kylmästä preboreaalisesta suunnilleen nykyisen lämpöiseen tai hieman nykyistä kylmempään boreaaliseen ilmastoon. Kauden alussa aiemmin vaivaiskoivuiksi jääneet koivikot vankistuivat, mutta ilmankosteuden ja lämpötilan kasvaessa männyt syrjäyttivät koivun valtapuuna. Aivan vaiheen loppupuolella lauhkean ilmanalan jalava ja pähkinäpensas ilmestyivät Etelä-Suomeen.

Ancylusjärvivaiheen ajalta ovat myös löytyneet ensimmäiset merkit ihmisasutuksesta Suomessa.[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c T. Jussila: Suomen esihistorian kronologiataulukko Mikroliitti.fi. Mikroliitti Oy.
  2. a b c d e Svante Björck: A review of the history of the Baltic Sea, 13.0–8.0 ka BP. Quaternary International, 1995, 27. vsk, s. 19–40. doi:10.1016/1040-6182(94)00057-C. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  3. a b Anu Hakala: Itämeren historia Geologia.fi.
  4. Kalevi Hokkanen: Vantaan rannansiirtymiskartat (pdf) 12.12.2005. Geoligian tutkimuskeskus.
  5. a b Veli Saari: Keski-Suomen luonnon historia Kulttuurin Keski-Suomi-portaali. 10.1.2001.
  6. Luontotieto Keiron Oy: Jakomäen muinaisrantakivikon luonnonsuojelualueen hoito- ja käyttösuunnitelma (pdf) 3.2011. Helsingin kaupunki ympäristökeskus.
  7. Jää suli nykymereksi Aaltojen alla.
  8. Thomas S. Bianchi, Erika Engelhaupt, Per Westman, Thomas Andrén, Carl Rolff, Ragnar Elmgren: Cyanobacterial blooms in the Baltic Sea: Natural or human-induced?. Limnology and Oceanography, 2000-05, nro 3, s. 716–726. doi:10.4319/lo.2000.45.3.0716. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]