Atlantin valtameri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Atlantic Ocean.png

Atlantin valtameri eli Atlantti on maapallon toiseksi suurin valtameri Tyynen valtameren jälkeen. Se kattaa noin viidesosan Maan pinta-alasta. Valtameren nimi tulee Kreikan mytologian Atlas-jättiläisestä. Nimitys ”Atlaksen meri” (muinaiskreikaksi Ἀτλαντὶς θάλασσα, Atlantìs thálassa) esiintyy ensimmäisen kerran historioitsija Herodotoksella 400-luvulla eaa.[1]

Atlantin valtameri ulottuu lännessä Amerikan mantereeseen ja idässä Eurooppaan ja Afrikkaan. Sen yhdistää Tyyneen valtamereen Jäämeri pohjoisessa ja Drakensalmi etelässä. Panaman kanava muodostaa keinotekoisen väylän Atlantin ja Tyynen valtameren välille. Itämerikin lasketaan kuuluvaksi Atlanttiin. Afrikan eteläpuolella Atlantti on yhteydessä Intian valtameren kanssa, ja rajana pidetään 20. itäistä pituuspiiriä. Raja Jäämerta vastaan kulkee Grönlannista Islannin luoteiskulmaan ja Islannin koilliskulmasta Huippuvuorten eteläkärkeen ja sieltä Nordkappiin Norjassa.

Aikansa suurin höyrylaiva RMS Titanic upposi Atlantille 15. huhtikuuta 1912 vieden mukanaan noin 1 500 matkustajaa.

Mitat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Meren syvin kohta: Puerto Ricon hauta, 8 605 metriä
  • Keskisyvyys: 3 332 metriä
    • ilman sivumeriä: 3 926 metriä
  • Pinta-ala: 106 460 000 km²
    • ilman sivumeriä: 82 440 000 km²[2]
  • Tilavuus: 354 700 000 km³
    • ilman sivumeriä: 323 600 000 km³

Merivirrat ja ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Coriolis-ilmiön vuoksi pääasiassa tuulten kuljettamat pintamerivirrat kiertävät Pohjois-Atlantilla myötäpäivään ja Etelä-Atlantilla vastapäivään. Pohjois-Atlantilla lämmin Golfvirta kulkee Pohjois-Amerikan itärannikolta koilliseen lämmittäen Luoteis-Eurooppaa. Pohjois-Atlantin sekoittumisvyöhykkeeltä kääntyy kylmä Kanarianvirta etelään Pohjois-Afrikan länsipuolelle. Pohjois-Atlantin päiväntasaajanvirta kulkee Afrikasta kohti länttä. Näiden merivirtojen väliin jää Sargassomeri. Jäämereltä etelään virtaavat kylmät Grönlannin- ja Labradorinvirrat, jotka voivat kuljettaa jäävuoria niinkin etelään kuin Bermudalle tai Madeiralle. Pohjois-Atlantin eteläosissa kehittyy hurrikaaneja yleensä heinäkuusta marraskuuhun, jotka kulkevat länteen päin Karibianmerelle tai Pohjois-Amerikan itärannikolle. Pohjois-Atlantilla on usein myrskyjä talvisaikaan.

Etelä-Atlantilla lämmin Brasilianvirta kulkee päiväntasaajalta etelään Etelä-Amerikan itäpuolella. Lähellä Etelämannerta kulkeva kylmä Länsituulten virta kääntyy pohjoiseen Etelä-Afrikan länsirannikolle.

Valtamerien termohaliinikierrossa Golfvirran Pohjois-Atlantille kuljettama suolapitoinen vesi vajoaa alas syvänmeren vedeksi ja virtaa hitaasti etelään läpi Atlantin Intian valtamerelle ja Tyynellemerelle.

Veden ominaispiirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avomeren pintaveden suolapitoisuus on 33–37 promillea; pitoisuus vaihtelee leveysasteen ja vuodenajan mukaan. Yleensä vesi on vähäsuolaisinta korkeilla leveysasteilla ja rannikoilla jokien lähettyvillä. Suolaisinta vesi on noin 25. pohjoisella leveysasteella. Pintavesien lämpötila vaihtelee alhaisimmillaan napa-alueitten −2 °C:sta korkeimmillaan +29 °C:een hieman päiväntasaajan pohjoispuolella. Suurin vuodenaikainen lämpötilanvaihtelu on keskileveysasteilla, jossa ero saattaa olla 8–9 °C.

Merenpohja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Atlantin valtameren korkeussuhteet.

Merenpohjan topografian tärkein piirre on Atlantin keskiselänne. Se muodostaa suuren merenalaisen vuorijonon, joka ulottuu pohjoisesta Islannista etelään noin 58:lle eteläiselle leveysasteelle. Vuorijonon suurin leveys on noin 1 600 km. Merensyvyys vuorijonon kohdalla on useimmiten vähemmän kuin 2 700 metriä ja useat vuorenhuiput nousevat pinnan yläpuolelle saariksi.

Keskiselänne jakaa Atlantin kahteen suureen altaaseen, joiden keskisyvyys on 3 700–5 500 metriä. Poikittaiset harjanteet mantereen ja keskiselänteen välillä jakavat meren useisiin pienempiin altaisiin. Syvän meren pohja on melko tasainen, vaikka sielläkin esiintyy lukuisia merenalaisia vuoria, syvänteitä ja hautavajoamia.

Geologinen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Atlantin merenpohjan ikäkartta.

Nykyisten geologisten teorioiden mukaan Atlantti syntyi mannerliikunnoissa, jotka on pystytty mittaamaan tarkoilla lasermittauksilla. Tapahtuma on hyvin hidas. Nykyisin Etelä-Atlantti levenee noin 1,5-2,25 cm/v ja Pohjois-Atlantti 0,95-1,4 cm/v. Mannerliikunnot on Atlantin kohdalla pystytty todentamaan eri tavoin magnetoituneista pohjan kivistä. Maan magneettikentän tiedetään satojentuhansien vuosien välein heikkenevän ja vaihtavan napaisuuttaan.

Atlantti alkoi muodostua Pangea-jättiläismantereen hajotessa triaskaudella eteläisen Atlantin muodostuessa ensin.

Tutkimusten mukaan liitukaudella noin 80 miljoonaa vuotta sitten Atlantti oli suunnilleen puolet nykyistä kapeampi ja aivan pohjoisin Atlantti oli matalaa merta. Liitukauden keski- ja loppuvaiheessa Etelä- ja Keski-Atlantti laajeni ja syveni voimakkaasti.[3]. Neogeenin loppuvaiheessa lähestyttäessä nykyaikaa Atlantin laajeneminen hidastui ja mantereet asettuivat miltei paikoilleen[3].

Atlantin valtameren sivumeret ja osat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Atlantin valtameren altaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiselänteen itäpuolella:

  • Länsi-Euroopan allas
  • Iberian allas
  • Kanarian allas
  • Kap Verden allas
  • Sierra Leonen allas
  • Angolan allas
  • Kapin allas

Keskiselänteen länsipuolella:

  • Labradorin allas
  • Newfoundlandin allas
  • Pohjois-Amerikan allas
  • Guayanan allas
  • Brasilian allas
  • Argentiinan allas
  • Länsi-Scotian allas

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Atlantin historia

Atlantin historian katsotaan alkavan 1492, jolloin Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan ja aloitti valtameren itä- ja länsirannikon välisen vuorovaikutuksen. Atlantin historian alkuaikoina valtameri toimi näyttämönä löytöretkille ja Amerikan kolonisaatiolle.

Eurooppalaiset siirtomaavallat kävivät Atlantilla niin sanottua kolmiokauppaa, jossa jalosteet, orjat ja raaka-aineet kiersivät. Vallat kävivät myös valtameren rannikolla sotia siirtomaista. Valistusaatteen seurauksena valtameren molemmilla puolilla syttyi Atlantin vallankumouksia, jotka olivat lyhyen ajan sisällä joukko kapinoita ja itsenäisyyssotia eurooppalaisten ylivaltaa vastaan. Vallankumousten aikana suurin osa Atlantin länsirannikosta itsenäistyi.

1900-luvulla Atlantti oli taistelutanner ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa, joista jälkimmäisen taistelu Atlantista oli merkittävässä roolissa sodan lopputuloksen kannalta.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Herodotos 1.203
  2. Atlantc Ocean Encclopedia Britannica. Viitattu 6.5.2013.
  3. a b Otavan suuri ensyklopedia, Osa 1 Aakkoset-Cicero, artikkeli Atlantti, s. 428

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Atlantin valtameri.