Humala
| Humala | ||||||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
||||||||||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||||
| Kaksiosainen nimi | ||||||||||||||||||||
| Humulus lupulus L. |
||||||||||||||||||||
| Katso myös | ||||||||||||||||||||
 Humala Wikispeciesissä Humala Commonsissa |
Humala (Humulus lupulus) on hamppukasveihin (Cannabaceae) kuuluva monivuotinen köynnöstävä hyöty- ja koristekasvi. Se kasvaa luonnonvaraisena laajalla alueella Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa lauhkeilla seuduilla.
Humalaa viljellään paljon Keski-Euroopassa koska emikukintojen lupuliinihartseja käytetään oluen valmistuksessa.[1]
Sisällysluettelo
Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Humala kasvattaa useita metrejä pitkiä köynnöstävia varsia, jotka leviävät maata pitkin laajana, sotkuisena kasvustona tai nousevat sopivissa paikoissa jopa kuuden metrin korkeudelle puiden runkoja pitkin. Kiipeämistä auttavat varressa olevat pienet ankkurimaiset karvat.[2][3] Sekä varsi että lehdet ovat karheita. Vastakkain olevat lehdet ovat sahalaitaisia, sormijakoisia ja kooltaan jopa 25 cm pituisia. Isommat lehdet ovat viisijakoisia, pienemmät kolmijakoisia tai ehyitä.[4]
Humala on kaksikotinen kasvi, joten sen hede- ja emikukinnot ovat eri yksilöissä. Kukinnot ovat lehtihankaisia. Perälliset hedekukat ovat jopa yli 10 cm pitkiä, monihaaraisia ja harsuja. Kehälehtiä ja heteitä on viisi kappaletta. Kukinnan jälkeen hedekukat kuihtuvat. Perättömiä emikukkia on runsaasti. Ne ovat rakenteeltaan tiiviitä ja luotteja niissä on kaksi kappaletta. Kukinnan jälkeen emikukkien tukisuomut suurenevat 2–3 cm pitkiksi käpymäisiksi "humaliksi", jotka ovat voimakastuoksuisia ja väriltään kellanvihreitä. Suomessa humala kukkii heinä-elokuussa. Hedelmä on pähkylä.[4] Laji kuitenkin tekee siemeniä erittäin harvoin ja leviää pääasiassa syvälle maahan tunkeutuvan ja laajalle leviävän juurakon avulla.[2]
Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Humala on levinnyt hyvin laajalle maailmassa, osittain ihmisen avustuksella. Sitä tavataan koko Euroopassa lukuun ottamatta Islantia, Pyreneiden niemimaan eteläosia sekä Fennoskandian ja Venäjän pohjoisosia. Euroopasta levinneisyysalue jatkuu Keski-Siperiaan ja paikoin Keski-Aasiaan. Laji on yleinen myös Japanin pohjois- ja keskiosissa. Pohjois-Amerikassa humalaa tavataan pääasiassa mantereen itä- ja keskiosissa. Muualla humalaa kasvaa muun muassa Uudessa Seelannissa ja paikoin Etelä-Amerikassa.[5] Suomessa humalaa tavataan luonnonvaraisena Etelä-Lapin korkeudelle saakka.[4] Suurimmassa osassa Suomea laji on alkuperäislaji, mutta osa luonnonvaraisista esiintymistä on viljelyperäisiä erityisesti maan pohjoisosissa.[2]
Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Luonnonvaraisena humala on merenranta-, järvenranta- ja puronvarsilehtojen kasvi. Villiintyneenä viljelykasvina laji saattaa säilyä pitkään pihoilla, entisillä talonsijoilla, aidanvierillä ja pensaikoissa.[4]
Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Humalan emikasvia on käytetty oluen ja siman valmistamiseen hyvin pitkään.[6] Suomessa ensimmäiset maininnat humalan käytöstä ovat 1300-luvulta. Jo keskiajalla tilalliset olivat sakon uhalla velvoitettuja ylläpitämään humalatarhaa. Aina vuoteen 1915 Suomessa oli laissa määrätty, kuinka monta humalasalkoa kussakin talossa tuli olla. Ennen oluen teollisen valmistuksen alkamista humalaa kasvatettiinkin hyvin yleisesti, ja humalasalot olivat tyypillinen näky maalaistalojen ja torppien pihoissa.[6][7][8] Kartanoissa humalankasvatus saattoi olla hyvin laajamittaista. Esimerkiksi Herttoniemen kartanon humalisto sisälsi 1820-luvulla 200 humalasalkoa. Humalanviljelyn laajuudesta kertovat myös monet paikanimet, kuten Helsingissä esiintyvät nimet Humallahti ja Humalistonlahti.[7] Humalanviljely loppui vähitellen 1800-luvun kuluessa, kun panimoteollisuus siirtyi käyttämään tuontihumalaa.[3] Nykyään Suomen panimoissa käytetty humala on pääasiassa tšekkiläistä tai saksalaista alkuperää.[6]
Suomessa on edelleen voimassa vuoden 1734 lakiin kuulunut rakennuskaari, jonka seitsemännen luvun mukaan ”jokaisessa talossa pitää olla humalisto” ja siinä tulee olla vähintään 200 humalasalkoa. Määräyksen laiminlyönnistä on saman lain mukaan annettava sakkorangaistus.[9] Käytännössä kyseessä on kuollut kirjain, jonka noudattamista ei enää edellytetä eikä valvota.
Vaikka humalankasvatuksella ei enää ole Suomessa kaupallista merkitystä, se on edelleen yleinen koristekasvi. Puutarhoissa kasvatetaan sekä emi- että hedekasveja.[4] Lääkekasvina humalaa käytetään sen rauhoittavan ja vatsan toimintaa lisäävän vaikutuksen takia.[8] Kasvia on käytetty myös kuitukasvina kehruussa.[5]
Humala oluen valmistuksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oluessa humalaa käytetään antamaan oluen makuun karvautta ja hedelmäisiä aromeja, kirkastukseksi sekä estämään pilaantumista.[7] Karvaan maun olueen antaa hedelmöittymättömien emikasvien "käpyjen" tähkäsuomujen erittämä lupuliini.[3] Eri humalalajikkeet antavat erityyppisiä makuvivahteita.[10]
Oluenpanossa käytettyjä humalalajikkeita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
Kuvagalleria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
-
Humala Otto Wilhelm Thomén teoksessa Flora von Deutschland, Österreich und der Schweiz (1885).
-
Humalan hedekukkia.
-
Humalan emikukkia.
-
Humalan emikukista syntyviä "käpyjä".
-
Humalan lehtiä nuoresta täysikasvuiseen.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.
- Hyötykasvit värikuvina. Toim. Rautavaara, Toivo & Tuomola, Pirkkoliisa. 5. painos. WSOY, Helsinki 2002.
- Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
- Suomen terveyskasvit. Luonnon parantavat yrtit ja niiden salaisuudet. Toim. Huovinen, Marja-Leena & Kanerva, Kaarina. Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, Tampere 1982. ISBN 951-9078-87-8
- Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Ekenäs Tryckeri, Ekenäs 2010.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Facta 2001 s.218-219
- ↑ a b c Oulun kasvit 2005, s. 434.
- ↑ a b c Hyötykasvit värikuvina 2009, s. 170.
- ↑ a b c d e Retkeilykasvio 1998, s. 96.
- ↑ a b Den virtuella floran: Humle (myös levinneisyyskartat) (ruotsiksi) Viitattu 19.2.2012.
- ↑ a b c Ålands flora 2010, s. 130–131.
- ↑ a b c Helsingin kasvit 1998, s. 32.
- ↑ a b Suomen terveyskasvit 1982, s. 97.
- ↑ Rakennuskaari 1.1.1734/2 Finlex.fi Viitattu 21.11.2012.
- ↑ Delidox-ravintolat: Olutakatemia Viitattu 19.2.2012.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kasviatlas 2010: Humalan levinneisyys Suomessa
- Yrttitarha: Humala (Humulus lupulus)
- Pinkka, Lajituntemuksen oppimisympäristö: Humala (Humulus lupulus)
- Luontoportti: Humala (Humulus lupulus)
- Valokki - nettikasvio: Humala (Humulus lupulus)
- Den virtuella floran: Humala (Humulus lupulus) (ruotsiksi)
- ITIS: Humulus lupulus (englanniksi)
- United States Department of Agriculture (USDA): Humulus lupulus (englanniksi)
- Flora of China: Humulus lupulus (englanniksi)
- Takapihan Yrttikasvit: Humala
| Juurekset: lanttu | mustajuuri | nauris | palsternakka | porkkana | piparjuuri | punajuuri | retiisi | selleri Kaalit: keräkaali | kiinankaali | kukkakaali | kyssäkaali | lehtikaali | punakaali | parsakaali | ruusukaali | kurttu- eli savoijinkaali |
