Hedelmä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Erilaisia hedelmiä.

Hedelmä on kasvitieteen määritelmän mukaan emin sikiäimestä hedelmöityksen jälkeen kehittynyt elin, jossa ovat kasvin siemenet. Tavallisessa kielen­käytössä hedelmiksi kutsutaan suurehkoja mehevä­maltoisia syötäviä hedelmiä ja epä­hedelmiä, joita ei lueta vihanneksiin.

Kasvitiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hedelmät jaetaan kasvitieteessä kuiviin ja meheviin hedelmiin. Kuivissa hedelmissä sikiäimen seinän solukot kuivuvat ja kovettuvat soluseinien paksuuntuessa ja puutuessa. Mehevissä hedelmissä sikiäimen seinän solukot laajenevat ja osa niistä kehittyy ohutseinäisiksi ja meheviksi. Kuivat hedelmät jaetaan kolmeen tyyppiin sen mukaan, minkälaisista sikiäimistä ne kehittyvät, eli aukeaviin hedelmiin, pähkylöihin ja lohkohedelmiin. Mehevät hedelmät jaetaan marjoihin ja luumarjoihin.

Pohjushedelmiksi (pohjusmarja, pohjuspähkylä) nimitetään hedelmiä, jossa hedelmän muodostumiseen osallistuu sikiäimen lisäksi myös kukkapohjus ja sen osuus on suuri hedelmämäisestä rakenteesta. Meheviä pohjushedelmiä ovat muun muassa mansikka, omena ja kiulukka (ruusun pohjushedelmä). Nimitys epähedelmä perustuu tulkintaan, jossa hedelmään katsotaan kuuluvan vain sikiäimestä peräisin olevat solukot.[1]

Kuivia hedelmiä:

  • aukeavat hedelmät kehittyvät yksi- tai useampilokeroisista sikiäimistä, jossa lokerossa on useita siemenaiheita.
    • tuppilo, yhdestä emilehdestä muodostuva, saumaa myöten aukeava kuiva hedelmä
    • palko, yhdestä emilehdestä muodostuva, saumasta ja selkäsuonesta avautuva hernekasvin hedelmä
    • kota, useasta emilehdestä muodostuva aukeava hedelmä. Useita tyyppejä kuten laitaluomainen kota, hammasluomainen kota, kansiluomainen kota, reikäluomainen kota, tuppilokota ja litu.
  • pähkylä, kuiva ja aukeamaton hedelmä, joka kehittyy sikiäimestä, jossa on yksi ainoa siemenaihe. Pähkylöihin luetaan myös jyvät. Isoja pähkylöitä nimitetään pähkinöiksi.
  • lohkohedelmä, kuiva ja aukeamaton hedelmä, joka kehittyy kaksi- tai useampilokeroisesta sikiäimestä, joiden kussakin lokerossa on vain yksi siemenaihe.[1]

Meheviä hedelmiä:

  • marja, mehevä, yleensä monisiemeninen hedelmä
  • luumarja, hedelmä, jossa mehevä tai kuiva ja kuituinen kerros peittää kovan siemenkuoren, jonka sisällä on itse siemen
  • kerrannaisluumarja

Syötävät hedelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hedelmiä Barcelonan kauppahallissa.

Yleiskielessä, etenkin ruokataloudessa, puutarhanhoidossa ja ravinto-opissa, hedelmän käsite poikkeaa selvästi kasvitieteellisestä määritelmästä. Hedelmillä tarkoitetaan tällöin vain suurikokoisia meheviä hedelmiä (marjoja ja luumarjoja), mutta myös eräiden kasvien meheviä kukka­pohjuksia, jotka eivät ole kasvi­tieteellisessä mielessä hedelmiä ja joita sen vuoksi joskus sanotaankin epä­hedelmiksi. Toisaalta esi­merkiksi viljojen jyviä tai hernekasvien palkoja ei sanota hedelmiksi, vaikka kasvi­tieteellisesti nekin ovat sellaisia.[2] Myös eräät yksi­vuotisten ruoho­kasvien mehevät hedelmät kuten kurkku ja tomaatti luetaan tavallisimmin vihanneksiin eikä hedelmiin.[3]

Useimmat hedelmäkasvit ovat puita, mutta osa myös köynnös­kasveja kuten viiniköynnös tai suurikokoisia ruohokasveja kuten banaani.

Monille hedelmäkasveille on tyypillistä suuri geneettinen muuntelu. Hedelmän laadun säilyttämiseksi niitä ei yleensä lisätäkään siemenistä vaan suvullisesti eli kasvullisesti. Monilla lajeilla siemenestä kasvatetaan vain perusrunko, johon ympätään halutun lajikkeen oksia.[4] Kasvullinen lisääminen säilyttää kasvien perimän sellaisenaan ja samalla hedelmän laadunkin, ellei ulkoisista olo­suhteista muuta aiheudu.

Hedelmiä syödään usein sellaisenaan, yleensä makeina jälkiruokahedelminä tai väli­paloina. Monia hedelmiä myydään ja käytetään myös kuivattuina, pakastettuina tai eri tavoin säilöttyinä. Hedelmistä valmistetaan myös mehuja ja marmeladeja sekä alkoholi­juomia kuten viiniä, siideriä ja liköörejä.[2]

Viljelyalueensa mukaan viljellyt hedelmät jaetaan usein lauhkean ja kuuman vyöhykkeen hedelmiin, joista viimeksi mainittuja sanotaan myös etelän hedelmiksi. Tarkkaa rajaa näiden välillä ei kuitenkaan ole. Lauhkean vyöhykkeen hedelmä­kasveista monet kuuluvat ruusu­kasvien heimoon, tropiikin hedelmät moniin eri heimoihin.[5]

Joihinkin kasvi­sukuihin kuuluu suuri joukko toisilleen lähi­sukuisia hedelmä­kasveja. Sellaisia ovat erityisesti Prunus-suku, johon kuuluvat kirsikka, luumu, persikka ja aprikoosi, sekä Citrus-suku, johon kuuluvat sitrushedelmät kuten appelsiini, mandariini ja sitruuna.

Lauhkean vyöhykkeen hedelmillä ei yleensä ole kovin suurta merkitystä energiapitoisena perus­ravintona. Sen sijaan ne ovat hyviä C-vitamiinin ja monien kivennäis­aineiden lähteinä. Samoin on laita monien lämpimissä maissakin viljeltyjen hedelmien, esimerkiksi sitrus­hedelmien. Jotkin tropiikissa viljellyt hedelmät ovat kuitenkin suuremman hiilihydraattipitoisuutensa vuoksi paikallisesti tärkeitä perus­ravintona. Sellaisia ovat esimerkiksi banaani, jonka eräitä lajikkeita käytetään jauhobanaanina, sekä leipäpuun ja jakkipuun hedelmät.[6] Hedelmistä suurin energia­sisältö on kuitenkin avokadolla, joka sisältää myös runsaasti rasvaa.[7]

Banaani on maailman eniten viljelty hedelmä. Toisilleen lähisukuisia sitrus­hedelmiä viljellään kuitenkin yhteen­laskettuina vielä enemmän.[8]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Evoluutiossa jotkin kasvit ovat ilmeisesti kehittyneet tuottamaan meheviä, syötäviä hedelmiä, koska tällä tavoin eläimet saadaan houkutelluiksi levittämään niiden siemeniä. Vaikka hedelmä­malto on helposti sulavaa, ovat sen sisällä olevat siemenet tavallisesti niin kova­kuorisia, että eläin joko sylkee ne suustaan tai ne kulkeutuvat ehjinä ja itämis­kykynsä säilyttäneinä eläimen ruoansulatuskanavan läpi.[9]

Myös ihminen on esihistorialliselta ajalta saakka kerännyt syötäviä hedelmiä luonnosta. Hedelmä­puita alettiin kuitenkin viljellä vasta kauan sen jälkeen, kun ihminen oli muutoin ryhtynyt viljelemään maata. Niiden viljelys nimittäin edellytti jo kiinteää asutusta, koska ne alkavat tuottaa satoa vasta useiden vuosien kuluttua istuttamisestaan.[10]

Tiettävästi varhaisimmat viljellyt hedelmäkasvit olivat granaattiomena, oliivipuu, taatelipalmu, viikunapuu ja viiniköynnös. Niitä alettiin viljellä Välimeren maissa noin 4000 eaa.[10]. Sen sijaan esimerkiksi omenapuun viljelys alkoi vasta tuhansia vuosia myöhemmin, koska se ei tee juurivesoja, minkä vuoksi sen kasvullinen lisääminen edellyttää käytännössä ymppäämistä, joka keksittiin vasta myöhemmin.[11][12]

Tavallisimpia syötäviä hedelmiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erilaisia hedelmiä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Antero Pankakoski: Puutarhurin kasvioppi 2. Ammattikasvatushallitus, 1987. ISBN 951–860–391–X.
  2. a b Arne Rousi: Auringonkukasta viiniköynnökseen, ravintokasvit ihmisen palveluksessa, s. 250. WSOY, 1997. ISBN 951-0-21295-4.
  3. Rousi, s. 236
  4. Rousi, s. 251, 260
  5. Rousi, s. 250, 290
  6. Rousi, s. 302, 310
  7. Rousi, s. 305
  8. Rousi, s. 291, 298
  9. Jared Diamond: Tykit, taudit ja teräs, Ihmisen ihmiskuntien kohtalot, s. 124-125. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 1998. ISBN 952-5202-56-9.
  10. a b Diamond, s. 134
  11. Rousi, s. 260
  12. Diamond, s. 134-135