Herttoniemen kartano

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Herttoniemen kartano
Herttoniemi Manor House (Herttoniemen kartano).jpg
Osoite Linnanrakentajantie 12
Sijainti Helsinki
Rakennustyyppi kartano
Valmistumisvuosi 1810-luku
Suunnittelija Pehr Granstedt
Omistaja Svenska Odlingens Vänner i Helsinge -yhdistys
Haus LennartHell.svg
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla

Herttoniemen kartano (ruots. Hertonäs gård) sijaitsee Helsingin Herttoniemessä Roihuvuoren ja Herttoniemenrannan välissä.

Herttoniemen kartano on Itä-Helsingin vanhimpia, ja sen puutarha on maan hienoimpia säännönmukaisen barokkipuutarhan ja englantilaistyylisen puiston välimuotona. Kartanon suuruudenaika oli 1700-loppupuolella Viaporin linnoituksen rakentamisen yhteydessä. Suurimmillaan tila oli Augustin Ehrensvärdin aikana 1700-luvun loppupuolella. Myllypuron, Herttoniemen, Roihuvuoren ja Tammisalon nykyisten kaupunginosien alueet olivat 1760-luvun Herttoniemen kartanon maita.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herttoniemen kartano

Porvoossa eräillä käräjillä lautamiehenä vuonna 1405 toiminut rälssimies Laurens Hertoghe ilmeisesti nautti verovapautta alueen rälssitilasta ja näin antoi nimensä tilalleen ja myöhemmin koko Herttoniemen alueelle.

Herttoniemen kolmannen rälssitilan pakkolunasti kuningas Kustaa Vaasa kirkolta kruunulle. Kustaa Vaasa palautti Herttoniemen rälssitilan hallinnan Helsingin pitäjän toiselle luterilaiselle kirkkoherralle Karl Folkesonille elinikäisine rälssioikeuksineen. Folkesonin kuoltua tila ei joutunut takaisin kruunulle, kuten olisi kuulunut, vaan jäi Folkesonin aatelittomalle vävylle. Herttoniemessä kaksi muuta rälssitilaa omistaneeseen Jägerhornien sukuun kuulunut Henrik Thomas Jägerhorn sai kolmannen rälssitilan haltuunsa 1611. Henrik Thomas Jägerhornin kuoltua 1644 tilan peri hänen vävynsä, luutnantti Henrik Ernst Blåfield.

Wetterien aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tullitarkastaja Petter Wetter lainoitti avokätisesti alueen aatelisia Jägerhornin ja Blåfieldien köyhtyneitä sukuja. Nykyisessä Laivalahdessa sijainneen Båtsvikin kartanon omistajia olivat piispa Mikael Agricolan sisaren jälkeläinen manttaalikomissaari Daniel Thorsberg ja Pietari Juustenin jälkeläinen kornetti Axel Gyllenlood. Vuoteen 1706 mennessä Peter Wetter lunasti velallisiltaan itselleen kaikki Herttoniemen rälssisäterin lähitilat ja yhdisti ne yhtenäiseksi Herttoniemen kartanoksi. Isovihan aikana 1713 venäläiset miehittävät Helsingin seudun ja alue autioitui. Asukkaat alueelle palasivat vasta Uudenkaupungin rauhan jälkeen 1721. Petter Wetter luovutti kartanon 1725 pojalleen Helsingin pormestarille Abraham Wetterille. Abraham Wetterin kuoltua 1737 kartanoa isännöi Anders Helenius, joka ei voinut ajan määräysten mukaan aatelittomana ja papistoon tai porvareihin kuulumattomana omistaa tilaa virallisesti. Wetterin perilliset myivät kartanon 1750 kornetti Berndt De la Mottelle.

Ehrensvärd, von Spången ja Sederholm[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Augustin Ehrensvärd.
Johan Sederholm 1722-1805.

Viaporin linnoituksen suunnittelija ja tuolloin vielä everstiluutnantti Augustin Ehrensvärd osti kartanon 1752. Ehrensvärd perusti kartanon maille tiilitehtaan tuottaakseen rakennusaineita Viaporin linnoitustöitä varten.[1] Tehdas sijaitsi Tammisalon läntisessä niemessä, ja Tammisalon ja Laajasalon välinen lahti kantaa sen mukaan edelleen nimeä Tiiliruukinlahti. Lähtiessään Pommerin sotaan vuonna 1757 Augustin Ehrensvärd myi kartanon veljelleen Fredrikille lukuun ottamatta Kulosaaren kartanon aluetta, jonka hän piti itsellään. Fredrik Ehrensvärd omisti kartanon vuoteen 1761, jolloin hän myi tilan linnoitusupseeri ja arkkitehti Bengt von Spångenille.

Heti kartanon ostettuaan Bengt von Spången anoi lupaa posliinitehtaan perustamiseksi. Teollinen posliinin- ja fajanssintuotanto oli levinnyt Ruotsiin 1700-luvun alkupuolella, ja Herttoniemen tehtaasta tuli nykyisen Suomen alueen ensimmäinen posliinitehdas. Von Spången muodosti posliinitehdasta varten osakeyhtiön, josta hän itse omisti kolmanneksen; muihin omistajiin kuuluivat Augustin Ehrensvärd, maaherra Hansk Henrik Boije sekä useat Viaporin upseerit ja Helsingin kauppaporvarit. Herttoniemen posliinitehdas perustettiin 1762, ja se oli toiminnassa vuoteen 1845 asti. Tehdas sijaitsi erillään Tammisalossa olleesta tiilitehtaasta, lähellä kartanon päärakennusta. Tehtaan toiminnasta ja siellä valmistetuista tuotteista on kuitenkin säilynyt erittäin vähän tietoja. Helsingin kaupunginmuseolla on kokoelmissaan kolme kaakeliuunia, joiden arvellaan olevan Herttoniemen tehtaan valmistamia; kaksi niistä on peräisin Helsingin kaupungintalosta ja kolmas Uppbyn kartanon vanhasta päärakennuksesta Laajasalosta. Myös 1815 rakennettun Herttoniemen kartanon päärakennuksen uunit lienevät oman tehtaan tuotantoa.

Von Spångenin aikana 1760-luvulla kartanolle rakennettiin englantilaistyylinen puutarha lammikoineen. Von Spången kaivautti myös kanavan Strömsinlahdelta Porolahteen kerätäkseen kanavamaksuja porvoolaisilta kalastajilta ja maanviljelijöiltä, jotka tulivat myymään tuotteitaan Helsingin torille.

Johan Gustaf Olander (1757-1818) kadettina. Nils Schillmarkin maalaus.

Spångenin jälkeen kartanon omisti vuosina 1788-1792 Helsingin mahtavin porvari, suurkauppias, laivanvarustaja ja sahapatruuna Johan Sederholm, joka kuului myös Herttoniemen posliinitehtaan alkuperäisiin osakkaisiin. Sederholm ei ollut aatelinen, mutta hän sai kuningas Kustaa III:lta erityisluvan Herttoniemen säterin omistamiseen. Nämä rälssioikeudet Sederholm sai ”huomattavista palveluista kruunulle”; käytännössä kruunu oli velkaantunut pahoin Sederholmille tämän toimitettua rakennusmateriaaleja ja elintarvikkeita Viaporin rakennustyömaalle. Sederholmin jälkeen 1792-1793 kartanon omisti hänen vävynsä, majuri Johan Olander, joka myi sen vuonna 1793 vara-amiraali Carl Olof Cronstedtille. Olander piti kuitenkin itsellään Kreijarin ja Strömsin torpat, joista muodostettiin Strömsin kartano.

Vara-amiraali Carl Olof Cronstedt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

C. O. Cronstedt 1758-1820

Vara-amiraali Carl Olof Cronstedt oli Ruotsinsalmen toisen meritaistelun sankari ja vuodesta 1801 Viaporin linnoituksen komentaja. Hän oli syntyperäinen helsinkiläinen ja syntynyt Puotilan kartanossa, jonka omisti hänen äitinsä Hedvig Juliana Jägerhornin suku. Vuonna 1799 Cronstedt luopui väliaikaisesti Herttoniemen kartanosta ja myi sen Uudenmaan rakuunarykmentin kapteenille Johan Wenzel Rotkirchille. Suomen sodan aikana 1808-1809 kartano joutui majoittamaan venäläistä sotaväkeä.

Kun Ruotsi oli hävinnyt huonosti suunnitellun ja ylivoimaista vihollista vastaan käydyn Suomen sodan, häviölle ryhdyttiin etsimään syntipukkeja. Syytösten kohteeksi joutuivat korkeimmat upseerit, joille vaadittiin jopa kuolemantuomioita (Viaporin komendantit Cronstedt ja Fredrik Adolf Jägerhorn, Suomen joukkojen ylipäällikkö Hans Henrik Gripenberg, Svartholman linnoituksen komentaja Carl Magnus Gripenberg). Ankarimmat syytökset kohdistettiin Cronstedtiin, joka oli luovuttanut Viaporin venäläisille ilman taistelua. Hänen uskottiin jopa myyneen linnoituksen venäläisille. Mitään todisteita petturuudelle ei kuitenkaan ole paljastunut, ja todellisena syynä antautumiselle oli luultavasti upseerien keskuudessa vallinnut syvä epäusko Ruotsin kykyyn puolustautua Venäjä-Ranska-liittoutumaa vastaan, sekä vanhanaikaisen linnakkeen tehottomuus kehittyvässä sodankäynnissä.

Syytösten kohteeksi joutunut Cronstedt eli loppuelämänsä syrjään vetäytyneenä. Hän osti Herttoniemen kartanon takaisin vuonna 1813 ja eli siellä kuolemaansa 1820 saakka. Cronstedt kohdisti viimeisten vuosien tarmonsa kartanon kehittämiseen. Hänen aikanaan osa kartanon puistosta muutettiin säännölliseksi barokkipuistoksi ja maisemapuistoa rakennettiin lisää. Puisto sai koristuksekseen kaksi huvimajaa, jotka suunnitteli Helsingin empirekeskustan luoja, arkkitehti Carl Ludvig Engel. Posliinitehtaan rakennukset olivat palaneet Suomen sodassa, ja vuonna 1815 entinen posliinitehtaan polttimo muutettiin kartanon uudeksi päärakennukseksi arkkitehti Pehr Granstedtin johdolla. Posliinitehdas siirtyi toimimaan kartanon aikaisempaan päärakennukseen, joka sijaitsi Laajasalon sillan kupeessa, nykyisin ruotsinkielisen ala-asteen kohdalla.

Cronstedtin kuollessa vuonna 1820 kartanossa mainitaan olleen 8 renkiä, 11 piikaa, 17 muonamiestä sekä 6 torpparia. Viaporin aikainen tiilitehdas lopetti toimintansa samana vuonna kannattamattomana. Crontedtin leski, kreivitär Beata Sofia luovutti kartanon lapsilleen 1832, ja eversti Anton Cronstedt lunasti sisarustensa osuudet itselleen. Vuonna 1839 Oulun läänin entinen maaherra Abraham Stjernschantz, joka oli naimisissa Anton Cronstedtin sisaren kanssa kanssa, lunasti kartanon perheelleen. Heidän aikanaan Herttoniemen kaakelitehdas lopetti toimintansa 1845. Stjernschantzit asuivat kartanossa vain osittain ja antoivat vuonna 1856 kartanon viljelysmaat vuokralle.

Bergbomit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartanon päärakennus, joka muutettiin posliinitehtaasta kartanon päärakennukseksi arkkitehti Pehr Granstedtin piirustusten pohjalta 1815.

Vuonna 1859 kartanon osti Oulun läänin lääninkamreeri Carl Gustaf Bergbom 44 000 hopearuplan hinnalla. Lääninkamreerin kuoltua kartanon perivät hänen poikansa Johan Georg ja Karl Zachris Bergbom; Karl Zachris Bergbom kuitenkin luopui osuudestaan vuonna 1888, ja hänelle irrotettiin kartanon maista Tammisalo, jonne hän rakensi huvilan. Johan Bergbom oli viimeinen Herttoniemen kartanon omistanut yksityishenkilö; hänen saadessaan kartanon kokonaan haltuunsa 1888 siihen kuului yhä 800 hehtaaria maata, josta 400 hehtaaria viljeltyä. Lehmiä kartanossa oli 100 ja hevosia 40, renkejä 40 ja torppareita 10. Vuonna 1916 Johan Bergbom myi valtaosan kartanon maista mutta piti itsellään päärakennuksen ja sitä ympäröivän noin 15 hehtaarin puiston.

Sisällissodan aikana 1918 kartano joutui taas majoittamaan sotilaita, tällä kertaa punakaartilaisia. Tätä kartanonherra ja maanviljelysneuvos Johan Bergbom ei ollut enää näkemässä, sillä kartanoon aseita etsimään tulleet tuntemattomat punakaartilaiset olivat murhanneet hänet aamiaispöytäänsä marraskuussa 1917. Miehensä kuoltua Bergbomin leski Helene Gustava Bergbom muutti pois kartanosta. Johan Bergbomin eläessään ilmaiseman tahdon mukaisesti hänen perillisensä lahjoittivat kartanon Svenska Odlingens Vänner i Helsingfors -yhdistykselle kartanomuseon perustamista varten.[1]

Herttoniemen kartano nykyisin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen Carl Ludwig Engelin piirtämistä huvimajoista kartanon puistossa

Kartanomuseo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartanon sijainti Helsingissä

Svenska Odlingens Vänner i Helsinge ry sai kartanon haltuunsa lahjoituksena Johan Bergbomin perikunnalta 1919 ja sitoutui säilyttämään kartanon ympäristön muuttumattomana. Varsinaisessa kartanon päärakennuksessa toimii kartanomuseo (auki sunnuntaisin). Kartanon ympäristöstä oli 1920-luvun alkupuolella tarkoitus tehdä suomenruotsalaisen kulttuurin ulkoilmamuseo, ja alueelle ehdittiin siirtää joitakin rakennuksia lähiseuduilta, kuten Knusbackan maalaistalo Sipoosta ja Täcktomin kartanon tuulimylly. Kansallismuseon vastustuksen ja rahapulan takia "suomenruotsalaisen Seurasaaren" rakentaminen jäi kuitenkin kesken ja supistui uusimaalaiseksi museoksi. Knusbacka on nykyisin sisustettu kansatieteellisin esinein.

Puisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herttoniemen kartanon puisto jakaantuu kahteen osaan. Alkujaan puisto on 1760-luvulta, mutta nykyisen asunsa se sai Carl Olof Cronstedtin aikana 1810-luvulla. Puisto jakaantuu kahteen osaan: toinen osa on säännönmukainen barokkityylinen puutarha kukkaistutuksineen, toinen osa on englantilaistyylinen maisemapuisto lampineen ja huvimajoineen. Herttoniemen kartanopuisto on toinen Helsingin kahdesta englantilaistyylisestä puistosta; toinen on Piperin puisto Suomenlinnassa. Pääkäytävän päässä on toinen C. L. Engelin suunnittelemiksi mainituista huvimajoista. Kartanon puistossa kasvavat kolmihaarainen päärynäpuu, jonka ympärys 1,3 m:n korkeudella on 226 cm ja pituus 15 m, sekä dahurianlehtikuusi, jonka vastaavat mitat ovat 241 cm ja 30 m. Molemmat ovat lajeissaan Suomen paksuimmat. Helsingin kaupunki vastaa nykyisin puistosta, ja sitä laajennettiin vuosituhannenvaihteessa rantaan päin.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Arkio, Leena & Lampinen, Marja-Liisa (toim.): Herttoniemen säteritilasta, kaakelitehtaasta ja kartanosta. Narinka (Helsingin kaupunginmuseo 1981).
  • Gardberg, C. J.: Kivestä ja puusta: Suomen linnoja, kartanoita ja kirkkoja. Otava 2002. ISBN 951-1-17423-1
  • Lönnqvist, Bo: Vanhoja Kartanoita Helsingin seudulla. Schildts 1995. ISBN 951-50-0747-X
  • Hulkkonen, Kaarina: Roihuvuori: Ehrensvärdin kartanon maista vehreäksi kaupunginosaksi. Roihuvuori-seura 1999. ISBN 952-91-0070-1
  • Strang, Jan: Tammisalo – paratiisi meren äärellä. Tammisalolaisten yhdistys 2001. ISBN 952-91-2928-9

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Iltanen, Jussi: Suomen 100 Kartanot, s. 31. Karttakeskus, 2011. ISBN 978-952-266-002-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]