Suomalainen kulttuuri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomen kulttuuri on osa pohjoismaista ja eurooppalaista kulttuuripiiriä. Suomalainen kulttuuri on saanut virikkeitä sekä Ruotsin kautta että venäläisestä kulttuurista. Kansankulttuuri on aina ollut omaleimaista, mutta kansallinen korkeakulttuuri alkoi kehittyä 1800-luvulla autonomian ja kansallisen heräämisen ajalla. Suomen kieli saavutti tasavertaisen aseman ruotsin kielen rinnalla 1800-luvun lopulla. Suomen taide koki kultakautensa vuosisadan vaihteessa. Suomen itsenäisyyden saavuttamisen jälkeen Suomen kulttuurielämä tiede ja koulutus mukaan lukien laajentui tasaisesti.[1] Suomen luonto on keskeinen osa kansallista identiteettiä.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaiseen uskontoon kuului esikristillisenä aikana vainajien palvonta ja haltijausko.[2][3] Monet tiedot muinaisesta uskonnosta ovat säilyneet osana kansantaruja, jotka varsinkin Karjalassa olivat huomattavan rikkaat vielä 1800-luvulla.[4]

Perheillä, rakennuksilla ja viljelyksillä oli omat haltijansa. Näiden tehtävä oli suojelu ja vaurauden ja hedelmällisyyden turvaaminen.[2] Tietäjien uskottiin hallitsevan yliluonnollisia voimia, ja he auttoivat taioillaan yhteisöä muun muassa parantaen sairaita.[5] Kuolleiden uskottiin elävän Tuonelassa, joka oli maan tai veden alla. Kuolleen mukaan hautaan laitettiin joskus aseita, koruja ja tarve-esineitä. Varhaisimpia tunnettuja suomalaisten pyhiä paikkoja ovat kivikaudella tehdyt kalliomaalaukset.[4]. Pyhät lehdot olivat paikkoja, joihin tultiin muun muassa viemään uhreja. Pyhiä olivat monet vanhat, suurikokoiset ja erikoiset puut. Myöhempinä aikoina sukujen karsikkomäntyihin hakattiin vainajia koskevia merkintöjä. Pihapuiden luokse on viety uhreja haltijoille.[6] Karhu on ollut palvottu eläin. Pyydystetyn karhun kunniaksi järjestettiin juhlat, karhunpeijaiset.[4]

Asutuksen muoto heijastaa erilaista kulttuurikehitystä maan eri puolilla. Pohjanmaan jokilaaksoille ovat olleet ominaisia ryhmäkylät kun taas Hämeelle ja Savolle yksinäistilat. Karjalassa taas vallitsi pitkään suurperheperinne.[1]

Pähkinäsaaren rauha vuonna 1323 määritteli Ruotsille ensimmäisen itärajan. Rajalinja ei kuitenkaan ollut suljettu, vaan etenkin kaupankäynti jatkui sen yli. Läntinen kulttuuri ja katolinen kirkko vakiintuivat Suomeen ensin Turun ympäristössä ja sitten koko Ruotsiin liitetyllä alueella. Karjala taas joutui itäisen ja ortodoksisen kulttuurin piiriin. Ruotsalaista väestöä levittäytyi 1200-luvulla Uudenmaan ja Pohjanmaan rannikolle. Ruotsalaisen oikeusjärjestelmän omaksuminen merkitsi pohjoismaisen yhteiskuntajärjestyksen vakiintumista maassa.[1]

Suomen kulttuurikehitys oli vuoteen 1909 asti osa Ruotsin yleistä kulttuurikehitystä. Luterilaisuuden synty kehitti kansankielistä kirjallisuutta. Vuonna 1640 perustettiin Turun akatemia.[1]

1800-luvulla Suomessa etsittiin uutta kansallista identititeettiä. Sen luomisen kannalta erityisen merkittäviä olivat J. L. Runebergin teokset ja Elias Lönnrotin kokoama Kalevala.[1]

1800-luvun lopulla vaikutti myöhemmin karelianismin nimellä tunnettu eri alojen tutkijoiden ja taiteilijoiden kansallisromanttinen Karjala-harrastus. Tavoite oli löytää Suomen rikas itäinen kulttuuriperinne ja pyrkiä suomalaisen kulttuurin alkulähteelle, jollaiseksi Karjala usein kuviteltiin. Kansatieteellisen tallentamisharrastuksen lisäksi haluttiin luoda erityinen kalevalainen kulttuuri.[7]

1900-luvulla maatalousyhteiskuntaan perustunut yhtenäiskulttuuri hajosi teollistumisen seurauksena.[1]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisista 80,6 % prosenttia on evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä.[8]

Suomen kulttuurivähemmistöjä edustavat muun muassa suomenruotsalaiset, saamelaiset ja romanit.[9].

Perinteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juhlapäivät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen juhlapäivät
Juhannuskokon poltto on osa suomalaisia juhlaperinteitä.

Muinaissuomalainen sadonkorjuun juhla oli kekri, jonka ajankohta määräytyi kulloisenkin vuoden syystoimien mukaan. Sana kekri tarkoitti kansankielessä viimeiseksi jäämistä tai jonkin päättymistä, ja kekri merkitsi myös vuoden vaihtumista maatalousyhteisössä. Runsaalla ruoalla kestittäminen oli kekrinvietossa tärkeässä asemassa.[10] Monet kekriin liittyneet tavat ja perinteet ovat siirtyneet joulun ja uudenvuoden viettoon.[11]

Jouluna koristellaan joulukuusi, syödään perinteisiä jouluruokia ja käydään usein joulusaunassa.[12][13] Lahjoja jakaa joulupukki.[14] Pääsiäisen aikaan lapset kiertävät virpomassa pajunkissavitsoilla toivottaen onnea ja terveyttä omaisille ja naapureille.[15] Usein lapset pukeutuvat noidiksi[15][16] Vapunpäivää aattopäivineen vietetään työväen, ylioppilaiden ja kevään karnevaalijuhlana.[17][18] Juhannus on keskikesän juhla.[19] Portaiden, ovien ja ikkunoiden pieliin on ollut tapana pystyttää juhannuskoivuja.[20] Suomen lippua liputetaan koko juhannusyön.[21] Monet viettävät juhannuksen kesämökillä. [22]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen kirjallisuus

Suomessa on painettu kirjoja 1640-luvulta alkaen, mutta suomen kieli nousi kirjallisuuden valtakieleksi vasta Aleksis Kiven aikana 1800-luvun jälkipuoliskolla. Nykyisin Suomessa julkaistaan väkilukuun nähden toiseksi eniten kirjoja maailmassa. Vaikka painettujen kirjojen myynti hiipuu, sähkökirjan suosio on kasvussa.

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Agricolan aapinen.

Suullista kansanperinnettä on välitetty sukupolvelta toiselle. Siihen kuuluvat muun muassa uskomukset, myytit ja kertomukset, lastensadut, kansanviisaudet, sananlaskut, kaskut, loitsut sekä kansanlaulut. Merkittävä apu suullisen perinteen säilyttämisessä on ollut itämerensuomalaisten kansojen oma runomitta, kalevalamitta. Mitta ja alkusointu auttoivat runojen ulkoa muistamisessa. Kalevalamittaiset runot on yleensä laulettu.[23][24]

1800-luvulla alkaneilta kansanrunojen keräysmatkoilta on koottu maailman suurin kansanrunousarkisto, jonka kortistoissa on noin 2,2 miljoonaa korttia.[25] Keräysmatkoja rahoitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka varojen turvin esimerkiksi Elias Lönnrot teki kymmenen perinteen keräysmatkaa. Hän kokosi omista ja muiden löytämistä runoista Kalevalan ja Kantelettaren, ja toimitti satu- ja arvoituskokoelmia.[26]

Keskiajan Suomi kuului roomalaiskatoliseen kulttuuripiiriin, joten kirkolisissa teksteissä käytettiin latinaa. Yliopistoon lähdettiin ulkomaille, lähinnä Ranskaan ja Saksaan.[27]

Keskiajan kirjallisuutta tuhottiin laajalti reformaation jälkeen. Erityisesti paperiset teokset poltettiin usein. Pergamentti ei kuitenkaan palanut, ja raaka-ainepulan vuoksi suurille pergamenttisivuille löydettiin muuta käyttöä. Niitä käytettiin usein voutien tilikirjojen kansina. Suurin osa Suomen keskiajan kirjallisuudesta on koottu tällaisista yksittäisistä pergamenttisivuista 1840-luvun jälkeen. Sivuja on koottu noin 10 000 yhteensä yli tuhannesta eri kirjasta.[28]

Reformaation henkeen kuului kansankielisen kirjallisuuden tuottaminen. Mikael Agricola kirjoitti aapisen ja käänsi osia Raamatusta suomeksi. Koko Raamattu suomeksi valmistui vasta 1642. Turun yliopiston perustaminen 1640 vahvisti ruotsin kielen asemaa.[27]

Romantiikkaa, kansallistunnetta ja realismia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ote Vänrikki Stoolin tarinoiden suomennoksesta. Albert Edelfeltin kuvitus.

Romanttinen runous, joka ylisti suomalaisuutta ja sen ilmentyminä sisämaan luontoa, sotureita, ja kansanihmisen arvokkuutta, kirjoitettiin vielä ruotsiksi. Frans Mikael Franzén oli runoilijan työn ohella Turun akatemian kirjastonhoitaja ja kirjallisuudenhistorian professori, mutta Ruotsin vallan päätyttyä hän siirtyi emämaa Ruotsiin papiksi ja myöhemmin piispaksi. Kun Suomesta muodottettiin suuriruhtinaskuna Venäjän autonomisena osaksi, tarve luoda omaa kulttuuria voimistui. Johan Ludvig Runeberg ja Elias Lönnrot nostivat Suomen kulttuurikansaksi jolla oli oma identiteetti.[27][29][30]

Kieli on kansallisuuden perusta, julisti J. V. Snellman, ja Suomessa se on suomen kieli, jota ruotsinkieliset opetelkoot. Aleksis Kivi oli ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija, ja hänen uransa oli käännekohta, jonka jälkeen suomenkielinen kirjallisuus nousi ruotsinkielisen rinnalle ja ohi.[27][31]

Suomalaisuusliikkeen myötä tärkeiksi tulivat realistiset kansankuvaukset joissa oli selkeä yhteiskunnallinen ja psykologinen sanoma. Kiven jälkeen toinen suuri näytelmäkirjailija, Minna Canth, nosti esiin yhteiskunnallisia epäkohtia ja välitti uusia ajatuksia. Juhani Aho tunnetaan modernin kirjasuomen kehittäjänä, savolaisen maiseman ja luonteen kuvaajana ja kriitikkona, mutta hän oli kiinnostunut myös suurkaupungeista ja modernista tekniikasta.[27][32][33]

1900-luvun alussa modernismi vahvistui ennen kaikkea suomenruotsalaisessa runoudessa Edith Södergranin johdolla. Samaan aikaan V. A. Koskenniemi ja Otto Manninen edstivat klassismia. Tulenkantajat oli itsenäisen Suomen ensimmäisen uuden kirjallisen sukupolven näkyvimpiä edustajia.[27]

Sotien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuopiossa 1960. Vasemmalta Pentti Saarikoski, Simo Puupponen eli Aapeli, Veijo Meri.

Modernismin purskahdus suomeksi tapahtui todenteolla vasta sotien jälkeen, kun Koskenniemen ja muiden klassismin suurmiesten varjo alkoi hellittää. Aila Meriluodon Lasimaalaus (1946) enteilee jo muutosta.[27]

Proosassa modernismia edustivat Veijo Meri ja Antti Hyry.[27]

1960-luvulla ja 1970-luvun alussa kirjallisuus otti kantaa maailman ongelmiin pamflettien, dokumenttien ja agitaatiorunojen kautta. Väinö Linna käsitteli lähihistorian kipeitä aiheita Tunetmattomassa sotilaassa ja Täällä Pohjan tähden alla -trilogiassa.[27]

1900-luvun loppuvuosikymmenten kirjallisia ilmiöitä ovat olleet persoonalliset kirjailijat (kuten Kari Hotakainen), postmodernismin tapaan eri tyylilajien sekoittaminen (kuten Anja Kauranen), ironian ja huumorin käyttö (Arto Paasilinna ja Veikko Huovinen), ahdistavan maailman kuvaukset, liikkuminen todellisen ja harhamaailman rajamailla (Leena Krohn, Maarit Verronen), naiskirjailijat naisen ihmissuhteiden ja kehitystarinoiden kuvaajina Laila Hirvisaari, maaseudun kuvaukset (Antti Tuuri) ja dekkarikirjallisuus (Matti Yrjänä Joensuu, Leena Lehtolainen).[34]

Sofi Oksasen Puhdistus yhdistää rehevän kielenkäytön lähihistorian kipeisiin tapahtumiin naisnäkökulmasta. Jari Tervo kuvaa Pohjois-Suomen ihmisiä sisällissodan vuosista nykypäivään. Miika Nousiainen kuvaa ongelmallista suhdetta Ruotsiin tragikoomiseen sävyyn kirjassaan Vadelmavenepakolainen.[35]

Kirjallisuuden tila 2000-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa julkaistaan väkilukuun nähden toiseksi eniten kirjoja maailmassa, vuosittain 13 000-14 000 nimekettä joista yli 4 500 uutuuksia.[35] Lukulaitteilla, tableteilla ja älypuhelimilla luettavien sähkökirjojen yleistyminen on alkanut, mutta varsinaisesta läpimurrosta ei voida vielä puhua. Niiden myynti kuitenkin jo kaksinkertaistui vuodesta 2013 vuoteen 2014, ja myös sähkökirjojen lainaaminen kirjastosta on kasvattanut suosiotaan.[36] Paperisten kirjojen myynti on vähentynyt suosi vuodelta.[37]

Kuvataide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen taide

.

Suomen alueella on tehty taiteeksi luonnehdittuja esineellisiä ilmiöitä jo kivikaudella, mistä ovat esimerkkinä kalliomaalaukset ja Huittisten hirvenpään kaltaiset eläinfiguurit. Rautakaudelta on säilynyt monenlaisia esimerkkejä metallikoruista ja -astioista, koristelluista aseista, puuesineistä ja tekstiileistä. Arkkitehtuurista on jäljellä muinaislinnojen jäänteitä.[38][38]

Arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen arkkitehtuuri

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomalainen musiikki

”Suomen musiikin isäksi” kutsutaan varhaisromantiikkaa edustanutta Fredrik Paciusta, jonka tunnetuin sävellys on Suomen kansallislaulu Maamme.[39] 1800-luvun puolestavälistä aina toiseen maailmansotaan asti taidemusiikkia hallitsi myöhäisromantiikka, varsinkin kansallisromantiikka, keulahahmonaan Jean Sibelius.[40]

Modernismiin siirryttiin todenteolla vasta 1950-luvulla, kun Erik Bergman aikalaisineen käytti kaksitoistasäveljärjestelmää, sarjallisuutta ja sointi- ja kenttätekniikoita. 1970-luvulla alkoi suomalaisen oopperan renessanssi Aulis Sallisen ja Joonas Kokkosen sointimaailmaltaan perinteisten, niin sanottujen karvalakkioopperoiden myötä, mutta toisaalta nuoret säveltäjät ja muusikot toivat eurooppalaista radikaalia modernismia Suomeen muun muassa Korvat auki -yhdistyksen piirissä. Monet näistä 1970-luvun nuorista radikaaleista, kuten Kaija Saariaho, Magnus Lindberg ja Esa-Pekka Salonen, ovat nousseet kansainväliseen kuuluisuuteen 1980- ja 1990-lukujen aikana.[41]

Kevyt musiikki alkoi iskelmän läpilyönnillä. Rautalankamusiikista siirryttiin Suomi-poppiin. 1980-luvulla löivät läpi punk ja uusi aalto. Niitä seurasi metallimusiikin nousu. Kuuluisia suomalaisia yhtyeitä 1990–2000-luvuilla ovat HIM, Nightwish ja The Rasmus.

Elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Elokuva Suomessa

Suomalainen filmiteollisuus syntyi varsinaisesti 1930-luvulla. Ensimmäisiä yhtiöitä olivat Suomi-Filmi ja 1934 perustettu Suomen Filmiteollisuus. Suurimpia romanttisia tähtiä olivat Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Aku Korhonen teki kansankomediaa.[42] Sodan jälkeen vapauduttua myös elokuvaohjelmisto keventyi. Suosittuja elokuvagenrejä olivat muun muassa komedialliset hupailut kuten Rillumarei-sarja ja Pekka ja Pätkä -elokuvat sekä perinteinen tukkilaisromantiikka ja sodan yli jatkuneet sotilasfarssit. 1950-luvun suurin menestys oli vuonna 1955 julkaistu, Väinö Linnan romaaniin perustuva elokuva Tuntematon sotilas, jonka ohjasi Edvin Laine. Elokuvasta on tullut suomalaisuuden ja sota-ajan ikoni, sillä se esitetään perinteisesti Ylen televisiokanavilla jokaisena itsenäisyyspäivänä.[43] Suomalaista elokuva-alaa leimasi 1970-luvulla pysähtyneisyys. Harvoja järjestelmällisesti menestyksellisiä elokuvia tuotti Spede Pasanen, jonka tuotannot, etenkin Uuno Turhapuro, kannattelivat koko elokuvateatteri-instituutiota.[44] Aki Kaurismäki ja hänen veljensä Mika aloittivat uransa 1980-luvulla.

Viestintä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Viestintä Suomessa

Suomen Yleisradio perustettiin 1926.

Ruokakulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomalainen keittiö

Suomalaisessa ruokakulttuurissa on vaikutteita sekä idästä että lännestä, ja erot korostuvat maakuntien perinteissä. Lännessä ruokaa on tehty perinteisesti keittämällä ja leivinuunia lämmitettiin harvoin, jolloin arkileipä säilytettiin kuivattuna. Idässä uuni lämpeni usein ja sitä käytettiin ruoanlaittoon. Hapattaminen, sienet ja piirakat ovat itäistä perinnettä.[45]

Maaseudulla syötiin 1900-luvun alussa kolme lämmintä ateriaa päivässä. Usein tukevin oli keskipäivän aikaan nautttu lounas.[46]

2000-luvulla juuston, lihan ja viljan kulutus on kasvanut. Jonkun verran on kasvanut myös kasvisten, hedelmien ja marjojen kulutus. Maitojuomien kulutus on laskussa. Pitkälle jalostetujen elintarvikkeiden kulutus on myös lisääntynyt.[47]

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen urheilu

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Hakusana Suomi (kulttuuri) teoksessa Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 11. osa, Sip–Tal. Espoo: WSOY, 1980. ISBN 951-0-07250-8.
  2. a b ”Suomalaisten muinaisusko”, teoksessa Factum: Uusi tietosanakirja. 7, Sm–vahi. Espoo: Weilin & Göös, 2005. ISBN 951-35-6681-1. Artikkeli perustuu vuoden 1980 tietosanakirja-aineistoon, toimittajana muun muassa Juha Pentikäinen.
  3. ”Suomalaisten muinaisusko”, teoksessa Suomalainen tietosanakirja 7, reun–tamm. Espoo: Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4478-8.
  4. a b c Pentikäinen 1987.
  5. Hakusana Noitausko teoksessa Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 8, Min–Pah. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1979. ISBN 951-0-07247-89.
  6. Kovalainen & Seppo
  7. Sihvo, Hannes: Karjalan löytäjät. Helsinki: Kirjayhtymä, 1969.
  8. Suomen evankelis-luterilainen kirkko: Luterilaiseen kirkkoon kuuluu 80,6 prosenttia suomalaisista 16.2.2009. Evl.fi. Viitattu 1.6.2009.
  9. Pentikäinen, Juha & Hiltunen, Marja (toim.): Suomen kulttuurivähemmistöt. Suomen Unesco-toimikunnan julkaisuja 72. Helsinki: Suomen Unesco-toimikunta, 1997. ISBN 951-53-1699-5.
  10. Kekri 8.11.2005. Museovirasto. Viitattu 14.8.2009.
  11. Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto. Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Helsingissä: Otava, 1950.
  12. Aurejärvi-Karjalainen, Anneli: Perheen omat juhlat: Siviiliseremoniat häistä hautajaisiin, s. 189. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23761-2.
  13. Rakas, tuttu ja tunnelmallinen suomalainen joulu – jouluperinteet 14.11.2007. Plaza.fi. Viitattu 6.12.2009.
  14. Karjalainen, Sirpa: Juhlan aika: Suomalaisia vuotuisperinteitä. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-22920-2.
  15. a b Nurmi, Timo: Gummeruksen suuri suomen kielen sanakirja. 3. tarkistettu ja päivitetty painos. Helsinki: Gummerus, 2004. ISBN 951-20-6541-X.
  16. Aho, Elisabet: Vitsa sulle, palkka mulle Vantaan Lauri. 13.3.2008. Viitattu 8.3.2010.
  17. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  18. Kuntsi, A.: Wappu – Mikä se on ja mistä se tulee? (Julkaistu Wiipurilaisen Osakunnan jäsenjulkaisussa Willi, numerossa 2/2004) Viitattu 5.4.2010.
  19. Hakusana juhannus teoksessa Factum: Uusi tietosanakirja. 3, Häb–kork. Espoo: Weilin & Göös, 2004. ISBN 951-35-6642-0.
  20. Vuorela, Toivo: Suomalainen kansankulttuuri. 4. painos 1998. Porvoo Helsinki: WSOY, 1975. ISBN 951-0-07190-0.
  21. Suomi juhlii – juhannus Ylen Elävä arkisto. Viitattu 14.8.2009.
  22. Juhannus, miksi ja milloin? Suomalaisen kirjallisuuden seura. Viitattu 6.6.2010.
  23. http://www.kalevalaseura.fi/kalevalankankahilla/nv/f.php
  24. http://www.vienankarjala.net/kale.htm
  25. Keisari lahjoitti tontin Suomen kielen talolle Helsingin sanomat. Viitattu 6.8.2015.
  26. Elias Lönnrot Kansallisbiografia. Viitattu 6.8.2015.
  27. a b c d e f g h i Liisi Huhtala ja Kari Sallamaa: Suomen kirjallisuuden historia 2003. Finnica. Viitattu 16.8.2015.
  28. Tuomas Heikkilä: Fragmenta membranea -kokoelma Kansalliskirjasto. Viitattu 16.8.2015.
  29. Matti Klinge: Franzén, Frans Michael (1772 - 1847) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 16.8.2015.
  30. Matti Klinge: Runeberg, Johan Ludvig (1804 - 1877) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 16.8.2015.
  31. Hannes Sihvo: Kivi, Aleksis (1834 - 1872) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 16.8.2015.
  32. Tellervo Krogerus: Canth, Minna (1844 - 1897) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 16.8.2015.
  33. Juhani Niemi: Aho, Juhani (1861 - 1921) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 16.8.2015.
  34. Suomen kirjallisuus 1980-luvulta 2000-luvulle Etälukio, Opetushallitus. Viitattu 15.8.2015.
  35. a b Nina Paavolainen: Finnish contemporary literature: A wealth of voices This Is Finland. 2011. Viitattu 15.8.2015.
  36. Sähkökirjojen myynti tuplaantui – läpimurtoa saa vielä odotella Helsingin Sanomat. 2.1.2015. Viitattu 15.8.2015.
  37. Miksi sähkökirja ei myy – vai myykö sittenkin? Taloussanomat. 2014. Viitattu 15.8.2015.
  38. a b ”Suomen taide”, CD-Facta. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23152-5.
  39. Fredrik Pacius - suomalaisen musiikin isä 2009. Suomen pääkonsulaatti, Hampuri. Viitattu 13.7.2015.
  40. Aikajana Suomalaiset säelet. Yle. Viitattu 13.7.2015.
  41. Hilden, Sakari: Suomen Musiikki Viitattu 13.7.2015.
  42. Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja, s. 419-420. Suomen elokuva-arkisto. ISBN 951-1-12705-5..
  43. Katsotuimmat kotimaiset elokuvat kautta aikojen Suomen elokuva-arkisto. Viitattu 10.3.2007.
  44. Bagh 2005, s. 606.
  45. Maakuntien rikas ruokakulttuuri Ruokatieto. Viitattu 14.7.2015.
  46. Ruotsit ruoalla, musta kansa murkinalla. Aterioiden nimitykset suomen murteissa 1990. Kielikello. Viitattu 14.7.2015.
  47. Näin syö nelihenkinen suomalaisperhe Ruokatieto. Viitattu 14.7.2015.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bagh, Peter von: Sininen laulu. Itsenäisen Suomen taiteiden tarina. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32895-8.
  • Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria 1. Taivas ja maa. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-1842-8.
  • Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria 2. Tunne ja tieto. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-1843-6.
  • Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria 3. Oma maa ja maailma. Helsinki: Tammi, 2003. ISBN 951-31-1844-4.
  • Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria 4 Koti, kylä, kaupunki. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-1845-2.
  • Laine, Vuokko & Isoviita, Matti: Suomalaisen kulttuurin opas. Helsinki: Tammi, 1999. ISBN 951-31-1546-1.
  • Löytönen, Markku & Kolbe, Laura (toim.): Suomi. Maa, kansa, kulttuurit. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 753. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-746-041-4.
  • Sarmela, Matti: Suomen perinneatlas. Suomen kansankulttuurin kartasto 2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 587. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-717-753-4. Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Tiitta, Allan ym. (toim.): Maamme Suomi. Helsinki: Weilin + Göös, 2007. ISBN 978-951-0-32214-7.
  • Varpio, Yrjö: Pohjantähden maa. Johdatusta Suomen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Tampere: Tampere University Press, 1999. ISBN 951-44-4477-9.
  • Vilkko, Marjo: Suomi on ruotsalainen. Helsinki: Schildts & Söderströms, 2014. ISBN 978-951-52-3419-3.
  • Vilkko, Marjo: Suomi on venäläinen. Helsinki: Schildts & Söderströms, 2015. ISBN 978-951-52-3674-6.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]