Iskelmämusiikki

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Iskelmämusiikki
Alkuperä operetti, populaarimusiikki, folk, tanssimusiikki
Alkuperämaa Yhdysvallat ja Saksa
Kehittymisen
ajankohta
1800-luku, loppupuoli
Tyypillisiä
soittimia
laulu, kitara, harmonikka, kontrabasso tai sähköbasso, rummut, jousisoittimet, koskettimet
Kehittyneitä
tyylilajeja /
suuntauksia
pop, suomipop

Iskelmämusiikki (kansainvälisesti saksaan pohjautuen Schlager[1]) on Keski- ja Pohjois-Euroopassa suosittu kevyen viihdemusiikin ja populaarimusiikin tyylilaji. Iskelmämusiikin luonne vaihtelee jonkin verran maittain ja on myös muuttunut ajan kuluessa. Moderniin popmusiikkiin verrattuna se on maanläheisempää, haikeampaa, romanttisempaa ja dramaattisempaa. Iskelmämusiikki nojaa enemmän perinteisiin siinä missä moderni pop on jatkuvasti uusiutuvaa trendimusiikkia. Englanninkielinen hit juontaa juurensa samasta ajatuksesta eli aiemmin kyse ei ollut niinkään laulujen genrestä vaan niiden suosiosta.[2][1]

Iskelmämusiikkia on vaikea erottaa helposti omaksuttavana musiikkina genrenä popmusiikista, sillä vaikutteita on myös rockmusiikista. Toisaalta alun perin iskelmämusiikkiin kuului olennaisena osana paritanssi, kun taas popmusiikkia voi tanssia myös yksin.lähde?

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iskelmämusiikin juuret ovat 1800-luvun lopun Yhdysvalloissa ja suurissa Euroopan maissa. Iskelmämusiikilla tarkoitettiin alun perin muun muassa kamari- ja orkesterimusiikin kappaleita, jotka saattoi oppia helposti. Myös joitakin operettisävelmiä voidaan ymmärtää iskelmämusiikiksi.[1]

Ominaispiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyypillinen iskelmä on tunteikas balladi, jossa on tarttuva melodia. Sanoitukset kertovat tavallisesti rakkaudesta. Alkuajan iskelmän tanssisävelmissä on sekä laulu- että soitto-osuudet ja toistuva kertosäe. Soitto-osuus oli lauluosuutta tärkeämpi.[3]

Iskelmämusiikille on myös ominaista tanssittavuus parin kanssa. Suurimman paritanssi-buumin aikaan iskelmämusiikki oli varsin suosittua ja yleistä etenkin teollisuusmaissa, onhan sen levityskin ollut aina teollista (esimerkiksi nuottien painaminen, äänilevyt ja videot). Paritanssi-innostus on kuitenkin muiden tanssimuotojen mukaantulon myötä hiipunut ja nykyisellään iskelmä-käsitettä on pyritty laajentamaan myös muuhun kuin paritanssimusiikkiin. Esimerkiksi rockyhtye Yön keulahahmo Olli Lindholm sai vuonna 2008 Iskelmä-Finlandia-palkinnon ja Iskelmäradion soittolistalla soi paljon rock- ja popyhtyeiden musiikkia.

Iskelmien rakkauteen ja muihin ihmissuhdeteemoihin keskittyvät sanoitukset eivät useinkaan saa suurta arvostusta kirjallisuuspiireiltä. Unkarilainen kirjallisuustutkija Elemér Hankiss on sanonut: ”Iskelmillä ei ole mitään tekemistä runouden kanssa. Kaava toistaa kolmea perusteemaa: ole minun, olet minun, ja miksi et enää/nyt/vielä ole minun.”[4]

Saksalainen schlager[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälisesti iskelmämusiikki tunnetaan saksankielisellä nimellä ”Schlager” (verbistä schlagen ’iskeä’). Schlageria ja sen alalajia volkstümlich pidetään yhä olennaisesti saksalaisina. Schlager sai vaikutteita 1800- ja 1900-lukujen operettien ja tanssimusiikin melodioista ja 1920-luvulta lähtien suosittujen elokuvien sävelistä.[1]

Iskelmämusiikki Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iskelmä-sanan suomen kieleen on keksinyt R. R. Ryynänen. Hän esitteli yhdessä Georg Malmsténin kanssa ensiksi sanan iskusävelmä, joka sittemmin hioutui lyhyempään muotoonsa iskelmäksi.[5][6]

Kaikkien aikojen suosituin suomalainen iskelmä on Jukka Kuoppamäen säveltämä ja sanoittama ja Jari Sillanpään alun perin esittämä ”Satulinna”.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Applegate, Celia & Maxine Potter, Pamela: Music and German National Identity, s. 235. University of Chicago Press, 2002. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  2. Pyry Waltari: Suomi-iskelmän ensitahdit, Osa 1: Gramofonikuume Suomi-iskelmän ensitahdit. 28.4.2012. NRGM. Viitattu 30.1.2013.
  3. Lauri Väkevä: Suomalaisen populaarimusiikin historia A 42221 Afroamerikkalaisen musiikin historia. 1998. Oulun Yliopisto. Viitattu 30.1.2013.
  4. Lipponen, Tapio: Kemut eetterissä: musiikin villitsijät vastaan vallitsijat ; tilastoja ja ajatuksia radiomusiikista, s. 31. Työväen musiikki-instituutti, 1983. ISBN 978-951-95603-2-8.
  5. Lindfors, Jukka: R. R. Ryynänen keksi iskelmän YLEn elävä arkisto. 29.12.2006. Yleisradio Oy. Viitattu 16.1.2008.
  6. Leinonen, Juhani: Georg Malmstèn­ stadin kundi 100 vuotta SELVIS. 2002. Viitattu 16.1.2008.
  7. Satulinna kaikkien aikojen iskelmä Iskelmä. [vanhentunut linkki]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bagh, Peter von & Hakasalo, Ilpo: Iskelmän kultainen kirja. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08913-7.
  • Latva, Tony & Tuunainen, Petri: Iskelmän tähtitaivas – 500 suomalaista viihdetaiteilijaa. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27817-3.
  • Suomi soi 1 – tanssilavoilta tangomarkkinoille. Toim. Pekka Gronow, Jukka Lindfors ja Jake Nyman. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-2505-X.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]