Genre

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Tyylilaji eli lajityyppi eli genre (ääntyy [genre] tai [žãr]) eli tyylisuunta (ransk. genre 'laatu, laji, suku'; genre artistique 'taidelaji') tarkoittaa jonkin taiteenalan laatua, lajia, luokkaa, tyyppiä tai esitystapaa.

Genren kriteerit ovat tavallisesti väljiä. Niitä laaditaan kategorisoinnin tai lajittelun takia. Esimerkiksi videopelien lajityyppejä erottelemalla voidaan päästä käsitykseen alan kokonaisuudesta ja eri keinoista. Kaikilla aloilla on myös arvosteltu genre-ajattelua jäykäksi, koska yksi laji saattaa sisältää osia useista muista. On tavallisesti vaikea päästä yksimielisyyteen lajien tunnusmerkeistä.

Eri taiteenalojen historiassa joinakin aikoina saatetaan korostaa genrerajoja, kun taas joinakin aikoina niistä on pyritty pois. Esimerkiksi 1950-luvulla maalaustaiteen ja julisteen väliset rajat olivat selkeitä, kun taas pop-taiteen myötä 1960-luvulla ne olivat matalia, kuten julistetaiteen syntyaikoinakin 1800-luvun lopulla. Usein sekä jonkin taiteenlajin sisäiset rajat että eri taiteiden väliset rajat ovat madaltuneet.

Taiteiden genret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maalaustaiteen genret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maalaustaiteessa genre tarkoittaa yleismerkityksessä taiteenlajia. Tavallisesti kuvataiteen genret erotellaan formaatin tai tyylin avulla. Genremaalaus on myös sama kuin laatukuva tai laatumaalaus.

Ranskan taideakatemia esitti 1600-luvulla maalaustaiteen genrehierarkian, jossa akateemisen taiteen lajit ovat keskeisessä asemassa. Teosten aiheet tai sisällöt oli hierarkkisesti jaettu viiteen luokkaan. Arvostetuimman luokan muodostivat historiamaalaukset, joita seurasivat muotokuvat, genremaalaukset, maisemat ja asetelmat. Kolme viimeistä luokkaa oli arvostukseltaan suurin piirtein samanarvoisia, mutta muotokuvan arvostus määräytyi kuvattavan henkilön arvon mukaan. Lisäksi käytännöllisesti katsoen kaikki uskonnolliset maalaukset kuuluivat historiamaalausten luokkaan.[1]

Maalaustaiteen genrehierarkia alkoi menettää merkitystään 1800-luvun lopulla. Maisemamaalaus nousi merkittäväksi genreksi 1800-luvulla. Myös asetelmamaalauksesta, joka oli ollut aikaisemmin hierakian alimpana, tuli suosittu aihe impressionistimaalareille ja myös modernismin avantgarde -suuntauksille, kuten kubismille.


Vanhan maalaustaiteen genret
Ilia Efimovich Repin (1844-1930) - Volga Boatmen (1870-1873).jpg Historiamaalaus Vermeer - The Milkmaid.jpg Laatukuva- eli genremaalaus Rembrandt, Auto-portrait, 1660.jpg Muotokuva John Constable 028.jpg Maisemamaalaus Paul Cézanne, Still Life With Apples, c. 1890.jpg Asetelma

Musiikin genret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikin genre määräytyy yleensä ensisijaisesti musiikin tyylin mukaan, mutta lajittelu perustuu usein myös alueeseen, aikakauteen, soitinkokoonpanoon, käyttötarkoitukseen tai näiden yhdistelmiin. Musiikki voidaan jakaa karkeasti taidemusiikkiin, populaarimusiikkiin ja kansanmusiikkiiin.

Länsimaisen taidemusiikin, niin sanotun klassisen musiikin alalajeja ovat esityskokoonpanon perusteella jaoteltuna esimerkiksi sinfonia ja kamarimusiikki, käyttötarkoituksen perusteella kirkkomusiikki ja orkesterimusiikki tai aikakauden perusteella barokkimusiikki, klassismin musiikki ja romantiikan musiikki.

Populaarimusiikin alagenrejä ovat esimerkiksi pop, rock, metal, soul, folk, blues, jazz, iskelmä ja trance.

Kansanmusiikki voidaan jaotella eri kansallisuuksien, alueiden ja etnisten ryhmien mukaan suomalaiseen kansanmusiikkiin, itä-Euroopan juutalaisten kletzmer-musiikkiin jne.

Kirjallisuuden genret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus on perinteisesti jaettu kolmeen laajaan lajityyppiin, lyriikkaan, proosaan ja draamaan. Jaottelu periytyy Aristoteleen Runousoppi-teoksesta, jossa hän tosin jakaa kirjallisuuden lyriikkaan, epiikkaan ja draamaan, sillä proosan lajityyppi ei ollut vielä kehittynyt.[2]

Myöhemmin kirjallisuuden genreistä on kirjoittanut muun muassa Alastair Fowler teoksessaan Kinds of Literature (1982), joka on nykyisen genreteorian perusteoksia. Siinä Fowler erottaa kirjallisuuden historiallisen lajin, alalajin, tyylilajin eli moodin sekä rakennetyypin toisistaan. Tässä teoriassa historiallisia lajeja ovat esimerkiksi salapoliisikertomus, tieteiskertomus, romanssi ynnä muut. Alalaji puolestaan on tietyn lajin piiriin kuuluva laji, joka lisää vähintään yhden sisällöllisen piirteen lajin valikoimaan. Esimerkiksi kovaksikeitetty dekkari on salapoliisikertomuksen alalaji. Tyylilaji eli moodi taas voi vaihdella teoksen sisällä, niin että teos voi olla lajiltaan vaikkapa tragikomedia, mutta sen tiettyjen jakson moodina voi olla pastoraali.[3]

Elokuvien genret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös elokuvat voidaan luokitella niiden tyypillisten ominaisuuksien mukaan eri lajeihin. Genren käsitettä käyttävät sekä elokuvan tuotanto, markkinointi, että tutkimus.

Elokuvan genrejä ovat esimerkiksi kauhu, trilleri, komedia ja draama. Niiden tarkoitus on ilmaista katsojalle elokuvan tyylilaji. Nykyisin on tarjolla on myös välimuotoja päägenreistä, esimerkiksi draamakomedia ja kauhukomedia. Nämä välimuodot kertovat, että elokuva on koominen, vaikka säilyttää alkuperäisen genrensä.

Elokuvatutkimuksessa elokuvan lajia ja tyylillisiä piirteitä on tutkittu myös moodin käsitteen avulla. Elokuvatutkija David Bordwell erottaa esimerkiksi valtavirtaelokuvan ja avantgarden omiksi kerronnan moodeikseen.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alanko, Outi & Tiina Käkelä-Puumala (toim.): Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2003. ISBN 951-746-251-4.
  • Heikkinen, Vesa ym. (toim.): Genreanalyysi: Tekstilajitutkimuksen käsikirja. Kotimaisten kielten keskuksen julkaisuja 169. Helsinki: Gaudeamus, 2012. ISBN 978-952-495-224-8.
  • Hosiaisluoma, Yrjö: Kirjallisuuden sanakirja. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27401-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Pirinen, Mikko: Katse kuvassa ja nimi mielessä: Kuvataideteosten nimien teoreettista tarkastelua, s. 19–20. Pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto, Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos, Taidehistoria. Kesäkuu 2003. Viitattu 20.8.2008.
  2. Hosiaisluoma 2003, s. 271–272.
  3. Alanko & Käkelä-Puumala 2003: 118–120.