Elokuva

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Elokuva on taidemuoto ja yksi suosituimmista viihteenlajeista. Nykymuotoinen elokuva on kuvasta ja äänestä muodostuva audiovisuaalinen media. Kuvaan saadaan liikkeen illuusio, kun hiukan edellisestä ruudusta poikkeavia kuvia vaihdetaan taajaan, yleensä 24 kertaa sekunnissa. Elokuvia tehdään kuvaamalla filmi- tai videokameralla, animoimalla tai erikoistehosteilla.

Sanan elokuva keksi professori Artturi Kannisto. Aiemmin puhuttiin elävistä kuvista.[1]

Elokuvan historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Elokuvan historia

Elokuvan suoranaisina edeltäjinä voidaan pitää taikalyhtyä, kaleidoskooppia ja zoetrooppia. Camera obscura oli taikalyhdyn käänteinen versio, jolla ulkopuolinen kuva tai maisema saatiin heijastetuksi huoneen tai laatikon sisälle pienen valoaukon kautta. 1700-luvun fantasmagorianäytökset puolestaan muistuttivat usein toimintaelokuvia: ne sisälsivät erikoistehosteita ja visuaalisia huipentumia.

Ranskalaiset Lumièren veljekset olivat keskeisiä elokuvan keksimisessä, ja myös järjestivät ensimmäiset varsinaiset elokuvaesitykset. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui 28. joulukuuta 1895, jolloin yksinkertainen dokumentti asemalle saapuvasta junasta, L'Arrivée d'un train en Gare de la Ciotat, sai ensi-iltansa Pariisissa. Toinen elokuvan alkuaikojen suurimmista vaikuttajista oli Georges Méliès, myös ranskalainen, jota voidaan puolestaan pitää trikkikuvauksen ja fantasiaelokuvan isänä.

Elokuvat olivat pitkään yksikelaisia lyhytelokuvia, koska pitkiä elokuvia ei pidetty taloudellisesti kannattavana, ja teknisesti ne olivat yksinkertaisia ja kunnianhimottomia. Muutoksen sai aikaan yhdysvaltalainen elokuvantekijä D. W. Griffith, jonka elokuvatekniset kokeilut huipentuivat spektaakkelielokuvaan Kansakunnan synty (Birth of a Nation, 1915). Yhdysvaltain vapaussodan vaiheita vapaasti muokaten kuvannut draama ei vain aloittanut pitkien elokuvien laajamittaista tuotantoa menestyksellään, vaan toi elokuvaan monia tähän päivään vakiintuneita teknisiä yksityiskohtia ja innosti monia mykkäkaudella aloittaneita elokuvaohjaajia. Elokuvan rasismi aiheutti vastustusta.[2]

Ensimmäinen elokuvateollisuus syntyi 1900-luvun alussa Italiaan, mutta se tuli tiensä päähän muun muassa näyttelijöiden kovien palkkiovaatimusten ja kalliiden spektaakkeleiden takia. Sille olivatkin tunnusomaisia historialliset suurelokuvat, joita monesti voitiin kuvata alkuperäisillä tapahtumapaikoilla, kun käsiteltävänä oli esimerkiksi Rooman historia. Italian elokuvantekijöille oli ominaista suuren huomion antaminen tilan käytölle, kun amerikkalaiset kollegat samaan aikaan painottivat kameran edessä tapahtuvaa liikettä. Italialaisia innoitti esteettiseen valintaansa mahdollisesti maansa pitkä teatteriperinne. Elokuvanteon tyyssijaksi vakiintui Italian jälkeen Yhdysvaltojen Kalifornia, jossa riitti aurinkoa ja rahaa.

Alkuaikoina elokuvissa ei ollut omia "supertähtiä" toisin kuin nyt koska oikeastaan kenenkään nimeä ei tunnettu koko teollisuudessa, mihin vaikutti osaksi myös se että suurimmasta osista elokuvista puuttui lopputekstit. Tämä tilanne oli elokuvayhtiöiden mieleen, sillä kun kukaan näyttelijä ei ollut ylitse muiden, kaikille voitiin maksaa samaa palkkaa, mitkä eivät vielä tuolloin olleet kovin korkealla. Tilanne kääntyi päälaelleen vuonna 1910, kun tuottaja Carl Laemmle vuokrasi toiselta yhtiöltä naisnäyttelijä Florence Lawrencen ja käynnisti valtavan mainoskamppajan jossa hänen nimensä paljastettiin. Myöhemmin Lawrencen nimi oli jokaisessa hänen näyttelemänsä elokuvan mainoksessa muiden yläpuolella. Laemmlen suunnitelma onnistui ja Lawrencesta tuli elokuvahistorian ensimmäinen todellinen "supertähti" ja pian "tähtikuume" levisi ympäri maailmaa ja aiheutti palkkioissa huimat nousut ja erot niiden välillä. Kun vuonna 1912 esim. tanskalainen Asta Nielsen ansaitsi vuodessa yli 80 tuhatta dollaria niin Lawrence sai 13 000 dollarin tuloja.

Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä teatterielokuva oli vakiinnuttanut asemansa teollistuneissa maissa todellisena suuren yleisön viihdelajina. Mykkyys saattoi jopa edistää sen leviämistä yli kielirajojen. Kaupallinen elokuva oli alussa lähes poikkeuksetta mustavalkoista mykkäelokuvaa, vaikkakin paljon kokeiluja tehtiin niin äänellä kuin värilläkin. Taiteellisesti kunnianhimoisimmat mykkätuotannot tehtiin toisaalta Saksassa (ekspressionistinen suuntaus) ja toisaalta nuoressa neuvostovaltiossa ennen stalinin totalitaristisen hallinnon ja kulttuuribyrokratian vakiintumista. Neuvostoelokuvan tekijät ja teoreetikot kehittelivät etenkin leikkausta, montaasia.

Kuvakaappaus Georges Mélièsin elokuvasta Matka kuuhun (Le Voyage dans la Lune) (1902)

Äänielokuva löi itsensä läpi 1920-luvun loppupuolella, The Jazz Singer (1927) oli ensimmäinen pitkä puhuttu elokuva (vaikkakaan ei ensimmäinen äänielokuva).[3] Kun äänielokuva yleistyi, monet mykkäkaudella menestyneet elokuvatähdet joutuivat aloittamaan uransa uudestaan. Esimerkiksi Buster Keatonille ja muille mykkäkoomikoille ei ollut enää paljon kysyntää, vaan yleisö kaipasi Groucho Marxin ja Mae Westin kaltaisten koomikoiden jatkuvaa vitsailua. Suoranaista riehaantumista dialogin mahdollisuudesta ilmensivät puheeseen perustuvat Hollywoodin slapstick- ja screwball-komediat. Aluksi ääni toteutettiin optisella ääniraidalla, jonka kamera tallensi suoraan filmille kuvan tavoin. Tämän tekniikan äänenlaatua pidetään kuitenkin yleisesti heikkona, ja niinpä magneettisen äänentallennuksen keksimisen myötä ääni tallennettiin myöhemmin nauhalle, joka siirrettiin esityskopion perforoidulle magneettiääniraidalle. Nykyään digitaalinen äänitekniikka on elokuvien äänityksessä normaalia.

Toisen maailmansodan aikana elokuva alistettiin paljolti propagandatarkoituksiin tai joka tapauksessa auttamaan sotaponnisteluissa. Italiassa alkoi jo ennen aseiden vaikenemista neorealistinen liike ohjaajinaan sellaiset nimet kuin Roberto Rossellini ja Vittorio de Sica. Neorealismille oli tunnusomaista dokumentaarisuuden yhdistäminen sosiaaliseen paatokseen sekä amatöörinäyttelijöiden käyttäminen.[4]

Värifilmi yleistyi pitkien elokuvien tuotannossa 1940-luvun loppupuolella, jolloin käytettiin pääasiassa Technicolor-järjestelmää. Technicolor jakoi kuvan kolmeksi eri värikomponentiksi (punainen, vihreä ja sininen), jotka tallennettiin omille mustavalkofilmeille. Tällä tekniikalla pystyttiin tuottamaan hyvinkin realistiset, joskin nykystandardeilla kovin kylläiset värit. Myöhemmin keksittiin komposiittivärifilmi, joka sisälsi kaikki värikomponentit samalla filmillä, joskin Technicoloria käytettiin elokuvan jälkituotannossa vielä 1970-luvun loppupuolella.

Sekä ääni että väri olivat merkittäviä keksintöjä elokuvalle, mutta niiden vaikutus ei ollut vain tekninen. Värielokuvan ilmestyessä mustavalkoiselle elokuvalle tyypillinen dramaattinen valaistus lähes katosi. Jyrkkäkontrastisesta mustavalkokuvasta tuli tunnetuksi etenkin sodanjälkeinen amerikkalainen film noir -elokuva. Kokonaan mustavalkofilmi ei kuitenkaan hävinnyt, vaan esimerkiksi Steven Spielberg ja Jim Jarmusch ovat tehneet pitkiä mustavalkoelokuvia, ja Suomessa mustavalkofilmiä ovat käyttäneet niinkin erilaiset elokuvantekijät kuin Aki Kaurismäki ja Spede Pasanen, edellinen taiteellisin ja jälkimmäinen taloudellisin perustein.

1950-luku oli television yleistymisen aikaa, ja elokuvateollisuus sai varteenotettavan kilpailijan. Hollywood vastasi haasteeseen tuomalla vuosikymmenen vaihteessa teattereihin spektaakkelielokuvia (esimerkiksi Ben-Hur ja Spartacus), joissa tähtinäyttelijöiden lisäksi houkuttimena oli uusi laajakuvatekniikka. Näistä merkittävimmiksi nousivat anamorfinen CinemaScope, Vistavision ja pioneerina tärkeä, mutta kömpelö Cinerama. Mittavimmat elokuvat saatettiin kuvata jopa tavallista leveämmälle 65 millimetrin filmille. Myöhemmin kehitettiin äärimmäisen suurta negatiivikuva-alaa hyödyntävä IMAX-formaatti, joka on tosin pysynyt lähinnä dokumenttielokuvia tarjoavana erikoisformaattina.

Myös elokuvatekniikan keveneminen auttoi elokuvaa taiteellisesti. 1950-luvun lopussa ammattimaiset elokuvakamerat olivat jo niin pieniä, että niillä pystyi kuvaamaan helposti käsivaralla lähes missä vain. Tämä kehitys innosti ranskalaisen uuden aallon elokuvaohjaajia, joiden merkitys esimerkiksi amerikkalaiselle elokuvalle on valtava. 1960-luvulla elokuvafilmin laadusta alkoi tulla herkempi, mikä mahdollisti kuvaamisen yöllä ja päivällä ilman erillistä valaistusta, ja se edesauttoi ranskalaisen uuden aallon tyyppistä, spontaania elokuvaa.

Viimeisin elokuvatekniikan mullistus on digitaalisuus. Digitaalinen kuvaus, editointi ja äänen taltiointi yleistyivät nopeasti 1990-luvun aikana, ja niistä on tullut varsinkin amatöörielokuvaajien keskuudessa suosittuja tekniikan suhteellisen halpuuden takia. Erityisesti digitaalisuus on auttanut dokumentaristeja, ja voidaankin sanoa, että 2000-luvulla dokumenttielokuva on jopa kokenut todellisen renessanssin.kenen mukaan?

Elokuvien tyylilajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyypillisiä piirteitä toimintaelokuville ovat räjähdykset, aseet, väkivalta ja takaa-ajot. Kuvassa Bruce Willis, Justin Long ja Len Wiseman keskustelevat tulevasta kohtauksesta, toimintaelokuvassa Die Hard 4.0.
Kuvakaappaus draamaelokuvasta Jerry Maguire – elämä on peliä.
Kuvakaappaus komediaelokuvasta Austin Powers – kumma jätkä.

Toimintaelokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Toimintaelokuva

Toimintaelokuva on usein hyvin näyttävä ja tapahtumarikas elokuva, jossa päähenkilö, joka usein on myös elokuvan sankari, käy läpi hyvin vaativia ja vaarallisia tilanteita. Selvitäkseen tilanteista sankarin on oltava kekseliäämpi, voimakkaampi, rohkeampi ja muutenkin lähes yliluonnollinen ominaisuuksiltaan.

Toimintaelokuvissa hyvä ja paha on selkeästi eroteltu ja katsojan pääteltäväksi jätetään hyvin vähän asioita. Vitsit, nokkeluudet ja niin sanotut "onelinerit" ovat tyypillistä dialogisisältöä toimintaelokuvissa. Takaa-ajot, räjähdykset, väkivaltaiset tappelut, isot aseet ja näyttävät ulkoiset tunnukset kuten autot ja vaatteet kuuluvat myös olennaisesti toimintaelokuvakulttuuriin. Tosin selkeitä poikkeuksia tästäkin on olemassa, hyvänä esimerkkinä Die Hard -tetralogia.

Toimintaelokuvien tapahtumat voivat sijoittua melkein mihin tahansa ympäristöön tai aikaan. Pääasia on, että on olemassa jokin hyvin paha voima, jota sankarin on lähdettävä usein hyvin väkivaltaisesti nujertamaan.

Draamaelokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Draama on komedian ohella elokuvan vanhin genre. Yleisesti draamaelokuvat sisältävät realistisen juonen. Draamaelokuvien aiheet keskittyvät rakkauteen ja tunteisiin, alkoholismiin, huumekauppaan, köyhyyteen, tai rikollisuuteen.[5] Draamaelokuville on myös alagenrejä, kuten romanttinen draama, rikosdraama, historiallinen draama ja elämäkerrallinen draama.

Komediaelokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Komediaelokuva

Komediaelokuvien perimmäinen tavoite on saada katsoja tuntemaan huvittuneisuutta, iloa ja kenties nauramaan.

Komedia on draaman ohella elokuvan vanhin genre ja ollut mukana mykkäelokuvien ajoista asti. Alun perin elokuvien huumori oli liikuntapitoisempaa, ja huumoria luotiin liioitellusti esimerkiksi kaatumisilla ja potkuilla, jotka saatiin elokuvissa näyttämään hauskoilta. Kun äänielokuva yleistyi, siirrettiin elokuviin myös humoristista puhetta sekä alettiin keksiä yhä modernimpia vitsejä ja huumorin muotoja itseironiaan, mustaan huumoriin ja camp-huumoriin asti. Syntyivät myös niin kutsutut parodiaelokuvat, joissa pilkattiin muita kuuluisia, yleensä vakavasti tehtyjä elokuvia esimerkiksi asettamalla jokin alkuperäisteoksen kuuluisa kohtaus toisenlaiseen tilanteeseen tai viemällä sitä pidemmälle kuin alkuperäinen teos.

Kauhuelokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kauhuelokuva

Kauhuelokuvien päätarkoituksena on herättää katsojassa erilaisia tunnetiloja, kuten pelkoa ja kauhua. Kauhuelokuville tyypillisiä elementtejä ovat erilaiset paranormaalit esiintymät, kuten aaveet. Yleisimpiä ovat vampyyrit, zombit, hirviöt, sarjamurhaajat tai demonit. Usein kauhuelokuvien hahmot ja tarinat ovat peräisin kirjoista, tai ainakin ne ovat inspiroineet käsikirjoittajia/elokuvantekijöitä. Kauhuelokuvia on aina kritisoitu silmittömästä väkivallasta, tai niiden vähäisestä budjetista. Hyvänä esimerkkinä toimivat splatter-elokuvat, joiden päällimmäisenä tarkoituksena on yhdistää huumori, silmitön väkivalta sekä kauhu keskenään. Splatter- sekä Gore tyyppisiä elokuvia voikin pitää eräänlaisena kauhugenren alalajina.

Genrenä kauhuelokuvat ovat lähes yhtä vanha käsite, kuin elokuvat itsessään. Maailman ensimmäisenä kauhuelokuvana pidetäänkin vuonna 1896 valmistunutta Georges Mélièsin ohjaamaa Le Manoir du diable (Pahuuden talo) -elokuvaa. Se oli täysin äänetön ja kesti ainoastaan kaksi minuuttia. Suurin osa ensimmäisistä kauhuelokuvista valmistettiin Saksassa. Uskotaankin, että monet Hollywood-elokuvat ovat saaneet vaikutteita saksalaisista kauhuelokuvista.

Elokuvapalkintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tärkeitä käsitteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bacon, Henry: Seitsemäs taide: Elokuva ja muut taiteet. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 929. Suomen elokuva-arkiston julkaisuja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Suomen elokuva-arkisto, 2005. ISBN 951-746-514-9.
  • Hänninen, Harto: Kinosaurus: Elokuvafriikin vuosisata. Helsingissä: Otava, 1997. ISBN 951-1-13577-5.
  • Nummelin, Juri: Elokuvan lyhyt historia. Helsingissä: BTJ, 2009. ISBN 978-951-692-720-9.
  • Nummelin, Juri: Valkoinen hehku: Johdatus elokuvan historiaan. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-164-X.
  • Schneider, Steven Jay (päätoim.): 1001 elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään. (1001 movies you must see before you die, 2003.) Suomalaisten elokuvien kirjoittaja Pasi Nyyssönen. Suomentajat: Asko Alanen ym. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-34155-1.
  • Von Bagh, Peter: Cinefilia - Filmihulluuden syvempi olemus. (Johnny Kniga keväällä 2013)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Elokuva -sitaatteja.