Runous

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Runo” ohjaa tänne. Runo on myös etunimi.
Philippe-Laurent Roland, Homeros, 1812.

Runous eli lyriikka on kirjallisuuden muoto, jossa kieltä käytetään esteettisesti sen merkityksen ja kieliopillisen oikeellisuuden sijaan tai lisäksi. Se koostuu suullisista tai kirjallisista ilmaisuista, joissa kieltä käytetään eri tavoin kuin proosassa. Eräs runouden alalaji on laululyriikka, jossa runomuotoinen teksti liittyy musiikkiin. Runojen ilmaisu nojaa usein mielikuvitukseen, sana-mielleyhtymiin ja kielen soinnillisiin ominaisuuksiin.

Runous on vanhin kirjallisuuden laji. Se alkoi suullisena sanataiteena, joka siirtyi yhden runonlaulajan muistista toisen muistiin ja saattoi muuttua matkalla hieman. Muistia auttoivat runomitat alku- ja loppusoinnuin sekä rytmisin keinoin. Kirjoitustaidon kehityttyä runoja alettiin merkitä muistiin, ja kirjoitetusta runoudesta kehittyi uutta taidetta. Moderni runous hylkäsi 1900-luvun alussa runomitat, mutta myös mitallinen runous elää.

Kuuluisia runoilijoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomenkielisiä runoilijoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanan runo alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Runoi

Sana runo tulee germaanisista kielistä, joissa sen vastineet ovat tarkoittaneet muun muassa riimukirjoitusta, oppineisuutta ja salaisuutta.

Suomessa sana runo lienee tarkoittanut alun perin kalevalaista runonlaulajaa, mutta uskotaan, että oppineet antoivat sanalle nykyisen merkityksensä. Runoille ei liene ollut tätä ennen suomenkielistä yleisnimeä. Suomalaiset ovat ennen kutsuneet yleensä laulettuja kansanrunojaan muun muassa nimityksillä virsi, laulu, sanat ja sanelu. Kertovaa runoutta on nimitetty myös tarinoiksi, kertomuksiksi, saduiksi ja taruiksi. Taikuuteen käytettyjä runoja on kutsuttu loitsuiksi, ja loitsun ”taikasanat” olivat luotteet.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Grünthal, Satu & Mäkinen, Kirsti (toim.): Mistä ääni meissä tulee? Runoja ja tulkintoja. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19651-7.
  • Hökkä, Tuula (toim.): Oi runous: Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-173-9.
  • Hökkä, Tuula (toim.): Romanttinen moderni: Kirjoituksia runouskäsityksistä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-746-293-X.
  • Kainulainen, Siru & Kesonen, Kaisu & Lummaa, Karoliina (toim.): Lentävä hevonen: Välineitä runoanalyysiin. Tampere: Vastapaino, 2007. ISBN 978-951-768-205-3.
  • Kantola, Janna: Runous plus: Tutkielmia modernismin jälkeisestä runoudesta. Helsinki: Palmenia-kustannus, 2001. ISBN 951-45-9280-8.
  • Katajamäki, Sakari & Pentikäinen, Johanna (toim.): Runosta runoon: Suomalaisen runon yhteyksiä länsimaiseen kirjallisuuteen antiikista nykyaikaan. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-28568-4.
  • Parkko, Tommi: Kirjoita runo! Opas aloittelevalle runoilijalle. Helsinki: Avain, 2011. ISBN 978-951-692-760-5.
  • Parkko, Tommi: Runouden ilmiöitä. Helsinki: Avain, 2012. ISBN 951-692-918-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä kirjallisuuteen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.