Martin Scorsese

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Martin Scorsese
Martin Scorsese vuonna 2007.
Martin Scorsese vuonna 2007.
Syntymäaika 17. marraskuuta 1942 (ikä 73)
Syntymäpaikka Queens, New York, Yhdysvallat
Aktiivisena 1963–
Ammatti elokuvaohjaaja, elokuvatuottaja
Puoliso Laraine Marie Brennan (1965–71)
Julia Cameron (1976–77)
Isabella Rossellini (1979–82)
Barbara De Fina (1985–91)
Helen Morris (1999–)
Tunnetuimmat ohjaukset Taksikuski (1976)
Kuin raivo härkä (1980)
Mafiaveljet (1990)
Casino (1995)
The Departed (2006)
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Palkinnot

Parhaan ohjauksen Oscar
2006 The Departed

Ehdokkuudet

Parhaan ohjauksen Oscar
1981 Kuin raivo härkä
1989 Kristuksen viimeinen kiusaus
1990 Mafiaveljet
2002 Gangs of New York
2004 Lentäjä
2011 Hugo
2013 The Wolf of Wall Street
Parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar
1990 Mafiaveljet
1993 Viattomuuden aika

Martin Scorsese (s. 17. marraskuuta 1942 Queens, New York, Yhdysvallat) on Oscar-palkittu yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja ja -tuottaja.

Scorsese voitti vuoden 2006 parhaan ohjaajan Oscarin elokuvalla The Departed, oltuaan aiemmin ehdokkaana yhteensä seitsemän kertaa. Scorsesen tunnetaan myös muun muassa elokuvista Taksikuski (1976), Kuin raivo härkä (1980) ja Mafiaveljet (1990), joissa kaikissa näyttelee Robert De Niro. Mafiaveljistä Scorsese sai muun muassa parhaan ohjauksen BAFTA-palkinnon. Muita Scorsesen ja De Niron elokuvia ovat Sudenpesä (1973), New York, New York (1977), Koomikkojen kuningas (1983), Cape Fear (1991) ja Casino (1995).

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alusta ensimmäiseen menestyselokuvaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Scorsese valmistui New Yorkin yliopistosta maisteriksi vuonna 1966. Hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Kuka kolkuttaa ovelleni (1967) oli opiskelijatuotanto, joka pääsi rajoitettuun teatterilevitykseen. Se sai joitakin positiivisia arvosteluita, joista huomattavin oli nuoren Roger Ebertin arvostus.[1] Elokuvassa esiintyi myös opiskelija Harvey Keitel, joka tulisi näyttelemään useassa Scorsesen elokuvassa, ja sen leikkasi Thelma Schoonmaker, josta tuli Scorsesen pitkäaikainen yhteistyökumppani.[2]

Scrosese opetti elokuvaa hetken New Yorkin yliopistossa, jossa hänen oppilaitaan olivat muun muassa Oliver Stone ja Jonathan Kaplan. Hän julkaisi vuonna 1970 dokumenttielokuvan Street Scenes, jossa hän kuvasi opiskelijaprotesteja, joissa vastustettiin Yhdysvaltain hyökkäystä Kambodžaan. Tämän jälkeen Scorsese lähti New Yorkista Hollywoodiin.[2] Hän toimi leikkaajana 1970-luvun alussa dokumenttielokuvissa Woodstock – 3 päivää rauhaa, rakkautta, musiikkia, Medicine Ball Caravan ja Elvis kiertueella.[1]

Scorsesen toinen täyspitkä ohjaus oli Vapauden verinen laulu (1972). Leonard Kastlen lopulta ohjaamassa vuoden 1969 elokuvassa Kuherruskuukausimurhaajat Scorsese oli ehtinyt toimia vain viikon ohjaajana ennen potkuja.[1] Hän käytti samaa teknistä henkilökuntaa ensimmäisessä menestyselokuvassaan Sudenpesä (1973) kuin oli käyttänyt Vapauden verisessä laulussa. Sudenpesä oli omaelämäkerrallinen draamaelokuva, jossa Scorsese käytti ensimmäisen kerran useita hänelle tunnusomaisia piirteitä: Elokuvassa oli ulkopuolisia antisankareita, epätavallisia kamera- ja leikkaustekniikoita, uskonnollisen elämän ja gansterielämän välisiä ristiriitoja ja eloisaa populaarimusiikin käyttöä. Sudenpesä oli myös Scorsesen ensimmäinen elokuva Robert De Niron kanssa.[2]

Sudenpesän jälkeen Scorsese matkusti Arizonaan kuvaamaan elokuvaa Alice ei asu enää täällä, jonka hän teki vastatakseen kritiikkiin, jonka mukaan hän ei pystyisi tekemään ”naisten elokuvaa”. Alice ei asu enää täällä menestyi hyvin, ja sen pääosanäyttelijä Ellen Burstyn sai parhaan naispääosan Oscarin. Samana vuonna elokuvan kanssa ilmestyi dokumentti Italianamerican, jossa Scorsese käsitteli vanhempiensa kautta italialaisia maahanmuuttajia ja elämää New Yorkin Little Italyssä.[2]

Taksikuski ja musiikkielokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

New Yorkissa Scorsese aloitti kesällä 1974 työskentelyn elokuvan Taksikuski (1976) parissa. Paul Schraderin käsikirjoitukseen perustunut elokuva tutki väkivallan luonnetta modernissa yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa. Sen pääosassa oli De Niro, joka näytteli ihmisyydestä syrjäytynyttä taksikuskia. Taksikuski sai loistavan vastaanoton, ja se voitti Kultaisen palmun Cannesin elokuvajuhlilla.[2] Elokuva sai myös neljä Oscar-ehdokkuutta, muun muassa parhaasta elokuvasta. Scorsese jäi kuitenkin ilman ohjaajaehdokkuutta.

Kahden menestyselokuvan jälkeen Scorsese ryhtyi työstämään musikaalia. Vuonna 1977 ilmestynyt New York, New York oli Scorsesen ensimmäinen merkittävä elokuva, joka ei saanut ylistävää vastaanottoa. Tämän jälkeen hän jatkoi The Bandin kiitospäivänä 1976 tekemän jäähyväiskeikan dokumenttielokuvan parissa. The Band in Concert – The Last Waltz ilmestyi (1978). Samana vuonna ilmestyi myös erästä tarinankertojaa käsittelevä dokumentti American Boy: A Profile of Steven Prince.[2]

1980-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nyrkkeilydraama Kuin raivo härkä valmistui vuonna 1980. Nyrkkeilijä Jake LaMottan omaelämäkertaan perustunutta elokuvaa oli valmisteltu jo useamman vuoden, kunnes Scorsese aloitti sen työstämisen huhtikuussa 1979. De Niro voitti parhaan miespääosan Oscarin roolistaan LaMottana.[2] Kaikkiaan Kuin raivo härkä voitti kaksi Oscaria ja sai kuusi ehdokkuutta.[3] Sen jälkeen Scorsese ja De Niro tekivät kuuluisuutta käsitelleen satiirin Koomikkojen kuningas (1983).[2]

New York, New York, Kuin raivo härkä ja Koomikkojen kuningas eivät menestyneet elokuvateattereissa, joten Scorsese teki seuraavan elokuvansa Illasta aamuun (1985) itsenäisesti.[1] Se toi hänelle parhaan ohjaajan palkinnon Cannesissa.[4] Scorsese aloitti keväällä 1986 kauan odotetun Suurkaupungin hait -elokuvan jatko-osan kuvaamisen. Suurissa seteleissä (1986) Paul Newman palasi biljardihuijari ”Fast” Eddie Felsonin rooliin ja voitti uransa ensimmäisen Oscar-palkinnon.[2]

Suuret setelit oli Scorsesen ensimmäinen todellinen taloudellinen menestyselokuva, ja sen ansiosta hän pystyi kuvaamaan lopultakin elokuvan Kristuksen viimeinen kiusaus (1988).[2] Scorsese oli yrittänyt tehdä usean vuoden ajan elokuvaa Nikos Kazantzakisin romaanista Viimeinen kiusaus. Aiempi tuotanto oli lakkautettu vuonna 1983. Ilmestyttyään se herätti monissa kristityissä närää Jeesuksen seksuaalisuuden kuvaamisesta.[1]

Coppolan jalanjäljillä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martin Scorsese Venetsian elokuvajuhlilla 1995.

Scorsese teki yhden osion episodielokuvaan New York Stories (1989), jonka muut ohjaajat olivat Woody Allen ja Francis Ford Coppola. Tämän jälkeen Scorsese alkoi työstää elokuvaa Mafiaveljet, joka perustui rikostoimittaja Nicholas Pileggin kirjaan ja käsitteli New Yorkin mafiaa. Se oli Scorsesen ja De Niron ensimmäinen yhteinen elokuva Koommikkojen kuninkaan jälkeen, ja se toi Joe Pescille parhaan miessivuosan Oscarin hurjana mafian palkkamurhaajana.[2]

Kuvatakseen Kristuksen viimeiset kiusaukset Scorsese oli luvannut tehdä Universal Picturesille myös yhden ”kaupallisemman” elokuvan. Scorsese lunasti lupauksensa vuoden 1991 elokuvalla Cape Fear, joka oli uusintaversio J. Lee Thompsonin vuoden 1962 trilleristä Tuomitun kosto. Viattomuuden aika (1993) oli Scorseselta suunnanmouutos; se kertoi New Yorkin yhteiskunnallisista tavoista 1870-luvulla.[2]

Casino (1995) käsitteli mafian nousua ja tuhoa Las Vegasissa 1970-luvulla. Samana vuonna ilmestyi Scorsesen Hollywoodin elokuvanteon kehitystä kuvannut dokumenttielokuva A Personal Journey with Martin Scorsese Through American Movies. Vuonna 1997 valmistunut Kundun käsitteli 14. dalai-laman elämäntarinaa.[2]

Leonardo DiCaprio, Martin Scorsese ja Cameron Diaz Gangs of New Yorkin ensi-illasa 2002.

New Yorkin soraiseen nykyilmapiiriin Scorsese palasi elokuvassaBringing Out the Dead, jonka pääosassa oli Nicolas Cage uupuneena hoitajana. Yhdysvaltain sisällissotaan sijoittunut Gangs of New York (2002) New Yorkin jengeistä oli ollut Scorsesen ajatuksissa jo noin 25 vuoden ajan. Se sai useita Oscar-ehdokkuuksia muttei voittanut yhtään. Elokuvaa oli ollut käsikirjoittamassa Kenneth Lonergan, jonka esikoisohjauksen Väärät ystävät (2000) Scorsese oli tuottanut.[2]

Gangs of New Yorkissa ja Scrosesen seuraavassa elokuvassa Lentäjä (2004) oli pääosissa Leonardo DiCaprio, josta on tullut 2000-luvulla Scorsesen luottonäyttelijä. Lentäjässä DiCpario näytteli monimiljonääri Howard Hughesia, jonka nuoruudenvuosiin elokuva keskittyy. Vuonna 2004 Scorsese teki ääniroolin animaatioelokuvassa Hain tarina.[2]

Viimein Oscar-palkinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Scorsese sai vuonna 2005 ylistäviä kommentteja Bob Dylanista kertovasta, lähes nelituntisesta dokumentista No Direction Home: Bob Dylan (2005). Se käsitteli Dylanin elämää ja taiteellista kehittymistä Britanniassa järjestettyjen historiallisten konserttien kautta. Draamaelokuviin Scorsese palasi seuraavana vuonna elokuvalla The Departed (2006), joka oli hongkongilaisen Mou gaan doun uudelleenfilmatisointi. DiCaprio esitti pääosassa rikosjärjestöön soluttautunutta poliisia, ja Scorsese voitti siitä pitkän uransa ensimmäisen Oscar-palkintonsa.[2]

Scorsese palasi 2008 rockelokuviin, kun hän teki Rolling Stonesin New Yorkin -keikasta dokumentin Shine a Light. DiCaprion ja Scorsesen neljäs yhteistyö oli paranoidinen jännityselokuva Suljettu saari (2010). Scorsese jatkoi 2010-luvulla dokumenttien tekemistä tunnetuista populaarikulttuurin hahmoista. Kirjailija Fran Lebowitzista kertonut elokuva Public Speaking ilmestyi vuonna 2010, henkilökohtainen kunnianosoitus ohjaaja Elia Kazanille, A Letter to Elia samana vuonna ja George Harrison -dokumentti George Harrison – Living in the Material World vuonna 2011.[2]

Scorsesen ensimmäinen 3D-elokuva oli Brian Selznickin lastenkirjasta sovitettu Hugo (2011).[2]Vuonna 2013 Scorsese ohjasi elokuvan The Wolf of Wall Street, joka kertoo yhdysvaltalaisesta pörssimeklarista Jordan Belfortista. Pääosissa ovat muun muassa Leonardo DiCaprio, Jonah Hill ja Jean Dujardin.

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Scorsese on ollut naimisissa viidesti. Hänen ensimmäinen vaimo oli yliopistoaikainen kumppaninsa Laraine Marie Brennan, jonka kanssa hän oli naimisissa 1965–1971. Scorsesen toinen vaimo oli toimittaja Julia Cameron ja kolmas vaimo näyttelijä Isabella Rossellini, joka on Scorsesen suosikkiohjaajiin kuuluvan Roberto Rossellinin tytär. Scorsesen ja Rosselinin liitto kesti 1979–1982. Scorsese meni vuonna 1985 naimisiin tuottaja Barbara De Finan kanssa. He erosivat vuonna 1991. Scrosesen viides vaimo on Helen Morris, jonka kanssa hän meni naimisiin heinäkuussa 1999. Scorsesella on kolme tytärtä, Catherine syntyi ensimmäisestä liitosta Laraine Brennanin kanssa, Domenica liitosta Julia Cameronin kanssa ja kolmas tytär Francesca syntyi marraskuussa 1999.[5]

Tyyli ja merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Scorsese on aikansa tunnetuimpia elokuvantekijöitä, ja hän oli suurelta osin määrittelemässä Yhdysvaltaista modernia elokuvaa 1970- ja 1980-luvuilla.[2] Scrosese on usein ilmaissut rakkautensa klassista Hollywood-elokuvaa.[6] Sen lisäksi häneen ovat vaikuttaneet ranskalaisen elokuvan uusi aalto ja New Yorkin 1960-luvun lopun underground-liike.[2]

Scorsese tuntee syvällisesti elokuvan historiaa ja tukee sekä yhdysvaltalaisen että kansainvälisen elokuvan säilyttämistä.[7] Hän perusti 1990 The Film Foundationin, jonka päämääränä on suojella ja säilöä elokuvan historiaa. Sen alaisuudessa toimiva World Cinema Project on entisöinyt elokuvia yli 18 eri maasta.[8]

Scorsesen tuotannossa keskeisessä asemassa ovat kaksi vastakkaista suuntausta. Toisena suuntauksena ovat rajut hahmotukset, jotka on otettu hänen kotikaupunkinsa New Yorkin nykytodellisuudesta. Toisen suuntauksen muodostavat genre-elokuvat. Näistä molemmissa korostuvat henkilökohtaiset visiot ja tarkkaan suunniteltu leikkaus. Scorsese toimi itsekin uransa alkuvaiheessa leikkaajana, ja hänen opiskelutoverinsa Thelma Schoonmaker on ollut Scorsesen leikkaajana koko tämän uran ajan.[9]

Scorsese on ollut koko uransa ajan kiinnostunut dokumentista ja populaarimusiikista. Hän on tehnyt useita dokumenttielokuvia ja tallentanut tunnettujen muusikoiden keikkoja. Hän on ollut myös näytellyissä elokuvissaan uranurtaja populaarimusiikin käytössä.[7]

Oscar-palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oscar-palkinnot
Vuosi Elokuva Kategoria Voitto/Ehdokkuus
1981 Kuin raivo härkä Ohjaus Ehdokkuus
1989 Kristuksen viimeinen kiusaus Ohjaus Ehdokkuus
1990 Mafiaveljet Ohjaus Ehdokkuus
1990 Mafiaveljet Sovitettu käsikirjoitus Ehdokkuus
1993 Viattomuuden aika Sovitettu käsikirjoitus Ehdokkuus
2002 Gangs of New York Ohjaus Ehdokkuus
2004 Lentäjä Ohjaus Ehdokkuus
2006 The Departed Ohjaus Voitti
2011 Hugo Ohjaus Ehdokkuus

Valikoitu filmografia (ohjaajana)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valikoitu filmografia (näyttelijänä)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Raymond.
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Ankeny.
  3. Raging Bull (1980) - Martin Scorsese - Awards - AllMovie
  4. After Hours (1985) - Martin Scorsese - Awards - AllMovie
  5. Aftab, Kaleem: Martin Scorsese in conversation: Guilt trips of the great director The Independent. 13.12.2013. Viitattu 24.5.2015. (englanniksi)
  6. Armstrong et al, s. 496.
  7. a b Alanen, s. 612.
  8. Mission Statement The Film Foundation. Viitattu 24.5.2015. (englanniksi)
  9. Alanen, s. 611.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Martin Scorsese.