Jake LaMotta

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jake LaMotta
Jake LaMotta signed photo postcard 1952.JPG
Tiedot
Oikea nimi Giacobbe LaMotta
Lempinimi Bronx Bull[1], Raging Bull
Painoluokka keskisarja
raskas keskisarja
raskassarja
Pituus 173 cm
Maa Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
Syntymäaika 10. heinäkuuta 1921 (ikä 95)
Syntymäpaikka Lower East Side, New York
Otteluasento oikea
Ammattilaistilastot
Ottelut 106
Voitot 83
– tyrmäysvoitot 30
Tappiot 19
Ratkaisemattomat 4

Jake LaMotta, oikealta nimeltään Giacobbe LaMotta (s. 10. heinäkuuta 1921 Lower East Side, New York) on yhdysvaltalainen entinen nyrkkeilijä ja keskisarjan maailmanmestari, joka uransa jälkeen kunnostautui myös näyttelijänä ja stand-up -koomikkona. Urallaan hän otteli ammattilaisena 106 ottelua, joissa saavutti 83 voittoa (30 tyrmäyksellä), 19 tappiota ja neljä ratkaisematonta. Vuonna 1980 ilmestyi LaMottan elämästä kertova elokuva Kuin raivo härkä, jossa häntä esitti Robert De Niro.

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

LaMotta syntyi italialaisille vanhemmille Lower East Sidessa 1921 tai 1922.[2][3] Hänen isä oli kotoisin Messinasta, joka muutti Lower East Sideen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Hän työskenteli kaupittelijana Philadelphiassa, jonne heidän perhe oli muuttanut LaMottan ollessa 6–8-vuotias.[2] LaMottan äiti oli amerikanitalialainen, jonka vanhemmat olivat muuttaneet Napolista samaan kaupunkiin, Lower East Sideen, jossa pariskunta tapasi toisensa.[2][4] LaMotta muutti myöhemmin takaisin Lower East Sideen Philadephiasta ja vietti lapsuutensa Rocky Grazianon kanssa tehden pikku varkauksia, ja viettivät aikaa myös Coxsackien esikaupungin koulukodissa.[2] Muutettuaan Bronxiin LaMotta jatkoi rikollisuutta ja varasteli muun muassa 16-vuotiaana hanoja tyhjistä vuokrataloista. Koulussa hän ei menestynyt ja jätti sen kesken 10. luokan aikana. LaMotta yritti myös ryöstää paikallista vedonvälittäjää, mutta sitä vastoin oli lyönyt hänet putkella tajuttomaksi ja varastanut huomaamattaan tyhjän lompakon.[2] LaMotta teki myös varkauksia ystävänsä kanssa, joka työskenteli mafialle.[2]

LaMotta aloitti nyrkkeilyn jo 8-vuotiaana, kun hänen isänsä laittoi hänet ottelemaan muita naapuruston poikia vastaan aikuisten viihdytykseksi. Kerrotaan, että katsojien LaMottan ottelujen jälkeen kehään heittämän kolikot auttoivat perhettä maksamaan kotinsa vuokran.[5]

Nyrkkeilyura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

LaMottan kiinnostus nyrkkeilemiseen lähti Coxsackien koulukodissa, josta päästyään pois hän päätti ryhtyä ammattilaiseksi.[2] LaMotta ryhtyi harjoittelemaan Teasdale Athletic Club salissa nyrkkeilyä ystävänsä Pete Petrellan kanssa.[2] Hän aloitti nyrkkeilemään aluksi amatööriturnauksissa raskaassasarjassa, josta LaMotta ei saanut rahaa. Sittemmin LaMottan suurimmaksi saavutukseksi nousi 1939 New York Journal-Americanin sponsoroiman Diamond Beltin raskaan keskisarjan mestaruus.[6]

Ammattilaiseksi LaMotta ryhtyi vuonna 1941, 19-vuotiaana. 15 ensimmäisestä ammattilaisottelustaan 14 päättyi hänen voittoonsa ja yksi ratkaisemattomaan. Hän voitti muun muassa kokoneemmat vastustajansa Tony Gillon ja Joe Baynesin tuomariäänin, sekä raskaansarjan ottelijan Joe Fredericksin. Ensimmäisen tappionsa LaMotta kärsi tuomarien päätöksellä Jimmy Reevesille 24. syyskuuta 1939. AP-uutistoimisto raportoi yleisön buuanneen päätökselle 20 minuutin ajan.[7]

LaMotta vs Robinson[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2. lokakuuta 1942 New Yorkissa LaMotta kohtasi urallaan ensimmäisen kerran Sugar Ray Robinsonin. 10-eräinen ottelu päättyi Robinsonin voittoon tuomarien ollessa yksimielisiä. Seuraavan vuoden helmikuussa Robinson ja LaMotta kohtasivat kahdesti Detroitissa. Ensimmäisen, 10-eräisen, kohtaamisen LaMotta voitti tuomaripistein 52-47, 57-49 ja 55-45 ja Sugar Ray Robinson sai tyytyä tuolloin 42:ssa ammattilaisottelussaan ensimmäiseen tappioonsa.[8] Ottelun jälkeen The Ring urheilulehden toimittaja Matt Fleischer listasi hänet ranking ykköseksi keskisarjan ottelijoista.[2] Kolme viikkoa myöhemmin käydyn toisen kamppailun Robinson taas voitti tuomariäänin. 23. helmikuuta ja 26. syyskuuta 1945 LaMotta kohtasi jälleen Robinsonin ja hävisi molemmat kohtaamiset tuomarien päätöksellä. Vaikka hän hävisikin Robinsonille, oli hänellä vuosien aikana kiirettä voittaessaan toisensa perään kovempia maailmanluokan nyrkkeilijöitä muiden muassa entinen välisarjan maailmanmestari Fritzie Zivic, jota vastaan käydystä neljästä ottelusta LaMotta voitti kolme, George Kochan, entinen Robinsonin ykköshaastaja Tommy Bell, Bert Lytell, Jose Basora, Bob Satterfield, Holman Williams ja Tony Janiro.[5]

LaMotta vs Fox[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huolimatta LaMottan menestyksekkäistä otteista ja kovatasoisista sijoituksista ranking-listoilla, hän ei meinannut millään päästä ottelemaan maailmanmestaruudesta. LaMotta oli pitkään kieltäytynyt tekemästä yhteistyötä nyrkkeilybisnestä hallineen mafian kanssa. Hän kuitenkin tuskastuneena lupautui lopulta häviämään tahallaan Billy Foxille, jotta pääsi titteliotteluun.[5] Fox oli osana Frank Palermon hallinnoimaa mafiaa, joka oli kyseenalaisesti voittanut urallaan 36 ottelua peräkkäin, kunnes hävisi raskaan keskisarjan mestaruusottelun Gus Lesnevichille.[9] Päivä ennen LaMotta-Fox ottelua vedonlyönnissä Fox oli suosikki kertoimella 11:5 ja tuntia ennen 3:1 Foxille.[10] Tämän jälkeen vedonlyöntivälittäjät eivät suostuneet enää ottamaan vastaan vedonlyöntiä Foxin hyväksi.[10] Se herätti suurta epäilystä NYSACin puhemiehessä Eddie Eaganissa, joka kävi varoittamassa ennen ottelua molempia ottelijoita. LaMotta oli kuitenkin maksanut Palermolle 20 000 dollaria hävitäkseen ottelun.[10] LaMotta hävisi ottelun neljännessä erässä teknisellä tyrmäyksellä. NYSACin johtoporras ei hyväksynyt tapahtumaa ja antoi LaMottalle ottelukiellon.[10]

Paluu ottelukiellosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Foxille hävityn sopuottelun jälkeen LaMotta palasi nyrkkeilykehään 1. kesäkuuta 1948 Ken Striblingiä vastaan. Hän voitti ottelun teknisellä tyrmäyksellä viidennessä erässä. LaMotta voitti myös seuraavat kaksiottelua teknisellä tyrmäyksellä Burl Charitya ja Johnny Colania vastaan. LaMotta otteli vielä kaksi ottelua vuonna 1948, joista molemmat päättyivät tuomariäänin voittoon. Vern Lesteriä vastaan hajaäänin ja Tommy Yaroszia vastaan yksimielisellä päätöksellä.

Vuoden 1949 LaMotta aloitti tappiolla hävittyään Kanadassa käydyn 10-eräisen ottelun Laurent Dauthuillelle tuomariäänin. Myös toinen ottelu oli LaMottalle hieman hankala ranskalaista Robert Villemainia vastaan, jonka hän kuitenkin voitti hajaäänin. Huhtikuussa 1949 LaMotta kohtasi toisen kerran O'Neill Bellin, jonka hän oli voittanut aikaisemmin tyrmäyksellä lähes kolme vuotta sitten. LaMotta voitti myös toisen miesten välisen ottelun tyrmäyksellä neljännessä erässä. Toukokuussa hän kohtasi vielä Joey DeJohnin, jonka LaMotta voitti teknisellä tyrmäyksellä kahdeksannessa erässä.

Keskisarjan mestaruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimein, 16. kesäkuuta vuonna 1949, LaMotta kohtasi maailmanmestaruusottelussa Marcel Cerdanin Briggs Stadiumilla, Detroitissa. Ennen ottelua vedonlyönti oli suosinut Cerdania, mutta lehdistö oli huomauttanut LaMottan otelleen 15 kertaa Detroitissa ja hävinneen vain kerran.[6] Cerdan loukkasi olkapäänsä ensimmäisessä erässä LaMottan lyötyä hänet maihin. Cerdan uskoi kykenevänsä voittaa pääosin yhdellä kädellä.[6] Viisitoistaeräinen mestaruusottelu päättyi kymmenennessä erässä LaMottan voittoon, kun Cerdainin kulmamiehet luovuttivat ottelun. LaMotta julistettiin NBA:n keskisarjan mestariksi.[6] Heidän oli määrä kohdata uudelleen 28. syyskuuta 1949, mutta LaMotta loukkasi olkapäänsä kuusi päivää ennen ottelua. Uusi ajankohta julkistettiin olevan 2. joulukuuta. Cerdan kuoli 27. lokakuuta 1949 Yhdysvaltoihin matkalla olleen lentokoneen pudottua.

26. kesäkuuta 1950 LaMotta sopi Euroopan keskisarjan mestarin Tiberio Mitrin kanssa New Yorkin nyrkkeilykomissio NYSACin keskisarjan mestaruusottelusta. LaMottan oli alun perin määrä puolustaa NBA:n mestaruuttaan Rocky Grazianoa vastaan, joka joutui vetäytymään kuukautta ennen sovittua aikaa murtuneen käden vuoksi.[11] 12. heinäkuuta Madison Square Gardenilla käyty ottelu oli viisitoistaeräinen. LaMotti onnistui puolustamaan ensimmäistä kertaa mestaruuttaan voitettuaan ottelun tuomariäänin.[12]

Toisen kerran LaMotta puolusti mestaruuttaan Laurent Dauthuillea vastaan 13. syyskuuta 1950. LaMotta oli vuotta aiemmin hävinnyt Dauthuille tuomariäänin. LaMotta oli hävitä tälläkin kertaa ollessaan jäljessä tuomarien pisteytyksissä. LaMotta onnistui viimeisen erän lopulla lyömään useilla iskuilla Dauthuillen maihin ottamaan lukua. Tuomari laski Dauthuillen tyrmätyksi 13 sekuntia ennen erän päätöstä.[13] The Ring urheilulehti valitsi sen vuoden nyrkkeilyotteluksi.

Mestaruuden menettäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hänen kolmas haastajansa oli Sugar Ray Robinson. Miesten järjestyksessään kuudes keskinäinen ottelu käytiin Chicagossa ystävänpäivänä 14. helmikuuta 1951. Robinson hallitsi ottelua alusta saakka ja LaMotta otti vastaan huomattavan määrän iskuja pysyen kuitenkin pystyssä. 13. erässä tuomari keskeytti ottelun LaMottan roikkuessa köysissä ja Robinson julistettiin voittajaksi teknisellä tyrmäyksellä.[5] Ottelu muistetaan sittemmin nimellä "St Valentine’s Day Massacre", sillä molemmat ottelijat joutuivat fyysisesti erittäin hankalaan tilaan, etteivät he hädin tuskin pysyneet pystyssä. Lisäksi LaMottan saamat osumat saivat hänen kasvonsa todella verisiksi.[14]

Raskas keskisarja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Menetettyään keskisarjan mestaruutensa LaMotta siirtyi painoluokkaa ylemmäksi. Ensimmäisen ottelunsa hän kävi 27. kesäkuuta 1951 Bob Murphya vastaan, jolle LaMotta hävisi tuomarin teknisellä päätöksellä. LaMottan seuraavat ottelut eivät myös menneet hyvin. Hän hävisi Norman Hayesille hajaäänin ja Gene Hairstonia vastaan käyty ottelu päättyi tasan.

Huhtikuussa 1952 LaMotta kohtasi toistamiseen Norman Hayesin. Tällä kertaa hän voitti tuomariäänin. LaMotta otteli uudelleen myös Gene Hairstonia vastaan tällä kertaa keskisarjassa, jonka hän voitti myös tuomariäänin. Kesäkuussa 1952 LaMotta voitti vielä Bob Murphyn, jolle hän oli hävinnyt aiemmin raskaan keskisarjan avausottelussaan. Voiton myötä LaMotta otteli Danny Nardicoa vastaan raskaan keskisarjan ykköshaastajan paikasta. Voittaja pääsisi ottelemaan Joey Maximia vastaan mestaruudesta. LaMotta hävisi ottelun seitsemännessä erässä tuomarin teknisellä päätöksellä. LaMotta piti ottelun jälkeen välivuoden parantuakseen vammoistaan.

Paluu nyrkkeilyyn[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1953 FBI kutsui LaMottan todistajaksi mafiaryhmiä koskevassa jutussa. Kuulusteluissa LaMotta myös myönsi hävinneensä tahallaan Billy Foxille ja menetti maineensa.

Hän palasi vielä vuonna 1954 kehään ja otteli kolme ottelua. Ensimmäinen niistä Johnny Pretzie vastaan käytiin raskaassasarjassa, jossa LaMotta voitti ottelun teknisellä tyrmäyksellä neljännessä erässä. Toinen ottelu oli LaMottalle tutumpi painoluokka. Keskisarjan ottelu Al McCoyta vastaan päättyi LaMottan tyrmäysvoittoon ensimmäisessä erässä. LaMottan uran viimeiseksi jäänyt ottelu käytiin Miami Beachissä, jossa hän hävisi hajaäänin Billy Kilgorelle ja lopetti uransa.

Nyrkkeilyn jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uransa jälkeen LaMotta esiintyi näyttelijänä teatterissa ja monissa elokuvissa sekä omisti Jake LaMotta's -nimisen yökerhon Floridan Miami Beachillä. Hän julkaisi 1970 muistelmateoksen Raging Bull: My Story, jota käytettiin myöhemmin hänestä kertovan elokuvan tekemisessä.

Näyttelijänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jake LaMotta
Syntymäaika 10. heinäkuuta 1921 (ikä 95)
Syntymäpaikka Lower East Side, New York
Aktiivisena 1953, 1961–1997
Oikea nimi Giacobbe LaMotta
Ammatti nyrkkeilijä
Merkittävät roolit Joe Senken
(The Runaways)
Puoliso Vikki LaMotta (1947–1957)
Denise Baker (2013–)
Aiheesta muualla
IMDb

LaMottan pidettyä välivuotta nyrkkeilystä hän kokeili näyttelemistä ensimmäisen kerran 1953 komediasarjassa Four Star Revue. Sittemmin lopetettuaan nyrkkeilemisen vuonna 1954, LaMotta ryhtyi näyttelemään 1960-luvulla. Hänen ensimmäinen elokuvarooli oli Rebellion in Cuba, jossa LaMotta esitti Juliota. Samana vuonna hän esiintyi sivuroolissa Oscar-palkitussa Suurkaupungin hait urheiludraamassa. Kahden elokuvaroolin jälkeen LaMotta esiintyi Emmy-palkitussa komediasarjassa Auto 54, kuuluuko?. Hän esiintyi sarjassa vuosina 1962–1963. Aluksi häntä ei mainittu jaksojen lopputeksteissä, mutta vuonna 1963 julkaistuissa jaksoissa LaMotta mainittiin. Sarjan jälkeen LaMotta palasi elokuvien pariin. Hänen ensimmäinen päärooli oli elokuvassa The Runaways, joka sijoittui toiseen maailmansotaan. Hän esitti pääosaa yhdessä Peter Savagen kanssa, joka myös ohjasi elokuvan. LaMotta esiintyi vielä 1960-luvun lopulla Herb Stanleyn ohjaamassa kauhuelokuvassa Confessions of a Psycho Cat.

1970-luvulla LaMotta esiintyi vain kolmessa elokuvassa. LaMotta teki jälleen yhteistyötä Peter Savagen kanssa esiinnyttyään hänen ohjaamassaan komediassa Cauliflower Cupids, jossa esiintyi myös entinen nyrkkeilijä Rocky Graziano. LaMottalla oli seuraavaksi hieman pienempi rooli rikoselokuvassa Who Killed Mary Whats'ername?, jossa pääosaa esittivät Red Buttons ja Sylvia Miles. LaMottan viimeinen rooli 1970-luvulla oli Michael Winnerin ohjaama toimintaelokuva Erikoismiehet. Hänellä oli elokuvassa sivurooli, kun pääosissa esiintyivät O. J. Simpson, James Coburn, Sophia Loren ja Eli Wallach.

LaMotta jatkoi elokuvissa myös 1980-luvulla. Hän esiintyi sivuroolissa Sandra Bullockin toimintaelokuvassa Hangmen ja vuotta myöhemmin veljenpoikansa William Lustigin ohjaamassa kauhuelokuvassa Mielipuoli kyttä.

Tilastot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulos Tilasto Vastustaja Ratkaisu Tapahtuma Päivämäärä Erä Aika Huomio
Tappio 83–19–4 Yhdysvaltain lippu Billy Kilgore Päätös (hajaäänin) Auditorium, Miami Beach, Florida 14.4.1954 10
Voitto 83–18–4 Yhdysvaltain lippu Al McCoy Tyrmäys Armory, Charlotte, North Carolina 3.4.1954 1 1:10 Keskisarja
Voitto 82–18–4 Yhdysvaltain lippu Johnny Pretzie Tekninen tyrmäys Coliseum, Coral Gables, Florida 11.3.1954 4 1:42 Raskassarja
Tappio 81–18–4 Yhdysvaltain lippu Danny Nardico Tuomarin tekninen päätös Coliseum, Coral Gables, Florida 31.12.1952 7 Raskaan keskisarjan mestaruuden haastajan paikasta
Voitto 81–17–4 Yhdysvaltain lippu Bob Murphy Päätös (yksimielinen) Olympia Stadium, Detroit, Michigan 11.6.1952 10
Voitto 80–17–4 Yhdysvaltain lippu Gene Hairston Päätös (yksimielinen) Olympia Stadium, Detroit, Michigan 21.5.1952 10 Keskisarja
Voitto 79–17–4 Yhdysvaltain lippu Norman Hayes Päätös (yksimielinen) Olympia Stadium, Detroit, Michigan 9.4.1952 10 LaMottan sadas ottelu
Tasapeli 78–17–4 Yhdysvaltain lippu Gene Hairston Tasapeli Olympia Stadium, Detroit, Michigan 5.3.1952 10
Tappio 78–17–3 Yhdysvaltain lippu Norman Hayes Päätös (hajaäänin) Boston Garden, Boston, Massachusetts 28.1.1952 10
Tappio 78–16–3 Yhdysvaltain lippu Bob Murphy Tuomarin tekninen päätös Yankee Stadium, Bronx, New York 27.6.1951 7 Siirtyi raskaaseen keskisarjaan
Tappio 78–15–3 Yhdysvaltain lippu Sugar Ray Robinson Tekninen tyrmäys Chicago Stadium, Chicago, Illinois 14.2.1951 13 2:04 Menetti NBA:n keskisarjan mestaruuden
Voitto 78–14–3 Ranskan lippu Laurent Dauthuille Tyrmäys Olympia Stadium, Detroit, Michigan 13.9.1950 15 2:47 Puolusti NBA:n keskisarjan mestaruutta
Voitto 77–14–3 Italian lippu Tiberio Mitri Päätös (yksimielinen) Madison Square Garden, New York, New York 12.7.1950 15 Voitti NYSAC keskisarjan mestaruuden, puolusti NBA keskisarjan mestaruutta
Voitto 76–14–3 Yhdysvaltain lippu Joe Taylor Päätös (yksimielinen) State Fair Coliseum, Syracuse, New York 4.5.1950 10
Voitto 75–14–3 Yhdysvaltain lippu Chuck Hunter Tekninen tyrmäys Arena, Cleveland, Ohio 28.3.1950 6 0:59
Voitto 74–14–3 Yhdysvaltain lippu Dick Wagner Tekninen tyrmäys Olympia Stadium, Detroit, Michigan 3.2.1950 9 2:40 Raskas keskisarja
Tappio 73–14–3 Ranskan lippu Robert Villemain Päätös (yksimielinen) Madison Square Garden, New York, New York 9.12.1949 10
Voitto 73–13–3 Ranskan lippu Marcel Cerdan Tuomarin tekninen päätös Briggs Stadium, Detroit, Michigan 16.6.1949 9 Voitti NBA:n keskisarjan mestaruuden
Voitto 72–13–3 Yhdysvaltain lippu Joey DeJohn Tekninen tyrmäys State Fair Coliseum, Syracuse, New York 18.5.1949 8
Voitto 71–13–3 Yhdysvaltain lippu O'Neill Bell Tyrmäys Madison Square Garden, New York, New York 18.4.1949 4
Voitto 70–13–3 Ranskan lippu Robert Villemain Päätös (hajaäänin) Madison Square Garden, New York, New York 25.3.1949 12
Tappio 69–13–3 Ranskan lippu Laurent Dauthuille Päätös (yksimielinen) Forum, Montreal, Quebec 21.2.1949 10
Voitto 69–12–3 Yhdysvaltain lippu Tommy Yarosz Päätös (yksimielinen) Madison Square Garden, New York, New York 3.12.1948 10
Voitto 68–12–3 Yhdysvaltain lippu Vern Lester Päätös (hajaäänin) Eastern Parkway Arena, Brooklyn, New York 18.10.1948 10
Voitto 67–12–3 Yhdysvaltain lippu Johnny Colan Tekninen tyrmäys St. Nicholas Arena, New York, New York 1.10.1948 10 1:32 Raskas keskisarja
Voitto 66–12–3 Yhdysvaltain lippu Burl Charity Tekninen tyrmäys Park Arena, Bronx, New York 7.9.1948 5
Voitto 65–12–3 Yhdysvaltain lippu Ken Stribling Tekninen tyrmäys Griffith Stadium, Washington, District of Columbia 1.6.1948 5 2:46
Tappio 64–12–3 Yhdysvaltain lippu Billy Fox Tekninen tyrmäys Madison Square Garden, New York, New York 14.11.1947 4 Raskas keskisarja, LaMotta myönsi ottelun olleen sovittu.
Tappio 64–11–3 Yhdysvaltain lippu Cecil Hudson Päätös (hajaäänin) Comiskey Park, Chicago, Illinois 3.9.1947 10
Voitto 64–10–3 Yhdysvaltain lippu Tony Janiro Päätös (yksimielinen) Madison Square Garden, New York, New York 6.6.1947 10
Voitto 63–10–3 Yhdysvaltain lippu Tommy Bell Päätös (yksimielinen) Madison Square Garden, New York, New York 14.3.1947 10
Voitto 62–10–3 Viron lippu Anton Raadik Päätös (yksimielinen) Chicago Stadium, Chicago, Illinois 6.12.1946 10
Voitto 61–10–3 Yhdysvaltain lippu O'Neill Bell Tyrmäys Olympia Stadium, Detroit, Michigan 25.10.1946 2
Voitto 60–10–3 Yhdysvaltain lippu Bob Satterfield Tyrmäys Wrigley Field, Chicago, Illinois 12.9.1946 7 1:50 Raskas keskisarja
Voitto 59–10–3 Yhdysvaltain lippu Holman Williams Päätös (yksimielinen) University of Detroit Stadium, Detroit, Michigan 7.8.1946 10
Tasapeli 58–10–3 Yhdysvaltain lippu Jimmy Edgar Tasapeli University of Detroit Stadium, Detroit, Michigan 13.6.1946 10
Voitto 58–10–2 Yhdysvaltain lippu Joe Reddick Päätös (yksimielinen) Arena, Boston, Massachusetts 24.5.1946 10
Voitto 57–10–2 Yhdysvaltain lippu Marcus Lockman Päätös (yksimielinen) Boston Garden, Boston, Massachusetts 29.3.1946 10
Voitto 56–10–2 Yhdysvaltain lippu Tommy Bell Päätös (yksimielinen) Madison Square Garden, New York, New York 11.1.1946 10
Voitto 55–10–2 Yhdysvaltain lippu Charley Parham Tekninen tyrmäys Chicago Stadium, Chicago, Illinois 7.12.1945 6 0:59
Voitto 54–10–2 Yhdysvaltain lippu Walter Woods Tyrmäys Boston Garden, Boston, Massachusetts 23.11.1945 8 1:33
Voitto 53–10–2 Yhdysvaltain lippu Coolidge Miller Tyrmäys Park Arena, Bronx, New York 13.11.1945 3 2:51
Tappio 52–10–2 Yhdysvaltain lippu Sugar Ray Robinson Päätös (hajaäänin) Comiskey Park, Chicago, Illinois 26.9.1945 12
Voitto 52–9–2 Yhdysvaltain lippu George Kochan Tekninen tyrmäys Madison Square Garden, New York, New York 17.9.1945 9 0:54
Voitto 51–9–2 Puerto Ricon lippu Jose Basora Tekninen tyrmäys Madison Square Garden, New York, New York 10.8.1945 9
Voitto 50–9–2 Yhdysvaltain lippu Tommy Bell Päätös (yksimielinen) Madison Square Garden, New York, New York 6.7.1945 10
Voitto 49–9–2 Yhdysvaltain lippu Bert Lytell Päätös (hajaäänin) Boston Garden, Boston, Massachusetts 27.4.1945 10
Voitto 48–9–2 Yhdysvaltain lippu Vic Dellicurti Päätös (yksimielinen) St. Nicholas Arena, New York, New York 20.4.1945 10
Voitto 47–9–2 Yhdysvaltain lippu George Costner Tyrmäys Chicago Stadium, Chicago, Illinois 26.3.1945 6
Voitto 46–9–2 Yhdysvaltain lippu Lou Schwartz Tyrmäys U.S.O. Auditorium, Norfolk, Virginia 19.3.1945 1
Tappio 45–9–2 Yhdysvaltain lippu Sugar Ray Robinson Päätös (yksimielinen) Madison Square Garden, New York, New York 23.2.1945 10
Voitto 45–8–2 Yhdysvaltain lippu George Kochan Tekninen tyrmäys Olympia Stadium, Detroit, Michigan 3.11.1944 9
Voitto 44–8–2 Yhdysvaltain lippu George Kochan Päätös (yksimielinen) Olympia Stadium, Detroit, Michigan 29.9.1944 10
Tappio 43–8–2 Yhdysvaltain lippu Lloyd Marshall Päätös (yksimielinen) Arena, Cleveland, Ohio, USA 21.4.1944 10
Voitto 43–7–2 Yhdysvaltain lippu Lou Woods Päätös (hajaäänin) Chicago Stadium, Chicago, Illinois 31.3.1944 10
Voitto 42–7–2 Yhdysvaltain lippu Coley Welch Päätös (yksimielinen) Boston Garden, Boston, Massachusetts 17.3.1944 10
Voitto 41–7–2 Yhdysvaltain lippu Ossie Harris Päätös (hajaäänin) Olympia Stadium, Detroit, Michigan 25.2.1944 10
Voitto 40–7–2 Yhdysvaltain lippu Ossie Harris Päätös (hajaäänin) Olympia Stadium, Detroit, Michigan 28.1.1944 10
Voitto 39–7–2 Yhdysvaltain lippu Fritzie Zivic Päätös (yksimielinen) Olympia Stadium, Detroit, Michigan 14.1.1944 10
Voitto 38–7–2 Yhdysvaltain lippu Fritzie Zivic Päätös (hajaäänin) Madison Square Garden, New York, New York 12.11.1943 10
Voitto 37–7–2 Yhdysvaltain lippu Johnny Walker Tekninen tyrmäys Convention Hall, Philadelphia, Pennsylvania 11.10.1943 2 0:53
Voitto 36–7–2 Puerto Ricon lippu Jose Basora Päätös (yksimielinen) Olympia Stadium, Detroit, Michigan 17.9.1943 10
Tappio 35–7–2 Yhdysvaltain lippu Fritzie Zivic Päätös (hajaäänin) Forbes Field, Pittsburgh, Pennsylvania 12.7.1943 15
Voitto 35–6–2 Yhdysvaltain lippu Fritzie Zivic Päätös (hajaäänin) Forbes Field, Pittsburgh, Pennsylvania 10.6.1943 10
Voitto 34–6–2 Yhdysvaltain lippu Tony Ferrara Tyrmäys Music Hall Arena, Cincinnati, Ohio 12.5.1943 6
Voitto 33–6–2 Yhdysvaltain lippu Ossie Harris Päätös (yksimielinen) Duquesne Gardens, Pittsburgh, Pennsylvania 30.3.1943 10
Voitto 32–6–2 Yhdysvaltain lippu Jimmy Reeves Tyrmäys Olympia Stadium, Detroit, Michigan 19.3.1943 6
Tappio 31–6–2 Yhdysvaltain lippu Sugar Ray Robinson Päätös (yksimielinen) Olympia Stadium, Detroit, Michigan 26.2.1943 10
Voitto 31–5–2 Yhdysvaltain lippu Sugar Ray Robinson Päätös (yksimielinen) Olympia Stadium, Detroit, Michigan 5.2.1943 10
Voitto 30–5–2 Yhdysvaltain lippu Charley Hayes Tekninen tyrmäys Olympia Stadium, Detroit, Michigan 22.1.1943 6
Voitto 29–5–2 Yhdysvaltain lippu California Jackie Wilson Päätös (pistevoitto) Madison Square Garden, New York, New York 15.1.1943 10
Voitto 28–5–2 Yhdysvaltain lippu Jimmy Edgar Päätös (hajaäänin) Olympia Stadium, Detroit, Michigan 1.1.1943 10
Voitto 27–5–2 Puolan lippu Henry Chmielewski Päätös (yksimielinen) Mechanics Building, Boston, Massachusetts 6.11.1942 10 Raskas keskisarja
Voitto 26–5–2 Yhdysvaltain lippu Bill McDowell Tekninen tyrmäys Broadway Arena, Brooklyn, New York 20.10.1942 5 0:44
Tappio 25–5–2 Yhdysvaltain lippu Sugar Ray Robinson Päätös (yksimielinen) Madison Square Garden, New York, New York 2.10.1942 10
Voitto 25–4–2 Yhdysvaltain lippu Vic Dellicurti Päätös (pistevoitto) New York Coliseum, Bronx, New York 8.9.1942 10
Voitto 24–4–2 Yhdysvaltain lippu Jimmy Edgar Päätös (pistevoitto) Madison Square Garden, New York, New York 28.8.1942 10
Voitto 23–4–2 Yhdysvaltain lippu Lorenzo Strickland Päätös (pistevoitto) New York Coliseum, Bronx, New York 28.7.1942 8
Tappio 22–4–2 Puerto Ricon lippu Jose Basora Päätös (pistevoitto) New York Coliseum, Bronx, New York 16.6.1942 10
Voitto 22–3–2 Yhdysvaltain lippu Vic Dellicurti Päätös (pistevoitto) New York Coliseum, Bronx, New York 2.6.1942 10
Tasapeli 21–3–2 Puerto Ricon lippu Jose Basora Tasapeli New York Coliseum, Bronx, New York 12.5.1942
Voitto 21–3–1 Yhdysvaltain lippu Buddy O'Dell Päätös (pistevoitto) New York Coliseum, Bronx, New York 21.4.1942 10
Voitto 20–3–1 Yhdysvaltain lippu Lou Schwartz Tyrmäys New York Coliseum, Bronx, New York 7.4.1942 9
Voitto 19–3–1 Yhdysvaltain lippu Lorenzo Strickland Päätös (pistevoitto) New York Coliseum, Bronx, New York 18.3.1942 10
Voitto 18–3–1 Yhdysvaltain lippu Frankie Jamison Päätös (pistevoitto) New York Coliseum, Bronx, New York 3.3.1942 8
Voitto 17–3–1 Yhdysvaltain lippu Frankie Jamison Päätös (pistevoitto) New York Coliseum, Bronx, New York 27.1.1942 8
Tappio 16–3–1 Yhdysvaltain lippu Nate Bolden Päätös (hajaäänin) Marigold Gardens, Chicago, Illinois 22.12.1941 10
Voitto 16–2–1 Yhdysvaltain lippu Jimmy Casa Päätös (pistevoitto) Madison Square Garden, New York, New York 14.11.1941 6
Tappio 15–2–1 Yhdysvaltain lippu Jimmy Reeves Päätös (yksimielinen) Arena, Cleveland, Ohio 20.10.1941 10
Voitto 15–1–1 Yhdysvaltain lippu Lorenzo Strickland Päätös (pistevoitto) Westchester County Center, White Plains, New York 7.10.1941 8
Tappio 14–1–1 Yhdysvaltain lippu Jimmy Reeves Päätös (hajaäänin) Arena, Cleveland, Ohio 24.9.1941 10
Voitto 14–0–1 Yhdysvaltain lippu Cliff Koerkle Päätös (pistevoitto) New York Coliseum, Bronx, New York 11.8.1941 6
Tasapeli 13–0–1 Yhdysvaltain lippu Joe Shikula Tasapeli Queensboro Arena, Long Island City, New York 5.8.1941
Voitto 13–0 Yhdysvaltain lippu Joe Baynes Päätös (pistevoitto) Queensboro Arena, Long Island City, New York 15.7.1941 6
Voitto 12–0 Yhdysvaltain lippu Johnny Morris Tyrmäys Starlight Park, Bronx, New York 23.6.1941 3
Voitto 11–0 Yhdysvaltain lippu Lorenzo Strickland Päätös (pistevoitto) Starlight Park, Bronx, New York 16.6.1941 6
Voitto 10–0 Yhdysvaltain lippu Lorenzo Strickland Päätös (pistevoitto) Dexter Park Arena, Woodhaven, Queens, New York 9.6.1941 4
Voitto 9–0 Yhdysvaltain lippu Johnny Morris Päätös (pistevoitto) New York Coliseum, Bronx, New York 27.5.1941 4
Voitto 8–0 Yhdysvaltain lippu Johnny Cihlar Päätös (pistevoitto) Broadway Arena, Brooklyn, New York 20.5.1941 4 Raskas keskisarja
Voitto 7–0 Yhdysvaltain lippu Monroe Crewe Päätös (pistevoitto) Ridgewood Grove, Brooklyn, New York 26.4.1941 4
Voitto 6–0 Yhdysvaltain lippu Lorne McCarthy Päätös (pistevoitto) Westchester County Center, White Plains, New York 22.4.1941 4
Voitto 5–0 Yhdysvaltain lippu Stanley Goicz Päätös (pistevoitto) Westchester County Center, White Plains, New York 15.4.1941 4 Raskas keskisarja
Voitto 4–0 Yhdysvaltain lippu Joe Fredericks Tekninen tyrmäys Westchester County Center, White Plains, New York 8.4.1941 1 1:36 Raskassarja
Voitto 3–0 Yhdysvaltain lippu Johnny Morris Tekninen tyrmäys Westchester County Center, White Plains, New York 1.4.1941 4
Voitto 2–0 Yhdysvaltain lippu Tony Gillo Päätös (pistevoitto) Pyramid Mosque, Bridgeport, Connecticut 14.3.1941 6
Voitto 1–0 Yhdysvaltain lippu Charley Mackley Päätös (pistevoitto) St. Nicholas Arena, New York 3.3.1941 4

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Boxer: Jake LaMotta, Boxrec.com, 29.10.2010
  2. a b c d e f g h i LaMotta, Jake & Carter, Joseph & Savage, Peter: Raging Bull My Story. Prentice Hall, 1970. (englanniksi)
  3. Lähteistä riippuen syntymävuodeksi ilmoitettu enimmäkseen 1921. Muun muassa hänen elämäkerrassa syntymävuodeksi on ilmoitettu 1922.
  4. A Talk With Jake LaMotta thesweetscience.com 15.10.2006 Viitattu 31.3.2016 (englanniksi)
  5. a b c d Jake LaMotta ibhof.com Viitattu 21.3.2016 (englanniksi)
  6. a b c d THROWBACK THURSDAY: JAKE LAMOTTA HALTS MARCEL CERDAN, TAKES HIS BELT 3.7.2014 Viitattu 25.3.2016 (englanniksi)
  7. 100 Most Disputed Decisions in Boxing History esnewsreporting.com 2.11.2012 Viitattu 27.3.2016 (englanniksi)
  8. On This Day: Jake LaMotta ends incredible unbeaten run of Sugar Ray Robinson boxingnewsonline.net 5.2.2016 Viitattu 23.3.2016 (englanniksi)
  9. Billy Fox boxrec.com Viitattu 30.3.2016 (englanniksi)
  10. a b c d Jake LaMotta’s infamous fixed fight against Billy Fox 65 years ago today proboxing-fans.com 14.12.2012 Viitattu 30.3.2016 (englanniksi)
  11. Tiberio Mitri?ro;”"La Tigre di Trieste"?ro;”Italian Middleweight Boxing Champ and Pulchritudinous Bit-Player nypress.com 28.2.2001 Viitattu 25.3.2016 (englanniksi)
  12. Jake LaMotta Defends Title Against Mitri Viitattu 25.3.2016 (englanniksi)
  13. Peretz, Howard G. (1999). It Ain't Over 'Till The Fat Lady Sings: The 100 Greatest Sports Finishes of All Time. New York: Barnes and Nobles Books. s. 28–29. ISBN 0-7607-1707-9.
  14. On This Day: Sugar Ray Robinson wins the St Valentine’s Day Massacre boxingnewsonline.net 14.2.2016 Viitattu 23.3.2016 (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]