Afrikkalainen elokuva

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Afrikkalainen elokuva tarkoittaa filmografisesti ymmärrettynä Afrikan maissa tuotettuja, näitä maita käsitteleviä tai merkittävältä osaltaan näiden maiden kansalaisten tekemiä elokuvia.[1] Joissain yhteyksissä joidenkin Afrikan maiden elokuvaa saatetaan tarkastella esimerkiksi kielellisen tai kulttuurellisen rajauksen mukaan osana laajempaa ryhmää. Esimerkiksi väestöltään Afrikan suurimman kielialueen eli arabiankielisen Afrikan tai pohjoisen Afrikan elokuvaa saatetaan käsitellä esimerkiksi arabialaisen elokuvan käsitteen alla.[2]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siirtomaavallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyttö Karthagosta -lyhytelokuva.
Italian siirtomaa-ajalla vuonna 1937 rakennettu, art deco -tyyliä edustava elokuvateatteri Cinema Impero Eritrean pääkaupungissa Asmarassa.

Afrikan maista vanhin elokuvaperinne on Etelä-Afrikalla, Egyptillä, Algerialla ja Tunisialla. Lumièren veljekset järjestivät esimmäisen elokuvaesityksen jo vuoden 1896 lopulla Aleksandriassa ja Kairossa.[3][4] Myös Algerian Algerissa ja Oranissa järjestettiin esityksiä kinematografilla jo vuonna 1986 ja Tunisian Tunisissa 1897.[5] Esimerkiksi Algeriasta kaupunkimaisemia kuvattiin Lumierin lyhyitä mykkäfilmejä jo 1896. Italialaiset ja ranskalaiset kuvasivat ensimmäisiä lyhyitä mykkäfilmejä myös Egyptissä jo 1890-luvulla. Ensimmäisen egyptiläisen lyhyen dokumenttifilmin kuvasivat aleksandrialaiset valokuvaajat Aziz ja Dorés vuonna 1907 (The Visit of Khedive Abbas Helmi II to the Scientific Institute of the Sidi Abu el Abbas Mosque).[3]

Siirtomaa-ajan aikana Afrikka oli esitetty pääosin länsimaalaisten elokuvantekijöiden silmin. Viidakkoa, villieläimiä ja -ihmisiä, sekä Tarzan ja Jane. Maanosa oli esitetty eksoottisena maana ilman historiaa, saatikka kulttuuria.lähde? Monet länsimaalaisten tekemät elokuvat olivat luonteeltaan räikeän rasistisia.

Varsinaisesti ensimmäisiin afrikkalaisen tekemiin (lyhyt)elokuviin luetaan tunisialaisen Chemama Chiklyn Tyttö Kartagosta (ransk. La Fille de Carthage, 1924).[2] Elokuvan pääosassa esiintyy ohjaajan näyttelijätytär.

1940–1970-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Egyptiläisen elokuvan kulta-aika sijoittui 1940- ja 1960-luvuille;[4] ja 1950-luvulla valtion tukemana maan elokuvateollisuus kohosi joksikin aikaa maailman kolmanneksi suurimmaksi.[6] 2000-luvulla tuotannon kappalemäärällä, katsojaluvulla ja liikevaihdolla mitattuna Nigerian elokuvateollisuus on noussut huomattavaan asemaan Afrikassa.

Ranskalaisissa siirtomaissa afrikkalaisilta oli lailla kielletty omien elokuvien tekeminen. Ensimmäisiä ranskankielisten afrikkalaisten ohjaamia elokuvia tehtiin tästä syystä esimerkiksi Pariisissa. Yhden tunnetuimmista teki beniniläis-senegalilaisen Paulin Doumanou Vieyra johtama afrikkalaisten ohjaajien ryhmä. Elokuvan nimi oli Afrique sur Seine. Elokuva käsitteli afrikkalaisena olemisen vaikeutta 1950-luvun Pariisissa.[7] Yhä useamman afrikkalaisen maan itsenäistyttyä muiden muassa Ousmane Sembène ja Oumarou Ganda näkivätkin elokuvanteon tärkeänä poliittisena välineenä.

Mustan Afrikan elokuva syntyi vuoden 1960-tienoilla. Nigerialaisen Moustapha Alassanen esikoisohjaus Aouré (1962) sai vain vähäistä huomiota. Sen sijaan Ousmane Sembènen lyhytelokuva Borom Sarret (1962/63) ja pitempi La Noire de... (1966; engl. Black Girl) saivat ulkomaalaista tunnustusta osakseen ja raivasivat tilaa afrikkalaiselle elokuvalle. La Noire de... näytti toiveikkaan mustaihoisen afrikkalaisnaisen pettymyksen ja nöyryytyksen, jonka hän kohtasi työskennellessään kotiapulaisena Ranskan aurinkorannikolla.[7] Aiemmin kirjailijana toiminut Sembene oli siirtynyt elokuvantekoon laajemman yleisön toivossa. Häntä luonnehditaan toisinaan mustan Afrikan elokuvan isäksi. Sembenen kotimaa Senegal kehittyi hänen myötään erääksi tärkeäksi afrikkalaisen elokuvan kehdoksi.lähde? 1970-luvun alkuun mennessä oli tuotettu viitisenkymmentä pitkää elokuvaa.

FESPACO:n päärakennus Burkina Fason Ouagadougoussa.

Afrikkalaista elokuvaa ovat pisimpään tuoneet esille Tunisiassa järjestetyt Karthagon elokuvajuhlat (1966–) ja Burkina Fason FESPACO (La Festival Panafricain du Cinéma et de la Télévision de Ouagadougou) vuodesta 1969. FESPACO järjestetään nykyään kahden vuoden välein.

Aivan kuten muualla ”kolmannessa maailmassa” tuotettiin intialaisia tanssielokuvia, egyptiläisiä musikaaleja ja aasialaisia kung fu -elokuvia, Afrikassa on ollut omat Hollywood-klooninsa ja omat yrityksensä tuottaa todellisuuspakoa. Suunnattomat alueet Afrikassa ovat yhä vailla elokuvatettereita, eikä kaikissa nopeasti itsenäistyneissä maissa ollut vielä omaa tuotantoa. 1980-luvulle tultaessa tilanne oli jo aivan toinen.lähde?

1980-luku ja sen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvun alussa voitiin laskea, että mustassa Afrikassa vaikutti noin 250 elokuvantekijää, jotka olivat tehneet muutaman sata elokuvaa. Niistä pitkiä oli viitisenkymmentä, mikä ei ole kovin paljon valtaisan maanosan tuotannoksi.lähde?

Maanosassa tehdystä elokuvasta suuri osa ei ole afrikkalaista lainkaan: sieltä saadaan halpaa työvoimaa, tai sitten ulkomaalaiset tuotannot käyttävät esimerkiksi Zimbabwen tai Kenian halpoja tuotantovalmiuksia. Tilanne on itse asiassa melkein huonontunut elokuvan kannalta. Yhä suurempi määrä Intian, Hollywoodin, Egyptin tai Hongkongin elokuvaa täyttää afrikkalaiset teatterit, eikä niissä pyörivä raha päädy paikallisten elokuvantekijöiden kassaan.lähde?

Afrikkalaisen elokuvan määrällisti suurimmaksi tuottajaksi lasketaan joissain yhteyksissä Nigerian Nollywood, jossa 2000-luvun alussa valmistettiin vuosittain kappalemääräisesti toiseksi eniten elokuvia maailmassa Bollywoodin jälkeen. Sittemmin ainakin Kiinan elokuvatuotanto on ohittanut Nigerian. Nigerialaisen elokuvien tuotantomäärät eivät myöskään ole olleet vertailukelpoisia, sillä Nigeriassa pitkiksi elokuviksi on luokiltu myös nopealla aikataululla toteutetut videotuotannot, joiden myynti tapahtuu videokopioina kioskeista.lähde?

Afrikkalaisen elokuvan ominaispiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afrikan tuotanto voidaan jakaa viiteen eri suuntaukseen (Boughedir):lähde?

  • Poliittinen eli yhteiskunnan muuttamiseen kannustava elokuva
  • Moralisoiva eli yksilön vastuuta korostava elokuva
  • Elokuvat joiden tekijä puhuu lähinnä itsestään ja itselleen
  • Omaan kulttuuripiiriin sijoittuva elokuva, tekijöinä esimerkiksi kamerunilainen Jean Pierre, burkinafasolainen Idrissa Ouedraogo.
  • Kaupallinen elokuva, tekijöinä esimerkiks ikamerunilainen Daniel Kamwa ja nigerrialainen Ola Balogun.

”Meille afrikkalaisille elokuvan ongelma on yhtä tähdellinen kuin sairaaloiden ja koulujen rakentaminen, tai väestömme ruoka. Tärkeätä on, että meillä on oma elokuvamme: että voimme nähdä, tuntea, ymmärtää itsemme valkokankaan peilin kautta. -Ousmane Sembene (muun muassa Xala 1974)

Pohjoisafrikkalainen elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoisafrikkalainen elokuvatuotanto on suurinta Egyptissä, missä on ollut varteenotettava elokuvateollisuus jo 1930-luvulta alkaen. Maghreb-alueella (Pohjois-Afrikka Egyptistä länteen) suurin tuotantomaa on nykyisin Marokko, joka on ohittanut Algerian tuotantojen määrässä ja laadussa. 2011 keväällä alueella tapahtuneiden vallankumousten vaikutukset elokuva-alaan ovat vielä epäselvät.lähde?

Egypti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Egyptiä kutsutaan Arabian Hollywoodiksi. Maassa tuotettiin pieni määrä mykkäelokuvia vuodesta 1896 alkaen, ja ensimmäisen pitkät mykkäelokuvat tuotettiin vuonna 1927 (Kiss in the Desert, Qublah fel Sahara; ohj. Ibrahim Lama ja sen jälkeen Laila tai Leila, ohj. Wadad Orfi ja Stephan Rosti, tuottaja ja pääosa Aziza Amir).[4] Tuotannot keskittyivät Kairoon, ja äänielokuvan läpimurron jälkeen maassa tuotettiin ainakin 44 pitkää elokuvaa vuosien 1930 ja 1936 välillä. Alaa pyörittivät pienet tuotantoyhtiöt.

Misr-elokuvastudion rakennus Kairossa (1935).

Elokuvan kulta-ajaksi Egyptissä lasketaan 1940-luvun ja 1960-luvun välinen aika.[4] Keskeisessä asemassa oli paikallisen Misr-pankin tukema Misr-studio; kansainvälisiin nimiin lukeutuivat esimerkiksi Omar Sharif ja Faten Hamama.[8] Elokuvat seurasivat pitkälti samaa juonellista kaavaa kuin länsimaiset viihde-elokuvat. Egyptissä vuonna 1952 tapahtunut vallankaappaus ei aluksi vaikuttanut suuresti elokuvateollisuuteen. Vuonna 1958 valmistunut Youssef Chahinen omaperäinen Keskusasema haki oppia niin Hollywoodista kuin italialaisesta neorealismistakin, mutta tuo katsojalleen silti pieniä eloisia arjen yksityiskohtia itämaisen kulttuurin piirteineen Kairon rautatieaseman miljössä. Elokuva sai aluksi moitteita egyptiläisyleisöltään, mutta 1970-luvulla sen mestarillisuus löydettiin.[9]

Vuonna 1961 sosialistihallitus otti haltuunsa elokuva-alan, joka oli vuoteen 1966 mennessä täysin kansallistettu. Kansallistamisen myötä elokuvantekijöiden vapauksia rajoitettiin ja aiheet muuttuivat nationalistisiksi. 1970-1990-luvuilla elokuvan taso laski ja tuotantojen määrä väheni alan ollessa muutaman elokuvamogulin hallussa. Tätä jatkui 1990-luvun loppuun asti, kunnes menestyskomediat nousivat suureen suosioon ja tuotantojen määrä nousi. Komedioiden suosio on ollut suurta tähän päivään asti. Kolmasosa arabiankielisistä elokuvista tuotetaan Egyptissä ja 80 prosenttia lipputuloista menee kotimaisille elokuville.lähde?

Mahgreb-alue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maghreb-alueen maissa elokuvatuotanto on ollut paljon vähäisempää. Kun Egyptissä parhaimmillaan tehtiin sata elokuvaa vuodessa, on esimerkiksi Algeriassa tuotettu 40 vuodessa vain 120 elokuvaa. Elokuvia alettiin tehdä lähinnä maiden itsenäistymisen jälkeen, mutta yhdessäkään maassa ei ole ollut merkittävää elokuvateollisuutta. Myös maiden poliittinen ilmapiiri on vaikuttanut elokuvien tekoon negatiivisesti. Marokossa on kuitenkin kuvattu useita ulkomaisia suurtuotantoja, kuten Mies joka tiesi liikaa (1956 ohj. Alfred Hitchcock), Lawrence of Arabia (1962 ohj. David Lean), The Last Temptation of Christ (1988 ohj. Martin Scorceses) ja Gladiaattori (ohj. Ridley Scott). Paikallisväestö toimi näissä tuotannoissa lähinnä kuitenkin avustajan tehtävissä. Maiden oma elokuvatuotanto on ollut vaihtelevan tasoista.lähde?

Saharan eteläpuoleinen Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saharan eteläpuolisen Afrikan maista suurin elokuvamaa on ehdottomasti Nigeria. Muita merkittäviä elokuvamaita alueella ovat muun muassa Burkina Faso ja Senegal. Molemmissa maissa on valmistettu lukuisia Euroopassa palkintoja keränneitä elokuvia (pääosin ranskalaisella rahoituksella), mutta nämä ulkomailla menestyneet elokuvat ovat varsin huonosti tunnettuja kotimaissaan. Muissa alueen maissa on tuotettu hyvin vähän pitkiä elokuvia. Elokuvateattereissa pyörii lähinnä nigerialaisia ja länsimaisia elokuvia.lähde?

Nigerialainen elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset nigerialaiset elokuvat tehtiin 1960-luvulla, ja televisiotuotannot alkoivat samoihin aikoihin. Televisiotuotannot saivat paljon valtion tukea alkuvuosina, ja 1980-luvun puolivälissä joka osavaltiolla oli oma lähetysasemansa. Laki rajoitti ulkomaisia tv-sisältöjä, joten tuottajat Lagosissa alkoivat televisioida paikallisia, suosittuja teatteriesityksiä. Monista tehtiin jopa videoita, ja pienimuotoinen, mutta varsin epävirallinen elokuvakauppa alkoi kehittyä.lähde?

Igbo-heimon bisnesvainu, etniset siteet ja hallitsevuus Nigerian suurkaupungeissa johtivat videojulkaisuiden leviämiseen ympäri maata. Nollywood lähti kasvamaan räjähdysmäisesti, jättäen ulkomaisen median varjoonsa. Paikalliskielien sijaan elokuvissa alettiin suosia englantia, joka mahdollisti elokuvateollisuuden laajentumisen myös Nigerian rajojen ulkopuolelle.lähde?

Digitaalinen elokuvatuotanto kiihdytti maan elokuvantuotantoa 1990-luvulla, ja 2000-luvun alussa se nousi toiseksi suurimmaksi elokuvateollisuudeksi maailmassa vuosittaisten elokuvaproduktioiden lukumäärän perusteella (ensimmäisellä sijalla Intia, kolmantena Yhdysvallat).lähde?

Ensimmäisiä kansainvälistä huomiota saaneita nigerialaisia elokuvia oli vuonna 2003 Osufia in London. Elokuvan päähahmoa voisi luonnehtia nigerialaisen elokuvan Uuno Turhapuroksi tai Pekka Puupääksi. Suurin osa elokuvista kuvataan muualla kuin studiossa. Useimmiten elokuvat kuvataan lokaatiossa, hotelleissa, kodeissa ja toimistoissa ympäri Nigeriaa. Paikkojen omistajat usein lainaavat tai vuokraavat tilojaan sitä vastaan, että saavat nimensä lopputeksteihin.lähde?

Nigeriassa tuotetaan huikea määrä elokuvia. Useat elokuvat on yksityisyritysten tai bisnesmiesten rahoittamia, mutta suurin raha liikkuu ”suoraan-DVD:lle” markkinoilla. Miltei kaikki Nollywoodin elokuvat tähtäävät elokuvateatterien ulkopuoliseen jakeluun ja tehdään siksi teknisesltä laadultaan länsimaisia elokuvia heikompitasoisesti. Vuonna 2014 keskivertoelokuvan teon arvioitiin maksavan 25 000–70 000 dollaria, se kuvataan viikossa englanniksi ja valmistuu kuukaudessa. Tyypillinen myynti on yli 200 000 kappaletta maanlaajuisesti. Kauppojen hyllylle ilmestyy jopa viisikymmentä uutta elokuvaa joka viikko. Tuotannot nousevat tavallisesti kannattavaksi 2-3 viikkoa julkaisun jälkeen. Nigerian DVD-jakelun keskeisiä kauppaketjuja ja muita jakelupisteitä operoivat markkinoijat hallitsevat elokuvatuotantojen rahoitusta, tuotantoa ja jakelua. Kartellimaiset markkinoijat vaikuttavat keskeisesti siihen, mitä elokuvia tehdään ja myydään. Elokuvateollisuuden parissa arvioidaan työskentelevän yli miljoona ihmistä eli elokuva on Nigerian toiseksi suurin työllistäjä maatalouden jälkeen.[10][11][12] Teollisuudenalan osuus on noin 1,4 prosenttia Nigerian bruttokansantuotteesta (IMF, 2016).[12]

Nigerialainen elokuvateollisuus oli maan hallituksen arvion mukaan 2010-luvun alkupuolella rahallisesti mitattuna maailman toiseksi suurin, arvoltaan jo 3,3 miljardia dollaria, josta osa on peräisin ulkomailla asuvilta nigerialaisilta ja suuri osa elokuvien piraattijakelusta (2014).[13] Maailmanpankin mukaan yhtä laillista kopiota kohden levityksessä oli yhdeksän piraattikopiota. Vuonna 2017 eräs arvioija esitti teollisuudenalan suuruudeksi jo 7 miljaria dollaria.[12]

Ilman piraattikauppaa maan elokuvateollisuuden osuudeksi arvioitiin 600 miljoonaa (2014).[10] Vuonna 2016 nigerialaisia elokuvia arvioitiin tuotettavan noin 2 500 kappaletta (vuonna 2013 lukumäärä oli 1 844[13]), joka oli Intian jälkeen toiseksi eniten maailmassa.[12] Koska elokuvat on kuitenkin tuotantoja videoformaatissa, näitä Nigerian elokuvatuotantoa ei usein pidetä vertailukelpoisena kansainvälisesti (esimerkiksi Unescon UIS-tilasto 2014 feature film -tuotannoista maittain).[14] Vaihtoehtoisia jakelukanavia kuten kaapelitelevisiota tai elokuvien suoratoistopalveluja laajentamalla (kanavina esimerkiksi IROKOtv, Africa Magic, Netflix ja Youtube) sekä kevyillä mobiilisovelluksilla, laajaa diasporassa asuvaa nigerialaisyleisöä tavoitellaan paremmin ja laajaa piratismia toivotaan saatavan rajattua. Elokuvateatterien määrä on lisääntynyt hieman 2000-luvun alusta, mutta 180 miljoonan asukkaan maassa oli silti vuonna 2017 vain 30 elokuvateatteria, joiden niiden arvioitiin edustavan yhä alle 1 % koko toimialan liikevaihdosta (2015).[13][11][15]

Eteläafrikkalainen elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisen Etelä-Afrikan alueen elokuvahistoria sai alkunsa vuonna 1895. Ensimmäinen Edisonin kinetoskooppi avattiin yleisölle 19. huhtikuuta 1895 Henwood’s Arcadessa Johannesburgissa, joka kuului tuolloin buuritasavalta Transvaaliin.[16] Durbanin Lingards Waxworks -salissa pääsi kurkistamaan äänielokuvan maailmaan jo elokuussa 1895, koska kolikkokäyttöisiä uutuuslaitteita esitelleen salin varustuksiin kuului myös yksi kinetofoni.[17] Toukokuussa 1896 amerikkalainen taikuri Carl Hertz aloitti elokuvanäytökset Johannesburgin Empire Palace of Varieties -teatterissa.[16]

Empire-teatterin johtaja Hyman hankki vuonna 1897 elokuvakameran, ja hän mitä ilmeisimmin teki ensimmäiset lyhytfilminsä viimeistään seuraavana vuonna. Ensimmäissä tunnetuissa otoksissa on näkymiä Johannesburgista (raitiovaunusta kuvattuja maisemia). Hän joutui muuttamaan Cape Towniin, ja aloitti elokuvanäytökset siellä. Hän kuvasi brittijoukkojen saapumista Transvaaliin loppuvuonna 1899 ja tapahtumia kaupungissa ja Toisen buurisodan rintamalla vuonna 1900.[18] Sodan seurauksena Transvaal ja Oranjen vapaavaltio alistettiin Britannian alaisuuteen.

Ensimmäisiin eteläafrikkalaisiin fiktioelokuviin luetaan The Great Kimberley Diamond Robbery (1910).[16] Vuonna 1915 Jo useita vuosia aiemmin Yhdysvalloista muuttanut I. W. Schlesinger perusti African Films Productions -tuotantoyhtiön (AFP), joka toi amerikkalaislahjakkuuksia maahan (Lorrimer Johnston & Harold Shaw), tavoitteenaan tuottaa Yhdysvaltoihin ja Britanniaan vientikelpoisia elokuvia. Harold Shaw ohjasi Zulumaan valloituksesta kertovan De Voortrekkers -elokuvan (1916). Elokuvan pääosassa esiintyi ohjaajan vaimo Edna Flugrath.[16][17] Elokuvassa sivistyneet buurit ja britit taistelevat yhdessä barbaarisia laumoja vastaan. Tämän valkoisen nationalismin propagandaklassikon tuottaja Schlesinger oli saanut vaikutteita elokuvaan vuotta aikaisemmin valmistuneelta D. W. Griffithin Kansakunnan synnyltä. Vuosina 1916–1922 AFP teki yhteensä 43 elokuvaa.[17]

Etelä-Afrikassa politiikka on ollut elokuvanteossa vahvasti mukana. Apartheid-aikana toimittiin ikäänkuin valtaosaa väestöstä ei olisi ollut ollenkaan olemassa. Valkoisten filmeissä valkoiset viihdyttivät toisiaan. Erityisen vältetty aihe oli valkoisen miehen kiinnostus värilliseen naiseen, joka näkyi elokuvissa lähinnä palvelijana ja liberaalimmalla 1950-luvulla myös viihdyttäjänä.lähde?

Vuonna 1976 Etelä-Afrikassa oli ensimmäiset tv-lähetykset. Suurin osa elokuvatekijöistä siirtyi nopeasti tv-tuotantoihin. SABC:sta tuli tv-tuotannon napa. Etelä-Afrikassa pyrittiin 1980-luvulla levittämään elokuvaa myös ulkomaille ja siksi elokuvien vientiin otettiin verohelpotuksia käyttöön.lähde?

Historiallisen kuva- ja äänimateriaalin etsimisestä onkin nykyään muodostunut tärkeä tapa työstää apartheidin historiaa. Esimerkiksi Sundance –festivaaleilla palkittu Frances Reichin ja Deporah Hoffmanin Long Nights Journey Into Day (2000) käsittelee kiisteltyä totuuskomissiota, joka yrittää etsiä sovitusta apartheidin aikana tehtyihin rikoksiin.lähde?

Kaupallinen ala on nopeimmin kasvava elokuvateollisuuden haara. Länsimaiset tekijät ovat löytäneet hyvien studioiden ja teknisten valmiuksien ohella varsinkin Cape Townin eksotiikan, jota käytetään erityisesti mainostuotannoissa.lähde?

Kansainvälisesti palkituimpien afrikkalaisten elokuvien joukkoon lukeutuu Tsotsi (2005). Se on Johannesburgin slummielämään sijoittuva, nellihenkisen, erityisesti auto- ja taskuvarkauksia tekevän rikollisjoukon johtajan Tsotsin elämästä ja sen muuttumisesta noin viikon aikana kertova elokuva. Se voitti monia kansainvälisiä palkintoja, mukaan luettuna parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin.[19][20]

Keskeisiä afrikkalaisia elokuvajuhlia ja -palkintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afrikkalaisia ohjaajia maittain[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • African Filmmaking North And South of the Sahara, Roy Armes 2006

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Filmography merriam-webster.com. Viitattu 19.4.2019. (englanniksi)
  2. a b Peter von Bagh: ”Arabimaiden elokuva ja Afrikka”, teoksessa Elokuvan historia, 3. täydennetty painos, s. 649-657 ja 658-663. Otava, 2004. ISBN 951-1-19811-4. (suomeksi)
  3. a b Historical Background - Alexandria, Why? II. The Beginnings of the Cinema Industry in Alexandria Alex Cinema, Bibliotheca Alexandrina, bibalex.org. Viitattu 31.8.2018. (englanniksi)
  4. a b c d Rosa Pérez: 10 Things You Didn’t Know About Egyptian Cinema theculturetrip.com. 15.11.2016. Viitattu 31.8.2018. (englanniksi)
  5. Gönül Dönmez-Colin (Editor): ”Indtroduction”, The Cinema of North Africa and the Middle East, s. 3. London, U.K.: Wallflower Press, 2007. ISBN 978-1-905674-10-7. (englanniksi)
  6. A.V.: The rise and fall of Egyptian Arabic The Economist, economist.com. 31.1.2018. Viitattu 31.8.2018. (englanniksi)
  7. a b David Murphy: ”Chapter 3: Francophone West African Cinema 1955–1969: False starts and new beginning”, teoksessa Lizelle Bisschoff & David Murphy (Editors): Africa's Lost Classics. New Histories of African Cinema, s. 50–62. Afrique-sur-Seine -elokuvasta erityisesti alaotsikossa The Birth of Francophone West African Cinema, Take One: Afrique-sur-Seine s. 51-52, Aouré-elokuvasta alaotsikossa The Birth of Francophone African Cinema, Take Two: Aouré s. 53-54 ja ja Borom Sarret -elokuvasta alaotsikossa The Birth of Francophone West African Cinema, Take Three: Borom Sarret yhteydessä s. 54–56. London, U.K.: Legenda, legendabooks.com, 2014. ISBN 978-1-907975-51-6. (englanniksi)
  8. Kieron Monks: After the revolution, Egyptian cinema plots comeback CNN, cnn.com. 6.12.2016. Viitattu 31.8.2018. (englanniksi)
  9. Steven Jay Schneider (päätoim.): ”1950-luku; Keskusasema (1958)”, teoksessa 1001 elokuvaa, s. 356. WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-34155-1. (suomeksi)
  10. a b Erick Oh: Nigeria’s film industry: Nollywood looks to expand globally (pdf) (Executive Briefings on Trade) Oct. 2014. United States International Trade Commission (USITC). Viitattu 31.8.2018. (englanniksi)
  11. a b Alexa Dalby: Nollywood is king but where are the princes? (artikkelissa on 3 sivua) African Business magazine, africanbusinessmagazine.com. 28.1.2014. Viitattu 31.8.2018. (englanniksi)
  12. a b c d Femi Osinubi: The Business of Entertainment. Harnessing growth opportunities in entertainment, media, arts and lifestyle (pdf) Oct. 2017. PricewaterhouseCoopers Limited, pwc.com. Viitattu 31.8.2018. (englanniksi)
  13. a b c Jake Bright: Meet 'Nollywood': The second largest movie industry in the world 2.6.2015. fortune.com. Viitattu 31.8.2018. (englanniksi)
  14. Diversity and the film industry. An analysis of the 2014 UIS Survey on Feature Film Statistics (pdf) 2016. Unesco, unesco.org. Viitattu 18.1.2019. (englanniksi)
  15. Taku Dzimwasha: Media Special Report: Entertainment media comes of age African Business magazine, africanbusinessmagazine.com. 22.11.2017. Viitattu 31.8.2018. (englanniksi)
  16. a b c d The Bioscope Guide to … South Africa The Bioscope, thebioscope.net. 26.2.2012. Viitattu 31.3.2019. (englanniksi)
  17. a b c A History of the South African Film Industry timeline 1895-2003 South African History Online, sahistory.org.za. 20.3.2011, päivitetty 2.11.2015. Viitattu 31.3.2019. (englanniksi)
  18. Stephen Bottomore: Edgar M. Hyman. Theatrical manager, cameraman and showman Who is Who in Victorian cinema, victorian-cinema.net. Viitattu 31.3.2019. (englanniksi)
  19. Tsotsi imdb.com. Viitattu 27.8.2018. (englanniksi)
  20. Philip French: Tsotsi The Guardian, theguardian.com. 19.3.2006. Viitattu 27.8.2018. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Fathy, Sameh: Classic Egyptian Movies. 101 Must-See Films. Cairo, Egypt: The American University of Cairo Press, 2018. ISBN 978-977-416-868-0. (englanniksi)
  • Lizelle Bisschoff & David Murphy (Editors): Africa's Lost Classics. New Histories of African Cinema. London, U.K.: Legenda, legendabooks.com, 2014. ISBN 978-1-907975-51-6. (englanniksi)
  • Gönül Dönmez-Colin (Editor): The Cinema of North Africa and the Middle East. London, U.K.: Wallflower Press, 2007. ISBN 978-1-905674-10-7. (englanniksi)
  • David Murphy & Patrick Williams: Postcolonial African cinema. Manchester: Mancester University Press, 2007. ISBN 978-0-7190-7203-1. (englanniksi)
  • (Re)imagining African independence : Film, Visual Arts and the Fall of the Portuguese Empire. Toim. Maria do Carmo Piçarra ja Teresa Castro. Peter Lang Ltd., 2017. ISBN 978-1-78707-318-0.
  • African Filmmaking : Five Formations. Toim. Kenneth W. Harrow. Michigan State University Press, 2017. ISBN 978-1-61186-245-4.
  • African Cinema and Human Rights. Indiana University Press, 2019. ISBN 9780253039439.
  • Parsons, Neil: Black and White Bioscope : Making Movies in Africa, 1899 to 1925. Bristol : Intellect, 2018. ISBN 9781783209439.
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:African cinema