Ginger Rogers

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ginger Rogers
Ginger Rogers 1940-luvulla
Ginger Rogers 1940-luvulla
Syntymäaika 16. heinäkuuta 1911
Syntymäpaikka Independence, Missouri
Aktiivisena 1925–1987
Kuolinaika 25. huhtikuuta 1995 (83 vuotta)
Kuolinpaikka Rancho Mirage, Kalifornia
Oikea nimi Virginia Katherine McMath
Ammatti laulaja, näyttelijä, tanssija
Merkittävät roolit
Puoliso
Aiheesta muualla
Virallinen sivusto
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas
Palkinnot
Ehdokkuudet

Ginger Rogers (oik. Virginia Katherine McMath; 16. heinäkuuta 1911 Independence, Missouri, Yhdysvallat25. huhtikuuta 1995 Rancho Mirage, Kalifornia, Yhdysvallat) oli Oscar-palkittu yhdysvaltalainen näyttelijä, tanssija ja laulaja.[1] Rogersia pidetään yhtenä Hollywoodin kulta-ajan legendaarisimmista näyttelijöistä, sillä vuonna 1999 Yhdysvaltain elokuvainstituutti valitsi hänet kaikkien aikojen 14. merkittävimmäksi naisnäyttelijäksi.[2]

Rogers aloitti uransa vaudeville- ja Broadway-viihdyttäjänä, jonka jälkeen hän siirtyi Hollywood-elokuviin. Hän tuli kuuluisaksi etenkin musikaaleista Fred Astairen kanssa. Rogers ja Astaire esiintyivät yhdessä lukuisten musikaalielokuvien pääosissa Hollywoodin kulta-ajalla, ja heistä tuli aikansa valovoimaisimpia elokuvapareja.[3] Heitä pidetään yhdysvaltalaisen elokuvan historian legendaarisimpana parina.[4] Rogers näytteli menestyksekkäästi myös draamoissa ja komedioissa. Hänet palkittiin parhaan naispääosan Oscar-palkinnolla draamaelokuvasta Kitty Foyle (1940).[1][4] Pitkän uransa aikana Rogers esiintyi niin elokuvissa, teatterissa, televisiossa kuin radiossakin.

Varhainen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virginia Katherine McMath syntyi Independencen kaupungissa Missourissa 16. heinäkuuta 1911.[5][6] Hän oli vanhempiensa William Eddins McMathin (1880–1925)[7] ja Lela "Lelee" Emogene McMathin (omaa sukua Owens; 1890–1977)[1] ainoa lapsi. Virginian isä oli ammatiltaan sähköinsinööri[8] ja äiti sihteeri, sanomalehden toimittaja ja käsikirjoittaja.[5] Virginian vanhemmat olivat avioituneet 25. joulukuuta vuonna 1908 Utahin Salt Lake Cityssä.[9] He olivat saaneet ensimmäisen lapsensa vuonna 1910, mutta lapsi oli kuollut pian syntymänsä jälkeen.[5] McMathin suku oli kotoisin Skotlannista.[5] Virginialla oli myös irlantilaisia sukujuuria.

Vanhemmat erosivat pian Virginian syntymän jälkeen, ja Virginia muutti äitinsä kanssa asumaan tämän vanhempien, Walter ja Saphrona Owensin, luokse lähelle Kansas Cityä.[8][10] McMathien ero ei ollut helppo huoltajuuskiistan takia, ja William-isä oli kaapannut Virginian kahdesti.[8][10] McMathien avioero myönnettiin vuonna 1915. Virginia asui isovanhempiensa luona äitinsä ollessa kaksi vuotta 1910-luvun lopulla Hollywoodissa käsikirjoittajana.[8] Virginialla ja hänen isoisällään oli läheiset välit. Virginialle tarjottiin ensimmäistä sopimusta mykkäelokuviin jo vuonna 1917 hänen ollessaan vain 6-vuotias. Hänen äitinsä kieltäytyi tarjouksesta, koska ei halunnut päästää tytärtään alalle liian varhaisessa iässä.[8][4] Vuonna 1918 Lela Owensista tuli yksi ensimmäisistä merijalkaväkeen liittyneistä naisista.[9]

Virginian nuorella serkulla oli vaikeuksia lausua tämän nimeä oikein, joten hän lyhensi sen muotoon ”Ginga”.[8][6] Perhe ja ystävät alkoivat kutsua Virginiaa tällä nimellä yhä enemmän, ja myöhemmin teatterimiehet muovasivat sen muotoon "Ginger".[6] Merijalkaväkipalveluksensa jälkeen Lela-äiti avioitui toisen kerran entisen merijalkaväkimiehen John Logan Rogersin (1887–1960)[11] kanssa toukokuussa vuonna 1920 Missourin Libertyssä.[10] Virginia otti isäpuolensa sukunimen omakseen, vaikka Rogers ei ollut Virginiaa laillisesti adoptoinut.[8] 1920-luvun alussa perhe muutti Texasin Fort Worthiin,[8][10] missä Lela työskenteli teatterikriitikkona paikallisessa Fort Worth Record -sanomalehdessä[12] ja John vakuutusyhtiössä.[8] Virginia kävi koulua Fort Worth’s Central High Schoolissa,[1][8] mutta ei koskaan valmistunut. Nuorena Virginia harkitsi opettajan uraa, mutta kiinnostus teatteria kohtaan kasvoi koulun näytelmäprojektien ja äidin työn ansiosta. Odotellessaan työtään tekevää äitiään paikallisessa teatterissa, Virginia alkoi esiintyä lavalla muiden teatterin näyttelijöiden kanssa. Hän osoittautui lahjakkaaksi tanssijaksi.[5][10] Virginia esiintyi ensimmäisen kerran hyväntekeväisyysnäytöksessä, jossa hän oli laulanut ja tanssinut muiden esiintyjien kanssa Fort Worthin Majestic Theatren näyttämöllä ollessaan vasta 10-vuotias.[8]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaudeville ja Broadway[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rogersin ammatillinen viihdeura syntyi eräänä iltana vuonna 1925, kun Fort Worthiin saapunut Eddie Foyn kiertävä vaudeville-ryhmä tarvitsi sijaisen. Rogers oli sijaisena Foyn vaudeville-ryhmässä vähän aikaa,[8] ja esiintyi tänä aikana Fort Worthin lisäksi Dallasissa. Tämän jälkeen Rogers osallistui ja voitti 9. marraskuuta 1925 Charleston-tanssikilpailun, jonka ansiosta hän pääsi puolen vuoden kiertueelle kahden punatukkaisen Charleston-tanssijan kanssa.[8][4][6] He esiintyivät nimellä Ginger and the Redheads.[8][6] Illinoisin Chicagossa punatukkaiset tanssijat liittyivät toiseen vaudeville-ryhmään,[6][10] jolloin Rogers äitinsä kanssa palasi takaisin Fort Worthiin. Fort Worthista Rogers lähti äitinsä kanssa kiertelemään pian ympäri Yhdysvaltoja vaudevillen parissa.[10] Rogers lauloi ja tanssi seuraavat neljä vuotta, jonka aikana hän esiintyi muun muassa Chicagossa, Bostonissa, Los Angelesissa, New Yorkissa ja Saint Louisissa. Lela-äiti toimi tyttärensä agenttina, puvustajana ja esiintymismateriaalien laatijana.

17-vuotias Rogers avioitui viihdetaiteilija Jack Pepperin kanssa vuonna 1929.[13][8] He muodostivat lyhytikäiseksi jääneen vaudeville-kaksikon, joka sai nimekseen Ginger and Pepper.[8][4] Rogersin ja Pepperin avioliitto oli ohi jo kuukausien sisällä,[10] ja Rogers palasi kiertueelle äitinsä kanssa. Rogersin ja Pepperin avioero myönnettiin vasta kaksi vuotta myöhemmin.[13][8] Kun kiertue saapui New Yorkiin vuonna 1929, Rogers jäi kaupunkiin ja alkoi esiintyä radiossa laulajana vaudevillen ohella.[10] Rogers teki Broadwaylla ensiesiintymisensä musikaalissa Top Speed, joka sai ensi-iltansa 25. joulukuuta 1929.[13][5] Näytelmää esitettiin aina maaliskuuhun 1930 asti.[13] Vuonna 1929 Rogersin äiti Lela ja isäpuoli John erosivat yhdeksän aviovuoden jälkeen.[8]

Seuraavaksi Rogers valittiin Girl Crazy -musikaalin tähdeksi kaksi viikkoa Top Speedin ensi-illan jälkeen. Fred Astaire palkattiin auttamaan tanssijoita heidän koreografioissaan.[8] Musikaalikomedia sai ensi-iltansa 14. lokakuuta 1930.[13] Girl Crazy teki 19-vuotiaasta Rogersista tähden yhdessä yössä.[8] Myös hänen vastanäyttelijästään Ethel Mermanista tuli musikaalin ansiosta tähti. Rogers lauloi musikaalissa muun muassa laulut ”(They’re Writing Songs of Love) But Not For Me” ja ”Embraceable You”.[8][6][10] Girl Crazya esitettiin kesäkuuhun 1931 asti.[13]

Varhaiset elokuvaroolit ja läpimurto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rogers elokuvassa The Thirteenth Guest (1932).

Vuonna 1929 Rogers debytoi kolmessa samana vuonna kuvatussa lyhytelokuvassa. Hän allekirjoitti seitsenvuotisen sopimuksen Paramount Picturesin kanssa vuonna 1930,[8] jolloin ilmestyi myös Rogersin ensimmäinen pitkä elokuva Young Man of Manhattan.[8] Romanttisessa musikaalikomediassa Rogers näytteli merkittävässä sivuroolissa, ja hänen repliikistään ”Cigarette me, big boy.” tuli yleinen lausahdus amerikkalaisessa puheessa.[8][6] Hän laulaa elokuvassa laulun ”I’ve Got ’It’ But 'It’ Don’t Do Me No Good”.

Pian Rogers purki sopimuksensa Paramountin kanssa, ja muutti äitinsä kanssa Hollywoodiin. Rogers oli tehnyt Paramountille viisi elokuvaa New Yorkin Queensin Astoriassa sijaitsevilla studioilla. Kun Rogers saapui Kaliforniaan, hän solmi kolme elokuvaa sisältävän sopimuksen Pathé Exchangen kanssa. Rogersin ensimmäinen Hollywood-elokuva oli The Tip-Off (1931).[6] Pathén kanssa tehty sopimus raukesi vuonna 1932,[8] eikä sitä enää uusittu; Rogersin elokuvaura ei ollut ottanut tuulta alleen studiolla. Rogers oli tehnyt studion tyytymättömäksi, koska oli tehnyt vain "unohtuvia" elokuvia. Vuonna 1932 Rogers ryhtyi freelanceriksi ja teki elokuvia muun muassa Warner Brothersille, 20th Century Foxille ja RKO:lle.[4] Rogers valittiin yhdeksi vuoden 1932 WAMPAS Baby Starsista.[8]

Vuonna 1933 Rogers teki läpimurtonsa Anytime Annien roolissa Warner Brothersin musikaalielokuvassa 42:nen katu, joka oli arvostelu- ja yleisömenestys.[4] Rogers laulaa elokuvassa kappaleen "Shuffle Off to Buffalo". 42:nen kadun jälkeen Rogers teki monia elokuvia eri Hollywood-studioille.[8] Kultakalat 1933 oli 42:nen kadun rinnalla suuri arvostelu- ja yleisömenestys. Elokuvassa Roger laulaa kappaleen ”We’re in the Money”.[8]

1933–1939: Rogers ja Astaire[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rogersista tuli maailman tunnetuimpia tähtiä 1930-luvulla Fred Astairen kanssa, jolloin he muodostivat aikansa kuuluisimman elokuvaparin.[3] He tekivät vuosien 1933–1939 aikana yhdeksän yhteistä musikaalielokuvaa.[10] Heidän ensimmäinen yhteiselokuvansa oli Carioca (1933), jota seurasivat musikaalit Continental – hupainen avioero (1934), Roberta (1935), Top Hat (1935), Laivasto tanssii (1936), Hääkarkuri (1936), Saanko luvan? (1937), Ihanaa on elää (1938) ja Tanssin kuningaspari (1939). Mainituista suurin osa oli sekä yleisö- että arvostelumenestyksiä.[10] Rogers ja Astaire mullistivat Hollywood-musikaalin; he esittivät tanssi- ja laulunumerot ennennäkemättömällä tavalla. Ajan suurimmat populaarisäveltäjät sävelsivät heidän elokuvalaulunsa.

Kriitikot Arlene Croce, Hannah Hyam ja John Mueller pitävät Rogersia Astairen parhaimpana tanssiparina. Heidän mukaansa Rogers osasi yhdistää tanssitaitonsa ja luonnonkauneutensa niin draama- kuin komedianäyttelijänäkin. Rogers esitti Astairen kanssa 33 tanssia,[8] joista Croce ja Mueller ovat korostaneet erityisesti ”I’ll Be Hard to Handle” Robertassa, ”I’m Putting all My Eggs in One Basket” Laivasto tanssii -elokuvassa ja ”Pick Yourself Up” Hääkarkurissa. Muita Rogersin ja Astairen klassisia tansseja ovat "Smoke Gets in Your Eyes" Robertassa, ”Cheek to Cheek” Top Hatissa ja ”Let’s Face the Music and Dance” Laivasto tanssii -elokuvassa. Erityistä ylistystä Rogers sai tanssiesityksestään "Waltz in Swing Time" -numerossa elokuvassa Hääkarkuri. "Waltz in Swing Timessa" Rogers tanssi Astairen kanssa, ja esitystä pidetään yleisesti parhaimpana duoesityksenä Astaire-elokuvassa. Yleensä Rogers vältti soolotansseja elokuvissa, kun taas Astaire tanssi ainakin yhden soolon jokaisessa heidän elokuvassaan. Rogers tanssi vain yhden soolon elokuvan Laivasto tanssii tanssinumerossa "Let Yourself Go". Astaire ja hänen yhteistyökumppaninsa Hermes Pan laativat tanssinumeroihin koreografiat. Heidän mukaansa Rogers panosti tansseihin ja ammattitaitoonsa jopa suuren rasituksen alla, vaikka hänellä oli monia muitakin sopimukseensa määrättyjä elokuvahankkeita.

Kun RKO:ta uhkasi konkurssi, studio palkkasi Rogersin ja Astairen elokuvaan Ihanaa on elää (1938), joka ei menestynyt odotetulla tavalla. Heidän seuraavan yhteisen elokuvansa, Tanssin kuningaspari, vakava ja traaginen juoni johti myös huonoon kaupalliseen menestykseen. Rogersin ja Astairen suosio ei ollut hiipunut, vaan huonot lipputulot aiheutti 1930-luvun lama.[8] Musikaalielokuvien budjetit olivat huomattavasti suurempia kuin tavallisiin elokuviin käytetyt, ja ne suurenivat nopeammin kuin ehtivät voittaa tuottoja. Tanssin kuningasparin jälkeen Rogers ja Astaire eivät tehneet yhteistä elokuvaa kymmeneen vuoteen.

1930-luvulla Astairen yhteistyökumppanuuden ohella Rogers teki muita menestyneitä draama- ja komediaelokuvia sekä esiintyi radiossa.[8] Vuonna 1935 Rogers näytteli William Powellin kanssa mysteerikomediaelokuvassa Naamioitu paholainen, ja vuonna 1937 ensi-iltansa saanut Suuri hetki osoitti hänen kykynsä draaman esittäjänä. Rogers oli naispääosissa myös kaupallisesti menestyneissä komediaelokuvissa Hänen salainen vaimonsa (1938), Poikamiesäiti (1939) ja Nainen kaiken takana (1939).[8] Vuonna 1936 Rogers vieraili Washingtonissa presidentti Rooseveltin vuosittaisilla syntymäpäiväjuhlilla.[6]

Vuodet huipulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rogers 1940-luvun taitteessa.

Rogers nautti 1940-luvun alussa elokuvayleisön ja arvostelijoiden suosiota, ja hän oli RKO:n suurin tähti. Vuonna 1940 hänellä oli pääosa Gregory La Cavan ohjaamassa draamaelokuvassa Kapea polku. Elokuvassa hän esittää prostituoidun tytärtä, joka yrittää välttää äitinsä kohtalon. Vuonna 1941 Rogers voitti parhaan naispääosan Oscar-palkinnon roolisuorituksestaan draamaelokuvassa Kitty Foyle (1940),[3][1][8] joka oli suuri arvostelu- ja yleisömenestys sekä Rogersin tunnetuin rooli.[14]

Vuonna 1941 ensi-iltaan tullut komedia Sulhanen joka sormella osoittautui myös menestyselokuvaksi. Siinä Rogers näyttelee naista, joka haluaisi avioitua kolmen eri miehen kanssa. Myös vuonna 1942 ilmestyneet Roxie Hart ja Kadettiheila menestyivät hyvin. Kadettiheila oli ohjaaja Billy Wilderin ensimmäinen ohjaustyö Yhdysvalloissa. Kadettiheilassa Rogersin roolihahmon äitiä näytteli hänen oma äitinsä Lela Rogers.[9] 1940-luvulla Rogers oli Hollywoodin parhaiten palkattu näyttelijä.[8][4][6]

1940-luvulla Rogersin RKO-sopimus umpeutui, ja hänestä tuli freelancer-näyttelijä. Hän teki tänä aikana muille elokuvastudioille suuria menestyselokuvia, joita olivat muun muassa Tender Comrade (1943), Nainen pimeässä (1944), Salatut kahleet (1944) ja Ihmisiä hotellissa (1945). Vuonna 1949 Rogers ja Astaire tekivät yhteisen musikaalielokuvan, Me tanssimme taas, kymmenen vuoden jälkeen. Me tanssimme taas jäi Rogersin ja Astairen viimeiseksi yhteiseksi elokuvaksi. 1940-luvun lopulla Rogersin ura oli huipussaan.

Myöhempi ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rogers, Cary Grant ja Marilyn Monroe elokuvassa Rakas, minä nuorrun (1952).

Rogersin elokuvaura alkoi kääntyä laskuun 1950-luvulla. Kuten monilla muillakin vanhemmilla naisnäyttelijöillä, Rogersilla oli vaikeuksia saada rooleja nuorien tähtien tehdessä tuloaan valkokankaalle. Hän näytteli Ronald Reaganin ja Doris Dayn kanssa film noir -tuotannossa Ku Klux Klaanin merkeissä (1951) ja Cary Grantin ja Marilyn Monroen kanssa komediaelokuvassa Rakas, minä nuorrun (1952), josta Rogers sai Golden Globe -ehdokkuuden.[6][15] Rogersin ja Monroen ensimmäinen yhteinen elokuva oli samana vuonna valmistunut romanttinen komedia Laittomasti naimisissa. Molemmat olivat aikanaan suosittuja ja ovat myöhemmin nousseet Hollywood-klassikoiksi. Kahden menestyselokuvan johdosta Rogers sai kunniaa arvostettuna Hollywoodin vanhemman kaartin näyttelijänä. 1950-luvun puolivälissä Rogers teki roolit myös film noir -elokuviin Hämähäkin verkossa (1954) ja Kuumat paikat (1955). Vuonna 1951 hän oli palannut Broadwaylle kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen komedianäytelmään Love and Let Love, ja sai roolistaan ylistävät arvostelut.[16] Itse näytelmään suhtauduttiin kielteisesti.[16] 1950-luvun puolivälissä Rogers alkoi esiintyä televisiossa.

Vuonna 1957 ilmestyneen Voi miehet, mikä nainen! -elokuvan jälkeen Rogers jätti elokuvan seitsemäksi vuodeksi ja siirtyi televisio- ja teatterityöhön.[8][4] Rogers esiintyi monissa eri näytelmissä ympäri Yhdysvaltoja, kunnes sai Broadwaylta Dolly Gallagher Levin roolin menestyneessä musikaalissa Hello, Dolly!.[6] Rogers näytteli roolia menestyksellisesti vuodet 1965–1968, ja kriitikot ylistivät jälleen hänen suoritustaan.[8][10] Vuonna 1965 Rogers teki viimeiseksi jääneen elokuvansa Harlow – seksityttö. Elokuvaa ei pidetty onnistuneena ja se oli myös kaupallinen floppi.[8][10]

Vuonna 1969 Rogers sai naispääosan suositusta näytelmästä Mame, jota esitettiin Lontoon West Endissa 14:n kuukauden ajan.[17][8][6] Rogersista tuli parhaiten palkattu näyttelijä West Endin historiassa.[8][4] Mamen jälkeen Rogers palasi Yhdysvaltoihin, ja näytteli monissa näytelmissä aina vuoteen 1984 asti. Vuosina 1975–1979 Rogersilla oli oma The Ginger Rogers Show, joka kiersi ympäri Yhdysvaltoja ja kävi ulkomaillakin.[8] Rogersin viimeiseksi teatterityöksi jäi näytelmä Charleyn täti,[6] jota esitettiin Kanadan Edmontonissa.

Rogers teki uransa aikana monia televisioesiintymisiä vuosina 1954–1987. Hän vieraili muun muassa kuudesti What’s My Line? -televisiosarjassa vuosina 1954–1966 ja Lucille Ballin Here's Lucyssa vuonna 1971. Here’s Lucyn jaksossa "Ginger Rogers Comes to Tea" Rogers esittää Charleston-tanssin ensimmäistä kertaa vuosiin. Uransa viimeisinä vuosina hän teki esiintymisiä kolmeen Aaron Spellingin televisiosarjaan: Lemmenlaiva (1979), Glitter (1984) ja Hotel (1987), jonka jaksossa "Hail and Farewell" Rogers teki uransa viimeisen roolin Natalie Trentinä. Vuonna 1972 Texasin Shermanissa sijaitseva Austin College myönsi Rogersille kunniatohtorin arvon.[6]

Näyttelijänuransa ohella Rogers toimi muotiasiantuntijana J. C. Penney Storesille vuodet 1972–1975.[8][6] Hän oli myös yksi vuoden 1973 Miss Universum -kauneuskilpailun tuomareista. Samoihin aikoihin Rogers alkoi esiintyä menestyksellisesti yökerhoissa ympäri maailmaa. Hän hän kävi muun muassa New Yorkissa, Las Vegasissa, Sydneyssä, Buenos Airesissa ja Méxicossä.[6][10] 1970-luvulla Rogers oli myös mukana poliittisessa toiminnassa Washingtonissa.[6] Vuonna 1985 74-vuotias Rogers toteutti pitkäaikaisen toiveensa ohjata, kun hän ohjasi musikaalin Babes in Arms New Yorkin Greenburghissa sijaitsevassa Tarrytownin kylässä.[17][6] Rogers kirjoitti omaelämäkerran Ginger: My Story vuonna 1991,[18] ja hänelle myönnettiin Kennedy Center Honors -taidepalkinto 30. joulukuuta 1992.[19][6][16]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakkauselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ginger Rogers Oscar-palkitussa roolissaan elokuvassa Kitty Foyle (1940)

Ginger Rogers avioitui viidesti, mutta kaikki hänen avioliittonsa päättyivät eroon.[16] 1930-luvulla hän oli lyhyen aikaa kihloissa Howard Hughesin kanssa.[20] Rogers ei saanut koskaan lapsia.[12]

Rogers avioitui ensimmäisen kerran 17-vuotiaana vaudeville-esiintyjä ja tanssipartneri Jack Pepperin (1902–1979) kanssa 29. maaliskuuta 1929.[13][1][10] Rogers kirjoitti omaelämäkerrassaan, että hän oli tuntenut Pepperin lapsuusajoiltaan Jack Culpepperina serkkunsa poikaystävänä Texasissa. He muodostivat lyhytikäiseksi jääneen vaudeville-kaksikon, joka sai nimekseen Ginger and Pepper. Rogersin ja Pepperin avioliitto oli ohi jo kuukausien sisällä, mutta heidän avioeronsa myönnettiin vasta 11. heinäkuuta 1931.[1][13][10]

Rogersin toinen aviomies oli näyttelijä Lew Ayres (1908–1996), jonka kanssa hän avioitui 14. marraskuuta 1934.[1][13] Rogers ja Ayers olivat tavanneet elokuvan Don’t Bet on Love kuvauksissa vuonna 1933. Pari otti asumuseron, ja heidän avioeronsa myönnettiin 20. maaliskuuta 1940.[1]

Vuonna 1943 Rogers avioitui kolmannen aviomiehensä, Jack Briggsin (1920–1998), kanssa 16. tammikuuta.[1][13] Briggs oli ennen toista maailmansotaa ollut aloitteleva Hollywood-näyttelijä, mutta palattuaan sodasta hänellä ei ollut enää minkäänlaista mielenkiintoa näyttelemiseen. Briggs oli kuulunut merijalkaväkeen, ja hän oli Rogersia yhdeksän vuotta nuorempi. Avioliitto kesti kuusi vuotta, ja ero myönnettiin 7. syyskuuta 1949.[1][13]

Rogers avioitui neljännen kerran ranskalaisen näyttelijän Jacques Bergeracin (1927–2014) kanssa, joka oli häntä 16 vuotta nuorempi. Häitä vietettiin 7. helmikuuta 1953.[1][13] Pari oli tavannut Rogersin ollessa matkalla Pariisissa. Bergerac oli työskennellyt Ranskassa asianajajana, mutta hän saapui Rogersin mukana Hollywoodiin ja ryhtyi näyttelijäksi. Heidän nelivuotinen avioliittonsa päättyi eroon 7. heinäkuuta 1957.[1][13]

Rogers avioitui viidennen ja viimeisen kerran ohjaaja-tuottaja William Marshallin (1917–1994) kanssa 16. maaliskuuta 1961.[1][13] Avioliitto kariutui hyvin nopeasti Marshallin alkoholiongelmien vuoksi ja heidän yhteisen tuotantoyhtiönsä romahdettua.[8] Marshall toimi tuottajana elokuvassa The Confession (1964), jossa Rogers näytteli pääosan.[8] He olivat asumuserossa kauan, ja heidän avioeronsa myönnettiin vasta vuonna 1969.[8][6]

Muu yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rogers elokuvan Kultakalat 1933 (1933) trailerissa

Rogers oli äitinsä ainoa lapsi, joten heillä oli hyvin läheiset välit aina Lelan kuolemaan asti. Lela kuoli 86-vuotiaana 25. toukokuuta 1977 Kalifornian Palm Springsissä.[1] Rogersin isä William oli kuollut jo vuonna 1925. Kun Rogers asui isovanhempiensa luona lapsena, hänestä tuli myös hyvin läheinen isoisänsä Walterin kanssa. Rogers osti isoisälleen talon Los Angelesin Sherman Oaksista osoitteesta 5115 Greenbush Avenue vuonna 1939, jotta tämä voisi olla lähempänä tyttärentytärtään.

Rogers oli läheinen ystävä Lucille Ballin ja Bette Davisin kanssa. Ball oli Rogersin kaukainen sukulainen äitinsä puolelta. Rogers, Ball ja Davis olivat Hollywoodin varhaisia feministejä, jotka kannattivat naisohjaajia ja -tuottajia. Rogers ylläpiti ystävyyttä myös serkkuunsa, joka oli seurapiirihenkilö ja kirjailija Phyllis Fraser. Rogers ei ollut elokuvatähti Rita Hayworthin biologinen serkku, kuten yleisesti luullaan. Hayworthin äidin veli Vinton Hayworth avioitui Rogersin äidin sisaren, Jean Owensin, kanssa.lähde?

Rogers ja Astaire pysyivät ystävinä aina Astairen kuolemaan saakka. Rogers ojensi Astairelle Oscar-kunniapalkinnon vuoden 1950 Oscar-gaalassa,[8] ja he toimivat yhdessä esittelijöinä vuoden 1967 Oscar-gaalassa.[8] He saivat raikuvat suosionosoitukset tullessaan lavalle tanssien improvisoiden.[8]

Rogers tunnettiin konservatiivisena republikaanina,lähde? mikä hän oli koko elämänsä ajan. Hän kuului Kristillisen tieteen uskontokuntaan.[1][20] Kristillisen tieteen harjoittajana Rogers ei juonut alkoholia eikä tupakoinut.[16] Vapaa-aikanaan Rogers oli ulkoilmaihminen ja harrasti paljon liikuntaa,[16][10]muun muassa tennistä, golfia, uintia, skeetiä ja kalastusta.[17][10] Rogers harrasti myös kuvanveistoa ja maalaamista.[17][10]

Rogers omisti 4-Rs (Rogers’s Rogue River Ranch) -nimisen tilan, jonka hän oli ostanut vuonna 1940.[20][6] Tila sijaitsee Shady Coven ja Eagle Pointin kaupunkien välissä Oregonissa. Lomaillessaan Rogers asui tilalla äitinsä kanssa.[20] Rogers myi Beverly Hills -talonsa vuonna 1969 ja muutti pysyvästi tilalle.[8][6] Tilan hän myi vuonna 1990, jonka jälkeen hän muutti läheiseen Medfordin kaupunkiin.[20] Rogers piti itseään oregonilaisena; hän oli siirtänyt nimensä Oregonin kirjoihin, jotta voisi äänestää siellä ja maksaa verot sinne.[20]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeisinä vuosinaan Rogers vietti talvet Kalifornian Rancho Miragessa ja kesät Oregonin Medfordissa. Hän esiintyi julkisuudessa vielä eläkkeelläkin,[10][20] kunnes sai aivohalvauksen ja joutui pyörätuoliin osittaisen halvaantumisen seurauksena.[20] Rogers ei kuitenkaan koskaan halvauksen takia käynyt lääkärissä tai mennyt sairaalaan.[20] Hän sai yhteensä kaksi aivohalvausta.[20] Rogersin viimeinen julkinen esiintyminen oli 18. maaliskuuta 1995, kun hän vastaanotti Women’s International Center (WIC) Living Legacy -palkinnon.[17][8][6]

Ginger Rogers kuoli 83-vuotiaana rauhallisesti omassa sängyssään sydämen vajaatoiminnasta seuranneeseen infarktiin aamulla 25. huhtikuuta 1995 Rancho Miragen kodissaan.[1][8][5] Rogersin pitkäaikainen sihteeri Roberta Olden oli hänen vierellään kuolinhetkellä.[12] Olden asui Rogersin luona, ja oli ollut hänen sihteerinään 17 vuotta.[12] Rogers tuhkattiin, ja hänen tuhkansa haudattiin Los Angelesin Chatsworthissa sijaitsevalle Oakwood Memorial Parkin hautausmaalle.[6] Uurna haudattiin hänen äitinsä tuhkien viereen.[8][10]

Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rogers ikuisti käden- ja jalanjälkensä ja kirjoitti nimikirjoituksensa märkään betonilaattaan Grauman’s Chinese Theatren edustalla 5. syyskuuta 1939,[8] ja hän sai elokuvaurastaan ja työstään viihdeteollisuuden hyväksi tähden Hollywoodin Hollywood Walk of Famelle osoitteeseen 6772 Hollywood Boulevard 8. helmikuuta 1960.[1] Rogers nimitettiin Hall of Famous Missouriansiin Missourin Jefferson Cityssä 20. elokuuta 2009.[21]

Vuonna 1926 Rogers oli esiintynyt 18 kuukautta vanhassa The Craterian -teatterissa, joka myöhemmin nimettiin uudelleen Rogersin kunniaksi. Teatteri uudelleennimettiin maaliskuussa 1997 Craterian Ginger Rogers Theateriksi, ja se sijaitsee Oregonin Medfordissa.[20] Asuessaan Oregonissa Rogers oli tukenut taloudellisesti teatteria.[20] Rogersin mukaan on nimetty myös Ginger Rogers Road -katu, joka sijaitsee Rancho Miragessa.

Valikoitu filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Elokuva Rooli
1930 Young Man of Manhattan Puff Randolph
1931 The Tip-Off Baby Face
Valtamerien valloittajat (Suicide Fleet) Sally
1932 The Thirteenth Guest Lela / Marie Morgan
1933 42:nen katu Ann Lowell
Kultakalat 1933 Fay Fortune
Carioca Honey Hale
1934 Sydänten kohdatessa (Change of Heart) Madge Rountree
Continental – hupainen avioero
1935 Roberta
Naamioitu paholainen (Star of Midnight) Donna Mantin
Top Hat Dale Tremont
Kuuluisuus rakastuu (In Person)
1936 Laivasto tanssii Sherry Martin
Hääkarkuri Penelope ”Penny” Carroll
1937 Saanko luvan? Linda Keene
Suuri hetki (Stage Door) Jean Maitland
1938 Hänen salainen vaimonsa (Vivacious Lady) Francey
Ihanaa on elää Amanda Cooper
1939 Tanssin kuningaspari Irene Foote Castle
Poikamiesäiti (Bachelor Mother) Polly Parrish

Vuosi Elokuva Rooli
1940 Kapea polku (Primrose Path) Ellie May Adams
Ystäviäkö vain? (Lucky Partners) Jean Newton
Kitty Foyle Kitty Foyle
1941 Sulhanen joka sormella Janie
1942 Roxie Hart Roxie Hart
Manhattan (Tales of Manhattan) Diane
Kadettiheila (The Major and the Minor) Susan Kathleen Applegate
Paronitar painuu maan alle (Once Upon a Honeymoon)
1944 Nainen pimeässä Liza Elliott
Salatut kahleet (I’ll Be Seeing You) Mary Marshall
1945 Ihmisiä hotellissa (Week-End at the Waldorf) Irene Malvern
1946 Sellaista tapahtuu Pariisissa (Heartbeat) Arlette Lafron
Kruunaamaton kuningatar (Magnificent Doll) Dolly Payne Madison
1947 Kaikkien aikojen morsian (It Had to Be You) Victoria Stafford
1949 Me tanssimme taas Dinah Barkley
1950 Tuomittu rakkaus (Perfect Strangers) Theresa ”Terry” Scott
1952 Laittomasti naimisissa Ramona Gladwyn
Rakas, minä nuorrun rouva Edwina Fulton
1954 Hämähäkin verkossa (Black Widow) Carlotta ”Lottie” Marin
1955 Kuumat paikat (Tight Spot) Sherry Conley

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r Ginger Rogers NNDB. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)
  2. AFI’s 50 GREATEST AMERICAN SCREEN LEGENDS AFI. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)
  3. a b c Ginger Rogers Reel Classics. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)
  4. a b c d e f g h i j Ginger Rogers Allmovie. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)
  5. a b c d e f g Notable American Women: A Biographical Dictionary Completing the Twentieth; by Susan Ware Google. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)
  6. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z Ginger Rogers: The Official Website Ginger Rogers. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)
  7. William Eddins McMath Findagrave. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)
  8. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak al am an ao ap aq ar as at au av aw ax ay az GINGER ROGERS TCM.com. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)
  9. a b c Lela E. Owens Rogers Findagrave. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)
  10. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v Ginger Rogers - Actress and Singer bbc.co.uk. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)
  11. John Logan Rogers Findagrave. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)
  12. a b c d Sophisticated Lady by TOM GLIATTO People. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)
  13. a b c d e f g h i j k l m n Ginger Rogers IBDB.com. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)
  14. Richard Jewel: RKO Film Grosses: 1931-1951, Historical Journal of Film Radio and Television, Vol. 14 Nro 1, s. 55. , 1994. (englanniksi)
  15. Ginger Never Cried Legacy. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)
  16. a b c d e f Ginger Rogers, Who Danced With Astaire and Won an Oscar for Drama, Dies at 83 The New York Times. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)
  17. a b c d e Ginger Rogers WIC. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)
  18. She Changed Partners and Danced The New York Times. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)
  19. Astaire footage withheld from Honors Variety. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)
  20. a b c d e f g h i j k l Ginger Rogers 1911–1995 Findadeath. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)
  21. Hall of Famous Missourians: Ginger Rogers (1911–1995) house.mo.gov.com. Viitattu 1.5.2014. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ginger Rogers.