Feminismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sukupuolten tasa-arvon symboli. Se sisältää miehen ja naisen sukupuoliset symbolit sekä yhtäläisyysmerkin.

Feminismi on aate, joka pyrkii parantamaan naisten yhteiskunnallista asemaa ja muuttamaan sukupuolirooleja merkittävästi.[1] Sen mukaan naisille ja miehille tulee olla samat oikeudet ja mahdollisuudet.[2] Naisliikkeeksi nimitetään naisten oikeuksia ajavaa järjestäytynyttä liikettä, joka tavoittelee naisten syrjinnän lakkauttamista ja naisille täyttä tasa-arvoa kaikissa asioissa. Naisasialiikkeillä on perinteisesti ollut yhteisiä tavoitteita muiden kansalaisoikeusliikkeiden kanssa.

Ensimmäinen suomalainen naisjärjestö perustettiin 1884. Naiset saivat Suomessa äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden vuonna 1906. Feministiliikkeet syntyivät monissa maissa 1960-luvulla.[3]

Naisten tasa-arvo liikkeiden historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maalaus Naisten kaupunki, 1400-luvun alku.
Nälkälakossa olevaa suffragettia pakkoruokitaan.

Naisasialiike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Suffragetti

Varhaisimpia naisasian edistäjiä olivat monet 1700-luvun valistusajattelijat, muun muassa naisten tasa-arvoa, äänioikeutta ja ehdokkuusoikeutta vaatineet Jeremy Bentham (1781), markiisi de Condorcet (1789) ja Mary Wollstonecraft (1792).

Jeremy Bentham[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskeinen utilitaristi ja klassinen liberaali filosofi Jeremy Bentham kirjoitti, että naisten heikompi juridinen asema oli se tekijä, joka inspiroi hänet 11-vuotiaana päättämään ryhtyä reformistin uralle. Bentham kannatti lähes kaikissa asioissa sukupuolten tasa-arvoa ja vaati naisille täyttä äänioikeutta ja oikeutta tulla äänestetyksi sekä vastusti sitä, että naisilta vaadittiin paljon tiukempaa sukupuolimoraalia kuin miehiltä. [4] Bentham joissain kohdin pehmensi vaatimuksiaan sanomalla, että miehet eivät ole vielä valmiita täyteen uudistukseen.

Teoksessaan Introduction to the Principles of Morals and Legistlation (1781) Bentham tuomitsi jyrkästi sen, että monissa maissa evättiin naisilta oikeuksia verukkeena heidän muka kyvyttömämmät mielensä[5]. Bentham antoi monia esimerkkejä kyvykkäistä naishallitsijoista.

Myös Benthamin oppilas ja kummipoika John Stuart Mill oli tunnustettu feministi, ja hänen kirjansa Naisen asema (The Subjection of Women) oli alan merkkiteos.

Markiisi de Condorcet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matemaatikko, klassinen liberaali, filosofi, johtava vallankumouksellinen ja voltairelainen antiklerikaali markiisi de Condorcet oli radikaali ihmisoikeuksien puolustaja, myös naisten tasa-arvon ja orjuuden lakkauttamisen aktivisti, jo 1780-luvulla. Hän vaati naisille äänioikeutta heti vallankumouksen alussa artikkelissaan Journal de la Société de 1789 -lehdessä ja julkaisemalla teoksen De l'admission des femmes au droit de cité ("For the Admission to the Rights of Citizenship For Women") vuonna 1790. [6]

Mary Wollstonecraft[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mainituin alkuajan naisasiafilosofi oli Mary Wollstonecraft teoksellaan A Vindication of the Rights of Woman (1792), jonka perusteella hän on kiistatta feministi. Wollstonecraftin mukaan koulutus ja kasvatus saivat naiset omaksumaan rajoitetut odotukset ja "mieskatseen" saneleman itsekuvan. Teosta pidetään eräänä naisasialiikkeen kulmakivenä.

Naisasialiike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naisasialiikettä pilkkaava pilapiirros Yhdysvalloista vuodelta 1869: sukupuolet kääntävässä kuvassa vaimo lähtee naisajurin viemänä viettämään iltaa, aviomies jää kotiin hoitamaan lasta miespyykkärin seurassa.
Uusi polkupyörämalli vuonna 1885, jota alettiin kutsua turvapolkupyöräksi, antoi myös naisille mahdollisuuden pyöräillä ja kokea liikkumisen vapautta. Kuvassa naisten versio vuodelta 1889.

1800-luvulla kehittyi Euroopassa ja Yhdysvalloissa laaja järjestäytynyt naisasialiike, jonka tarkoituksena oli ajaa naisten täysiä kansalais- ja poliittisia oikeuksia. Naisasialiike edusti liberaalifeminististä ajattelua, ja siihen lasketaan Benthamin, Condorcet'n ja Wollstonecraftin lisäksi mm. Benthamin kummipoika ja oppilas John Stuart Mill sekä Virginia Woolf. Poliittisten oikeuksia lisäksi naisasianaiset ajoivat sitä, että myös nainen voisi opiskella yliopistoissa ilman, että naisten olisi anottava ”vapautusta sukupuolesta”, ja näin päästä valtiollisiin virkoihin, jotka olivat olleet aiemmin vain miehille tarkoitettuja. Liike oli aluksi porvarisnaisten liike, mutta työväenliikkeen syntymisen jälkeen myös työläisnaiset alkoivat järjestäytyä.

Naisasialiike poliittisena liikkeenä syntyi 1800-luvulla. Yhdysvalloissa vuonna 1848 järjestettiin ensimmäinen konferenssi, jossa vaadittiin naisille äänioikeutta.[3] Suomalaisen naisasialiikkeen aloittajia oli nuorsuomalainen kirjailija Minna Canth, joka kirjoissaan arvosteli yhteiskunnan epäkohtia.[3]

Vuonna 1903 Emmeline Pankhurst oli aloittamassa Isossa-Britanniassa suffragettien liikettä. Eräs brittiläinen sanomalehti käytti vuonna 1905 sanaa suffragetti (englannin sanasta suffrage) pilkatakseen naisia, jotka vaativat äänioikeutta. Pian suffragetit alkoivat itsekin käyttää tätä nimeä. Vähitellen suffragettien keinot äänioikeustaisteluissa muuttuivat rajuiksi. He saattoivat muun muassa kahlehtia itsensä julkisiin rakennuksiin ja lakiakin rikottiin. Monet joutuivat vankilaan. Suffragetit ryhtyivät nälkälakkoon 1909 ja heitä pakkoruokittiin nieluun työnnetyn letkun avulla. Toimenpide aiheutti naisille pysyviä vammoja ja pakkoruokinta kiellettiin vuonna 1913. Tunnetuin suffragetin tempaus on brittiläisen Emily Davisonin heittäytyminen vuonna 1913 hevoskilpailuissa kuninkaan hevosen alle. Davison kuoli, mutta teko toi paljon huomiota naisten äänioikeustaistelulle. Kun miehet ensimmäisessä maailmansodassa olivat rintamalla, naiset tekivät töitä. Britannian naiset saivat rajatun äänioikeuden 1918 ja täyden äänioikeuden 1928. Yhdysvalloissa vuonna 1920 annettiin äänioikeus 30 vuotta täyttäneille naisille.[3]

Naisasialiikkeen taistelu huipentui vaatimukseen äänioikeudesta. Uusi-Seelanti myönsi ensimmäisenä maana naisille äänioikeuden vuonna 1893, joskin naisilla oli ollut äänioikeus aikaisemmin Wyomingin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Uudessa Seelannissa naisilla ei kuitenkaan ollut oikeutta asettua ehdolle. Suomessa naiset saivat yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ensimmäisenä Euroopassa vuonna 1906, ja ensimmäiseen vuoden 1907 eduskuntaan valittiin 19 naisedustajaa.

Asetehtaassa työskenteleviä naisia Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikana. Ennen sotia säätyläisnaisten ei ollut sosiaalisesti hyväksyttyä työskennellä kodin ulkopuolella.

Ensimmäisen maailmansodan viimeisinä vuosina ja sen jälkeen naiset saivat äänioikeuden monissa Euroopan maissa. Tämä liittyi toisaalta siihen, että naisille haluttiin antaa tunnustus heidän panoksestaan kansakuntansa hyväksi sodan jälkeen, sekä toisaalta sodassa usein käytettyyn retoriikkaan, jolla pyrittiin oikeuttamaan sotatoimet. Esimerkiksi Woodrow Wilson korosti puheissaan yksilöiden itsemääräämisen tärkeyttä yhteiskunnalle, jolloin äänioikeuden kielto naisilta olisi ollut hankala perustella. Viimeisenä Euroopassa naiset saivat äänioikeuden Sveitsissä 1970-luvulla.

Feminismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Feministiliike syntyi 1960-luvulla Yhdysvalloissa, josta se levisi Eurooppaan. Naiset osoittivat mieltään muun muassa palkkaeroja ja pornografiaa vastaan. Vuonna 1963 Yhdysvalloissa tuli voimaan laki, jonka mukaan samasta työstä tuli maksaa sama palkka niin miehille kuin naisille.[3] Suomessa perustettiin 1966 Yhdistys 9, joka oli 1960-luvulla ainoa naisasiayhdistys, jonka jäsenmäärä kasvoi selvästi. Siinä oli 1960-luvulla enemmän jäseniä kuin muissa naisasiayhdistyksissä yhteensä. Käsitteiden naisasia ja naiskysymys tilalle yhdistys 9 omaksui käsitteen sukupuolirooli ja tavoitteena oli myös miesten roolin muuttaminen. Yhdistys 9:n jäsenistä miesten osuus oli noin 28 %. Yhdistys 9 oli osa 1960-luvun yleistä radikaaliliikettä, ja se leimautui pian vasemmistolaiseksi järjestöksi. Yhdistys 9:n aktivistit siirtyivät 1960-luvun lopulla vaikuttamaan puolueisiin ja sen toiminta lakkasi 1970-luvun alussa.

Ensimmäiset naisten vapautusta ajaneet feministiryhmät muodostettiin Suomessa vuonna 1973. Alun perin vanhan naisasialiikkeen ja feministien välillä oli suuria näkemyseroja siitä, kuinka naisten asiaa tulisi ajaa. Feministit eivät katsoneet vanhojen järjestöjen kuuluvan feministiseen liikkeeseen ja feministien käsityksen mukaan vanhoihin järjestöihin kuului vain vanhoja naisia. Feministien suhtautuminen Yhdistys 9:ään oli myönteisempi, mutta Yhdistys 9 ehti hajota ennen feminismin suurempaa nousua. Yhdistys 9:ssä oli feministien mukaan tasa-arvonaisia ei feministejä.

Naisasialiitto Unionissa tapahtui 1970-luvulla sukupolven vaihdos ja vanha polvi sai väistyä uuden tieltä. Feministinen aalto sai 1970-luvun puolivälistä lähtien jalansijaa Unionissa. Feministisen toiminnan laantuessa 1980-luvun alussa monet eri feministiryhmien jäsenet liittyivät Unioniin. [7]

Feminismi 1980-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvulta eteenpäin vaikuttaneesta feministisestä ajattelusta on usein puhuttu kolmannen aallon feminisminä. Kyse ei kuitenkaan ole yhtenäisestä liikkeestä vaan joukosta erilaisia ajattelutapoja ja liikkeitä. Feministinen liike myös laitostui ja akateemistui viimeistään 1990-luvulle tultaessa. Naistutkimuksena tunnettu yliopistollinen oppiaine ja tutkimusala sai alkunsa ensin Yhdysvalloissa ja sitten Euroopassa.

Jos naisasialiike korosti miesten ja naisten samankaltaisuutta ja yhtäläisiä oikeuksia, feminismi korosti eroja miesten ja naisten välillä, niin kolmannen aallon feminismin myötä nousivat esiin erot naisten välillä ja naisissa. Myös miestä sukupuolena ja miehisyyttä feminismi on tutkinut. Feministisestä miestutkimuksesta käytetään nimeä kriittinen miestutkimus. Samoin kolmannen aallon feminismillä on ollut läheiset suhteet homo-, lesbo- ja queer-tutkimukseen sekä postkolonialistiseen tutkimukseen. Kolmannen aallon feminismin yksi keskeisimmistä – mutta myös kiistellyimmistä – teoreettisista käsitteistä on jako biologiseen (sex) ja sosiaaliseen sukupuoleen (gender).

Feminismi käsittää suuren joukon erilaisia ajattelutapoja niin, että usein onkin tapana puhua feminismin sijaan feminismeistä. Feminismien historiasta voidaan erottaa tiettyjä pääsuuntauksia.

  • Naisliike eli naisasialiike syntyi 1800-luvulla. Sen pyrkimyksenä oli vapauttaa naiset miesten holhouksesta ja saada naisille täydet kansalaisoikeudet. Naisasialiike pohjaa valistusajatteluun ja sen mukaan naiselle kuuluvat samat oikeudet kuin miehelle, koska myös nainen on ihminen. Erästä liberaalifeminismin nykyisiä muotoja edustaa individuaalifeminismi.
  • Radikaalifeminismi sai alkunsa 1960-luvun Yhdysvalloissa ja jatkui voimakkaana liikkeenä pitkälle 1970-luvulle. Radikaalifeminismi näki naiserityisyydessä voimavaran. Se korosti naisten kokemusten tärkeyttä ja vaati tasa-arvoa myös yksityisen piiriin. Radikaalifeministit puuttuivat muun muassa raiskauksiin ja seksuaaliseen häirintään, naisten seksuaalisiin oikeuksiin sekä aborttiin.
  • Postmoderni feminismi sai alkunsa 1980-luvulla. Sen kohdalla kyse ei ole yksittäisestä yhtenäisestä koulukunnasta vaan hajaantuneesta ilmiöstä, jonka alle kuuluu paljon erilaisia feminismin muotoja. Postmoderneilla feministeillä on yhteistä käsitys kielellisesti jäsentyneestä todellisuudesta, jossa sukupuolta ja seksuaalisuutta tuotetaan ja uusinnetaan kielen ja toiminnan kautta. Postmoderni feminismi korostaa naisten välistä erilaisuutta yhden naiseuden sijaan ja kiinnittää huomiota sellaisiin eroa luoviin tekijöihin kuin seksuaalisuus ja etnisyys.
  • Muita feminismin suuntauksia ovat muun muassa globalisaation vaikutuksia korostava postkolonialistinen feminismi, heteronormatiivisuuden kyseenalaistava queer-feminismi, naisten kaksinkertaista (luokka-asemasta ja sukupuolesta johtuvaa) sortoa ja uusintavaa työtä korostava marxilainen feminismi, naisten luontosuhdetta korostava ekofeminismi, teknologiaa korostava ja erilaisia dualismeja ylittävä kyberfeminismi (eli kyborgi-feminismi) sekä anarkofeminismi.

Feminismi Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Feminismi Suomessa

Suomeen naisasialiike syntyi 1800-luvun lopulla, kun 1884 perustettiin Suomen Naisyhdistys ja vuonna 1892 edelleen toimiva Unioni Naisasialiitto Suomessa ry. Tunnetuimpia naisasiaa ajaneita toimijoita oli kirjailija Minna Canth, joka toi niin lehtikirjoituksissaan kuin kirjoissaan esille vallitsevia epäkohtia 1800-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa. Canth kirjoitti köyhyyden lisäksi esimerkiksi paljon tyttöjen ja naisten koulutuksen puolesta kantaaottavia kirjoituksia ja toimi muutenkin tätä asiaa edistääkseen. Tämän lisäksi Canth kritisoi vallitsevaa siveyskäsitystä, joka suhtautui hyväksyvästi miehen vapaampaan seksuaalikäyttäytymiseen syyllistäen puolestaan naista "siveettömyydestä".[8] Suomessa naiset saivat ensimmäisenä Euroopassa sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden 1906. Poliittinen innostus sukupuolten tasa-arvon puolesta jäi laimeaksi äänioikeudesta huolimatta. Poliittisiin puolueisiin perustetut naisosastot ja -järjestöt toimivat kuitenkin sosiaali- ja kulttuurivalistustyön kautta.[9]

Naisasialiike pyrki parantamaan naisten asemaa ja vaati naisille samoja oikeuksia kuin miehille. Vasta uuden avioliittoliittolain myötä 1920-luvulla naisten tasa-arvoisuus lain edessä toteutui kaikilta osin. Naisasialiikkeen merkitys näkyi muun muassa naisten tulemisessa mukaan julkiseen elämään. Naiset hankkivat koulutusta ja työtä ja heidän asemansa koheni yhteiskunnassa. Näin suomalaiseen yhteiskuntaan syntyi naissivistyneistö.

Itsekin 60-luvulla suomalaisessa tasa-arvoliikehdinnässä aktiivisesti toimineen Margaretha Mickwitzin mukaan varsinaisen sukupuoliroolikeskustelun voidaan Suomessa katsoa alkaneen vuonna 1965, jolloin useita aiheeseen liittyviä artikkeleita julkaistiin suomalaisissa sanomalehdissä. Keskusteluun sytykettä antoivat mm. ruotsinkielellä julkaistut naisen asemaa käsittelevät kirjat, sekä Anna-Liisa Sysiharjun vuonna 1960 julkaistu väitöskirja Home,Equality and Work. Vuonna 1968 julkaistiin ensimmäinen kattava esitys sukupuolten asemista ja rooleista Suomessa, Elina Haavio-Mannilan teos Suomalainen nainen ja mies, joka mahdollisti kunnollisen tietopohjan sukupuolten epätasa-arvon tarkasteluun.[10]

Naisten oikeutta pukeutua paljastavasti ilman syyllistämistä seksuaalisuudesta tai raiskatuksi tulemisesta puolustava Lutkamarssi on järjestetty 2000-luvulla useissa maissa mukaan lukien Suomi.

Suomessa perustettiin vuonna 1966 Yhdistys 9, joka keskittyi sekä miesten että naisten sukupuolirooleihin eikä siis ollut varsinaisesti radikaalifeminismin innoittama. Yhdistys oli enimmäkseen akateeminen liike ja sen jäsenistössä oli sekä miehiä että naisia. Margaretha Mickwitz, joka toimi yhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana, kuvaa, että Yhdistys 9 perusti toimintansa radikaaliin sukupuolirooli-ideologiaan, jonka mukaan sekä naisella että miehellä on kaksi roolia; ansiorooli ja perherooli. Ainoa ratkaisevan ero sukupuolten välillä oli se, että nainen synnyttää. Yhdistys oli ensimmäinen tämänkaltainen toimija Suomessa, ja se edistikin laajasti tasa-arvoa koskevien epäkohtien tulemista yleiseen tietoisuuteen ja julkiseen keskusteluun, minkä lisäksi se vaikutti myös viralliseen sukupuolten epätasa-arvoa koskevaan linjaan. Esimerkiksi vuonna 1967 Suomen hallituksen vastaus YK:n pääsihteerin kyselyyn, jossa selvitettiin naisten osallistumisesta valtioiden taloudelliseen ja sosiaaliseen kehitykseen, perustui suurelta osin yhdistykseltä pyydettyyn lausuntoon.[10]

Varsinainen feminismi rantautui Suomeen vasta verrattain myöhään, 1970-luvulla. Vuonna 1973 perustettu Puna-akat/Rödkärringarna sulautui 1974 järjestöön nimeltä Marxist-Feministerna. Kattojärjestö Feministit-Feministerna perustettiin 1976.

Profeminismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Profeministi, kirjaimellisesti "feminismin puoltaja", kannattaa ainakin osaa feminismistä. Termiä käytetään useimmiten miehistä, jotka tekevät yhteistyötä feministien kanssa ja tavoittelevat sukupuolten tasa-arvoa. Jotkut eivät käytä nimitystä ”feministi” lainkaan miehistä.[11][12]

Miestutkija Pasi Malmi kehottaa kaikkia miehiä ryhtymään profeministeiksi. Hän huomauttaa feminismin monialaisuudesta, mikä mahdollistaa hänen mukaansa sen että voi valita ne feministiset näkemykset, jotka itselleen soveltuvat. Malmi korostaa liberaalifeminismin ja hyvinvointivaltiofeminismin kannattavan naisten ja miesten tasa-arvoa mukaan lukien miehiin kohdistuvan syrjinnän poistaminen ja muistuttaa, että feminismin piirissä on esitetty laajamittaista kritiikkiä patriarkaattiteoriaa ja heterofobiaa kohtaan. [13]

Antifeminismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amerikkalaisia antisuffragetteja

Antifeminismi on feminismin jonkin tai kaikkien muotojen vastustamista.[14] Sosiologi Michael Kimmel käsittelee katsausartikkelissaan yhdysvaltalaisia antifeministisia tekstejä sekä 1800-luvulta että 1980-luvulta. Aineistona hän käyttää enimmäkseen journalistien ja muiden populaarikirjoittajien teoksia. Samantyyppiset argumentit ilmentyvät molemmilla aikakausilla. Esimerkkitapauksien sisältö on, että naisten rooli on olla lastentuottajia. Tällaista mielipidettä esitti esimerkiksi yhdysvaltalainen gynekologi George Gilder teoksessa Men and Marriage vuonna 1986. Kimmel mainitsee myös kolme (nyky-)tekstiä (1980-luvulta), jotka argumentoivat patriarkaatin välttämättömyyden puolesta. Lisäksi Kimmel tarkastelee muutamaa miesten huoltajuusoikeuksia puolustavien ruohonjuuritason poliittisten järjestöjen tekstejä. Osa näistä teksteistä vertailee miestä ja naista esimerkiksi elektroniin ja positroniin. [15]

Yhdysvalloissa antifeminismin käsitettä on joissain tapauksissa käytetty aseena feminismin sisäisissä kiistoissa. Feministit Camille Paglia, Christina Hoff Sommers, Jean Bethke Elshtain ja Elizabeth Fox-Genovese on leimattu toisten feministien taholta antifeministeiksi.[16][17] Naistutkija Daphne Patai ja Noretta Koertge sanovat, että tällä tavalla termiä "antifeministi" käytetään tukahduttamaan akateeminen keskustelu feminismistä.[18]. Paul Nathanson ja Katherine K. Young analysoivat kirjoissaan Spreading Misandry ja Legalizing Misandry feminismin inspiroimaa miesvihaa[19]. Christina Hoff-Sommersin mukaan feministinen miesviha johtaa suoraan naisvihaan: osa johtavassa asemassa olevista feministeistä vihaa naisten enemmistöä, joka rakastaa miehiä, Hoff Summers toteaa kirjassaan Who Stole Feminism: How Women Have Betrayed Women[20].

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. MOT Kielitoimiston sanakirja. Hakusanat feminismi, naisasialiike. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2013.
  2. Definition of feminism noun from Cambridge Dictionary Online: Free English Dictionary and Thesaurus dictionary.cambridge.org. Viitattu 12.3.2012. (englanniksi)
  3. a b c d e Hakusana Naisliike teoksessa Lasten kuvitettu tietosanakirja, s. 376. (Children’s illustrated encyclopedia.) Alkuteoksen toimituskunta: Muffy Dodson ym. Suomenkielisen laitoksen toimituskunta: Matti Kinnunen ym. Suomennos ja sovellus: Ilkka Rekiaro. Helsinki: Sanomaprint, 1993. ISBN 951-875-521-3.
  4. Miriam Williford, Bentham on the rights of Women
  5. Miriam Williford, Bentham on the rights of Women, Journal of the History of Ideas, 1975
  6. Marie-Jean-Antoine-Nicolas Caritat, Marquis de Condorcet, On the Admission of Women to the Rights of Citizenship (1790), The First Essay on the Political Rights of Women. A Translation of Condorcet’s Essay “Sur l’admission des femmes aux droits de Cité” (On the Admission of Women to the Rights of Citizenship). By Dr. Alice Drysdale Vickery (with preface and remarks) (Letchworth: Garden City Press, 1912).
  7. http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/9historia/naisjarjestojenhistoriaa/naisasialiikkeen_hiljaiset_vuodet
  8. Minna Maijala: Minna Canth (1844-1897) Klassikkogalleria, Kristiina-instituutti. Viitattu 22.3.2011.
  9. Mickwitz, Margaretha & Essen, Agneta von & Nordgren, Elisabeth (toim.): Roolien murtajat: Tasa-arvokeskustelua 1960-luvulta 2000-luvulle, s. 11. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-085-5.
  10. a b Margaretha Mickwitz: Miten sovittaa Yhdistys 9 naistutkimuksen kehyksiin? Minna.fi Tasa-arvotiedon keskus, helmikuu 2007. Viitattu 22.3.2011.
  11. Lingard, Bob; Douglas, Peter (1999). Men engaging feminisms: pro-feminism, backlashes and schooling. Buckingham England: Open University Press, 192. ISBN 0-335-19818-X. 
  12. Kimmel, Michael S.; Mosmiller, Thomas E. (1992). Against the tide: pro-feminist men in the United States, 1776–1990: a documentary history. Boston: Beacon Press. ISBN 978-0-8070-6767-3. 
  13. Kymmenen syytä olla profeministi, Pasi Malmi, Tasa-arvotiedon keskus Minna.fi
  14. "Anti-feminist." The Oxford English Dictionary. 2nd ed. 1989
  15. Kimmel, Michael S.: "Men`s Responses to Feminism at the Turn of the Century". Gender & Society, 1987, 1. vsk, nro 3.
  16. Stacey, Judith (Summer 2000). "Is Academic Feminism an Oxymoron?". Signs 25 (Feminisms at a Millennium). 
  17. Kamarck Minnich, Elizabeth (Spring 1998). "Review: 'Feminist Attacks on Feminisms: Patriarchy's Prodigal Daughters'". Feminist Studies 24. 
  18. Patai, Daphne; Noretta Koertge (2003). Professing Feminism: Education and Indoctrination in Women's Studies. Lanham: Lexington Books. ISBN 0739104551. 
  19. Nathanson, Paul; Young, Katherine K. (2006). Legalizing misandry: from public shame to systematic discrimination against men. Montreal: McGill-Queen's University Press. ISBN 0-7735-2862-8. 
  20. Sommers, Christina Hoff (1995). Who stole feminism?: how women have betrayed women. New York: Simon & Schuster, 320. ISBN 0-684-80156-6. 

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Cixous, Hélène: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia (Tutkijaliitto 2013)
  • Anttonen, Anneli & Lempiäinen, Kirsti & Liljeström, Marianne (toim.): Feministejä: Aikamme ajattelijoita. Tampere: Vastapaino, 2000. ISBN 951-768-066-X.
  • Beauvoir, Simone de: Toinen sukupuoli 1: Tosiasiat ja myytit. (Le deuxième sexe 1: Les faits et les mythes, 1949.) Esipuhe Sara Heinämaa. Helsinki: Tammi, 2009. ISBN 978-951-31-4176-9.
  • Bonsdorff, Pauline von & Seppä, Anita (toim.): Kauneuden sukupuoli: Näkökulmia feministiseen estetiikkaan. Helsinki: Gaudeamus, 2002. ISBN 951-662-854-0.
  • Huhta, Liisa & Meriläinen, Rosa: Feministin käsikirja. Helsinki: Ajatus, 2009. ISBN 978-951-20-7585-0.
  • Husu, Liisa ym. (toim.): Lukukirja Suomen naisille. Helsinki: Gaudeamus, 1995. ISBN 951-662-642-4.
  • Koivunen, Anu & Liljeström, Marianne (toim.): Avainsanat: 10 askelta feministiseen tutkimukseen. Tampere: Vastapaino, 1996. ISBN 951-9066-96-9.
  • Oksala, Johanna & Werner, Laura (toim.): Feministinen filosofia. Helsinki: Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-953-9.
  • Setälä, Päivi & Kurki, Hannele (toim.): Akanvirtaan: Johdatus naistutkimukseen. Helsinki: Yliopistopaino, 1988. ISBN 951-570-019-1.
  • Sjögren, Jennie: Nyt riitti! Tasa-arvoa arkeen. (Ordination: Vardagsfeminism: Handbok i jämställdhet hemma och på jobbe, 2003.) Suomentanut Sanna Manninen. Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-19835-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Feminismi.
Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta: