Yhteiskuntaluokka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Yhteiskuntaluokka tai sosioekonominen ryhmä on keskeinen yhteiskunnan sosiaalisen jaottelun mittari. Väestön katsotaan jakautuvan koulutuksen sekä taloudellisen ja ammatillisen aseman mukaisiin yhteiskunnallisiin luokkiin[1]. Yhteiskuntaluokat ovat keskenään epätasa-arvoisia, koska niillä on eritasoiset toimintamahdollisuudet yhteiskunnan taloudellisella, sosiaalisella ja poliittisella kentällä.

Työväenluokka muodosti aiemmin suurimman yhteiskuntaluokan, mutta tilanne muuttui teollisten työpaikkojen siirryttyä yhä enenevässä määrin halpatuotantomaihin. Tällä hetkellä suurin osa suomalaisista kokee kuuluvansa alempaan keskiluokkaan (31 %) ja seuraavaksi yleisimmät luokat ovat työväenluokka (29 %) ja ylempi keskiluokka (24 %)[2]. Prosentti suomalaisista mieltää kuuluvansa yläluokkaan ja loput 15 prosenttia ei osaa sijoittaa itseään mihinkään yllä mainituista luokista[3].

Myös elämäntilanne vaikuttaa ihmisen yhteiskunnalliseen asemaan. Tilastokeskus jakaa väestön sosioekonomisiin ryhmiin, jotka muodostuvat eläkeläisistä, opiskelijoista, työntekijöistä, alemmista ja ylemmistä toimihenkilöistä, yrittäjistä ja työttömistä[4].

Yhteiskuntaluokkiin liitetään usein myös niiden edustajille ominaisia kulutustottumuksia, tapoja, harrastuksia ja mieltymyksiä. Eräänä luokka-aseman määritelmänä pidetäänkin mahdollisuutta ulkoisen elämänaseman hankkimiseen ja sisäisen tyydytyksen saavuttamiseen markkinoita hyväksikäyttäen[5]. Myös ihmisen sosiaaliset suhteet määrittyvät pitkälti yhteiskuntaluokan mukaan, sillä ihmiset tuntevat yleensä eniten oman yhteiskuntaluokkansa edustajia. Viime vuosikymmeninä voimistunut asuinalueiden segregaatiokehitys on voimistanut tätä ilmiötä.

Yhteiskunnan perusjako käsittää kolme kerrosta: työväenluokan, keskiluokan ja yläluokan. Työväenluokka ja keskiluokka on jaettu perinteisesti vielä kahteen alaryhmään: pelkän peruskoulutuksen saaneeseen työväestöön ja ammattikoulutuksen saaneeseen työväestöön sekä lukio-, opisto- tai ammattikorkeakoulutuksen saaneeseen alempaan keskiluokkaan ja yliopistokoulutuksen saaneeseen ylempään keskiluokkaan.

Yliopistotutkinto ei kuitenkaan takaa aina hyvää taloudellista asemaa, sillä monen akateemisen ammatin palkkaus sijoittuu palkkahaitarin keskivälin alapuolelle. Korkea koulutus ei enää takaa myöskään työllistymistä omalle alalle, koska monille aloille koulutetaan enemmän väestöä kuin koulutetulle työvoimalle riittää kysyntää. Osa yliopistotutkinnon suorittaneista henkilöistä kuuluukin prekariaattiin, jonka elämä on tyypilliseti työttömyyden, palkkatukitöiden ja muiden lyhytaikaisten työsuhteiden muodostaman kehän kiertämistä.

Ihmisen yhteiskuntaluokka voi vaihtua, kun hänen elämäntilanteensa, tulotasonsa tai koulutusasteensa muuttuvat.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teollistuneen yhteiskunnan väestö jaettiin aiemmin irtolaisiin, työväestöön, maatalousväestöön, keskiluokkaan, porvaristoon ja aatelisiin.

Suomi oli aikaisemmin sääty-yhteiskunta, jossa vain osalla väestöstä oli äänioikeus. Äänioikeutettuja säätyjä olivat aatelisto, papisto, porvaristo ja manttaaliin pantua maata omistavat talonpojat. Säädyistä vain talonpojat ja porvarit maksoivat veroja.

Tilattomaan eli äänioikeutta vailla olevaan maaseutuväestöön kuuluivat muuan muassa maanviljelystä harjoittavat vuokratilalliset eli torpparit sekä mäkitupalaiset, itselliset, piiat ja rengit, muonamiehet ja loiset. Torpparit viljelivät päätilalta vuokraamaansa maata työvastiketta eli taksvärkkiä vastaan, mäkitupalaiset asuivat vuokrakiinteistöllä maksaen vuokransa työllään. Palkolliset olivat piikoja ja renkiä, joiden työsuhde kesti aina vuoden kerrallaan. Muonamiehet tekivät tilapäistöitä ruokaa vastaan. Loiset olivat maaseudun työvoimareserviä, jotka tekivät tilapäistöitä ruokaa ja majoitusta vastaan asuen talojen tai torppien nurkissa.

Tilaton väestö muodosti lopulta suomalaisen yhteiskunnan suurimman luokan, sillä noin puolet maatalousväestöstä kuului 1900-luvun alussa tilattomiin[6]. Tilaton maaseutuväestö jäi kuitenkin säätyjärjestelmän ja siten myös yhteiskunnallisen päätöksenteon ulkopuolelle aina vuoteen 1906 asti, jolloin Suomessa astui voimaan laki, joka takasi äänioikeuden lähes kaikille muille kansanryhmille paitsi vaivaishoidon varassa eläville. Suomen demokratisoituminen johti vajaassa kymmenessä vuodessa torpparilain säätämiseen. Tämä vuonna 1918 voimaan tullut laki merkitsi torpparilaitoksen lakkauttamista ja maareformia torpparien, mäkitupalaisten ja lampuotien saadessa asumustensa ja viljelystensä omistusoikeuden.

Luokkaerot lievenivät 1970- ja 1980-luvuilla tuloerojen tasoittuessa ja yhteiskunnan keskiluokkaistuessa. Yhdeksänkymmenluvun laman jälkeinen tuloerojen kasvu sekä pitkäaikaistyöttömyyden ja määräaikaisten työsuhteiden yleistyminen ovat kuitenkin johtaneet luokkayhteiskunnan paluuseen.

Yhteiskuntaluokat kapitalistisessa yhteiskunnassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteiskuntaluokat nykyisessä kapitalismissa (toiselta nimeltä markkinasosialismissa) voidaan jakaa kolmeen pääluokkaan ja niiden alaluokkiin:

1.) Omistajat

2.) Vapaat miehet

3.) Velkaorjat

Omistajat voidaan jakaa suuromistajiin ja pienomistajiin. Omistajille yhteistä on taloudellinen riippumattomuus, tulevat toimeen 100% pääomatuloilla, vallankäyttö, menestys ja laajat suhdeverkostot. Suuromistajilla lisäksi voi olla huomattavaa valtaa yhteiskunnan jokaisella sektorilla ja he omistavat esimerkiksi kansainvälisiä suuryrityksiä tai pankkeja. Jotkut rikkaat suvut voivat kuulua suuromistajiin, esimerkiksi Suomessa Herlinit.

Vapaat miehet voidaan jakaa varakkaisiin ja tavallisiin. Vapaille miehille yhteistä on velattomuus. Varakkailla vapailla miehillä voi olla omistusasunto ja esimerkiksi auto ja he saavat pääosin palkkatuloja. Tavalliset vapaat miehet ovat usein vähävaraisia, mutta velattomia. Esimerkiksi nuori opiskelija.

Velkaorjat muodostavat varallisuutensa tai ostovoimansa pääosin velasta. Velka sitoo heidät tekemään työtä ja tämän takia he ovat sidottuja eivätkä vapaita tekemään mitä tahansa, elleivät he halua menettää omaisuuttaan. Velkaorjuus on modernia orjuutta. Tyypillistä velkaorjille on etteivät he itse tiedä olevansa orjia. Orjuutta on ihmishistorian saatossa ollut aina, mutta sen muoto on vaihdellut. Orjat tekevät pääosan työstä ja myös toistenkin hyvinvoinnista saamatta itse käytännössä mitään vastineeksi. Velkaorjat voidaan jakaa varallisiin velkaorjiin ja varattomiin velkaorjiin. Varalliset velkaorjat omistavat esimerkiksi velallisen omistusasunnon, joka muodostaa pääosan heidän varallisuudestaan. Varattomat velkaorjat ovat varattomia tai lähes varattomia. Heillä on tyypillisesti iso velka eikä varallisuutta ja he usein joutuvat elämään kädestä suuhun.

Näistä yhteiskuntaluokista tavalliset ihmiset voivat hyppiä käytännössä vain velkaorjuuden ja pienomistajuuden välillä. Pienomistajaksi pääseminen vaatii jo erittäin suuria ponnisteluja, säästämistä, yrittäjyyttä, kouluttautumista, laajaa suhdeverkostoa, sosiaalisia kanssakäymistaitoja, laajaa tietotaitoa ja moniosaamista. Suuromistajaksikin on mahdollista päästä, mutta se on erittäin harvinaista ja todella hankalaa. Suuromistajaksi pääsemisemiseksi tarvittaisiin esimerkiksi jokin uusi mullistava keksintö, josta osaisi pitää kiinni ja patentoida oikein, tai usean sukupolven ajan säästämistä ja sijoittamista. Käytännössä mahdottomuus ilmenee siitä, että mitä enemmän rahaa, sitä helpommin sitä saa lisää. Täten nykyisten suuromistajien on aina helpompaa hankkia sinua enemmän ja nopeammin omaisuutta, esimerkiksi muiden keksintöjä rahoittamalla. Varattomaksi velkaorjaksi jouduttuaan on myös erittäin vaikeaa päästä esimerkiksi varakkaaksi vapaaksi mieheksi. Varattoman velkaorjan pitäisi ensiksi maksaa iso velkansa pois palkkatyöllä ja sen jälkeen ottaa lisää velkaa ja maksaa uusi velka pois tai elää erittäin säästeliäästi. Helpointa ihmiselle on kivuta ylöspäin suurten lamojen kautta, jossa suuromistajatkin saattavat menettää varallisuutensa ja valtansa.

Teoreettisia pohdintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marxilaisuudessa pidetään merkityksellisenä, onko yhteiskuntaluokilla sovittamattomia luokkaristiriitoja. Marxilaisen teorian mukaan tietoisuus sovittamattomista luokkaristiriidoista johtaa vallitsevia taloudellisia ja poliittisia olosuhteita vastaan suunnattuun kapinaan.

Stanislaw Ossowski piti perusongelmana valintaa kahden vaihtoehdon välillä:

  1. ovatko yhteiskuntaluokat todellisia, laadullisesti toisistaan eroavia ryhmiä, joilla on selvät rajat, vai
  2. perustuvatko yhteiskuntaluokat vain aste-eroihin, eli siihen että yhteiskunnan jäsenet saavat erilaisia arvoja samoilla muuttujilla. Tällöin luokkaerojen asettaminen on lähinnä sopimuksenvaraista. [7]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Järvinen, Katriina & Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa: Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta. Helsinki: Kirjapaja, 2007. ISBN 978-951-607-572-6.
  • Tarja Tolonen (toim.): Yhteiskuntaluokka ja sukupuoli. (Vastapaino, 2008)
  • Erola, Jan (toim.): Luokaton Suomi? Yhteiskuntaluokat 2000-luvun Suomessa. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-133-3.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Pekka Mykkänen: Lapsuuden luokka voi säilyä. Helsingin Sanomat 24.12.2011, A 9.
  2. Pekka Mykkänen: Lapsuuden luokka voi säilyä. Helsingin Sanomat 24.12.2011, A 9.
  3. Pekka Mykkänen: Lapsuuden luokka voi säilyä. Helsingin Sanomat 24.12.2011, A 9.
  4. Sosioekonominen asema. Tietoa tilastoista, Käsitteet ja määritelmät. http://www.stat.fi/meta/kas/sosioekon_asema.html
  5. Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskus. Sosiologian peruskurssi. http://www.uta.fi/avoinyliopisto/arkisto/sosiologia/luku6.html
  6. Jouni Korkiasaari Suomalaisten Ruotsiin suuntautuneen siirtolaisuuden yhteiskunnalliset syyt 1900-luvulla. Siirtolaisuusinstituutti – Migrationsinstitutet Turku – Åbo 2001. http://www.migrationinstitute.fi/articles/005_Korkiasaari.pdf
  7. Erik Allardt: Sosiologia I. s. 106. Juva: WSOY, 1983. ISBN 951-0-11856-7.
Tämä yhteiskuntaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.