Positivismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Positivismi on varsinaisesti 1800-luvulla syntynyt filosofinen suuntaus, jonka mukaan todellista tietoa on vain tieteellinen tieto,[1] jollaista voidaan synnyttää ainoastaan päätymällä positiiviseen lopputulokseen tieteellisten teorioiden pätevyydestä tiukkaa tieteellistä menetelmää hyödyntämällä. Tämän vuoksi positivismi pyrki rajoittumaan välittömiin havaintoihin, tehden mahdollisimman vähän käsitteellisiä oletuksia.

Positivismin perustajana pidetään Auguste Comtea, joka katsoi tieteellisen menetelmän korvaavan metafysiikan ajattelun historiassa, ja näki teorian ja havainnon välillä molemminpuolisen riippuvuuden. Sana positivismi tulee sanasta positiivinen, jota käytettiin luonnehtimaan selvästi havaittavaa tosiasiaa.[2] Myöhemmin positivismin perinnettä on jatkanut ennen kaikkea looginen empirismi, josta sen kannattajat käyttivät alkuvaiheessa nimitystä looginen positivismi.

Auguste Comten positivismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Auguste Comte (1798–1857), positivismin perustaja.

Positivismin perustaja oli Auguste Comte, jonka ajattelun taustalla voidaan nähdä monien valistusajattelijoiden, kuten Pierre-Simon Laplacen ja Henri de Saint-Simonin, näkemyksiä. Comten mukaan yhteiskunta ja inhimillinen ajattelu käy kolmen vaiheen läpi: teologisen, metafyysisen ja positiivisen.[3] Teologisessa vaiheessa kaikki asiat selitettiin uskontojen avulla, suhteessa Jumalaan. Comten mukaan Jumala oli ollut kaiken ihmiselämän yllä valistukseen saakka. Ihmisen paikka yhteiskunnassa määräytyi sen mukaan, millainen suhde hänellä oli jumaluuden läsnäoloon maailmassa ja kaikkea hallitsevaan kirkkoon. Teologiseen vaiheeseen kuuluu kirkon oppien hyväksyminen kyseenalaistamatta ja se, ettei myöskään todellisuutta koskevia kysymyksiä esitetty.[4]

Metafyysisessä vaiheessa, joka alkoi 1300-luvulta ja loppui Ranskan suureen vallankumoukseen, sai alkunsa looginen rationalismi. Metafyysisessä vaiheessa pohdittiin, mikä oli ilmiöiden takana oleva todellisuus (metafysiikka tarkoittaa fysiikan tuolle puolelle menevää). Metafyysisinä käsityksinä positivismi piti muun muassa käsitystä, että aine tai henki on ilmiöiden taustalla oleva todellisuus. Tästä syystä positivismi joutui riitoihin uskontojen kanssa, mutta myös marxilaiset filosofit vastustivat sitä. Marxilaisuus näkee positivismin subjektiivisena idealismina, koska se rajoittaa itsensä tosiasioihin eikä tutki asioiden taustalla olevia syitä.

Metafyysinen vaihe julisti myös, että kaikkein tärkeimpiä olivat yleismaailmalliset ihmisoikeudet. Ajatuksena oli, että ihmiset olivat syntyneet tietyillä oikeuksilla, jota ei voinut ottaa pois ja joita tuli kunnioittaa. Tämä johti kuitenkin yksinvaltiaiden nousuun ja tuhoon.[5]

Viimeisenä vaiheena oli tieteellinen eli positiivinen vaihe. Tämän vaiheen keskeisenä ajatuksena oli, että yksilön oikeudet ovat tärkeämpiä kuin kenenkään yhden ihmisen valta. Comten mukaan tämän vaiheen erotti muista ennen kaikkea sen, että ihmiset olivat kykeneviä hallitsemaan itseään. Ei ollut korkeampaa voimaa, joka hallitsi massoja, vaan ihmiset voivat saavuttaa mitä tahansa vapaalla tahdollaan.[6]

Nämä kolme vaihetta olivat Comten mukaan yleismaailmallinen sääntö suhteessa yhteiskuntaan ja sen kehitykseen, eikä siitä ollut poikkeuksia. Sen enempää toista kuin kolmattakaan vaihetta ei voida saavuttaa ilman edellisen vaiheen päättymistä ja ymmärtämistä.[7]

Comte käytti uudesta tieteestään nimitystä physique sociale, ”sosiaalifysiikka”. Tällä hän halusi korostaa, että hänen esikuvanaan uutta luonnontiedettä luodessaan oli erityisesti fysiikka, joka tunnettiin edistyneimpänä tieteenä. Myöhemmin hän vaihtoi sen nimen sosiologiaksi. Comte uskoi, että menneisyyden arvostaminen ja kyky rakentaa sen päälle ovat avaimia teologisesta ja metafyysisestä vaiheesta etenemiseen. Ajatus kehityksestä olikin keskeistä Comten sosiologialle. Hän katsoi, että sosiologia johtaisi kaikkien tieteiden historian arviointiin, koska yhtenäistieteen historiassa ei olisi mieltä, ellei sitä kytkettäisi koko ihmiskunnan yleiseen kehitykseen.[8] Kuten Comte sanoi, ”tieteestä seuraa ennuste; ennusteesta seuraa toiminta”.[9]

Muita positivistisia ajattelijoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muutama vuosi Comten teoksen Discours sur l’Ensemble du positivisme (”Yleiskuva positivismista”, 1856) ilmestyttyä muut tieteilijät ja filosofit alkoivat luoda omia määritelmiään positivismille. Heihin lukeutuivat muiden muassa Emile Hennequin, Wilhelm Scherer ja Dmitrii Pisarev.

Ranskalainen Emile Hennequin ei katsonut, että subjektiivisuus olisi mitätöinyt havainnot, arvostelmat ja ennusteet, ja ettei subjektiivisuudella olisi mitään roolia tieteessä tai muissa yhteiskunnan muodoissa. Saksalainen Wilhelm Scherer tunnettiin positivistina, koska hän pyrki teoksissaan objektiivisiin historiallisiin ja filologisiin totuuksiin ja yksityiskohtaiseen tutkimukseen. Hänen positivisminsa oli kuitenkin erilaista, koska siihen liittyi nationalistisia tarkoitusperiä. Dimitri Pisarev oli venäläinen nihilisti, jonka filosofiaa on kuvattu äärimmäisen anti-esteettiseksi tieteelliseksi asenteeksi.

Looginen empirismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Positivistista perinnettä jatkoi Wienin piiri ja looginen empirismi. Loogisen empirismin mukaan filosofisen ajattelun tulee perustua selkeille argumenteille, joiden käsitteellis-looginen rakenne on mahdollisimman selvästi esillä. Tällaisen ajattelun esikuva voidaan nähdä toisaalta matemaattisissa todistuksissa, jotka aukottomasti osoittavat johtopäätöksen oikeellisuuden, toisaalta luonnontieteissä, joissa pyritään kokeellisesti varmistamaan teorioiden todenperäisyys.

Loogisen positivismin alkuvaiheilla katsottiin, että jokainen järjellinen – toisin sanoen ei-mieletön – väite on joko empiirinen tai analyyttinen. Ensin mainitut väitteet ovat kelvollisia luonnontieteellisin menetelmin koeteltaviksi ja mahdollisesti epätosiksi osoitettavissa. Jälkimmäiset taas ovat puhtaasti käsitteellisiä, ja siten niiden totuus on käsiteanalyysin keinoin selvitettävissä.

Positivismi nykyaikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ian Hackingin mukaan 1950-luvun jälkeisen positivismin perusperiaatteita ovat:[10]

  • Keskittyminen tieteeseen tuotteena, joukkona kielellisiä tai numeerisia väittämiä.
  • Kiinnostus aksiomatisointiin, näyttämällä toteen näiden väittämien looginen rakenne ja johdonmukaisuus.
  • Kiinni pitäminen siitä, että ainakin joidenkin näistä väitteistä tulee olla koeteltavissa, verifioitavissa, vahvistettavissa tai falsifioitavissa havainnoimalla todellisuutta empiirisesti. Sellaisiin väittämiin, joita ei voi koetella, kuuluvat perinteiset teleologiset ja metafyysiset väittämät.
  • Käsitys, että tieteellinen tieto on kasautuvaa.
  • Käsitys, että tiede on enimmäkseen kulttuurien väliset rajat ylittävää.
  • Käsitys, että tiede tukeutuu tuloksiin, jotka ovat riippumattomia tutkijoiden henkilöstä ja yhteiskunnallisesta asemasta.
  • Käsitys, että tiede sisältää enimmäkseen yhteismitallisia teorioita ja tutkimusperinteitä.
  • Käsitys, että tiede sisällyttää joskus itseensä uusia ajatuksia, jotka eivät ole yhteensopivia vanhojen kanssa.
  • Käsitys tieteiden yhteydestä, eli siitä, että eri tieteenalojen taustalla on periaatteessa yksi tiede yhdestä todellisuudesta.

1900-luvun jälkipuoliskolla positivismin käsite liitettiin läheisesti myös reduktionismiin, koska kummatkin katsovat, että ”yhden lajin oliot – – ovat redusoitavissa [palautettavissa] toisen lajin olioiksi”[1] – prosessit voidaan palauttaa fysiologisiksi, fysikaalisiksi tai kemiallisiksi tapahtumiksi; yhteiskunnalliset prosessit voidaan palauttaa ihmisten välisiksi suhteiksi ja toiminnaksi; ja eliöt voidaan palauttaa fysikaalisiksi järjestelmiksi.[1]

Positivismin käsityksiä tieteestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisen positivismin mukaan oivalletaan vähitellen, että metafyysiset kysymykset ovat ratkaisemattomia ja jäävät sellaisiksi. Me voimme saada tietoa vain asioista, joita havaintomme pystyy tavoittamaan. Tieteen tehtäväksi tulee selvittää näiden tosiasioiden kesken vallitseva lainalainen yhteenkuuluvuus ja siten ennustaa tulevia tapahtumia.

Esimerkiksi tähtitieteilijä voi ennustaa, milloin on seuraava auringonpimennys. Insinööri voi laskea sillan kantavuuden. Tiede voi ennustuksillaan antaa meille ohjeita siitä, miten on parasta toimia tietyissä tilanteissa.

Kaikki kysymykset, joihin ei voida vastata tosiseikkoja havainnoimalla, katsotaan periaatteellisesti merkityksettömiksi. Sellaisia ongelmia pohtiva ajattelu kuuluu esitieteelliseen vaiheeseen.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Giddens, Anthony: Positivism and Sociology. London: Heinemann, 1974. (englanniksi)
  • LeGouis, Catherine: Positivism and Imagination. Scientism and Its Limits in Emile Hennequin, Wilhelm Scherer and Dmitril Pisarev. London: Bucknell University Press: 1997.
  • Mill, John Stuart. August Comte and Positivism. Teoksen verkkoversio (Arkistoitu – Internet Archive). (englanniksi)
  • Mises, Richard von: Positivism. A Study In Human Understanding. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press, 1951. (englanniksi)
  • Pickering, Mary. Auguste Comte. An Intellectual Biography. Cambridge: Cambridge University Press, 1993. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Bullock, Alan & Trombley, Stephen (editors): The Fontana Dictionary of Modern Thought, s. 669–737. London: Harper-Collins, 1999. (englanniksi)
  2. Turunen, Kari E.: Ihminen ja tiede. Tieteellisen toiminnan perusteita, s. 20. Jyväskylä: Gummerus, 1978. ISBN 951-20-1499-8.
  3. Giddens 1974, s. 1.
  4. Mill, Auguste Comte and Positivism 3.
  5. Mises, Positivism: A Study In Human Understanding, 5.
  6. Mill, Auguste Comte and Positivism, 4.
  7. Giddens 1974, w. 9.
  8. Pickering 1993, Volume I, s. 622.
  9. Pickering 1993, Volume I, s. 566.
  10. Hacking, Ian (toim.): Scientific revolutions. New York: Oxford University Press, 1981. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Positivismi.