Jälkistrukturalismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Jälkistrukturalismi eli poststrukturalismi on laaja-alainen nimitys mannermaisen filosofian ja kriittisen teorian kehityssuuntauksille, jotka saivat alkunsa Ranskassa 1960-luvulla. Etuliite "jälki-" viittaa siihen, että monet jälkistrukturalistit, kuten Jacques Derrida, Michel Foucault ja Julia Kristeva, suhtautuivat hyvin kriittisesti strukturalismiin. Siinä missä strukturalismi katsoo merkitysten olevan sosiaalisesti tai kulttuurisesti rakennettuja tuotteita, jälkistrukturalismi korostaa, että myös tällaisten merkitysten tutkimus on itsessään sosiaalinen tai kulttuurinen tuote, ja siksi kaikki tulkinnat ja totuudet ovat aina subjektiivisia. Jälkistrukturalismi on kiinnostunut merkitysten tuottamisen historiallisista prosesseista.

Käsitteenä jälkistrukturalismi on vaikea määritellä tai tiivistää. Tähän on pääasiassa kaksi syytä. Ensiksikin jälkistrukturalismin olemukseen kuuluu, että se hylkää määritelmät, jotka väittävät sisältävänsä "totuuksia" maailmasta.[1] Toiseksi hyvin harva filosofi on oma-aloitteisesti katsonut olevansa jälkistrukturalisti, sen sijaan he ovat saaneet nimityksen muilta. Tämä tarkoittaa, ettei kukaan ole varsinaisesti määritellyt jälkistrukturalismin ohjelmanjulistusta.[2] Näin voidaan väitellä siitä, mikä on jälkistrukturalismin todellinen luonne tai voidaanko sitä varsinaisesti pitää yhtenä filosofisena suuntauksena tai koulukuntana.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jälkistrukturalismi nousi Ranskassa 1960-luvulla strukturalismia kritisoineena liikkeenä. Ajankohtaa leimasivat poliittiset kiistat, jotka huipentuivat vuoden 1968 levottomuuksiin, jotka lähes kaatoivat Ranskan hallituksen. Varhaisen jälkistrukturalistisen liikkeen keulahahmoja olivat Roland Barthes ja Jacques Derrida. Derrida luennoi vuonna 1966 aikakauden intellektuaalisessa ympäristössä tapahtuneesta murroksesta.[3] Barthes oli alun perin strukturalisti, mutta hänen näkemyksensä muuttuivat 1960-luvun kuluessa suosiollisemmiksi jälkistrukturalistisille näkemyksillelähde?. Vuonna 1968 hän julkaisi teoksen La mort de l’auteur (suom. Tekijän kuolema, tekstin syntymä), jossa hän kuvaili metaforista tapahtumaa eli kirjailijan "kuolemaa" autenttisena lähteenä annetun tekstin merkitykselle. Barthes esitti, että tekstillä oli monia merkityksiä eikä kirjailija ollut teoksen semanttisen sisällön ensisijainen lähde. Kirjailijan kuolema oli Barthesin mukaan samalla lukijan ja tekstin merkitysten uudiskasvun syntymä.

Teoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleisiä käytäntöjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jälkistrukturalistiset käytännöt perustuvat yleensä eräisiin taustaoletuksiin:kenen mukaan?

  • Jälkistrukturalistit katsovat, että "minän" käsite singulaarisena ja johdonmukaisena yksikkönä on vain kuvitteellinen rakennelma. Sen sijaan yksilö koostuu vastakkaisista jännitteistä ja tietoväitteistä (kuten sukupuoli, luokka, ammatti, jne.) Tämän vuoksi lukijan tulee ymmärtää, kuinka joku teksti liittyy heidän omaan minäkäsitteeseensä, jotta voisi tutkia kyseistä tekstiä. Tämä itsehavainnointi on kriittisessä roolissa kaiken merkityksen tulkitsemisessa.
  • Merkitys, jota kirjoittaja tarkoitti on toissijainen suhteessa siihen merkitykseen, jonka lukija havaitsee. Jälkistrukturalismi hylkää sen, että tekstillä olisi vain yksi tarkoitus, yksi merkitys tai yksittäinen olemassaolo.
  • Jälkistrukturalistisen kriitikon tulee kyetä hyödyntämään monenlaisia näkökulmia luodakseen monipuolisen (ehkä jopa ristiriitaisen) tulkinnan tekstistä. On erityisen tärkeää analysoida sitä, kuinka tekstin merkitykset muuttuvat suhteessa tiettyihin muuttujiin, jotka liittyvät yleensä lukijan omaan identiteettiin.

Vakiintumaton merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jälkistrukturalistisessa tekstianalyysissä lukija ja hänen merkityksensä korvaavat kirjoittajan tutkimuksen ensisijaisena kohteena. Sen sijaan, että tutkimus kiinnittyisi kirjoittajaan, jälkistrukturalistit tutkivat muita merkityksen lähteitä, kuten lukijoita, kulttuurisia normeja, muuta kirjallisuutta jne. Nämä vaihtoehtoiset lähteet eivät ole koskaan auktoritatiivisia eivätkä lupaa minkäänlaista yhtenäistä tulkintaa tekstistä.

Dekonstruktio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Strukturalismiin oleellisesti liitetty teoria oli binaarinen vastakohtapari. Se esitti, että on olemassa tiettyjä teoreettisia ja käsitteellisiä vastakohtia, jotka kuvataan usein hierarkkisina, ja jotka ovat osaltaan muodostamassa tekstin rakennetta. Tällaisiin vastakohtapareihin voisivat kuulua esimerkiksi mies/nainen, puhuttu/kirjoitettu ja järki/tunne.

Jälkistrukturalismi hylkää yleensä säännönmukaisesti sen, että teksteissä olisi yhtenäinen rakenne, ja erityisesti teorian binaarisista vastakohtapareista. Sen sijaan jälkistrukturalistit kannattavat dekonstruktiota, jonka mukaan tekstien merkitys ja käsitteet siirtyvät aina suhteessa lukemattomaan joukkoon erilaisia muuttujia. Ainoa oikea tapa ymmärtää näitä merkityksiä on dekonstruoida ennakko-oletukset ja tietojärjestelmät, jotka tuottavat illuusion yhdestä tietystä merkityksestä.

Strukturalismi vastaan jälkistrukturalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jälkistrukturalismi on kuvattu "kapinointina" strukturalismia vastaan. Se voidaan paremmin ymmärtää kriittiseksi ja kokonaisvaltaiseksi vastaukseksi strukturalismin perustaviin oletuksiin. Strukturalismi esitti itsensä kulttuuristen tuotteiden (kuten tekstien) taustalla luonnostaan olevien rakenteiden tutkimisena, joka hyödyntää analyyttisiä käsitteitä ja tieteenaloja, esimerkiksi kielitiedettä, psykologiaa ja antropologiaa. Vaikka liike edisti näiden rakenteiden kriittistä tutkimusta, se pyrki loogisiin ja tieteellisiin tuloksiin. Monet strukturalistit pyrkivät integroimaan työnsä olemassa olevaan tietoon. Tämä voidaan havaita esimerkiksi Ferdinand de Saussuren kielitieteellisissä töissä, Claude Lévi-Straussin antropologiassa ja monien 1900-luvun alun psykologien töissä.

Jälkistrukturalistien oletukset ovat peräisin strukturalistien lähtöoletuksia vastaan nousseesta kritiikistä. Erityisenä erona voidaan nähdä se, että jälkistrukturalismi katsoo, että taustalla olevien rakenteiden tutkimus on itsessään kulttuurinen tuote ja siksi subjektiivista ja altista ennakkoasenteille ja väärille tulkinnoille. Kohteen (esim. tekstin) monien eri merkitysten ymmärtämiseksi on tarpeen tutkia sekä kohdetta itseään että niitä tiedollisia järjestelmiä, jotka ovat tuottaneet tuon kohteen. Tällä tavoin jälkistrukturalismi asemoi itsensä tutkimukseksi siitä, kuinka tietoa tuotetaan.

Historiallinen vastaan deskriptiivinen näkökulma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jälkistrukturalistit katsovat usein, että jälkistrukturalismi on historiallista ja luokittelevat strukturalismin deskriptiiviseksi. Tämä terminologia on suhteessa Saussure tekemään eroon historiallisen (diakroninen) ja deskriptiivisen (synkroninen) lukutavan välillä. Jälkistrukturalistit painottavat usein historiaa deskriptiivisten käsitteiden analysoimisessa. Esimerkiksi Foucaultin Histoire de la folie à l'âge classique on sekä mielipuolisuuden historiaa että siihen liittyvien kulttuuristen asenteiden tutkimusta. Historian korostaminen mannermaisessa filosofiassa juontaa juurensa jo Hegeliin, Friedrich Nietzschen teokseen Moraalin alkuperästä ja Martin Heideggerin teokseen Oleminen ja aika.

Tutkijat kummassakin liikkeessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eroa strukturalismin ja jälkistrukturalismin välillä hämärtää se tosiseikka, etteivät tutkijat yleensä luokittele itseään "jälkistrukturalisteiksi". Joissakin tapauksissa (kuten Claude Lévi-Strauss) strukturalismiin liitetyt tutkijat ovat tulleet tärkeiksi myös jälkistrukturalismin kannalta, ja heidät luetaan osaksi jälkistrukturalismin historiaa. Lévi-Straussin lisäksi kolme merkittävää jälkistrukturalistia luettiin alun perin strukturalismin keskeisiksi edustajiksi: heitä ovat Jacques Lacan, Roland Barthes ja Michel Foucault. Myös Jacques Derridan, Gilles Deleuzen ja Julia Kristevan työt on luettu esimerkeiksi jälkistrukturalismista.

Jälkistrukturalisteja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavat filosofit voidaan lukea jälkistrukturalisteiksi tai heillä voidaan katsoa olleen jälkistrukturalistinen kausi:

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Barry, P.: Beginning theory: an introduction to literary and cultural theory. Manchester University Press, Manchester, 2002.
  • Barthes, Roland.: Elements of Semiology. New York: Hill and Wang, 1967.
  • Cuddon, J. A.: Dictionary of Literary Terms & Literary Theory. London: Penguin, 1998.
  • Eagleton, T.: Literary theory: an introduction Basil Blackwell, Oxford,1983.
  • Foucault, Michel: Society Must be Defended. (Trans. David Macey). Bertani, Mauro & Fontana, Alessandro (eds.). Picador, NY 2003.
  • Lévinas, Emmanuel: Humanism of the Other. Chicago: University of Illinois Press, 2003. p. 11-12.
  • Ryan, M.: Literary theory: a practical introduction Blackwell Publishers Inc, Massachusetts,1999.
  • Wolfreys, J & Baker, W (eds.): Literary theories: a case study in critical performance. Macmillan Press, Hong Kong,1996.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Derrida, Jacques (1983) "Letter to a Japanese Friend", s. 271-276 teoksessa Derrida, Jacques; Kamuf, Peggy (toim.) (1991) A Derrida Reader: Between the Blinds; Harverster Wheatsheaf; Hemel Hempstead; ISBN 0-7450-0991-3
  2. Harrison, Paul (2006) "Post-structuralist Theories"; s. 122-135 teoksessa Aitken, S. ja Valentine, G. (toim.) (2006) Approaches to Human Geography; Sage, London
  3. Derrida, Jacques: "Structure, Sign and Play in the Discourse of the Human Science"

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Post-structuralism