Frankfurtin koulukunta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Max Horkheimer (edessä vasemmalla), Theodor Adorno (edessä oikealla) ja Jürgen Habermas (taustalla oikealla) Heidelbergissä vuonna 1965.

Frankfurtin koulukunta, usein myös Frankfurtin kriittinen koulukunta, tarkoittaa Frankfurtin yliopistoon 1920-luvulla perustettua Sosiaalitutkimuksen instituuttia, jota myöhemmin alettiin kutsua Frankfurtin koulukunnaksi.[1] Sen keskeisiin hahmoihin kuuluvat Max Horkheimerin ohella olivat Theodor Adorno, Herbert Marcuse, Erich Fromm,[1] Leo Löwenthal ja Friedrich Pollock[2]. Myöhemmin johtaviksi teoreetikoiksi ovat nousseet Jürgen Habermas ja Axel Honneth. Koulukunnan keskeisiä taustavaikuttajia olivat esimerkiksi Karl Marx ja Sigmund Freud, joiden ajattelua he yhdistelivät omiin teorioihinsa.[2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Frankfurtin kriittinen koulukunta kehittyi Institut für Sozialforschung -instituutin piirissä.[2] Se oli osa mannermaisessa filosofiassa vaikuttanutta niin sanottua kriittistä teoriaa. Ilmaisu kriittinen teoria (saks. Kritische Theorie) on peräisin Horkheimerin ohjelmajulistuksenomaisen artikkelin Traditionelle und kritische Theorie (1937) otsikosta. Horkheimer tarkoitti kriittisellä teorialla yhteiskuntateoriaa, joka kritisoi ja pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa kokonaisuutena. Näin kriittinen teoria on vastakkainen perinteiselle yhteiskuntateorialle, joka pyrki ainoastaan ymmärtämään tai selittämään (ja sitä kautta tukemaan vallitsevaa) yhteiskuntaa.lähde?

Kriittisen teorian pääteoksena pidetään Horkheimerin ja Adornon 1944–1947 laatimaa esseekokoelmaa Valistuksen dialektiikka.lähde?

Adolf Hitlerin noustua 1933 valtaan ryhmän jäsenet, joista useimmat olivat juutalaisia, muuttivat ulkomaille, ja ryhmän toiminta jatkui Yhdysvalloissa.[1] Maanpaossa Yhdysvalloissa Horkheimer ja Adorno tutkivat totalitäärisiä hallintoja. Toisen maailmansodan jälkeen Horkheimerin ja Adornon töitä alettiin kutsua Frankfurtin koulukunnaksi. Kansallissosialismin kauden jälkeen kriittinen teoria koki merkittävän nousun. Monet Adornon opiskelijoista etsivät rationaalista selitystä kansallissosialistisen ajan tapahtumille. Kriittinen teoria tarjosi tämän.lähde? Nykyään kriittisen teorian keskeinen edustaja on Jürgen Habermas[1].

Teoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kriittisen teorian keskeiset kiinnostuksen kohteet ovat talous, yksilön kehitys ja kulttuuri. Marxilaisista ja psykoanalyyttisistä näkökulmista käsin kriittinen teoria suhtautuu kriittisesti erityisesti "yhteiskuntaan". Yhteiskuntaa ei pidetä ainoastaan tietyn aikakauden ihmisten kokonaisuutena vaan pikemminkin niinä olosuhteina, jotka vallitsevat ja hallitsevat yksilöitä. Näin ne muokkaavat ihmisten luonnetta ja toimintamahdollisuuksia suuremmassa määrin, kuin mitä he voivat vaikuttaa yhteiskunnan rakentumiseen. Sosialisaatiolla, joukkotiedotusvälineillä ja massakulttuurilla on tässä keskeinen välittäjän rooli.

Kriittisen teorian mukaan kapitalistisessa yhteiskunnassa lisääntyvän teknistymisen, tieteellisen edistyksen ja tästä seuraavan byrokratisoitumisen takia yksilöt vieraantuvat ja siten yksilön merkitys katoaa. Yksilöiden välisistä suhteista tulee traditionaalisten siteiden löyhtyessä tavaravälitteisiä ja ne muuttuvat entistä enemmän taloudellisiksi vaihtosuhteiksi.

Oppi katsoo, että tästä seuraa täysin hallittu maailma, joka kontrolloi yksilöä sosiaalisesti ja alistaa idealismin, nonkonformismin, epäkonventionaalisuuden ja luovuuden. Kriittinen teoria edellyttää, että filosofialla tulisi olla yhteiskunnassa keskeinen ja käytännöllinen rooli paremman tulevan yhteiskunnan luomiseksi.

"Kulttuurimarxismin" käsite[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Frankfurtin koulukuntaan on 1990-luvun lopulta lähtien aika ajoin liitetty erityisesti äärioikeistolaisessa keskustelussa käsite kulttuurimarxismi (vaihtoehtoisesti kulttuurimarxilaisuus).[3] Kulttuurimarxilaisuuden originaattoreina mainitaan joskus myös Frankfurtin koulukuntaa edeltävät marxilaisen teorian kehittäjät ja filosofit Antonio Gramsci (sekä tämän hegemonia-käsite) ja Georg Lukács.[4] Termiin liittyy olennaisesti natsi-Saksassa käytetty käsite ”kulttuuribolševismi” (Kulturbolschevismus), joka viittasi erityisesti modernistiseen taiteeseen ja sen tekijöihin, jotka natsien propagandassa kytkettiin juutalaisiin ja kommunisteihin.[5]

Kulttuurimarxilaisuus-termin esitti tässä muodossa yhdysvaltalainen poliittinen vaikuttaja ja kirjailija William S. Lind 1998-luvun lopulla. Lind, konservatiivinen aktivisti Paul Weyrich ja poliitikko Pat Buchanan olivat termin merkittäviä popularisoijia<.ref name=SK-LS/>[5] Kulttuurimarxismi on yleensä esitetty poliittisen korrektiuden[6] ja monikulttuurisuuden radikaalimpana muotona, jolla on tarkoituksellisesti pyritty murentamaan länsimaisen yhteiskunnan rakenteita ja peruspilareja, kuten yhteistä uskontoa, perinteisiä arvoja ja ydinperhettä[3], mikä tekee siitä erityisen tehokkaan käsitteen vastakkainasettelussa "me vastaan muut".[4] Timo Vihavaisen, Joonas Konstigin ja Marko Hamilon teoksessa Mitä mieltä Suomessa saa olla (2015) Konstig määrittelee kulttuurimarxismin aatemaailmana, jossa marxilaisuuteen ei yhdisty pyrkimystä taloudelliseen kommunismiin, mikä tosin on Vesa Linja-ahon mukaan ristiriidassa Lindin määritelmän kanssa.[3]

Konservatiivisessa The American Spectator -lehdessä professori Paul Kengor huomauttaa, että termi on kiistanalainen ja jälkikäteen luotu ja että sitä käytetään usein tarkoitushakuisesti. Esimerkiksi antisemitistit käyttävät termiä juutalaisen salaliiton merkityksessä, vaikka vain osa frankfurtilaisista oli juutalaisia. Myös Lind itse huomautti vuonna 2003 puheessaan joukolle holokaustin kiistäjiä virheellisesti ”these guys were all Jewish” (suom. he [so. Frankfurtin koulukunnan jäsenet] olivat kaikki juutalaisia).[7] Kengorin mukaan termillä tarkoitetaan laajasti ottaen kulttuurista kirjoittaneita marxilaisia. Koulukunta ei itse nähnyt minkään ideologian edustajana, vaan tutkimusryhmänä.[8]

Suomalaisen professorin Vesa Oittisen mukaan ”kulttuurimarxismi” on lähtökohdiltaan ennen kaikkea laitaoikeiston käyttämä leimasin. Termi ei ole analyyttisesti tarkka, ja monet ilmiöt, joita siihen yritetään sisällyttää, eivät edes ole alkuperältään marxilaisia eivätkä Marxin teorioiden mukaisia.[3] Termiä on muun muassa yritetty sovittaa selittämään 2010-luvun Tähtien sota -elokuvien monietnisyyttä, vaikka Frankfurtin koulukunnan jäsenet eivät pitäneet modernia populaarikulttuuria soveliaana omalle ideologiselle kampanjoinnilleen, vaan lähinnä nykyaikaistettuna versiona "oopiumista kansalle".[7]

Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjan vuoden 2011 terrori-iskujen toteuttaja Anders Behring Breivik sisällytti manifestiinsa 2083 – A European Declaration of Independence useita katkelmia kulttuurimarxismin käsitteestä William S. Lindin teksteistä, erityisesti Lindin toimittamasta ja osin kirjoittamasta Free Congress Foundation -järjestön vuoden 2004 julkaisusta.[6][4]

Kirjailija Jordan Peterson on joissakin yhteyksissä viitannut kulttuurimarxismiin, monikulttuurisuuteen ja postmodernismiin modernin Yhdysvaltain ja sen koulu- ja tiedemaailman rappeutumisen syinä.[7]

Elokuussa 2017 yhdysvaltalaiselle Foreign Policy -julkaisulle vuodettiin Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusneuvoston työntekijän Rich Higginsin laatima asiakirja, jossa hän arvioi, että muiden Yhdysvaltoja uhkaavien voimien lisäksi käynnissä on poliittinen sota istuvaa presidenttiä Donald Trumpia vastaan ja että sen tavoitteet olivat "kulttuurimarxilaisia". Higgins kehotti välittömästi ryhtymään toimiin kulttuurimarxilaisuuden muodostamaa uhkaa vastaan. Asiakirjan vuotamisen jälkeen Higgins ja useita muita kansallisen turvallisuusneuvoston työntekijöitä erotettiin viroistaan. Presidentti Trumpin sanottiin myöhemmin olleen raivoissaan Higginsin erottamisesta.[7][9]


Koulukunnan tunnettuja jäseniä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Leena Sharma: Senkin kommari. Suomen Kuvalehti, 16.4.2021, nro 15.
  2. a b c Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 781. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  3. a b c d Vesa Linja-aho: Kulttuurimarxilaisuus – kun salaliittoteoria kohtaa ihmistieteet Skeptikko. 2/2018.
  4. a b c Shanafelt & Piro 2014, s. 84
  5. a b Kengor, Paul: What’s wrong with ‘cultural Marxism’? The Spectator. 23.3.2019. Viitattu 14.4.2020. (englanniksi)
  6. a b Taylor, Holbrook & Currie (toim.) 2013, s. 172
  7. a b c d Neiwert, David: How the 'cultural Marxism' hoax began, and why it's spreading into the mainstream Daily Kos. 24.1.2019. (englanniksi)
  8. Kengor, Paul: Cultural Marxism and Its Conspirators The American Spectator. 3.4.2019. (englanniksi)
  9. Gray, Rosie: An NSC Staffer Is Forced Out Over a Controversial Memo The Atlantic. 2.8.2017. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Moisio, Olli-Pekka (toim.): Kritiikin lupaus: Näkökulmia Frankfurtin koulun kriittiseen teoriaan. SoPhi 29. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 1999. ISBN 951-39-0422-9.
  • Neumann, Franz – Marcuse, Herbert – Kirchheimer, Otto: Secret Reports on Nazi Germany: The Franfurt School Contribution to the War Effort. Edited by Raffaele Laudani. Princeton: Princeton University Press, 2013. ISBN 978-0-691-13413-0.
  • Pekkola, Mika (toim.): Kriittinen teoria ja Marx. SoPhi 115. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2011. ISBN 978-951-39-4278-6. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]