Elokuvan historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Amerikkalaisen Biographin elokuvajuliste vuodelta 1913.

Elokuvan historia on runsaan sadan vuoden mittainen. Tavallisimmin sen lasketaan alkavan vuodesta 1895, jolloin Lumièren veljekset järjestivät ensimmäisen varsinaisen elokuvaesityksen. Historiansa aikana elokuva on seurannut kulloistakin taiteellista, teknologista ja poliittista kehitystä ja on myös ollut mukana muokkaamassa tätä kehitystä.

Elokuva oli ensimmäinen audiovisuaalinen massamedia. Tämän vuoksi sitä käytettiin muun muassa uutisten ja valistuksen/propagandan levittämiseen aina television yleistymiseen saakka. Tämän jälkeen elokuvaa on käytetty lähinnä taiteen ja viihteen välineenä.

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan suoranaisina edeltäjinä voidaan pitää taikalyhtyä, kaleidoskooppia ja zoetrooppia. Camera obscura oli taikalyhdyn käänteinen versio, jolla ulkopuolinen kuva tai maisema saatiin heijastetuksi huoneen tai laatikon sisälle pienen valoaukon kautta. 1700-luvun fantasmagorianäytökset puolestaan muistuttivat usein toimintaelokuvia: ne sisälsivät erikoistehosteita ja visuaalisia huipentumia.

Synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskalaiset Lumièren veljekset olivat keskeisiä elokuvan keksimisessä, ja he myös järjestivät ensimmäiset varsinaiset elokuvaesitykset. Ensimmäinen yleisölle esitetty elokuva oli Lumièrien 45 sekunnin mittainen Työläiset lähtevät Lumièren tehtaasta, joka esitettiin 1895 Pariisissa Grand Caféssa. Tehdas oli veljesten isän tehdas, jossa valmistettiin kemikaaleja ja valokuvauslevyjä. Rakennuksessa on nykyisin elokuvateatteri.[1]. Ensimmäiseksi on sanottu myös esitystä 28. joulukuuta 1895, jolloin yksinkertainen dokumentti asemalle saapuvasta junasta, L'Arrivée d'un train en Gare de la Ciotat (1895), sai ensi-iltansa Pariisissa.

Toinen elokuvan alkuaikojen merkittävimmistä vaikuttajista oli Georges Méliès, myös ranskalainen, jota voidaan puolestaan pitää trikkikuvauksen ja fantasiaelokuvan isänä.

Mykkä ja mustavalkoinen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvat olivat pitkään yksikelaisia lyhytelokuvia, koska pitkiä elokuvia ei pidetty taloudellisesti kannattavana, ja teknisesti ne olivat yksinkertaisia ja kunnianhimottomia. Muutoksen sai aikaan yhdysvaltalainen elokuvantekijä D. W. Griffith, jonka elokuvatekniset kokeilut huipentuivat spektaakkelielokuvaan Kansakunnan synty (Birth of a Nation, 1915). USA:n sisällissodan vaiheita vapaasti muokaten kuvannut draama ei vain aloittanut pitkien elokuvien laajamittaista tuotantoa menestyksellään, vaan toi elokuvaan monia tähän päivään vakiintuneita teknisiä yksityiskohtia ja innosti monia mykkäkaudella aloittaneita elokuvaohjaajia.

Ensimmäinen elokuvateollisuus syntyi 1900-luvun alussa Italiaan, mutta se tuli tiensä päähän muun muassa näyttelijöiden kovien palkkiovaatimusten ja kalliiden spektaakkeleiden takia. Sille olivatkin tunnusomaisia historialliset suurelokuvat, joita monesti voitiin kuvata alkuperäisillä tapahtumapaikoilla, kun käsiteltävänä oli esimerkiksi Rooman historia. Italian elokuvantekijöille oli ominaista suuren huomion antaminen tilan käytölle, kun amerikkalaiset kollegat samaan aikaan painottivat kameran edessä tapahtuvaa liikettä. Italialaisia innoitti esteettiseen valintaansa mahdollisesti maansa pitkä teatteriperinne. Elokuvanteon tyyssijaksi vakiintui Italian jälkeen Yhdysvaltojen Kalifornia, jossa riitti aurinkoa ja rahaa.

Alkuaikoina elokuvissa ei ollut omia "supertähtiä" toisin kuin nyt koska oikeastaan kenenkään nimeä ei tunnettu koko teollisuudessa, mihin vaikutti osaksi myös se että suurimmasta osista elokuvista puuttui lopputekstit. Tämä tilanne oli elokuvayhtiöiden mieleen, sillä kun kukaan näyttelijä ei ollut ylitse muiden, kaikille voitiin maksaa samaa palkkaa, mitkä eivät vielä tuolloin olleet kovin korkealla. Tilanne kääntyi päälaelleen vuonna 1910, kun tuottaja Carl Laemmle vuokrasi toiselta yhtiöltä naisnäyttelijä Florence Lawrencen ja käynnisti valtavan mainoskamppajan jossa hänen nimensä paljastettiin. Myöhemmin Lawrencen nimi oli jokaisessa hänen näyttelemänsä elokuvan mainoksessa muiden yläpuolella. Laemmlen suunnitelma onnistui ja Lawrencesta tuli elokuvahistorian ensimmäinen todellinen "supertähti" ja pian "tähtikuume" levisi ympäri maailmaa ja aiheutti palkkioissa huimat nousut ja erot niiden välillä. Kun vuonna 1912 esimerkiksi tanskalainen Asta Nielsen ansaitsi vuodessa yli 80 tuhatta dollaria niin Lawrence sai 13 000 dollarin tuloja.

Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä teatterielokuva oli vakiinnuttanut asemansa teollistuneissa maissa todellisena suuren yleisön viihdelajina. Mykkyys saattoi jopa edistää sen leviämistä yli kielirajojen. Kaupallinen elokuva oli alussa lähes poikkeuksetta mustavalkoista mykkäelokuvaa, vaikkakin paljon kokeiluja tehtiin niin äänellä kuin värilläkin. Taiteellisesti kunnianhimoisimmat mykkätuotannot tehtiin toisaalta Saksassa (ekspressionistinen suuntaus) ja toisaalta nuoressa neuvostovaltiossa ennen Stalinin totalitaristisen hallinnon ja kulttuuribyrokratian vakiintumista. Neuvostoelokuvan tekijät ja teoreetikot kehittelivät etenkin leikkausta, montaasia.

Ääni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äänielokuva löi itsensä läpi 1920-luvun loppupuolella, The Jazz Singer (1927) oli ensimmäinen pitkä puhuttu elokuva. Kun äänielokuva yleistyi, monet mykkäkaudella menestyneet elokuvatähdet joutuivat aloittamaan uransa uudestaan. Esimerkiksi Buster Keatonille ja muille mykkäkoomikoille ei ollut enää paljon kysyntää, vaan yleisö kaipasi Groucho Marxin ja Mae Westin kaltaisten koomikoiden jatkuvaa vitsailua. Suoranaista riehaantumista dialogin mahdollisuudesta ilmensivät puheeseen perustuvat Hollywoodin slapstick- ja screwball-komediat. Aluksi ääni toteutettiin optisella ääniraidalla, jonka kamera tallensi suoraan filmille kuvan tavoin. Tämän tekniikan äänenlaatua pidetään kuitenkin yleisesti heikkona, ja niinpä magneettisen äänentallennuksen keksimisen myötä ääni tallennettiin myöhemmin nauhalle, joka siirrettiin esityskopion perforoidulle magneettiääniraidalle. Nykyään digitaalinen äänitekniikka on elokuvien äänityksessä normaalia.

Toisen maailmansodan aikana elokuva alistettiin paljolti propagandatarkoituksiin tai joka tapauksessa auttamaan sotaponnisteluissa. Italiassa alkoi jo ennen aseiden vaikenemista neorealistinen liike ohjaajinaan sellaiset nimet kuin Roberto Rossellini ja Vittorio de Sica. Neorealismille oli tunnusomaista dokumentaarisuuden yhdistäminen sosiaaliseen paatokseen sekä amatöörinäyttelijöiden käyttäminen.

Väri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Värifilmi yleistyi pitkien elokuvien tuotannossa 1940-luvun loppupuolella, jolloin käytettiin pääasiassa Technicolor-järjestelmää. Technicolor jakoi kuvan kolmeksi eri värikomponentiksi (punainen, vihreä ja sininen), jotka tallennettiin omille mustavalkofilmeille. Tällä tekniikalla pystyttiin tuottamaan hyvinkin realistiset, joskin nykystandardeilla kovin kylläiset värit. Myöhemmin keksittiin komposiittivärifilmi, joka sisälsi kaikki värikomponentit samalla filmillä, joskin Technicoloria käytettiin elokuvan jälkituotannossa vielä 1970-luvun loppupuolella.

Sekä ääni että väri olivat merkittäviä keksintöjä elokuvalle, mutta niiden vaikutus ei ollut vain tekninen. Värielokuvan ilmestyessä mustavalkoiselle elokuvalle tyypillinen dramaattinen valaistus lähes katosi. Jyrkkäkontrastisesta mustavalkokuvasta tuli tunnetuksi etenkin sodanjälkeinen amerikkalainen (film noir -elokuva). Kokonaan mustavalkofilmi ei kuitenkaan hävinnyt, vaan esimerkiksi Steven Spielberg ja Jim Jarmusch ovat tehneet pitkiä mustavalkoelokuvia, ja Suomessa mustavalkoelokuvia ovat tehneet niinkin erilaiset elokuvantekijät kuin Aki Kaurismäki ja Spede Pasanen, edellinen taiteellisin ja jälkimmäinen taloudellisin perustein. Mustavalkofilmi kun oli aikanaan paljon halvempaa kuin värifilmi.

Televisio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luku oli television yleistymisen aikaa, ja elokuvateollisuus sai varteenotettavan kilpailijan. Hollywood vastasi haasteeseen tuomalla teattereihin spektaakkelielokuvia (esimerkiksi Ben Hur ja Spartacus), joissa oli tähtinäyttelijöiden lisäksi houkuttimena uusi laajakuvatekniikka. Niistä merkittävimmiksi nousivat anamorfinen CinemaScope, Vistavision ja alkeellinen, joskin pioneerina tärkeä Cinerama. Mittavimmat elokuvat saatettiin kuvata jopa tavallista leveämmälle 65-milliselle filmille. Myöhemmin kehitettiin äärimmäisen suurta negatiivikuva-alaa hyödyntävä IMAX-formaatti, joka on tosin pysynyt lähinnä dokumenttielokuvia tarjoavana erikoisformaattina.

Myös elokuvatekniikan keveneminen auttoi elokuvaa taiteellisesti. 1950-luvun lopussa ammattimaiset elokuvakamerat olivat jo niin pieniä, että niillä pystyi kuvaamaan helposti käsivaralla lähes missä vain. Tämä kehitys innosti ranskalaisen uuden aallon elokuvaohjaajia, joiden merkitys esimerkiksi amerikkalaiselle elokuvalle on valtava.lähde? 1960-luvulla elokuvafilmin laadusta alkoi tulla herkempi, mikä mahdollisti kuvaamisen yöllä ja päivällä ilman erillistä valaistusta, ja se edesauttoi ranskalaisen uuden aallon tyyppistä, spontaania elokuvaa.

Digitaalisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeisin elokuvatekniikan mullistus on digitaalisuus. Digitaalinen kuvaus, editointi ja äänen taltiointi yleistyivät nopeasti 1990-luvun aikana, ja niistä on tullut varsinkin amatöörielokuvaajien keskuudessa suosittuja tekniikan suhteellisen halpuuden takia. Erityisesti digitaalisuus on auttanut dokumentaristeja, ja voidaankin sanoa, että 2000-luvulla dokumenttielokuva on jopa kokenut todellisen renessanssin.kenen mukaan?

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Arthur Knight: Elävät kuvat: Elokuvan valtalinjoja kurkistuslaatikosta laajakankaalle. (The liveliest art, a panoramic history of the movies, 1957.) Suomentanut Paavo Lehtonen. Helsinki: Akateeminen filmikerho, 1960.
  • Juri Nummelin: Elokuvan lyhyt historia. Helsingissä: BTJ, 2009. ISBN 978-951-692-720-9.
  • Juri Nummelin: Valkoinen hehku: Johdatus elokuvan historiaan. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-164-X.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Pihla Hintikka, Ihanan kliseinen Lyon. Helsingin Sanomat 23.3.2012 sivu D 1

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]