Valokuvauksen historia
Valokuvauksen historia alkoi 1700-luvun lopulla tehdyistä kokeista ja keksinnöistä, joilla pyrittiin pysyvästi vangitsemaan camera obscuran tuottama kuva. Hopean tummentumisen valon vaikutuksesta selvitti saksalainen tiedemies Johann Heinrich Schulze vuonna 1727. Thomas Wedgwood ja professori Humphrey Davy saivat camera obscuran avulla kuvia hopeanitraattiliuoksessa kostutetulle paperille ja nahalle 1700-luvun lopulla. Kuvat eivät kuitenkaan olleet pysyviä.[1] Valokuvauksen varsinaisena alkuna pidetään vuotta 1839, jolloin Ranskan tiedeakatemia osti Louis Daguerrelta oikeudet daguerrotypiaan ja vapautti keksinnön koko maailman käyttöön.[2]
Daguerrotypia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: daguerrotypia
Louis Daguerren nimiin pantu keksintö oli vain yksi monien valokuvaukseen liittyvien keksintöjen joukossa. Daguerrotypiasta tuli kuitenkin ensimmäinen kaupallisesti hyödynnettävä valokuvausmenetelmä. Nicéphore Niepce onnistui jo vuonna 1826 tuottamaan pysyvän valokuvan asfalttipalaseen heliografiamenetelmällä. Valotusaika oli kahdeksan tuntia. Daguerrotypia levisi maailmalle uutena miniatyyrimaalaus- ja muotokuvausmenetelmänä. Daguerrotypia oli positiivimenetelmä mutta täysin erilainen kuin myöhemmät filmiin perustuvat positiivimenetelmät.
Monet taiteilijat ottivat menetelmän käyttöönsä. Nyt pystyttiin tuottamaan kuvia ilman taiteilijan ammattitaitoa. Niinpä uskottiin valokuvauksen lopullisesti korvaavan taidemaalarin. Valokuvaus korvasikin kiertävät miniatyyrimaalarit, joista monet ryhtyivät valokuvaajiksi. Monet taiteilijat näkivät valokuvauksessa myös hyvän keinon luonnosten tekoon. Valokuvaa pidettiin jatkeena camera lucidalle, joka sekin oli taiteilijan luonnosteluväline.[3] Suuri osa taidedebatista on tämän jälkeen käyty sillä ristiriita-alueella, joka syntyi kuvataiteen ja valokuvauksen kohtaamisessa.[4]
Negatiivi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Englantilainen Henry Fox Talbot teki 1800-luvun alussa kokeita kostuttamalla paperin ruokasuola- ja hopeanitraattiliuoksella. Materiaali oli kuitenkin liian hidasta camera obscurassa käytettäväksi. Daguerren keksinnön innoittamana hän paransi keksintöään, kalotypiaa, josta tuli ensimmäinen negatiivimenetelmä. Menetelmän etuna oli kuvien edullinen hinta ja kopioitavuus. Se ei kuitenkaan aluksi yleistynyt Talbotin patentin takia. Negatiiviin perustuvat valokuvausmenetelmät yleistyivät 1850-luvulla. Valokuvan monistaminen oli tullut mahdolliseksi.
Valokuvaaminen oli alan ammattilaisten työtä, kunnes yhdysvaltalainen George Eastman julkaisi helppokäyttöisen Kodak-kameran vuonna 1888. Seuraavana vuonna Eastman toi markkinoille rullafilmiä käyttävät Brownie-kameran, jonka filmirullalle saattoi ottaa sata kuvaa. Leveä rullafilmi hallitsi markkinoita 1950-luvulle asti. Tällöin se jäi sivuosaan ja markkinat valtasi kinofilmi, joka oli alun perin tarkoitettu elokuvakameroihin.[5]
Nykyaikainen valokuvateollisuus muodostaa suuren maailmanlaajuisen verkoston, joka tuottaa muun muassa kamerat, valokuvausmateriaalit ja tietokoneohjelmat. Verkosto kattaa myös paikalliset myyntiorganisaatiot eri maissa. Valokuvatuotanto on olennainen osa jälkiteollista informaatioteollisuutta ja tiedotusvälineitä. Ilman tätä valokuvatuotannon globaalia koneistoa valokuvausta tuskin olisi nykymuodossa olemassa.[6]
Värivalokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Värikuvan alkuvaiheessa kuva värjättiin maalaamalla. Varsinaisen värikuvauksen kehittäjien oli aluksi selvitettävä värien fysikaalisia ominaisuuksia ja sitä, miten värisävyt muodostetaan päävärejä sekoittamalla eli reproduktiolla. Vuonna 1861 James Clerk Maxwell esitti väriopissaan kolmen päävärin järjestelmää.[7] Aluksi kohteesta otettiin kolme eri kuvaa päävärien mukaisilla suotimilla.[5] Venäläinen Sergei Prokudin-Gorski toteutti tämän 1900-luvun alkuvuosina siten, että kolme eri suotimilla otettua kuvaa yhdistettiin vasta kun kuva näytettiin projektorilla (eli "taikalampulla"). Hän käytti lasinegatiiveja[8] ja tämä vuonna 1903 patentoitu menetelmä tunnetaan nimellä Autochrome. Eri värikerrosten yhdistäminen samalle värinegatiiville vaati runsaasti kehittelytyötä. Vanhimmat kuluttajien saatavilla olleet kolmivärifilmit olivat Chimicolor (1931), Technicolor IV (1932), Agfacolor (1932) ja Kodacolor (1935), mutta värikuvaus yleistyi vasta 1940-luvun puolivälin jälkeen. Värinegatiivien rinnalle tulivat silloin myös diafilmit, joita katsottiin projektoreilla.[7]
Jälkikuvailmiö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jälkikuva on silmän ominaisuus. Kuva viipyy silmässä katsomisen jälkeenkin. Kun ilmiö havaittiin, syntyi runsaasti erilaisia kokeellisia instrumentteja, joilla sen saattoi todentaa. Näistä kehittyi huvitteluvälineitä, jotka lopulta johtivat muun muassa elokuvan ja stereokuvan keksimiseen. Myös röntgenkuvaus on syntynyt valokuvakokeilujen tuloksena.
Ensimmäiset stereokuvat kuvattiin jo vuonna 1839 daguerrotypia-menetelmällä. Stereokuville sopivan katselulaitteen puute ja kuvien kopioimisen vaikeus hidasti stereokuvauksen yleistymistä.[9] Stereokuvaus ei yleistynyt kuluttajien keskuuteen, ja esimerkiksi View-Master-laite jäi lasten leluksi[5]. Yksinkertaisempi, maalaustaiteesta tuttu kuvamuoto eli valokuva muodostui kuluttajille sopivaksi massatuotteeksi. Se toimi jatkumona vanhemmalle naturalistiselle ilmaisutavalle.
Valokuvaus oli kehittyessään poistanut laitteen ja katsojan sidoksen, joka camera obscurassa vielä oli. Kuvaa saatettiin tarkastella ilman laitteita. Tämä hämärsi kuvaajan osuutta kuvan synnyssä. Valokuva näytti esittävän katsojasta ja kuvaajasta riippumatonta objektiivista tietoa ja totuutta.[10] Valokuvaus levisi nopeasti ympäri maapallon ja muotokuvastudioita perustettiin kaikkialle. Valotus perustui matemaattiseen, digitaaliseen standardiin, jonka ansiosta kamerat ja valotusmateriaalit toimivat kaikkialla samojen sääntöjen mukaan.selvennä
Valokuvauksen digitalisoituminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valokuvauksen alkuvuosina valokuvaajat valmistivat itse valokuvamateriaalinsa. Kuvan tallentaminen valonherkälle materiaalille vaatii valon määrän säännöstelemistä. Hurter ja Driffield selvittivät kuinka hopean määrä mustavalkoisen valokuvan valonherkässä emulsiossa vaikuttaa valonherkkyyteen. Vuonna 1890 saatiin valmiiksi kaava sensitometriasta, jonka avulla voitiin matemaattisesti laskea sopiva valotus suhteessa valotusaikaan, objektiivin himmentimen aukkoon ja kehitysprosessiin. Näin valokuvauksesta tuli matematiikkaa, tiedettä ja teollisuutta (Hurter Memorial Lecture 2006).lähde tarkemmin? Camera obscuraa piti valokuvausta varten parantaa säädettävällä suljinkoneistolla ja objektiivin himmenninjärjestelmällä. Ennen kuin valokuvauksesta saattoi tulla teollisuutta, piti keksintö standardoida. Kansainvälisessä kongressissa Pariisissa vuonna 1900 sovittiin valokuvauksen yhteisistä standardeista. Näin kameroihin voitiin rakentaa numeroarvoihin perustuvat himmenninaukko-, valotusaika- ja filminherkkyysjärjestelmät.[9]
Digitaalisen valokuvan syntyyn liittyivät myös maalaustaiteen ja arkkitehtuurin aikaisemmat keksinnöt. Albertin ikkuna on toiminut maalauksen ja piirustuksen apuvälineenä piirrettäessä camera obscuran avulla. Filmille kuvattaessa valokuvaus ei kartesiolaista matriisia tarvinnut, mutta myöhemmin siitä tuli digitaalisen valokuvauksen ja kolmiulotteisen kuvantamisen olennainen osa. Digitaalisessa valokuvassa kaksiulotteisen matriisin soluja kutsutaan pikseleiksi ja kolmiulotteisessa kuvantamisessa käytettyjä kuutiomaisia soluja kutsutaan vokseleiksi. Kolmiulotteista kuvantamista käytetään muun muassa lääketieteessä ja virtuaalisissa pelimaailmoissa. Kartesiolaisesta matriisista on tullut kolmiulotteisen tilan klassinen esitysmuoto.[11]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Encyclopædia Britannica Eleventh Edition, Volume XXI (1911). Encyclopædia Britannica Inc. New York
- ↑ Mölsä, Pekka (2007): Digitaalinen valokuvaus on. Helsingin yliopisto.
- ↑ Snelling 1849.
- ↑ Birnbaum D. (1997): Läpitunkeva katse. Niin & näin – filosofinen aikakauslehti. Ilmestynyt alun perin Dagens Nyheterissä 4. maaliskuuta, 6. huhtikuuta ja 10. huhtikuuta 1996.
- ↑ a b c Valokuvauksen syntyhistoria ja fysikaaliset perusperiaatteet Ikuistetut hetket. Koulukino.fi. Viitattu 1.2.2016.
- ↑ Flusser V. (2000): Towards a philosophy of photography. Reaction Books, London.
- ↑ a b Barbara Flueckiger: Timeline of Historical Film Colors zauberklang.ch. Zauberklang.ch. Viitattu 1.2.2016.
- ↑ Tältä näyttävät Suomen ensimmäiset värivalokuvat 5.9.2013. MTV3.fi. Arkistoitu 25.7.2016. Viitattu 1.2.2016.
- ↑ a b Encyclopædia Britannica, Eleventh Edition, Volume XXI (1911). Encyclopædia Britannica Inc. New York.
- ↑ Crary J. (1992): Techniques of the Oserver. MIT Press, London..
- ↑ Matemaattinen valotusjärjestelmä teki mahdolliseksi valokuvateollisuuden[vanhentunut linkki]
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Brunet, François: La naissance de l'idée de photographie. Paris: Presses Universitaires de France, 2012. ISBN 978-2-13-059326-3. (ranskaksi)
- Dölle, Sirkku ym.: Kuvat kunniaan. 2., uudistettu painos. Helsinki: Museovirasto, 1989. ISBN 951-9075-32-1.
- Halwani, Miriam: Geschichte der Fotogeschichte 1838–1939. Berlin: Dietrich Reimer Verlag, 2012. ISBN 978-3-496-01462-1. (saksaksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Valokuvaus[vanhentunut linkki]. Googlepages.
- Valokuvauksen ensi askelista luvassa uutta tietoa. Talbotin ja Wedgwoodin rinnalle nostetaan ehkä Henry Bright. Ennen ja nyt 2008.
- Värikuva Helsingistä 1906 (oikeasti 1910–1911). Aune Waronen. Suomen Kuvalehti 25.10.2015.
- Albert Kahnin kuvakokoelma. Kaikkiaan 72 000 autochrome-menetelmällä otettua värikuvaa vuosisadan alkupuolen Ranskasta.