Sarjakuva

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Winsor McCayn Pikku Nemo Höyhensaarilla, 1905–14, oli yksi suosituimmista amerikkalaisista sarjakuvista 1900-luvun alussa.

Sarjakuva on esitys, jossa joukko peräkkäisiä kuvia muodostaa yhtenäisen tarinan. Kuvissa saattaa olla kirjoitettua tekstiä puhekuplien ja kuvatekstien muodossa.

Yleisimmät sarjakuvan tyypit ovat sanomalehtistripit, sarjakuvalehdet ja -albumit. Sanomalehtistripissä on yleensä kolme ruutua ja se on usein mustavalkoinen ja piirrostyyliltään pelkistetty. Useat sanomalehtistripit perustuvat vitsiin, mutta stripit voivat myös muodostaa pitkään jatkuvia ja yhtenäisiä juonia. Sarjakuvalehdet koostuvat useista lyhyistä, muutaman sivun pituisista tarinoista. Sarjakuva-albumit taas kertovat tavallisesti yhden pitkän tarinan, ja joskus tarina voi olla usean albumin mittainen. Sarjakuvia julkaistaan myös verkossa.

Sarjakuvien juuret ovat elokuvien tavoin populaarikulttuurissa, mutta valtavirtasarjakuvan ohella elää myös ei-kaupallinen ja kokeileva sarjakuva. Aiheiltaan vakavampia ja juonenkehittelyltään monimutkaisempia sarjakuvia on kutsuttu nimellä sarjakuvaromaani.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rodolphe Töpfferin kuvasarjat 1800-luvulta, kuten Herra Koipeliini, olivat sarjakuvan edeltäjiä.

Sarjakuvan edeltäjinä voidaan pitää piirroksia, joissa näkyy sarjamaisuutta. Tällaista kerrontaa on löydetty muun muassa esihistoriallisista luolamaalauksista, muinaisista egyptiläisistä seinämaalauksista, keskiaikaisista eurooppalaisista seinävaatteista (kuten Bayeux'n seinävaate) sekä eräästä 1000-luvulla eläneestä keskiamerikkalaisesta hallitsijasta tehdystä intiaanien kuvakertomuksesta. Sarjallista kuvien esittämistä esiintyy myös Suomen keskiaikaisten kirkkojen seinämaalauksissa.[1]

1700- ja 1800-luvulla julkaistiin broadsheet-nimellä kulkeneita suuria painoarkkeja, joiden kuvituksissa käytettiin joitain sarjakuvan elementtejä, kuten puhekuplia, kuvien ympärille piirrettyjä paneeleja sekä selittäviä kuvatekstejä. Tarinankerronnan tekniikkaa kuvien avulla sekä pilapiirrostekniikoita kehitettiin eteenpäin 1800-luvulla. Englantilaisen satiirisen Punch-lehden piirroksissa teksti yleensä juoksi vielä kuvien alla, ei puhekuplissa.[2]

Sveitsissä Rodolphe Töpffer julkaisi 1800-luvun puolivälissä sarjakuvamaisia kuvasarjojaan albumeina. Kuvataiteilijoista esimerkiksi Gustave Doré teki vuosisadan puolivälissä sarjakuvakirjoja. Saksalaisen Wilhelm Buschin Max ja Moritzissa näkyi vahva liikkeen tuntu.[3] Suomessa tällaisia kuvakertomuksia 1800-luvulta edusti muun muassa valistuskertomus Turmiolan Tommi.

Sarjakuvan syntyvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Richard F. Outcaultin The Yellow Kid oli ensimmäisiä varsinaisia sarjakuvia ja nousi hyvin suosituksi.

Ensimmäisiä varsinaisia sarjakuvia olivat englantilainen Ally Sloper’s Half Holiday (vuodesta 1894 alkaen) ja ranskalainen Fenouillard (1889). Sarjakuvan painopiste siirtyi kuitenkin nopeasti Yhdysvaltoihin. Siellä ensimmäinen sarjakuva oli Richard F. Outcaultin tekemä Hogan’s Alley, jonka nimeksi vaihtui myöhemmin The Yellow Kid. Tämä sarjakuva alkoi ilmestyä vuonna 1895 World-sanomalehdessä. The Yellow Kid oli sikäli uudenlainen sarjakuva, että sillä oli pysyvä julkaisupaikka suuressa sanomalehdessä sekä sunnuntain värillinen sarjakuvaliite. Sarjasta tuli hyvin suosittu, ja se antoi nimensäkin skandaalitabloideille eli “keltaiselle lehdistölle”. Samantyyppinen varhainen sanomalehtisarjakuva oli Kissalan pojat (1897). Muita varhaisia amerikkalaisia sanomalehtisarjakuvia olivat Pikku Nemo Höyhensaarilla (1905) ja Krazy Kat (1910).[4]

Strippisarjakuvan synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyhyet, päivittäin ilmestyvät sarjakuvastripit syntyivät laajamittaisesti 1900-luvun alussa. Näistä ensimmäisiä oli Matti Mainio ja Jussi Juonio. Muita Suomessakin julkaistuja strippisarjoja olivat esimerkiksi Naukulan perhe (1912) ja Vihtori ja Klaara (1913).[5]

Sarjakuvan syndikointi alkoi vuonna 1914, kun William Randolph Hearst perusti King Features Syndicaten. Syndikaatti tarjoaa useita sarjakuvia valikoimistaan useille sanoma- ja aikakauslehdille ja laskuttaa lehden levikin ja merkittävyyden mukaan.[6]

Sanomalehtisarjakuvien lajityyppien kirjo laajeni 1920-luvulla komiikasta esimerkiksi tieteissarjakuviin, etsiväsarjoihin, lännensarjakuviin ja fantasiasarjakuviin. Jotkin sarjakuvat perustuivat seikkailukirjallisuuteen tai animaatioelokuviin. Tunnettuja sarjakuvia tältä ajalta ovat esimerkiksi Kippari-Kalle, Buck Rogers, Flash Gordon, Tarzan, John Carter, Mustanaamio, Taika-Jim ja Yksinäinen ratsastaja. Disneyn Aku Ankka ja Mikki Hiiri siirtyivät animaatioelokuvista sarjakuviin 1930-luvulla.[7]

Sarjakuvalehden synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Supersankarisarjakuva-aiheinen kansikuva Wonderworld Comics -sarjakuvalehden kannessa vuodelta 1939.

Sarjakuvalehtiä alettiin julkaista Yhdysvalloissa 1930-luvulla. Ensimmäisenä niistä pidetään Famous Funnies -lehteä, joka alkoi ilmestyä säännöllisesti vuonna 1934. Sitä seurasi pian joukko muita samanlaisia lehtiä, joista New Fun Comics julkaisi ensimmäisenä vain alkuperäistä materiaalia eikä jo aiemmin sanomalehdissä julkaistuja strippejä. Batman sai ensijulkaisunsa New Fun Comicsissa vuonna 1939, ja myöhemmin lehti keskittyikin pelkästään tähän suosittuun hahmoon. Toinen klassikko, Teräsmies, nähtiin ensimmäisen kerran DC:n (Detective Comics) Action Comics -lehdessä vuonna 1938. DC:n kilpailjaksi perustettiin vuonna 1939 Timely Comics (myöhemmin nimeltään Marvel Comics), jolla oli omat supersankarinsa.[8]

Eläinsarjakuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eläinsarjakuvien (funny animal) tunnetuimpia edustajia olivat Yhdysvalloissa esimerkiksi Aku Ankka, Nakke Nakuttaja, Väiski Vemmelsääri ja Pogo, sekä Pohjoismaissa Maailman vahvin Nalle, Rasmus Nalle sekä Kieku ja Kaiku. Merkittävä eläinsarjakuvien tekijä oli Disneyn Carl Barks, jonka sarjakuvahistoriallisestikin merkittävät Aku Ankka -sarjat vetosivat niin lapsiin kuin aikuisiinkin.[9]

Yhdysvallat sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amerikkalaiset supersankarisarjakuvat menettivät suosiotaan toisen maailmansodan päätyttyä kun vanhoista vihollisista oli tullut uusia kumppaneita Yhdysvalloille. Sarjakuvasta tuli realistisempaa ja esille nousivat rikos ja kauhu. Sarjakuvien suosio säilyi korkeana, ja Yhdysvalloissa ilmestyi 1950-luvulla useita satoja sarjakuvalehtiä, joita myytiin joka kuukausi yhteensä noin 60 miljoonaa kappaletta. Etenkin EC-yhtiön julkaisemat rikos- ja kauhusarjakuvalehdet olivat suosittuja ja arvostettuja laatunsa vuoksi. Myös EC:n huumori- ja satiirilehti Mad menestyi erittäin hyvin. Naislukijoille Yhdysvalloissa julkaistiin yli sataa romanttista sarjakuvalehteä, joista ensimmäisenä pidetäään Young Romance -lehteä (1947). Sarjakuvalehtien arveluttavia piirteitä kuten väkivaltaa, seksiä ja rikollisuuden ihannointia sensuroimaan laadittiin 1950-luvulla Comics Code -säännöstö. Sen vaikutuksesta moni sarjakuvalehti lopetti toimintansa.[10]

Tenavat-strippi vuodelta 1966.

Sanomalehtisarjakuvat jatkoivat Yhdysvalloissa ilmestymistään sarjakuvalehden ohella. Tunnetuimpia yhdysvaltalaisia sanomalehtisarjakuvia toisen maailmansodan jälkeen ovat olleet muun muassa Charles M. Schulzin Tenavat, Mort Walkerin Masi, Johnny Hartin Pulteri ja Velho, Dik Brownen Harald Hirmuinen, Jim Davisin Karvinen ja Bill Wattersonin Lassi ja Leevi. Tunnetuimpia englantilaisia strippisarjakuvia toisen maailmansodan jälkeen ovat olleet esimerkiksi Jeff Hawke, James Bond, Modesty Blaise, Lätsä ja Pitko.[11]

Supersankarisarjakuvat palasivat suosioon 1950-luvun lopulla. Etenkin Marvelilla työskennelleen Stan Leen kehittämistä hahmoista ja sarjoista, kuten Ihmenelosista, tuli suosittuja. Uudet supersankarisarjakuvat olivat aiempia yhteiskunnallisempia ja henkilöhahmoiltaan moniulotteisempia.[12]

Underground-sarjakuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jonkin sortin sarjakuvallinen vallankumous tapahtui 1960-luvulla Amerikassa underground-liikkeen kautta. Muun muassa Robert Crumb alkoi sarjakuvissaan käsitellä julkisuudessa kiellettyjä puheenaiheita sekä vähemmän kevyitä ja viihteellisiä teemoja.[13] Undergroundille oli ominaista räävittömyys, seksuaalisuus ja kieroutumat: se oli suunnattu usein tietoisesti Comics Codea vastaan. Tämä vei sarjakuvan asemaa kauemmaksi ”lasten viihteestä” nostaen sitä taiteen perinteisempien ilmaisutapojen rinnalle.

Eurooppalainen ja japanilainen sarjakuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Belgialaisen Hergén Tintin seikkailut -sarjakuvien vakiohahmoja.

Eurooppalaisen sarjakuvan kehityksen edelläkävijöitä 1900-luvulla olivat Ranska ja Belgia. Aluksi varsinaisia sarjakuvia julkaistiin Euroopassa lapsille tarkoitetuissa lehdissä. Eurooppalaisen sarjakuvan kuvailmaisu oli lisäksi aina 1970-luvulle saakka karikatyyrimäisempää ja vähemmän realistista kuin amerikkalaisen sarjakuvan. 1900-luvun alun tärkeimpiä ranskalaisia sarjakuvia olivat Bécassine-albumisarja (1905) sekä Zig et Puce (1925), jota pidetään ensimmäisenä todella ranskalaisena sarjana. Belgialaisen Hergén kirjoittama ja piirtämä Tintti teki ensiesiintymisensä katolilaisen sanomalehden viikkoliitteessä vuonna 1929 ja nousi nopeasti hyvin suosituksi. Tarinoita julkaistiin ensin lehdessä jatkokertomuksena ja sen jälkeen kirjoina.[14]

Tinttiä seurasivat menestyssarjoina René Goscinnyn käsikirjoittamat Asterix, Lucky Luke ja Ahmed Ahne. Eurooppalaiset sarjakuvat olivat vapaita amerikkalaisesta vakiintuneesta käytännöstä pitää huumori ja jännitys erillisinä ja käyttää humoristiseksi tarkoitetuissa sarjoissa lähinnä pelkistettyä ilmaisua. Belgialais-ranskalaiset sarjakuvat yhdistivät huumorin ja jännityksen, ja piirrostyyli rönsyili yksityiskohtia.

Italialaisista sarjakuvista tunnetuimpia ovat muun muassa lännensarjakuvat Pecos Bill ja Tex Willer.[15] Ranskalainen Métal hurlant -lehti toi 1970-luvulla sarjakuvaan vakavuutta. Moebiuksen scifi- ja fantasiasarjakuvat, Benoît Sokalin kovaksikeitetyn dekkarin parodia Ankardo sekä Hugo Prattin historiaa ja myyttejä hyödyntänyt Corto Maltese veivät eurooppalaissarjakuvaa aikuisempaan suuntaan muun muassa tuomalla seksin ja kovan väkivallan sarjakuviin. Erotiikkaa sarjakuviin toivat esimerkiksi ranskalainen Barbarella ja italialainen Milo Manara. Ranskalainen Charlie Hebdo keskittyi ilkeään poliittiseen satiiriin ja joutui kielletyksikin 1960-luvulla.[16] Vuonna 1978 perustetussa ranskalaisessa À suivre -lehdessä alettiin julkaista aikuisille tarkoitettuja töitä, jotka lähestyivät kirjallisuudessaan sarjakuvaromaania. Myös René Goscinnyn aikoinaan perustamassa Pilotessa alettiin julkaista samantapaisia sarjakuvia, kuten Enki Bilalin teoksia. Kun taidesarjakuva-ala kaupallistui 1980-luvulla, lehtien kokeilunhalu väheni ja taso laski, ja uudet omistajat lakkauttivat niitä.[17]

Disneyn sarjakuvia on Euroopassa tuotettu lisenssillä suuria määriä toisen maailmansodan jälkeen. Tärkein maa tässä on ollut Italia, josta on kotoisin esimerkiksi Aku Ankan taskukirja -formaatti. Myös suomalaisia on ollut tekemässä Disney-sarjakuvia eurooppalaisille kustantajille. Amerikkalaisen ankkapiirtäjän Don Rosan sarjoista suuri osa julkaistiin alun perin tanskalaisen Egmontin julkaisemissa lehdessä.[18]

Rakuten Kitazawan Tagosaku to Mokube no Tōkyō Kenbutsu (1902) oli ensimmäinen japanilainen nykyaikainen sarjakuva.

Japanilainen sarjakuva eli manga kehittyi amerikkalaisen sarjakuvan pohjalta. Ensimmäinen japanilainen kertova sarjakuva oli Rakuten Kitazawan sarja, joka aloitti sanomalehdessä vuonna 1902. Japanin ensimmäinen varsinainen sarjakuvalehti alkoi ilmestyä vuonna 1909. Toisen maailmansodan jälkeen termi manga otettiin käyttöön vain kerronnallisista sarjakuvista puhuttaessa. Mangan tärkein kehittäjä oli Osamu Tezuka, joka loi mangan suuntaviivat, tekotavan ja tyylit.[19]

Nykysarjakuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarjakuvaromaani nousi arvostetuksi sarjakuvan muodoksi 1980-luvulla.[20] Sen jälkeen esille nousseita uusia sarjakuvan lajityyppejä ovat omaelämäkerrallinen sarjakuva ja journalistinen sarjakuva.[21]

Suomalainen sarjakuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sarjakuva Suomessa

Ensimmäinen kokonainen suomalainen sarjakuvakirja oli Ilmari Vainion Professori Itikaisen tutkimusretki, joka ilmestyi vuonna 1911.[22] Suomeksi käännetyn sarjakuvan historia oli alkanut jo vuodesta 1857, jolloin julkaistiin Rodolphe Töpfferin Koipeliinin Linnustus.[23]

Suomalaisen sarjakuvan klassikoita ovat muun muassa Ola Fogelbergin Pekka Puupää, Tove ja Lars Janssonin Muumi ja Tarmo Koiviston Mämmilä. 2010-luvulla aktiivisista sarjakuvantekijöistä suosituimpia ovat esimerkiksi Mauri Kunnas, Juba Tuomola (Viivi ja Wagner), Ilkka Heilä (B. Virtanen) ja Pertti Jarla (Fingerpori)[24]

Suomen sarjakuvaseura on jakanut vuodesta 1972 suomalaisen sarjakuvan kunniapalkintona Puupäähattua.[25] Kemin sarjakuvapäivät ja Helsingin sarjakuvafestivaalit syntyivät 1980-luvun alussa. 1990-luvulla sarjakuvaan liittyvät kurssit alkoivat eri oppilaitoksissa ja piirtäjien apurahoitus alkoi.[26] Tampere Kuplii on jakanut vuodesta 2007 Sarjakuva-Finlandia-palkintoa kotimaiselle albumille[27] ja Kvaak.fi-sivusto vuodesta 2010 Herra Koipeliini -palkintoa parhaalle käännössarjakuvalle.[28]

Sarjakuvan eri muotoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarjakuva voi ilmestyä omana lehtenään, albumina, kirjana tai osana sanoma- tai aikakauslehteä. Kriteerit julkaistavalle sarjakuvalle vaihelevat lehden ja numeron mukaan, mutta yleinen vähimmäisehto on mahtuminen yhdelle sivulle.

Lehdissä julkaistaan tavallisesti strippejä eli 2–4 ruudun sarjakuvia, joissa on yleensä vitsi.

Sivun mittaiset strippisarjakuvat ovat tyypillisimmillään aikakauslehdissä ilmestyviä jatkotarinoita tai vitsisarjoja. Niitä alettiin julkaista sanomalehdissä 1900-luvun alussa. Niistä on tapana myöhemmin koota albumeja.

Novellisarjakuva on yhtä sivua pitempi, mutta ei aivan kokonaisen albumin kokoinen. Novelleja julkaistaan yleensä sarjakuvalehdissä ja -kirjoissa. Novellisarjakuva syntyi 1930-luvulla. Pitkiä sarjakuvia alettiin tuolloin julkaista sanomalehtien sunnuntailiitteissä ja hieman aiemmin kehitetyissä sarjakuvalehdissä.

Pitkiä sarjakuvia kutsutaan kirjana julkaistuna albumeiksi tai minialbumeiksi. Sarjakuva-albumi on yleensä pituudeltaan vähintään 40 sivua, perinteisesti [2]+46 tai [2]+62 sivua (kolme tai neljä painoarkkia). Tätä lyhyempää sarjakuvaa saatetaan kutsua minialbumiksi, mikäli teos on ulkoasultaan kirjamainen. Yhden tekijän tai tekijäryhmän erillisiä tarinoita sisältävä kirja on kokooma-albumi. Jos sarjakuvakirja koostuu monen tekijän töistä, se on sarjakuva-antologia.

Sarjakuvalehden erottaa sarjakuva-albumista tapa, jolla sivut on liitetty toisiinsa: lehti on hakasidottu metallisilla niiteillä, albumi liimalla. Sarjakuvalehti voi koostua yhden tai useamman tekijän töistä, sisältää vain yhden novellisarjakuvan, jatkotarinoita, lyhyitä tai pitkiä tarinoita sekä sisältää mainoksia ja artikkeleita. Sarjakuvalehti syntyi 1930-luvun lopulla Yhdysvalloissa.

Sarjakuvakirjoille yhteistä on kirjamainen olemus, joka syntyy (liimalla) sidotusta selkämyksestä. Albumeissa ei yleensä ole mainoksia.

Muita sarjakuvakirjatyyppejä ovat sarjakuvapokkarit eli taskukirjat (esimerkiksi Aku Ankan taskukirja) ja strippikokoelmat.

Tekijästä, tarinan pituudesta ja käsittelytavasta riippuu, kutsutaanko teosta novellisarjakuvaksi, albumisarjakuvaksi vai sarjakuvaromaaniksi. Keskeisin ero sarjakuvaromaanin ja -albumin välillä on se, että albumissa tekijä sovittaa sanottavansa annettuun määrämittaan, mutta romaanissa julkaisun koko ja sivumäärä taipuvat tekijän ja tarinan vaatimusten mukaan.

Sarjakuvapiirtäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarjakuvaa piirretään.

Sarjakuvan tekeminen alkaa käsikirjoituksesta. Jotkut tekevät sen päässä, joillakin on oma käsikirjoittaja joka lähettää käsikirjoituksen hänelle ja jotkut alkavat vain piirtää.

Sarjakuva usein luonnostellaan lyijykynällä jonka päälle ”tussataan" kuitukärkikynällä, siveltimillä tai tussiterillä. Koska kuitukärkikynän paksuutta ei voi vaihtaa, jälki ei ole niin elävää kuin siveltimillä ja terällä tussattaessa, siksi harvat taiteilijat käyttävät tusseja tussaamiseen. Terän jälki on elävempää kuin kuitukärkikynän, mutta saattaa näyttää kovalta. Siitä huolimatta monet ammattilaiset suosittelevat teriä. Siveltimillä saa elävempää jälkeä kuin terällä tai kuitukärki kynällä, mutta sen käyttöä on harjoiteltava paljon. On myös sivellinkyniä eli käytännössä tusseja, joissa on sivellinpää.

Kuvan voi värittää. Piirroksen päälle voidaan myös kiinnittää rasteria eli kuvioitua tai värillistä muovikalvoa. Nykyään sarjakuva skannataan tietokoneelle, ja väritys, harmaasävyt ja kuviot tuotetaan grafiikkaohjelmilla. Piirtolevyllä voi tietokoneelle piirtää suoraankin. Paineentunnistava kynä tuottaa perinteisiä piirtovälineitä muistuttavaa jälkeä.

Välineet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarjakuvan piirtämiseen voidaan käyttää tavallisten huopa- ja lyijykynän sijaan myös sivellintä ja tussiteriä. Monet käyttävät luonnosteluun myös vaaleansinisiä värikyniä joiden jälki en näy painossa. Jotkut sarjakuvataiteilijat käyttävät ainoastaan sivellintä. Tussiterällä saa aikaiseksi vaihtelevaa viivaa, joskin sitä pitää aika ajoin kastaa mustepulloon. Tällöin täytyy kuitenkin varautua tekemään korjauksia (käyttämällä korjausnestettä), sillä tussi saattaa levitä tai roiskua paperille. Paperin olisi hyvä olla kovapintaista, mieluiten layout-paperia. Sarjakuvaa voi jälkeenpäin muokata erilaisilla laitteilla.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jokinen, Heikki (toim.): Sarjakuva Suomessa: Historiasta, asemasta, kielestä. Helsinki: Avain, 2011. ISBN 978-951-692-892-3.
  • Kaukoranta, Heikki & Kemppinen, Jukka: Sarjakuvat. 2. laajennettu painos. Helsingissä: Otava, 1982. ISBN 951-1-06710-9. (Historiaosuus pääpiirteittäin lukuun ottamatta lukua "Eurooppalainen sarjakuva")
  • Nummelin, Juri: Sarjakuvan lyhyt historia. Avain, 2018. ISBN 978-952-304-177-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Nummelin 2018, s. 16–17.
  2. Nummelin 2018, s. 18–19.
  3. Nummelin 2018, s. 19–21.
  4. Nummelin 2018, s. 22–25.
  5. Nummelin 2018, s. 27.
  6. Nummelin 2018, s. 29.
  7. Nummelin 2018, s. 29–31.
  8. Nummelin 2018, s. 35–41.
  9. Nummelin 2018, s. 41–46.
  10. Nummelin 2018, s. 54–62.
  11. Nummelin 2018, s. 62–65.
  12. Nummelin 2018, s. 100–102.
  13. Arffman, Päivi: ”Comics go underground!”: Underground-sarjakuva vastakulttuurina vuosien 1967-1974 Yhdysvalloissa. Väitöskirja. Turku: k&h, Turun yliopisto, kulttuurihistoria, 2004. ISBN 951-29-2680-6.
  14. Nummelin 2018, s. 47–51.
  15. Nummelin 2018, s. 78–80.
  16. Nummelin 2018, s. 108–115.
  17. Nummelin 2018, s. 119–122.
  18. Nummelin 2018, s. 123.
  19. Nummelin 2018, s. 143–145.
  20. Nummelin 2018, s. 124.
  21. Nummelin 2018, s. 138–141.
  22. Jokinen 2011, s. 100.
  23. Hänninen, Ville: Roskakulttuuri saapui akatemian portaille: Suomalaisen sarjakuvakirjoittamisen ja -tutkimuksen vaiheita. Teoksessa Jokinen 2011, s. 78.
  24. Nummelin 2018, s. 157–176.
  25. Jokinen 2011, s. 20
  26. Jokinen, Heikki: Tähän on tultu: Suomalaisen sarjakuvan vuosikymmeniltä. Teoksessa Jokinen 2011, s. 29–30.
  27. Sarjakuva-Finlandia sarjakuvafinlandia.fi. Viitattu 19.1.2013.
  28. Santikko, S.: Tuulen laakson Nausicaä on vuoden käännössarjakuva! 10.01.2010. Kvaak.fi. Viitattu 13.1.2011.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ahokoivu, Mari: Sarjakuvantekijän opas. Helsinki: BTJ, 2007. ISBN 978-951-692-679-0.
  • Bishop, Franklin: Sarjakuvapiirtäjän käsikirja. (The cartoonist's bible, 2006.) Suomentanut Jari Leino. Karkkila: Kustannus-Mäkelä, 2007. ISBN 978-951-882-686-9.
  • Gravett, Paul: Sarjakuvaromaani: ja kuinka se voi muuttaa elämäsi. (Graphic novels: Stories to change your life, 2005.) Suomentanut Lotta Sonninen. Helsingissä: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21851-7.
  • Gravett, Paul (päätoim.): 1001 comics you must read before you die. London: Cassell Illustrated, 2011. ISBN 978-1-84403-698-1. (englanniksi)
  • Hakkola, Kalle & Luolamaa, Mari: Sarjakuva-albumien sarjaluettelo. Helsinki: Avain, 2011. ISBN 978-951-692-891-6.
  • Herkman, Juha (toim.): Ruutujen välissä: Näkökulmia sarjakuvaan. Tampere: Vastapaino, 1996. ISBN 951-44-4072-2.
  • Herkman, Juha: Sarjakuvan kieli ja mieli. Tampere: Vastapaino, 1998. ISBN 951-768-032-5.
  • Hänninen, Ville (toim.): Ulkomaisia sarjakuvantekijöitä 1. Helsinki: BTJ, 2006. ISBN 951-692-594-4.
  • Hänninen, Ville (toim.): Ulkomaisia sarjakuvantekijöitä 2. Helsinki: BTJ, 2007. ISBN 978-951-692-642-4.
  • Ijäs, Aura: Sarjakuvien tekeminen. Helsinki: Finn Lectura, 2013. ISBN 978-951-792-574-7.
  • Jokinen, Heikki: Sata sarjakuvaa. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-26-5101-7.
  • Kaukoranta, Heikki & Kemppinen, Jukka: Sarjakuvat. 2. laajennettu painos. Helsingissä: Otava, 1982. ISBN 951-1-06710-9.
  • Manninen, Pekka A.: Vastarinnan välineistö: Sarjakuvaharrastuksen merkityksestä. Väitöskirja. Tampere: Tampere University Press, 1995. ISBN 951-44-3709-8.
  • McCloud, Scott: Sarjakuva, näkymätön taide. (Understanding comics, 1993.) Suomennos: Jukka Heiskanen. Helsinki: Good Fellows, 1994. ISBN 951-96265-2-2.
  • Koskela Ilpo: Uusi Sarjakuvantekijän oppikirja. Arktien Banaani 2016 ISBN 978-952-270-229-6

Dokumenttielokuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sarjakuva sodassa (Comic Books Go to War, 2009)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sarjakuva.