Ingmar Bergman

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ingmar Bergman
Ingmar Bergman vuonna 1957 Mansikkapaikan kuvauksissa.
Ingmar Bergman vuonna 1957 Mansikkapaikan kuvauksissa.
Henkilötiedot
Syntynyt14. heinäkuuta 1918
Uppsala, Ruotsi
Kuollut30. heinäkuuta 2007 (89 vuotta)
Fårö, Ruotsi
Ammatti elokuvaohjaaja
Puoliso Else Fisher Bergman (1943–1946)
Ellen Hollender Bergman (1947–1952)
Gun Grut Bergman (1952–1959)
Käbi Laretei (1959–1969)
Ingrid von Rosen (1971–1995)
Ohjaaja
Aktiivisena 1945–2003
Tunnetuimmat ohjaukset Seitsemäs sinetti
Mansikkapaikka
Fanny ja Alexander
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
www.ingmarbergman.se
IMDb
Elonet
SvDb

Ernst Ingmar Bergman (14. heinäkuuta 1918 Uppsala, Ruotsi30. heinäkuuta 2007 Fårö[1]) oli ruotsalainen elokuvaohjaaja ja yksi 1900-luvun keskeisimmistä elokuvantekijöistä. Lisäksi hän oli teatteriohjaaja ja kirjailija sekä elokuviensa käsikirjoittaja. Muutamia käsikirjoituksia hän teki muillekin elokuvaohjaajille. Hän on tunnetuimpia ruotsalaisia taiteilijoita.[2]

Bergman ohjasi yli 40 pitkää elokuvaa, muutamia televisionäytelmiä ja -elokuvia, yli sata teatterinäytelmää ja kolme oopperaa.[3] Lisäksi hän kirjoitti myös kolme omaelämäkerrallista teosta sekä muutamia kaunokirjallisia julkaisuja.[2]

Teoksissaan Bergman käsittelee muun muassa avioliittoa ja perheyhteyttä sekä pohtii vastuuta, uskontoa ja kuolemaa.[4][5]

Bergman oli yhdeksän kertaa Oscar-ehdokkaana. Kolme hänen elokuvaansa on palkittu parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarilla. Fanny ja Alexander sai neljä Oscaria.lähde?

Tukholman yliopistoon perustettiin 2005 ohjaajaan erikoistunut professuuri. Ensimmäinen Ingmar Bergman -professori on elokuvatutkija Thomas Elsaesser. Kaudelle 2009–2010 tehtävään valittiin Tukholman yliopiston suomalaissyntyinen elokuvatieteen professori ja Bergman-tutkija Maaret Koskinen.[2]

Suomessa Bergman sai vuonna 1975 elokuvasta Kuiskauksia ja huutoja parhaan ulkomaisen ohjaajan Jussi-palkinnon.[6] Tukhomassa järjestettiin toukokuussa 2009 ensimmäinen Ingmar Bergman -juhla.[2][7]

Elämänvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bergman syntyi pappisperheeseen Uppsalassa keskimmäisenä kolmesta lapsesta.[8] Bergmanin syntymän aikaan Ruotsissa riehui espanjantauti. Kuumetauti oli tiettävästi heikentänyt hänen äitiään Karinia niin, että vastasyntynyt oli menehtyä ensi viikkoinaan. Äidinäiti Anna vei pojan maakartanoonsa Taalainmaalle, jossa terve maalaisnainen alkoi imettää vauvaikäistä Ingmaria. Aikuisena Bergman kertoi tätä tarinaa mielellään, ja ”kolmen naisen teeman” on nähty toistuvan hänen töissään. Asetelmaan kuuluvat äiti, joka välittää itsestään enemmän kuin lapsestaan, isoäiti, jonka luota löytyy turvaa ja hyvää oloa, sekä palvelija, joka ruokkii ja lohduttaa niin ruumista kuin sieluakin.[8]

Bergmanin käsikirjoittamaan, Liv Ullmanin ohjaamaan televisioelokuvaan Enskilda samtal (1996) on vaikuttanut Birgit Linton-Malmforsin kirjoittama Bergmanin äidin Karin Bergmanin elämäkertasarja, jonka kolmannesta osasta Karin, åldrandets tid (1996) paljastuu, että äidillä oli pitkäaikainen rakastettu.[9]

Isä Erik Bergman oli pidetty saarnaaja ja palveli näkyvissä kirkollisissa viroissa. Hän oli sairaalapappina Sophiahemmetissä, ja perhe asui sen yhteydessä olevassa pappilassa.[10] ja vuodesta 1934 Hedvig Eleonoran seurakunnan kirkkoherra, ja sai "kuninkaan kappalaisen" arvonimen.[8]

Vaikea suhde vanhempiin leimasi Bergmanin elämää vanhuuteen asti, ja hän työsti traumaa monissa töissään ja vei tämän jälkipuinnin päätökseen elokuvassa Fanny ja Alexander (1982) sekä muistelmissaan (1987).lähde?

Bergman osoitti jo varhain esiintymiskiinnostusta antamalla nukketeatterinäytöksiä sisarelleen ja ystävilleen. Hän osti veljeltään sadalla tinasotilaalla elokuvakoneen, jolla tekemiään esityksiä hän näytti lastenhuoneen komerossa sisaruksille ja ystäville.[3]

1930-luvulla nuori Bergman liittyi ylioppilasteatteriin. Hän opiskeli Tukholman korkeakoulussa 1937–1940 ja kiinnostui aluksi teatterista, myöhemmin myös elokuvasta. Toisen maailmansodan loppuun ja holokaustin paljastumiseen asti Ingmar Bergman oli perheensä poliittisen asennoitumisen mukaisesti tuntenut natsisympatioita.lähde?

Bergman kirjoitti 1941 näytelmän Kasperin kuolema, jonka nähneet ruotsalaisen elokuva-alan edustajat antoivat nuorelle lupaukselle mahdollisuuden kokeilla elokuvantekoa. Bergmanin ensimmäinen elokuvatyö oli parannella muiden käsikirjoituksia. Hän muutti opiskeluaikoina kirjoittamansa novellin käsikirjoitukseksi, josta teki työnantajalleen kaksi versiota. Niistä alkuperäisen ohjasi Alf Sjöberg, ja nimeksi tuli Kiihko. Sjöbergin kiireiden takia Bergman sai itse ohjata elokuvasta osia. Alkuun Bergman työskenteli Tukholman ulkopuolella Råsundan "elokuvakaupungissa", jossa sai oppia muun muassa ruotsalaisen mykkäelokuvan suuruudelta Victor Sjöströmiltä. Sjöström näytteli sittemmin Bergmanin ohjaamassa elokuvassa Mansikkapaikka.lähde?

Vuonna 1957 sai ensi-iltansa kaksi Bergmanin mestariteosta Seitsemäs sinetti ja Mansikkapaikka, jotka vakiinnuttivat hänen paikkansa elokuvan eturivissä ja tekivät ohjaajan vakiintuneen työryhmän tunnetuksi. Ryhmään kuuluivat näyttelijät Gunnar Björnstrand, Erland Josephson, Max von Sydow, Ingrid Thulin, Harriet Andersson ja Bibi Andersson sekä kuvaaja Gunnar Fischer. Myöhemmin joukkoon liittyi vielä näyttelijä Liv Ullmann ja kuvaajaksi vaihtui Sven Nykvist. "Ensemblen" muodostaminen oli alkanut jo 1952, jolloin Bergman alkoi koota Harriet Anderssonin kanssa uutta näyttelijäkokoonpanoa Malmön kaupunginteatteriin.[8]

1970-luvun alussa valmistunut televisiodraama Kohtauksia eräästä avioliitosta sai Ruotsissa jopa neljä miljoonaa katsojaa illassa. Bergman joutui muuttamaan puhelinnumeronsa salaiseksi, koska häneltä yritettiin saada avioliittoneuvontaa.lähde?

Bergman muutti 1976 Ruotsista seitsemäksi vuodeksi Saksan liittotasavaltaan, kun häntä syytettiin veronkierrosta. Syytteet hylättiin myöhemmin[5]. Ennen paluutaan Ruotsiin Bergman työskenteli Münchenissä. Elokuvauransa eräänlaista finaalia merkinneen Fannyn ja Alexanderinkin Bergman aikoi ensin ohjata Saksan liittotasavallassa, mutta tuottajaksi pestattu Jörn Donner edellytti epookin kuvaamista Ruotsissa.lähde?

Bergman julkaisi vuonna 1987 kiitosta saaneet muistelmansa Laterna magica. Teos avasi monia lapsuudenkotia ja vanhempia koskevia viittauksia ja vihjeitä hänen filmituotannossaan. Vuonna 1990 ilmestyneessä toisessa muistelmateoksessaan Kuvasta kuvaan Bergman kertoo elokuvistaan sekä niihin liittyvistä ajatuksista ja kokemuksista.[8]

Teatteria suurena rakkautenaan pitänyt Bergman sanoi jättäneensä hyvästit elokuvalle ohjattuaan Fannyn ja Alexanderin vuonna 1982. Hän kuitenkin jatkoi elokuvien käsikirjoittamista ja ohjasi vielä televisioelokuvia, kuten esimerkiksi vuonna 2003 Sarabandin. Bergman työskenteli Dramatenin johtajana 1963–1966, jolloin hän työskenteli ensisijaisesti teatteriohjaajana.lähde?

Bergman taiteilijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bergman lehdistötilaisuudessa vuonna 1966.

Bergmanin elokuvat ovat Jörn Donnerin mukaan tekijänsä näköisiä: subjektiivista kerrontaa, jossa sukelletaan syvälle ihmismielen irrationaaliseen puoleen.[11] Hän hallitsi käytännön, ja hän opetteli elokuvanteon osa-alueet valotekniikasta filmilaboratoriotyöhön.[3]

Bergman halusi alun perin kirjailijaksi, mikä saattoi vaikuttaa siihen, että hän käsikirjoitti kuvalliset työnsä itse. Hänen suurimpana rakkautenaan pysyi kuitenkin teatteri.[3] Bergman sai myös vaikutteita kamarimusiikista ja alkoikin kutsua teoksiaan kamarielokuviksi, joiden tapahtumapaikkoina olivat alussa usein eksteriöörit, vapaa luonto. Myöhemmin hän valitsi kuvausmiljöiksi yhä useammin erilaisia sisätiloja.[12]

Hänen mukaansa ”elokuva on unta, ellei se ole dokumenttia”. Kollegoistaan Ingmar Bergman arvosti etenkin Andrei Tarkovskia.lähde?

Bergman ja uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ankara uskonnollinen kasvatus ei nujertanut Bergmania, vaan hän oppi jo varhain tarkkailemaan vanhempiensa piilevää ahdistusta, epävarmuutta ja keskinäisiä jännitteitä.[13]

Seitsemäs sinetti oli tekijänsä uskontoaiheisista elokuvista ensimmäinen. Tarinan päähenkilö pelaa läpi elokuvan shakkipeliä kuoleman kanssa. Ritari haluaa tietää, mikä viesti kuolemalla on ihmisille ja mitä seuraa elämän jälkeen. Kuolemanpelon kanssa kamppaillut nuori Bergman viestitti teoksessa kohteliaasti uskonnollisen ratkaisunsa: tuonpuoleista ei ole. Hänen uskontokritiikkinsä oli vielä noihin aikoihin verhottu symboliseen esitykseen, joka jättää paljastamatta asioita.[13]

Bergman piti elokuvaa Kuin kuvastimessa eräänlaisena välityönä. Fårössä kuvatun teoksen nimi on lainattu Korinttilaiskirjeestä, ja teos kuvaa vaikeita perhesuhteita. Lopussa uskontoteema korostuu, kun perheen isä kohtaa poikansa aikuisena ihmisenä. Isä sanoo päätyneensä siihen, että Jumala on olemassa, jos rakkaus on olemassa.[13]

Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin vuoden 1963 käänteentekevää elokuvauudistusta olisi Jörn Donnerin mukaan tuskin tehty ilman Ingmar Bergmaniaselvennä. Taiteellisesti hän innoitti muiden muassa Ranskan uuden aallon ohjaajia.[11]

Bergmanin esikuvakseen ovat nimenneet esimerkiksi Woody Allen ja Robert Altman.[14] Matti Kassila nimesi ruotsalaismestarin viiden suurimman ohjaajan joukkoon kuuluvaksi.[3]

Bergmanin kuva on Ruotsin vuonna 2015 liikkeelle lasketussa 200 kruunun setelissä.[15]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolisot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bergman oli naimisissa viisi kertaa ja hänellä oli useita muita suhteita. Hän sai kumppaneidensa kanssa yhdeksän lasta. Työtovereista hänen elämänkumppaneikseen valikoituivat muun muassa Bibi Andersson, Harriet Andersson ja Liv Ullmann. Bergmanin ja Ullmannin tytär Linn Ullmann on palkittu kirjailija. Vuosina 1959–1969 Ingmar Bergman oli naimisissa pianisti Käbi Laretein kanssa. Laretein ja Ingmar Bergmanin poika Daniel Bergman on jatkanut isänsä jalanjäljissä elokuvaohjaajana ja ehti tehdä taiteellista yhteistyötä tämän kanssa.lähde?

Ingrid von Rosenin kanssa hän oli naimisissa 25 vuotta, kunnes jäi leskeksi 1995 ja asui siitä lähtien yksin Gotlannin pohjoispuolella Fårön saarella.[14]

Ingmar Bergman ja Ingrid von Rosen on haudattu Fårön kirkon hautausmaalle sukuhautaan.[16]

Fårö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bergman ihastui Fårön saareen alkujaan vuonna 1960, kun siellä valmisteltiin hänen elokuvaansa Kuin kuvastimessa. Hän muutti kesäksi Fåröhön ensimmäisen kerran 1967, ja sittemmin se vakiintui hänen tukikohdakseen. Hän rakennutti saarelle pitkulaisen asuintalon nimeltä Hammars ja remontoi navetasta elokuvateatterin. Asuintaloa laajennettiin kahdesti, ja sen kokonaispituus on 56 metriä. Viimeisinä vuosinaan Bergman asui talossa yksin ympäri vuoden.[17]

Bergmanin kuoltua Fårön-kiinteistö irtaimistoineen myytiin hänen toivomuksensa mukaisesti huutokaupassa vuonna 2009.[2] Hänen nuorin tyttärensä Linn Ullmann halusi säilyttää isänsä kulttuuriperinnön kokonaisuutena, ja kiinteistön sekä suuren osan siihen kuuluvaa irtaimistoa pelasti norjalainen keksijä Hans Gude Gudesen. Fårön-kiinteistöstä muodostettiin säätiö (Stiftelsen Bergmangårdarna), ja vuodesta 2011 lähtien se on toiminut taiteilijakeskuksena,[18] johon myönnetään oleskelustipendejä.[17]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ”Ingmar Bergman on kuollut”. Yle Teksti-tv, s. 136, 30.7.2007. Viitattu 30.7.2007.
  2. a b c d e Tukholmassa juhlitaan ensimmäistä Bergman-festivaalia 29.5.2009, päivitetty 25.4.2012. Yle.fi. Viitattu 30.5.2009.
  3. a b c d e Ohjaajalegenda Ingmar Bergman kuoli 89-vuotiaana. Metro, 2007, nro 31.7.2007, s. 13.
  4. Ingmar Bergman 1918 - 2007 31.7.2007. Yle.
  5. a b In memoriam Ingmar Bergman 1918-2007. MitäMissäMilloin 2008. Helsinki: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21207-2.
  6. Filmiaura Jussit.fi: Jussi-voittajat kautta aikojen
  7. Ingmar Bergman International Theatre Festival bergmanfestival.com. Viitattu 30.5.2009. (englanniksi)
  8. a b c d e Elokuvan 1900-luku on päättynyt. ([vanhentunut linkki]) Helsingin Sanomat, 2007, nro 31.7.2007, s. C 1. Artikkelin verkkoversio.
  9. Birgit Linton-Malmfors, Avslöjandet som skakade Bergman, Dagens Nyheter, viitattu 25.10.2012 (ruotsiksi)
  10. Nordic Academic Press [vanhentunut linkki] (ruotsiksi)
  11. a b Ylänen, Helena: Ei Ingmar koskaan helppo ollut. Helsingin Sanomat, 2007, nro 31.7.2007, s. C 1. digilehden tilaajille.
  12. Ingmar Bergman ([vanhentunut linkki]) Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Arkistoitu .
  13. a b c Matti Myllykoski: Rakkaus, usko ja elämän tarkoitus. Kirkko & kaupunki, 2008, nro 11, s. 8.
  14. a b Obituary: Ingmar Bergman The Local. Viitattu 3.8.2007. (englanniksi)
  15. Onko sinulla Ruotsin kruunuja iltalehti.fi. Viitattu 12.4.2016.
  16. Sveriges Radio Gotland 25.7.2007. Viitattu 15.8.2013
  17. a b Ehrnrooth, Albert: Välgöraren och dottern räddade Bergmans fristad. Hufvudstadsbladet, 25.7.2018, s. 16–17. Artikkelin verkkoversio. (ruotsiksi)
  18. Norjalaismiljonääri pelasti Bergmanin perinnön, Yle.fi 26.10.2009, päivitetty 25.4.2012

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Donner, Jörn: Paholaisen kasvot: Ingmar Bergmanin elokuvat. Suomentanut Juha Virkkunen. Helsinki: Otava, 1967.
  • Donner, Jörn: Bergman: Muistelma. Suomentanut Raija Mattila. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-22972-8.
  • teemakokonaisuus Bergmanista, Filmihullu 6/2007.
  • Fock, Andreas: Alla talar om Bergman. Stockholm: Alfabeta, 2018. ISBN 978-91-501-2022-6.
  • Koskinen, Maaret: Alussa oli sana: Nuori Ingmar Bergman. Helsinki: Like, 2003. ISBN 952-471-192-3.
  • Ödman, Charlotta: Bilder från Bergman: Essäer. Helsingfors: Schildts & Söderströms, 2012. ISBN 978-951-52-3004-1.

Dokumentteja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ingmar Bergman: elämää ja työtä (1997). Jörn Donnerin tuottama keskusteluohjelma.
  • Tre scener med Ingmar Bergman (1976). Jörn Donnerin dokumentti.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]