Uskontokritiikki

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Uskontokritiikki tarkoittaa uskonnon arvostelemista erilaisilla perusteilla. Länsimaista uskonnotonta ajattelua tunnetaan antiikista alkaen. Nykyaikaisen uskontokritiikin juuriin kuuluu erityisesti valistuksen ajattelu.[1]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erityisesti valistuksen ranskalaisten ajattelijoiden yhteinen piirre oli arvosteleva asenne uskontoa kohtaan. He asettivat perinnettä vastaan järjen ja kokemuksen, hylkäsivät ajatuksen yliluonnollisesta ja siten uskonnollisen ja poliittisen pakkovallan, joiden he näkivät tukevan toisiaan. Kuuluisa valistusajan teos on paroni d’Holbachin (Paul Thiry d’Holbach) vuonna 1770 ilmestynyt Système de la Nature (’luonnon järjestelmä’). Holbach tarkasteli ihmistä osana luontoa. Hän katsoi, että jos ihmiset ymmärtävät itsensä oikein luonnon osana, he voivat oppia että onnellisuus saavutetaan elämällä rauhassa ja sopusoinnussa toisten kanssa.[1]

1800-luvulla Britanniassa uskonnottomuus levisi yhteiskunnassa ja järjestäytyi. Uskonnottomien yhdistykset kutsuivat itseään vapaa-ajattelijoiden, sekularistien, rationalistien tai humanistien yhdistyksiksi. Vapaa-ajattelu tarkoittaa uskonnosta vapaata ajattelua, joka suhtautuu kriittisesti kirkkoon ja sen yhteiskunnalliseen vaikutukseen ja pyrkii täydelliseen uskonnon ja ateismin vapauteen[2]. Vapaa-ajattelulla tarkoitetaan usein samaa kuin ateismi.[2][3]

Vapaa-ajattelijaliike järjestäytyi 1800-luvun loppupuolella Britanniassa, Yhdysvalloissa, Saksassa, Ranskassa ja muualla Länsi-Euroopassa.[4] Vapaa-ajattelijain maailmanliitto, alkuaan Kansainvälinen vapaa-ajattelijaliitto perustettiin vuonna 1880.[5][3] Kansainvälisten kongressien julkilausumien mukaan vapaa-ajattelijat pyrkivät totuuteen tieteen, hyvyyteen etiikan, kauneuteen taiteen ja oikeudenmukaisuuteen yhteiskunnallisen uudistustyön avulla.[3] Liikkeen suuri hetki oli kirkon ja valtion ero Ranskassa 1905.[4]

Uskonnon moraaliseksi vaihtoehdoksi esitetään usein sekulaari humanismi.[6] Kansainvälisen humanistiliiton määritelmän mukaan ”humanismi on kansanvaltainen eettinen elämänkäsitys, joka väittää, että ihmisillä on oikeus ja velvollisuus antaa merkitys ja muoto omalle elämälleen. Se pyrkii nykyistä inhimillisempään yhteiskuntaan inhimillisten ja muiden luonnollisten arvojen sekä inhimillisten kykyjen kuten järjen ja vapaan tutkimuksen avulla. Se ei ole jumalauskoinen, eikä se hyväksy yliluonnollista todellisuuskäsitystä.”[7]

Suomessa naturalistinen kehitysoppi innoitti 1880-luvulta alkaen muun muassa filosofi ja sosiologi Edvard Westermarckia.[8][9] Työväenliike omaksui Suomessa marxilaisen uskontokritiikin ohjelman haasteena luterilaiselle valtionkirkolle. Vaatimus valtion ja kirkon erottamisesta ei kuitenkaan toteutunut.[8][10] Vapaa-ajattelun ja uskontokritiikin ohjelmaa on Suomessa toteuttanut Vapaa-ajattelijain liitto.[11]

Evan vuoden 2022 arvo- ja asennetutkimuksessa kolme neljästä suomalaisesta katsoi, että jokaisella tulee olla oikeus arvostella uskontoja. Vain 12 prosenttia ei olisi sallinut uskontojen arvostelua.[12]

Tiedollinen uskontokritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin roomalainen runoilija Lucretius esitti teoksessaan Maailmankaikkeudesta muun muassa, että kaikki todellisuudessa koostuu pienistä äärettömyydessä liikkuvista atomeista, sen sijaan että olisi jumalien luomaa.

Luonnontiede ja uskontokritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tieteellistä maailmankuvaa pidetään usein uskonnollisen ajattelun vastakohtana.[13] Monet ateistit ovat sitä mieltä, että nykyaikainen luonnontiede ei jätä tilaa uskonnoille, paitsi ”historiallisesti ja kulttuurisesti tärkeänä todellisuuspaon muotona”.[14] Uudella ajalla luonnontieteellinen tieto on kasvanut suuresti, millä on ollut syvällinen vaikutus uskontoon.[15] Luonnontieteellisen tiedon kanssa ristiriidassa olevat, havaintojen ja kokeiden sijasta Raamatun arvovaltaan perustuvat väitteet on hylätty toinen toisensa jälkeen. Tällainen on esimerkiksi kristinuskon Raamatun kolmikerroksinen käsitys kaikkeudesta, jossa jumalan asuinpaikka sijaitsee pilvien yläpuolella, helvetti maan pinnan alla ja jossa aurinko kiertää maata. Myöskään käsitystä, että kaikkeus luotiin 6000 vuotta sitten ja ihminen ja muut eläinlajit syntyivät samanaikaisesti nykyisen muotoisina, ei enää pidetä yleisesti hyväksyttävänä. Monet kristillisen kirkon edustajat ovat näissä tapauksissa ensin asettuneet vastustamaan sellaisia luonnontieteen väitteitä, jotka ovat olleet ristiriidassa totunnaisten uskonnollisten käsitystensä kanssa.[16] Uskonto on saatettu nähdä häviävänä käsityksenä, joka joutuu perääntymään väitteissään ja säilyy yhteiskunnassa jäänteenä aikaisemmilta ajoilta, jolloin ihmisten tieto todellisuudesta oli rajoittuneempaa. Ihmisen kehitys on jäljitetty muuhun eläinkuntaan, elämän synty on liitetty kemiallisiin reaktioihin, ja avaruuden tutkiminen on tuonut esille mahdollisuuden, että toisista maailmoista löytyy kehittyneitä elämänmuotoja. Luonnontieteen on katsottu tukeneen käsitystä kaikkeuden ja luonnon järjestyksen itseriittoisuudesta.[17] Victor Stengerin mukaan nykyinen luonnontiede pystyy osoittamaan, että Jumalaa ei ole olemassa.[18]

Daniel Dennettin ja Richard Dawkinsin mukaan uskonnon puolustajat pyrkivät usein väistämään uskonnon tiedollisen arvostelun esittämällä uskonnon kyseenalaistamisen loukkauksena. Heidän mukaansa taktiikassa hyödynnetään ihmisten yleistä halua olla loukkaamatta.[19] Tällä tavoin tieteen kanssa ristiriidassa olevaa uskoa suojeltaisiin järkiperäiseltä perustelulta ja arvostelulta.[20] Dawkinsin mukaan uskonto ja tiede ovat kilpailijoita, jotka esittävät yhteensovittamattomia väitteitä todellisuudesta.[21][22]

Fundamentalistit ajattelevat, että luonnontieteellinen näyttö voi tukea uskonnollisia käsityksiä. Luomisoppi eli kreationismi, jonka mukaan Raamatun kertomus kaikkeuden luomisesta ja elämän syntymisestä on tosi ja että siksi evoluutioteoria on epätosi, on esimerkki fundamentalismista. Tieteen piirissä katsotaan yleisesti luomisopin ja niin sanotun älykkään suunnittelun kannattajien epäonnistuneen pyrkimyksessään esittää käsityksilleen tieteellisiä perusteluja.[23] Filosofi Sami Pihlströmin arvion mukaan yritykset tehdä jumalauskosta luonnontieteellisesti hyväksyttävä selitysjärjestelmä ovat erittäin epäuskottavia. Pihlströmin mielestä on vaikea nähdä, kuinka mikään näistä kristillisistä koulukunnista voitaisiin ottaa vakavasti nykyaikana. Hänen mielestään mitä ilmeisimmin kaikkeuden olemassaoloa tai mitään todellisuudessa tapahtuvaa ei voida selittää (”missään edes etäisesti tieteellistä selittämisen käsitettä muistuttavassa mielessä”) viittaamalla jumalalliseen luomistekoon.[24]

Ihmiskeskeisen ajattelun arvostelijoiden mielestä useissa uskonnoissa ihmisen merkitystä maailmankaikkeuden osana liioitellaan tai ihminen käsitetään suorastaan kaikkeuden keskukseksi tai tavoitteeksi.[25][26] Koska materialismi eli aineellinen todellisuuskäsitys kieltää henkiset olennot ja voimat, se yhdistetään usein uskonnottomuuteen.[27][28] Esimerkiksi tähtitieteilijä Viktor Ambarzumjan arvosteli alkuräjähdysteorian uskonnollisia tulkintoja. Ambarzumjanin mukaan voidaan kuvitella, että aine voi muodostaa äärettömän määrän erilaisia, sisäkkäisiä järjestelmiä, joista ihminen on toistaiseksi havainnut kvarkkien ja havaitun avaruuden väliset järjestelmät. Ambarzumjan edusti ajattelua, jonka mukaan kaikkeus voi olla ääretön ja ikuinen.[29]

Tieteellinen ajattelu ja uskontokritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Ateismi

Esimerkiksi jumalatodistusten arvostelulla on pyritty osoittamaan, että jumalan olemassaololle ei ole perusteita.[30] Uskontoja arvostelevat kysyvät, miksi jumalan olemassaoloon pitäisi uskoa, kun jumalauskolle ei ole perusteita.[31] Ateistit ajattelevat, että uskovien tulisi osoittaa, että jumala on olemassa. Jos tähän ei pystytä, ei ole järkevää uskoa jumalan olemassaoloon.[32] Ateistien mukaan on järjetöntä vaatia, että olisi todistettava, että jumalaa ei ole olemassa. Jonkin todistaminen olemattomaksi ei ole mahdollista. Täten niillä, jotka väittävät jumalan olevan olemassa, on velvollisuus todistaa se, eli heillä on todistuksen taakka.[33] Esimerkiksi William Kingdon Cliffordin lausuman mukaan on aina ja kaikkialla väärin uskoa mihinkään riittämättömin perustein.[34][35]

Filosofi Ilkka Niiniluodon mukaan uskonnollinen käsitys todellisuudesta on epätieteellinen, jos se sisältää väitteitä, jotka ovat ristiriidassa tieteen tulosten kanssa. Uskonnollinen ja tieteellinen maailmankuva voivat tässä suhteessa joutua ristiriitaan keskenään. Niiniluodon mukaan tieteellinen ja uskonnollinen käsitys todellisuudesta eivät ole yhteensopivia tiedollisten käsitysten muodostamisen suhteen. Uskontojen auktoriteetteina pitämiin kirjoituksiin nojautuva käsitys todellisuutta koskevan tiedon hankkimisesta ja perustelemisesta on Niiniluodon mukaan välttämättä ristiriidassa tieteen menetelmän kanssa, joka hylkää uskonnolliset dogmit ja auktoriteetit tiedon lähteenä. Tieteellisen maailmankatsomuksen edustaja hyväksyy arvokäsityksen, jonka mukaan tieteen keskeinen arvopäämäärä on totuus, ja tietoa koskevan käsityksen, jossa hyväksytään vain tieteen kriittinen menetelmä todellisuutta koskevan tiedon muodostamisen välineeksi.[36] [37][38][39]

Niiniluodon mukaan käsitys todellisuudesta on uskonnollinen, jos siihen sisältyy väitteitä, joiden ainoana tukena on vetoaminen joihinkin uskonnollisiin arvovaltoihin (esimerkiksi Raamatun kaltaisiin uskonnollisiin kirjoituksiin) tai henkilökohtaisiin uskonnollisiin kokemuksiin. Käsitys todellisuudesta on epätieteellinen, jos se sisältää tieteellisen maailmankatsomuksen kanssa ristiriidassa olevia väitteitä. Vaikka tieteessä ei olekaan ehdottomia takeita totuudesta, tällaisessa ristiriitatilanteessa on Niiniluodon mukaan järkiperäisempää hyväksyä tieteen tulokset. Näin ei tule menetellä siksi, että ne välttämättä olisivat tosia, vaan siksi, että ne on saavutettu kriittisen ja julkisesti valvottavissa olevan menetelmän avulla.[40]

Uskonnollisiin auktoriteetteihin tai elämyksiin vetoavia perusteluja ei voi Niiniluodon mukaan pitää tieteellisesti todistusvoimaisina, sillä ne rikkovat tieteen menetelmää koskevia kriittisyyden ja puolueettomuuden vaatimuksia. Mikään tai kukaan arvovalta ei voi vaatia tieteessä itselleen ikuista asemaa. Vetoaminen uskonnollisiin auktoriteetteihin sisältää lisäksi kehäpäätelmän. Yksityisten henkilöiden omat kokemukset ja elämykset eivät ole sisällöltään julkisesti koeteltavissa, joten ne eivät myöskään kelpaa tieteelliseksi todistusaineistoksi niiden kohteen olemassaolosta. Itse nämä elämykset voidaan kylläkin asettaa psykologian tutkimuskohteeksi, ja niiden syntytavalle voidaan yrittää antaa tieteellinen selitys.[40]

Ilkka Niiniluoto ja Sami Pihlström luonnehtivat tieteen tehtäväksi totuuden etsimisen: todellisuuden yhä syvemmän kuvaamisen ja selitysten muodostamisen ilmiöiden syistä. Tiede pyrkii kertomaan, millainen todellisuus on. Tieteellinen menetelmä, jossa tietoa tavoitellaan avoimesti, arvostelevasti ja julkisesti koeteltavin havainnoin, on tieteellisen maailmankatsomuksen kannattajien mielestä tehokkain ja järkiperäisin käsitysten muodostamisen menetelmä. Esimerkiksi Charles S. Peirce korosti itseään korjaavan tieteellisen menetelmän ylivertaisuutta ”itsepäisyyden”, ”arvovallan” ja ”apriorisen” eli kokemuksesta riippumattoman käsitysten muodostamisen menetelmään nähden.[41] Pihlströmin mukaan uskonnollisen maailmankatsomuksen perustava ongelmallisuus suhteessa tieteeseen näyttää olevan seurausta siitä, etteivät todellisuuden kuvaileminen ja selittäminen, jotka ovat tieteen keskeisiä tehtäviä, edellytä uskonnollisia oletuksia. Tiede voi hänen mielestään periaatteessa vastata kaikkiin kysymyksiin olettamatta mitään ”henkistä” tai ”jumalallista” ainesta selitystensä taakse.[42]

Tieteenharjoittajat ja uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muun muassa kanadalainen filosofi Kai Nielsen toivoi älymystön edustajilta suurempaa toimeliaisuutta uskonnosta ja ateismista käydyssä keskustelussa. Nielsenin mukaan on suorastaan uskomatonta, että oppineet ajattelijat saattavat nykyaikana kannattaa jumalauskoisia näkemyksiä, joissa kaikkeuden on luonut ikuinen, aineeton, kaikkitietävä ja kaikkihyvä olento, Jumala. Nielsenin mielestä luonnolliseen, naturalistiseen maailmankäsitykseen liittyvä ateismi on nykyajan järkevän ihmisen valinta. Ihmisten tulisi kohdata kuolevaisuutensa osana yleissivistystään. Jumalan ja kuolemattoman sielun kaltaiset henkiolennot ovat Nielsenin mukaan hyvin ongelmallisia oletuksia.[43] Nielsen sanoi, että ateismia ei pitäisi omaksua pelkkänä itsestäänselvyytenä, vaan sen puolesta tulisi käydä kamppailuun älyllisesti vahingollisia uskonnollisia harhoja vastaan.[44]

Nielsen totesi, että vaikka monet amerikkalaiset filosofit ja muut älymystön edustajat ovat uskonnottomia, he eivät vaivaudu todistelemaan jumalauskon torjumiseksi ja suuntaavat huomionsa muualle. Filosofi Sami Pihlströmin tulkinnan mukaan Nielsen on ollut tässä arviossaan pitkälti oikeassa. Monet filosofit ovat näyttäneet ajattelevan, että uskonnot ovat niin ilmeisellä tavalla väärässä, ettei niitä kannata lainkaan tarkastella. Vakavan tieteellisen ajattelun harjoittajalle ateismin puolustaminen olisi silkkaa ajanhukkaa, sillä ateismilla ei ole järkeviä kilpailijoita. Kukaan järkevä ihminen ei yksinkertaisesti voi enää suhtautua jumalauskoon tosissaan, eivätkä jumalaan uskovat ole vakavasti otettavia kiistakumppaneita.[44]

Pihlströmin mukaan uskonto on inhimillisen elämän ongelmallinen osa, jonka hyväksyttävyyden arvioinnista jokaisen on otettava omassa elämässään sekä älyllinen että moraalinen vastuu. Kaiken uskontojen arvostelun lähtökohtana on omakohtainen älyllinen vastuu, jatkuva valmius itsensä arvosteluun, sekä yksilön että yhteisön tasolla.[45] Pihlströmin mukaan se käytännöllinen jumalausko, joka on hänen mielestään periaatteessa (ongelmallisesti) oikeutettavissa, ei nojaudu mihinkään tiedolliseen arvovaltaan. Se nousee hänen mukaansa ihmisen aidoista uskonnollisista kokemuksista. Pihlström toteaa, että jos joku kykenee omasta elämästään kumpuavilla kysymyksillä rakentamaan uskontonsa, jumalansa, hänellä on siihen oikeus. Mutta jos hän tukeutuu pelkästään järjestäytyneiden uskontojen arvovaltaisina pitämien kirjoitusten välityksellä itsensä ilmaisevaan jumaluuteen, hän Pihlströmin mukaan ”epäinhimillistää uskonnon”, koska kaikki uskonnot ovat ihmisen luomuksia.[46]

Uskontoa koskevat käsitykset kytkeytyvät Pihlströmin mukaan usein yleisempiin ajattelutaipumuksiin, jotka voivat muuttua vain vähitellen, jatkuvan keskustelun ja kyseenalaistamisen myötä. Uskontoja arvostelevan älymystön edustajan on Pihlströmin mukaan turha kuvitella, että uskova henkilö olisi kovinkaan kiinnostunut hänen todisteluistaan. Pihlströmin mielestä hänen olisi siltikin jatkettava keskustelua siitä, kuinka todellisuus tulisi mahdollisimman vastuullisesti hahmottaa. Samalla uskonnon arvostelusta välittämistä voidaan Pihlströmin mielestä pitää elämänsä ja toimintansa perustasta kiinnostuneen uskovan ihmisen keskeisenä älyllisenä velvollisuutena. Uskova ei saisi sulkea silmiään ja jättää ateistisia vastaväitteitä sikseen. Keskustelusta kieltäytymistä seuraa hänen mielestään helposti uppoaminen relativismiin eli näkemykseen, jonka mukaan kaikki käsitykset ovat yhtä oikeutettuja.[45] Ilkka Niiniluoto taas pitää vaatimusta liian suurena: uskovat eivät ole välttämättä tästä asiasta kiinnostuneita.[8]

Vertauskuvallisen uskonnontulkinnan arvostelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen on huomauttanut, että erityisesti kristilliset teologit välttävät rehellistä keskustelua uskontojen totuusväitteistä. Teologit torjuvat usein uskontokritiikin väittämällä, että kristinuskoon ei kuulu tieteen kanssa ristiriidassa olevia todellisuutta koskevia käsityksiä. Pyysiäisen mielestä ateistinen uskontokritiikki nostaa kuitenkin esiin vakavia ongelmia.[47]

Joidenkin teologien mukaan uskonnot eivät väitä mitään todellisuudesta. Pyysiäinen huomauttaa, että mikäli tämä pitäisi paikkansa, ei evoluutioteorian ja luomisuskon välillä olisi ristiriitaa. Pyysiäisen mukaan uskovaisten enemmistö on aina ajatellut, että heidän uskonnolliset käsitteensä ja käsityksensä viittaavat todellisuuteen, vastaavat todellisuutta ja ovat tosia. Ateisteille nämä uskontojen väitteet ovat erehdyksiä, virheellisiä käsityksiä tai valheita. Teologien väitteet uskonnollisten oppien vertauskuvallisuudesta ovat Pyysiäisen mukaan seurausta tieteen edistymisestä, yritys pelastaa uskonto tieteen edessä. Tieteen edistyessä uskontoa muutetaan, koska on pakko. Pyysiäisen mielestä uskonnollisiin käsityksiin sisältyy selvästi todellisuutta koskevia käsityksiä, jotka ovat ristiriidassa tieteen kanssa. Uskonto on vanhempi kuin tiede ja tiede on edistynyt juuri korjaamalla aiempia kansanomaisia käsityksiä. Uskonto on osa arkiajattelua, joka on ristiriidassa tieteen kanssa. On eri asia, että jotkut teologit yrittävät rakentaa uskontoa, joka ei olisi ristiriidassa tieteen kanssa.[47]

Pyysiäisen mukaan ainoa älyllisesti kestävä vaihtoehto on hyväksyä luonnontieteen käsitys kaikkeudesta ja sen kehityksestä. Kun kaikkeuden rakenteelle on tieteellinen selitys, siihen ei mahdu luojaa. Monet teologit ja uskonnolliset ajattelijat sanovat tällöin, että ”kaiken takana” on ”salattu” jumala. Tällöin on kuitenkin mahdotonta sanoa, mikä tällainen jumala on. Jos uskon kohteena on historiassa toimivan jumalan sijasta jonkinlainen periaate tai vertauskuva, siitä on vaikea tehdä mitään johtopäätöksiä eikä ole tiedossa, mistä edes puhutaan.[48]

Pyysiäisen mukaan ihmislaji on kehittynyt ympäristössä, joka ei ole suosinut tieteellisen ajattelun kehitystä. Monien ihmisten on edelleen helpompi uskoa esimerkiksi ihmeisiin kuin suhtautua kriittisesti omiin käsityksiinsä. Siksi ateistien sanoma on puhutellut pitkään vain vähemmistöä. Nykyisin ihmisen ympäristö on kuitenkin erilainen. Kun tieteellinen tieto leviää hyvin laajalle ihmisten keskuuteen, siitä tulee sääntö: tietämättömien alkaa olla vaikeaa saada muiden luottamusta ja menestyä yhteisössä.[47]

Moraalinen uskontokritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arvostelun pääpiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nahla Mahmoud puhumassa islamista luopuneiden asemasta ja islamilaisen vihapuheen noususta Britanniassa. Secular Conference 2015.

Uskontoa vastaan on esitetty arvostelua myös moraalisin perustein: arvostelijoiden mielestä uskonnot saavat aikaan sotia, tappamista ja kärsimystä. Uskonnottomat moraalifilosofit ovat esittäneet, että monet uskonnolliset näkemykset uskonnon oppien mukaan elämisen palkitsemisesta ikuisessa elämässä edustavat itsekästä nautinnontavoittelua. Väitteen mukaan ruumiillisen kärsimyksen tuottaminen tai edes tappaminen eivät ole ikuiseen, ei-ruumiilliseen elämään uskovalle moraalisesti kauhistuttavimpia asioita.[49] Sokea usko on arvostelijoiden mukaan johtanut liian usein siihen, että ihmiset ovat tuhonneet ja tappaneet. Historiallisista esimerkeistä tunnetuimpia ovat ristiretket, uskonnolliset sodat, inkvisitio ja noitavainot.[50]

Nykyisissäkin yhteiskunnissa on arvostelijoiden mukaan uskonnollisen perinteen kielteisiä seurauksia. Uskonnot aivopesevät ihmisiä, riistävät heidän itsemääräämisoikeutensa, käyttävät heitä taloudellisesti hyväkseen, syrjivät toisuskoisia ja ateisteja, tukahduttavat ilmaisunvapautta ja tuhoavat alkuperäiskansojen elämäntapaa. Esimerkkejä ovat myös kirkoissa tapahtuva lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, avioliittojen rikkoutuminen uskonnollisen heräämisen vuoksi, kirkkojen harjoittama sodanlietsonta ja juutalaisten osuus Lähi-idän selkkauksissa. Usein sanotaan, että kristinusko on vaikuttanut muun luonnon ja toisten eläinten alistamiseen sekä oppiin miesten ylempiarvoisuudesta naisiin nähden. Sanotaan myös, että uskonnollisella perinteellä voi olla kielteinen vaikutus ihmisten mieliin. Arvostelijoiden mukaan uskovainen voi kärsiä jatkuvista turhista syyllisyydentunteista, hän voi olla kohtalouskoinen ja nöyryys-käsitteen korostamisen vuoksi menettää vaikuttimensa toimia itsenäisesti, hän vaipua teeskentelyyn tai pelkotiloihin. Uskonto on puuttunut myös politiikkaan ja tukenut vallankäyttöä: uskovat ovat usein vastustaneet yhteiskunnallisia uudistuksia.[50]

Naisten asema ja ihmisen seksuaalisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erityisesti suuria yksijumalisia uskontoja, juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia, on syytetty naisten asettamisesta toisen luokan kansalaisiksi. Uskontojen on katsottu muun muassa osallistuneen naisten koulutuksen estämiseen ja heidän sulkemiseensa päätöksenteon ulkopuolelle, naisten hyväksikäytön, riiston ja heihin kohdistuvan väkivallan suvaitsemiseen, raiskausten, insestin ja naisten sukuelinten silpomisen hyväksymiseen, sekä naisten mielipiteiden jättämiseen huomiotta erityisesti heidän seksuaalisuuteensa ja lisääntymiseen liittyvissä kysymyksissä.[51]

Monille uskonnoille on ominaista kielteinen suhtautuminen seksuaalisuuteen ja erityisesti homoseksuaalisuuteen.[52] Kristinuskossa homoseksuaalisuuden harjoittamista on perinteisesti pidetty syntinä eli pahana tekona.[53] Raamatussa Jumala antaa määräyksen, jonka mukaan homoseksuaalisuutta harjoittavat ihmiset on tapettava.[54] Islamilaisissa maissa homoseksuaalisuudesta on määrätty kuolemantuomioita.[55]

Uskonto ja väkivalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltalainen Sam Harris pohtii kirjassaan Uskon loppu. Uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus (2004) uskonnollisen fundamentalismin ja sen suvaitsemisen ongelmia. Kirja on kirjoitettu syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen.[56] Harrisin mukaan jumalaan uskomiseen perustuvissa uskonnoissa ei ole mitään hyvää. Uskonnot, jotka saavat ihmiset ajamaan matkustajakoneita päin pilvenpiirtäjiä, ovat yhtä vaarallisia kuin tappavat virukset, ja niitä vastaan on taisteltava. Harrisin mukaan on etsittävä keino uskonnonlevittäjien pysäyttämiseksi, jotta ihmiset pystyisivät kasvamaan jumalauskosta riippumattomiksi, henkisesti täysikasvuisiksi olennoiksi.[56] Myös Richard Dawkinsin mielestä tulee sanoa ääneen, että uskonto on hengenvaarallista. Hän esittää esimerkkejä uskonnollisesta väkivallasta. Dawkinsin mukaan vähemmän vaaralliset, suvaitsevaiset uskovaiset ovat osasyyllisiä fundamentalistisen uskonnon haittoihin, koska he toimivat eräänlaisena fundamentalismin suojakilpenä ja kieltäytyvät usein arvostelemasta fundamentalismia riittävästi, koska pelkäävät arvostelun osuvan myös omaan uskonnollisuuteensa.[48]

Dawkins on sanonut, että lapsi ei synny ”kristityksi” eikä ”hinduksi” vaan hänet indoktrinoidaan uskontoon.[57][58] Vapaa-ajattelijoiden ja muiden kirkon ja valtion eron kannattajien mielestä uskonnonopetus on poistettava julkisista kouluista. Jokainen lapsi on syntyjään ateisti, koska tältä puuttuu jumalausko. Vasta kasvatus tekee hänestä mahdollisesti uskovaisen. Tämän vuoksi monet uskonnot ovat pyrkineet varmistamaan asemansa pakkokeinoin.[59]

Dawkins kertoo kirjassaan Jumalharha tutkimuksesta, jossa israelilaiset lapset lukivat, kuinka Raamatun kertomuksessa israelilaiset Joosuan johdolla hyökkäsivät Jerikoon ja tappoivat kaikki kaupungin asukkaat. Yli 65 prosenttia hyväksyi kansanmurhan ja perusteli sitä uskonnollisilla syillä (Jumala käski tehdä niin, uhrit elivät juutalaisille luvatulla maalla ja niin edelleen). 26 prosenttia ei hyväksynyt murhaamista ja perusteli tätä muilla syillä: esimerkiksi eläimet, jotka tapettiin kaikkien ihmisten mukana, olisi pitänyt jättää sotasaaliiksi. Toinen oppilas totesi samaa omaisuudesta. Kolmas totesi että arabit ovat epäpuhtaita, joten epäpuhtaalle maalle meneminen tekee epäpuhtaaksi ja langettaa saman kirouksen israelilaisten päälle. Sama teksti esitettiin uudelleen, mutta nimet muutettiin kiinalaisiksi ja 3000 vuotta vanhaksi tapahtumaksi. Tällöin vain seitsemän prosenttia hyväksyi kansanmurhan, mutta jopa 75 ei hyväksynyt sitä.[60]

Vastauksia arvosteluun[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filosofi Juha Räikän mukaan uskonnon seurausten ja käytäntöjen arviointi ja uskonnollisen oppijärjestelmän moraalinen arviointi ovat kaksi eri asiaa. Uskonnon kannattaja voi toimia moraalittomasti, mutta uskonnollinen oppi ei välttämättä kehota toimimaan moraalittomasti. Toiseksi Räikkä huomauttaa, että vaikka esimerkiksi kristinuskoa ei olisi ollut, ihmiset olisivat harjoittaneet julmuuksia jonkin toisen uskonnon piirissä tai uskonnoista riippumatta.[61]

Uskontokriitikot ovat usein nostaneet esille Adolf Hitlerin ja natsit, jotka esiintyivät kristittyinä. Uskontokriitikot ovat esittäneet esimerkiksi seuraavia seikkoja. Hitler esitti teoksessaan Taisteluni useaan otteeseen tukensa kristinuskolle ja natsipuolue ilmaisi ohjelmassaan edustavansa kristinuskoa. Vuoden 1933 konkordaatti katolisen kirkon kanssa tuki uskonnonopetusta kouluissa. Hitler oli katolisen kirkon jäsen, eikä häntä koskaan suljettu pois katolisen kirkon piiristä. Juutalaisten joukkotuho eli holokausti oli jatkumoa vuosisatoja kestäneestä kristillisestä juutalaisvihasta. Hitler ilmoitti taistelevansa ateistiliikettä vastaan ja voittaneensa sen.[62] Uskontokriitikot ovat myös saattaneet todeta, että sillä mitä yksittäiset esimerkit kannattavat, ei ole suurta merkitystä. Useat ateisteja vastustavat kristityt ovat esittäneet esimerkkeinä Josif Stalinin ja Mao Zedongin. Ateistikirjoittajien mukaan taas Stalin ja Mao eivät tehneet tekojaan siksi että he olivat ateisteja. Heidän mukaansa sellainen väite olisi päättelyvirhe. Esimerkiksi Walter Sinnott-Armstrongin sanojen mukaan Stalin ja Mao eivät olleet tyypillisiä ateisteja, vaan fanaatikkoja, ideologeja, nationalisteja ja kommunisteja. Esimerkiksi ristiretkien tai inkivisition aikaan verrattuna he pääsivät murhaamaan suurempaa väestöä kehittyneemmällä tekniikalla. Vastaavasti pelkkä nykyaikaisen tekniikan käyttö ei tee ihmisestä murhaajaa. Uskovaisista ja uskonnottomista ihmisistä osa on hyviä ja osa pahoja. Yksittäistapauksia ei voi yleistää, Sinnot-Armstrong sanoo.[62]

Bradfordin yliopiston rauhantutkimuslaitoksen tutkijat selvittivät vuonna 2004 BBC:n toimeksiannosta sotien ja uskontojen välistä suhdetta ja tulivat tulokseen, että vaikka aseellisissa selkkauksissa on usein uskonnollisia vivahteita, niiden syyt ovat järjestelmällisesti muissa tekijöissä, kuten kansallisuudessa, valtataistelussa, kiistoissa luonnonvaroista, epätasa-arvossa tai sorrossa. Tutkijoiden mukaan vallanpitäjät käyttävät usein uskonnollisia eroja välineenä vihan lietsonnassa ja tuen hakemiseen poliittisissa riidoissa.[63]

Vaikka joidenkin uskonnollisten liikkeiden piirissä on esiintynyt rasistisia näkemyksiä, ovat järjestäytyneet uskonnot myös usein toimineet syrjinnän ja rasismin vastaisessa toiminnassa.[63] Rotuerottelua harjoittaneessa Etelä-Afrikan tasavallassa maan afrikaanerien pääuskonnon reformoidun kirkon piirissä kehitettiin 1900-luvun aikana rasistisia näkemyksiä, jotka myötävaikuttivat maan apartheid-järjestelmän syntymiseen.[64] Apartheidin vastaisen taistelun eturintamassa toimi Etelä-Afrikan kirkkojen neuvosto, jonka pääsihteeri, arkkipiispa Desmond Tutu palkittiin työstään Nobelin rauhanpalkinnolla. 1980-luvun alkupuolella Maailman reformoitujen kirkkojen liitto erotti Etelä-Afrikan reformoidut kirkot. Kirkkojen maailmanneuvosto on tuominnut rasismin ja sillä on ollut erityinen rasismin vastainen ohjelma vuodesta 1968 asti.[65]

Sosiologinen ja antropologinen uskontokritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Émile Durkheim ja muut yhteiskuntatutkijat kehittivät 1900-luvun alkupuolella uskonnon selitysmallin yhteiskunnallisena ilmiönä.[66] Durkheimin mukaan ihmisten palvomat jumalat ovat kuviteltuja olentoja, jotka yhteiskunta on tiedostamattomasti luonut välineiksi, joilla valvotaan yksilön ajattelua ja toimintaa.[67]

Monilla ihmisillä on uskonnollinen tunne, jonka mukaan he ovat alaisina yliluonnollisille olennoille, jotka antavat heidän toiminnalleen käskyjä. Durkheimilaisen käsityksen mukaan he tuntevat tällöin yliluonnollisen mahdin sijaan heitä voimakkaamman luonnollisen yhteiskunnan voiman. Yksilön sisäänsä sulkeva yhteiskunta synnyttää jäsentensä mieliin ajatuksen jumalasta, joka on tosiasiassa heijastus yhteiskunnasta. Yhteiskunta kohdistaa Durkheimin mukaan jäseniinsä ehdottoman tottelevaisuuden vaatimuksen, ja tämä heijastuu ihmisten käsityksenä pyhistä asioista sekä jumalasta, joka koetaan pyhäksi asettamisen vaatimuksen lähteeksi. Alkukantaisissa yhteiskunnissa tämä tunne yhteisön vaatimuksesta ehdottomaan kuuliaisuuteen on Durkheimin mukaan hyvin voimakas. Myös kehittyneissä yhteiskunnissa tämä alkukantainen ykseyden tuntu palaa osittain henkiin esimerkiksi sodan aikana, jolloin tunne kansallisesta yhteenkuuluvuudesta saa yksilöihin lähes rajattoman vaikutusvallan.[68]

Ihminen on Durkheimin käsityksen mukaan olemukseltaan yhteisöllinen, riippuvainen laumastaan ja onneton joutuessaan siitä eroon. Durkheimin mukaan yksilö vahvistuu suorittaessaan ryhmän toisten jäsenten kanssa samaa ryhmää yhdistävän uskonnon palvontamenoja. Esimerkiksi latinan sanan religio kantana on ligare, joka tarkoittaa sitomista tai yhteen liittämistä. Jumala on siis Durkheimin mielestä vertauskuva yhteiskunnalliselle todellisuudelle, tekijälle joka on ollut olemassa kauan ennen yksilöä ja joka säilyy kauan hänen jälkeensä. Yhteiskunnan luonnollinen paine muuttuu käsitykseksi jumalan yliluonnollisesta läsnäolosta, koska ihmisen mielellä on yleinen taipumus luoda mielteitä ja vertauskuvia. Jumala on tämän käsityksen mukaan homo sapiens -eläimen luomus, jonka tarkoituksena on säilyttää tämän olennon yhteiskunnallinen olemassaolo.[69]

Biologi ja tietokirjailija Richard Dawkins on pohtinut syitä siihen suunnattomaan voimavarojen tuhlaukseen, jota ihmisen uskonnot evoluution näkökulmasta näyttävät hänen mukaansa edustavan. Dawkins esittää seuraavan käsityksensä eräänä mahdollisena oletuksena. Eläimiin on luonnonvalinnan seurauksena jäänyt pääasiassa niitä ominaisuuksia, joista niille on hyötyä olemassaolon taistelussa selviämisessä. Toisin kuin melkein kaikki muut eläimet, ihmiset välittävät kasaantuvaa kokemustietoa sukupolvelta toiselle. On ainakin lapsille eduksi, jos he tottelevat suuremmin kyselemättä kieltoa uida vedessä, jossa on krokotiileja. Luonnonvalinnan tuloksena ihmislapsen aivot ovat kehittyneet sellaisiksi, että ne oppivat kielen, ja ihmislapset luottavat aikuisten antamaan informaatioon. Eri alueilla eri ihmiset siirtävät jälkeläisilleen erilaisia kieliä ja erilaisia uskontoja. Dawkinsin mielestä uskonnot ovat sivuvaikutuksia käyttäytymispiirteestä, joka on toisissa evoluution olosuhteissa ollut järkevää. Uudessa tilanteessa uskonto on haitallinen sivuvaikutus, joilla ei ole evoluution näkökulmasta mitään merkitystä.[70]

Anthony C. Lunn ei ole Dawkinsin kanssa täysin samaa mieltä siitä, minkä ilmiön sivuvaikutuksia uskonnot ovat. Hän esittää, että ihmisellä on luonnonvalinnan ansiosta kehittynyt kyky etsiä ilmiöiden syitä ja uskontojen näennäisselitykset ovat tämän ominaisuuden sivuvaikutuksia.[70]

Psykologinen uskontokritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sigmund Freud piti uskonnollisia käsityksiä ”toivekuvitelmina, ihmiskunnan vanhimpien, ­vahvimpien, pakottavimpien toiveiden toteumia”.[71] Uskonto on Freudin mukaan ihmismielen puolustuskeino pelottavia luonnonilmiöitä ja kuolemaa vastaan.[72] Ihmisen mielikuvitus muuntaa luonnonvoimat henkilöllisiksi, yliluonnollisiksi valloiksi.[73] Juutalais-kristillisessä uskonnossa ihmiset heijastavat kaikkeuteen muiston isästä suurena suojelevana voimana. Lapsuudesta tutut kasvot ovat suurentuneet taivaassa äärettömiksi. Vastaavasti pahat ja kiusalliset henkiolennot – kuten paholainen – edustavat tukahdutettujen ja torjuttujen viettiyllykkeiden johdannaisia.[74] Freudille uskonto on ”yleisinhimillinen pakkoneuroosi”,[75] josta päästään eroon, kun ihmiset vihdoin luonnontieteellisen tiedon avulla oppivat hahmottamaan todellisuuden ilman harhaluuloja.[76]

Filosofi Bertrand Russell arvosteli uskon käsitettä. Russell kirjoitti sekä kristittyjen että kommunistien pitävän omaa uskoaan hyvänä. Hänen mukaansa usko on kuitenkin aina vahingollista, jos se on lujaa uskoa johonkin, josta ei ole todisteita. Russellin mukaan uskosta puhutaan silloin, kun todisteita ei ole. Tällöin todisteet korvataan hänen mukaansa tunteella.[77]

Nykyinen kognitiivinen uskontotiede tarkastelee uskontoa ihmisen mielen toimintana.[78] Uskontotieteilijä Pascal Boyerin mukaan ”Uskonto on kognitiivinen loinen, joka pesii aivoissa.”[79] Boyerin mukaan uskonnolliset käsitteet voidaan yksinkertaistaen selittää siten, että niiden arkiajattelun vastaiset piirteet loukkaavat ihmismielen muodostamien todellisuuskäsityksen luokkien jäsenten ominaisuuksia. Arkiajattelua vastaamaton piirre voi olla esimerkiksi kuollut esi-isä, joka vaeltaa näkymättömänä ihmisten keskuudessa. Arkiajattelun vastaisuutta ei kuitenkaan saa olla liikaa, vaan juuri sopiva määrä, koska liian arkiajattelun vastaiset käsitykset ovat vaikeita käsitellä mielessä ja ne unohtuvat nopeasti. Sen sijaan sopivassa määrin arkiajattelun vastaiset käsitykset loisivat aivoissa myötäsyntyisten todellisuuden luokitusten loukkauksina.[80][81] Boyerin mukaan uskonnossa on jotain, mikä saa sen välittymään sukupolvelta toiselle. Kyse on elinkelpoisten ajatusten siirrosta, jota on luonnehdittu meemin eli mielen viruksen käsitteen avulla.[82][83]

Dosentti Marjaana Lindemanin johtaman tutkimuksen ”Taikauskon vetovoima” (2006) mukaan käsitykset, joita on nimitetty joko taikauskoksi, paranormaaliksi, yliluonnolliseksi tai maagiseksi eli taikuudeksi, ovat kaikki yksi ja sama asia. Yliluonnollisia uskomuksia voidaan parhaiten selittää yksilön taipumuksella nojautua lapsuudenaikaisiin, eriytymättömiin käsityksiin todellisuudesta. Näissä käsityksissä sekoitetaan elottomien, elollisten ja mielellisten asioiden keskeiset ominaisuudet. Aikuisilla nämä sekaannukset voivat toimia tieteellisen tiedon rinnalla. Voidaan puhua yleisestä taipumuksesta uskoa yliluonnollisiin ilmiöihin. Vaikka koulutustaso selkeästi vähentää yliluonnollisia uskomuksia, se ei kuitenkaan aina itsellään riitä kumoamaan voimakasta taikauskoista tunneperäistä vakaumusta. Lindeman kysyy: ”Löytyykö tieteen historiasta esimerkkiä, jossa taikausko olisi osoittautunut todeksi tai yliluonnollinen tieteelliseksi? Ei löydy. Uusi tieto ei koskaan ole vienyt meitä lähemmäs yliluonnollista vaan aina poispäin siitä.”[84]

Kokeellisen psykologian professorin Bruce Hoodin mukaan taipumus taikauskoisuuteen on pinttynyt syvälle ihmisten aivoihin. Jopa kaikkein järkevimmät ihmiset saattavat joskus käyttäytyä vähemmän järkevällä tavalla. Hän havaitsi suorittamissaan kokeissa aikuisen ihmisen aivojen näkökeskuksen lisäävän havaintoihin yksityiskohtia, joita koehenkilöille näytetyissä kuvissa ei ole. Samoin toimivat pienten lasten aivot. Hoodin mukaan jo lapsissa havaittu vaistonvarainen informaation järjestäminen selittää myös sen, miten aikuiset ovat taikauskoisia. Hänen mukaansa taikausko selittyy sillä, että ihmisaivot ovat evoluution saatossa ohjelmoituneet niin, että sattumat saavat suuren merkityksen.[85]

Yhteiskunnallinen uskontokritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkon ja valtion eron kannattajien mukaan valtion tulee olla uskontoihin nähden puolueeton. Vapaa-ajattelijain liiton mukaan kaksi valtiokirkkoa, Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Suomen ortodoksinen kirkko, tulee muuttaa tavallisiksi yhdistyksiksi, jotka perivät jäsenmaksunsa kuten muutkin yhdistykset eivätkä kirkollisveron kautta. Kirkoilla ei tule olla julkisoikeudellista asemaa eikä mitään erioikeuksia. Liitto vaatii lainsäädännössä myös uskonrauha- ja jumalanpilkkalakien kumoamista ja yleisen hautaustoimen siirtämistä valtiolle ja kunnille.[86]

Uskontokritiikki kaunokirjallisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskontokritiikkiä löytyy myös kaunokirjallisuudesta. Satiirin asein uskonnon arvosteluun ovat osallistuneet esimerkiksi kirjailijat Ambrose Bierce ja Mark Twain. Biercen Saatanan sanakirja[87] ilmestyi 1911, mutta Twainin Matkakirjeitä Maasta[88] vasta 1962.[89] Philip Pullmanin nuortenkirjatrilogia Universumien tomu käsittelee uskonnollisesta vallasta vapautumista.[90][91]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Norman 2004, s. 11–12.
  2. a b vapaa-ajattelu. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2022.
  3. a b c Hakusana vapaa-ajattelu teoksessa Otavan suuri ensyklopedia 19, Turgenev – veriryhmät. Helsingissä: Otava, 1981. ISBN 951-1-05082-6.
  4. a b Mustakallio, Hannu: Kansainvälisen vapaa-ajattelijaliikkeen alkuvaiheet. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja, 1999, nro 87–88. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura. ISSN 0356-0767.
  5. Nurmi, Suvielise: Katsomukset kohtaavat, s. 210. Helsinki: Kirjayhtymä, 1994. ISBN 951-26-3896-7.
  6. ”Koska humanismi-käsitettä käytetään laajasti – – monet aatteellisen humanismin kannattajat ovat halunneet täsmentää omaa humanismiaan sopivalla etuliitteellä. Puhutaan sekulaarista, naturalistisista ja tieteellisestä humanismista.” Saari, Kari: ”Sekulaarihumanismin maailmankuva”, teoksessa Elo, Pekka & Simola, Hannu (toim.): Arvot, hyveet ja tieto: Elämänkatsomustiedon opetuksen 10-vuotisjuhlakirja. Julkaisija: FETO, Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat ry. Helsinki: Painatuskeskus, 1995. ISBN 951-37-1741-0.
  7. ”Humanism is a democratic and ethical life stance, which affirms that human beings have the right and responsibility to give meaning and shape to their own lives. It stands for the building of a more humane society through an ethic based on human and other natural values in the spirit of reason and free inquiry through human capabilities. It is not theistic, and it does not accept supernatural views of reality.” IHEU, Meksiko 1996. Suomennos: Hartikainen, Erkki: Posthumanismi. Vapaa ajattelija, 1/2004. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 3.7.2008.
  8. a b c Niiniluoto 2003, s. 127.
  9. Salmela, Mikko: Suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisata. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Helsingissä: Otava, 1998. ISBN 951-1-15356-0.
  10. Pikkusaari 1998.
  11. Niiniluoto 2003.
  12. Metelinen, Sami: Olen suomalainen (PDF) (s. 13) 12.10.2022. Helsinki: Elinkeinoelämän valtuuskunta. Viitattu 4.11.2022.
  13. Puolimatka, Tapio: Usko, tieto ja myytit, s. 48. Helsinki: Tammi, 2005. ISBN 951-26-5347-8.
  14. Putnam, Hilary: God and the Philosophers. Teoksessa French, Peter A. & Uehling, Theodore E. & Wettstein, Howard K. (toim.): Philosophy of Religion, s. 175–187. Minnesota: University of Minnesota Press, 1997. ISBN 978-0-268-01429-2. (englanniksi)
  15. Hick 1992, s. 49.
  16. Hick 1992, s. 47–50.
  17. Hick 1992, s. 50–52.
  18. Stenger 2007.
  19. Dennett 2007, s. 349.
  20. Dawkins 2007, s. 41.
  21. Swindal, James: Faith and Reason The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 23.8.2007. (englanniksi)
  22. Dawkins, Richard: When Religion Steps on Science’s Turf. Free Inquiry, 1998, 18. vsk, nro 2, s. 18–19. Artikkelin verkkoversio (Internet Archive). (englanniksi)
  23. Pihlström 2001.
  24. Pihlström 2001.
  25. Hakusana filosofinen antropologia teoksessa Spectrum tietokeskus. 16-osainen tietosanakirja. 3, Eng–Hiu. Helsinki: WSOY, 1976. ISBN 951-0-07242-7.
  26. Hartikainen, Erkki: Posthumanismi Vapaa ajattelija. 1/2004. Viitattu 10.9.2007.
  27. Stack, George J.: Materialism. Teoksessa Craig, Edward (toim.): The Shorter Routledge Encyclopedia of Philosophy. London, New York: Routledge, 2005. ISBN 0-415-32495-5.
  28. Hartikainen, Erkki: Ateismi ja usko Vapaa ajattelija. 6/2001. Viitattu 19.9.2010.
  29. Ambarzumjan, V. A. (toim.): Struktur und Formen der Materie. Dialektischer Materialismus und moderne Naturwissenschaft. Berlin: VEB Deutscher Verlag der Wissenschaften, 1969. (saksaksi)
  30. Esimerkiksi Baggini 2005.
  31. Koistinen & Räikkä 1997, s. 110.
  32. Koistinen & Räikkä 1997, s. 105.
  33. Koistinen & Räikkä 1997, s. 111–112.
  34. Saari 1993, s. 4.
  35. Clifford, William Kingdon: The Ethics of Belief ajburger.homestead.com. Alkuteos 1877. Viitattu 17.6.2009. (englanniksi)
  36. Niiniluoto 1984, s. 88.
  37. Niiniluoto 2003, s. 128.
  38. Pihlström 2001, s. 64.
  39. Aiheesta myös: Tuomela 1983.
  40. a b Niiniluoto 1984, s. 80–81.
  41. Pihlström 2001, Niiniluoto 1984, s. 88.
  42. Pihlström 2001, s. 68-69.
  43. Nielsen, Kai: Naturalism Without Foundations. Amherst, New York: Prometheus Books, 1996. ISBN 1-57392-076-2. (englanniksi)
  44. a b Pihlström 2001, s. 17.
  45. a b Pihlström 2001, s. 28.
  46. Pihlström 2001
  47. a b c Pyysiäinen, Ilkka: Uskonto, totuus ja kulttuuri. Vartija, 2007, nro 5–6, s. 187–191.
  48. a b Sarlin, Tommi: Jos usko onkin vain humpuukia. Kirkko ja kaupunki 20.8.2007.
  49. Bunge, Mario: Ethics. The Good and the Right, s. 199–201. Dordrecht: D. Reidel, 1989. ISBN 0-7923-0551-5. (englanniksi)
  50. a b Koistinen & Räikkä 1997, s. 12. Artikkeli on julkaistu myös teoksessa: Räikkä, Juha: Moraalin kanssa. Esseitä hyvästä yhteiskunnasta, s. 45–73. 2. painos (1. painos 1998). Kuopio: Unipress, 2004. ISBN 951-579-222-3.
  51. Religion and Women: An Agenda for Change (MS Doc) (Internet Archive) 29.2.–3.3.2004. The Association for Women’s Rights in Development (AWID). Arkistoitu 8.6.2004. Viitattu 25.6.2007. (englanniksi)
  52. Lehto, Juhani E. & Kovero, Camilla: Homoseksuaalisuus tieteen näkökulmasta ja miesten kertomana, s. 273, 277. Helsinki: Lilith, 2010. ISBN 978-951-98810-4-1.
  53. Nissinen, Martti: Homoerotiikka Raamatun maailmassa. Helsinki: Yliopistopaino, 1994. ISBN 951-570-194-5.
  54. 3. Moos 20:13
  55. Robinson, B. A.: Qur'an & Hadith and homosexuality. Comparing the Qur'an and Bible 23.1.2011. Ontario Consultants on Religious Tolerance. Arkistoitu 17.3.2017. Viitattu 20.11.2022. (englanniksi)
  56. a b Alenius, Jyrki: Filosofi suomii jumaluskontoja (tilaajille) Helsingin Sanomat. 29.6.2007. Viitattu 20.11.2022.
  57. Dawkins 2007, s. 15, 23.
  58. Kamppinen, Matti: ”Uusateismi ei ole vain maailmankuva muiden joukossa” (tilaajille) Helsingin Sanomat. 29.3.2009. Viitattu 20.11.2022.
  59. Niemelä, Jussi K.: Jokainen lapsi on syntyjään ateisti 10.9.2009. Helsingin vapaa-ajattelijat ry. Viitattu 20.11.2022.
  60. Tamarin, G. R.: The Influence of Ethnic and Religious Prejudice on Moral Judgment. New Outlook, 1966, nro 9:1, s. 49–58. (englanniksi)
    Tamarin, G. R.: The Israeli Dilemma. Essays on a Warfare State. Rotterdam: Rotterdam University Press, 1973. ISBN 951-662-334-4. (englanniksi)
    Selostusta tutkimuksesta on artikkelissa Hartung, John: Love Thy Neighbor: The Evolution of In-Group Morality. Skeptic, 1995, nro Vol. 3, No. 4, 1995. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  61. Koistinen & Räikkä 1997, s. 13.
  62. a b Sinnott-Armstrong 2009, s. 26–27.
  63. a b Wooldridge, Mike: Can religion be blamed for war? 24.2.2004. BBC News. Viitattu 25.6.2007. (englanniksi)
  64. Dutch Reformed Church (DRC) South African History Online. Viitattu 20.11.2022. (englanniksi)
  65. Being church and overcoming racism: It’s time for transformative justice 27.6.2002. World Council of Churches. Viitattu 20.11.2022. (englanniksi)
  66. Durkheim, Émile: Uskontoelämän alkeismuodot. Australialainen toteemijärjestelmä. (Les formes élémentaires de la vie religieuse, 1912.) Suomentanut Seppo Randell. Helsinki: Tammi, 1980. ISBN 951-30-5061-0.
  67. Hick 1992, s. 43, luku Epäuskon perusteet, Sosiologinen uskonnon teoria.
  68. Hick 1992, s. 43–44.
  69. Hick 1992, s. 44.
  70. a b Dawkins, Richard: What Use Is Religion?. Free Inquiry, 2004, 24. vsk, nro 5. Artikkelin verkkoversio (Internet Archive). (englanniksi)
  71. Freud, Sigmund: Erään toivekuvitelman tulevaisuus, s. 43. (Die Zukunft einer Illusion, 1927.) Suomentanut Markus Lång. Helsinki: Books on Demand, 2012. ISBN 978-952-93-1214-6.
    Hick 1992, s. 46, luku ”Epäuskon perusteet”, Freudilainen uskonnon teoria.
    Freud, Sigmund: Toteemi ja tabu. Eräitä yhtäläisyyksiä villien ja neuroottisten sielunelämässä. (Totem und Tabu, 1913.) Suomentanut Mirja Rutanen. Helsinki: Love kirjat, 1989. ISBN 951-8978-00-X.
    Freud, Sigmund: Ahdistava kulttuurimme. (Das Unbehagen in der Kultur, 1930.) Suomentanut Erkki Puranen. Helsinki: Weilin + Göös, 1982. ISBN 951-35-0855-2.
    Freud, Sigmund: ”Mies nimeltä Mooses ja yksijumalinen uskonto”, Mooses, telepatia ja paholainen. Soveltavaa psykoanalyysia 1899–1939, s. 85–206. (Der Mann Moses und die monotheistische Religion, 1939.) Suomentanut Markus Lång. Helsinki: Books on Demand, 2014. ISBN 978-952-286-990-6.
    Freud, Sigmund: ”Minä ja ’se’”, Johdatus narsismiin ja muita esseitä, s. 121–168. (Das Ich und das Es, 1923.) Suomentanut Mirja Rutanen. Helsinki: Love Kirjat, 1993. ISBN 951-8978-24-7.
  72. Erään toivekuvitelman tulevaisuus, luku 30.
  73. Hick 1992, s. 46.
  74. Freud, Sigmund: ”Paholaisneuroosi 1600-luvulta”, Mooses, telepatia ja paholainen. Soveltavaa psykoanalyysia 1899–1939, s. 51. (Eine Teufelsneurose im siebzehnten Jahrhundert, 1923.) Suomentanut Markus Lång. Helsinki: Books on Demand, 2014. ISBN 978-952-286-990-6.
  75. Erään toivekuvitelman tulevaisuus, s. 64.
  76. Hick 1992, s. 47.
  77. ”Christians hold that their faith does good, but other faiths do harm. At any rate, they hold this about the Communist faith. What I wish to maintain is that all faiths do harm. We may define ’faith’ as a firm belief in something for which there is no evidence. When there is evidence, no one speaks of ’faith.’ We do not speak of faith that two and two are four or that the earth is round. We only speak of faith when we wish to substitute emotion for evidence.” Suomeksi teoksessa Russell, Bertrand: Etiikka ja politiikka. (Human Society in Ethics and Politics, 1954.) Suomentanut Kai Kaila. Porvoo: WSOY, 1955.
  78. Ketola, Kimmo: Uskonto, kulttuuri ja ihmisluonto: katsaus evolutiiviseen uskonnontutkimukseen (PDF) Tieteessä tapahtuu. 4–5/2009. Helsinki: Tieteellisten seurain valtuuskunta. Viitattu 20.11.2022.
  79. Ihmisen luonto – tieteellinen haaste (Internet Archive) Yle Teema. Arkistoitu 22.9.2008. Viitattu 1.2.2009.
  80. Boyer 2007.
  81. Niemelä, Jussi K.: Jumalat loisivat aivoissa. Vapaa ajattelija, 2008, 64. vsk, nro 1, s. 26.
  82. Tammisalo, Osmo: Mielen virukset. Vapaa ajattelija, 4/1999. Artikkelin verkkoversio.
  83. Blackmore 2000.
  84. Usko yliluonnolliseen peräisin lapsuudesta (Internet Archive) 29.11.2006. Suomen Akatemian viestintä. Arkistoitu 29.9.2007. Viitattu 19.6.2011.
  85. Henderson, Mark: Human brain naturally inclined towards the supernatural. The Times 4.9.2006. (englanniksi)
  86. Tavoitteet Vapaa-ajattelijain liitto ry. Viitattu 20.11.2022.
  87. Bierce, Ambrose: Laajennettu saatanan sanakirja. (Enlarged Devil’s Dictionary, 1911, 1967.) Suomentanut Asmo Koste. Helsinki: Nastamuumio, 2007. ISBN 978-952-5083-22-4.
  88. Twain, Mark: Matkakirjeitä maasta. (Letters from the Earth, 1962.) 4. [i.e. 5.] painos (1. painos 1963). Valikoima Bernard DeVoton toimittamasta kokoelmasta. Suomentanut Kristiina Kivivuori. Helsinki: Gummerus, 2005. ISBN 951-20-7005-7.
  89. Niiniluoto 2003, s. 126.
  90. Meacham, Steve: The shed where God died Sydney Morning Herald Online. 13.12.2003. Viitattu 13.12.2003. (englanniksi)
  91. Pullman, Philip: My Golden Compass sets a true course The Sunday Times. 2.12.2007. Viitattu 20.11.2022. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englanniksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Uskontokritiikki.
Wikiquote-logo.svg
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Uskontokritiikki.