Ateismin historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa artikkelisarjaa
Ateismi
Keto-orvokki on vanha vapaa-ajattelijaliikkeen tunnus.

Tämä artikkeli käsittelee ateismin eli jumalattomuuden historiaa, joka on mahdollisesti yhtä vanha kuin jumalauskon eli teismin historia.[1]

Intia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muinaisessa Intiassa vaikutti 600–200-luvuilla eaa. carvaka-niminen filosofinen koulukunta, joka edusti nautintomoraalia ja aineellista todellisuuskäsitystä ja joka arvosteli hindulaisuutta ja sen asketismia. Eräät koulukunnan jäsenet kielsivät karman lain olemassaolon ja pitivät Veda-kirjojen todellisuuskäsitystä harhaluulona.[2]

Antiikin Kreikka ja Rooma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin aikana suoranainen ateismi oli käytännössä tuntematonta tai harvinaista: jumalattomuudesta syytetyt tai tuomitut ajattelijat esittivät yleensä jumalista uudenlaisia, perinteisistä poikkeavia näkemyksiä, sen sijaan että olisivat kieltäneet jumalten olemassaolon kokonaan. Esimerkiksi Anaksagoras tuomittiin vuonna 430 eaa. siksi, että tämä esitti, että maailmaa hallitsee jumalallinen "mieli"; Sokrates taas vuonna 399 eaa. siksi, että tämä puhui omasta jumalallisesta "merkistään" tai jumalhengestään, mikä saatettiin tulkita uhaksi perinteiselle uskonnolle.[3]

Antiikin Kreikassa sana ateisti oli näin loukkaava ilmaus, jolla tarkoitettiin kaikkia, joiden katsottiin uskovan vääriin jumaliin tai joiden uskonnolliset näkemykset olivat valtauskonnon vastaisia. Monijumalaisuuden kannattajien mukaan yksijumalaisuus oli jumalattomuutta, ja esimerkiksi Rooman valtakunnassa kristittyjä vainottiin jumalattomina.[4]

Platonin teoksen Lait[5] kymmenes kirja luokittelee ”jumalattomiin tekoihin” syyllistyvät kolmeen ryhmään: (1) ne, jotka eivät pidä jumalia todellisina, (2) ne, jotka pitävät jumalia todellisina, mutta luulevat, että jumalat eivät välitä ihmisistä, ja (3) ne, jotka kuvittelevat, että jumaliin voidaan helposti vaikuttaa uhreilla ja rukouksilla[6] Ryhmässä (1) Platon erottaa kahdenlaisia jumalankieltäjiä: ensiksi ne, jotka ”ehdottomasti kieltävät jumalien olemassaolon, mutta ovat luonteeltaan oikeamielisiä”, toiseksi ne, jotka ovat ”voimattomia nautintojen ja tuskien edessä, mutta joilla on hyvä muisti ja terävä äly”[7] Ensiksi mainitut, jotka toimivat ”vain järjettömyyttään eivätkä luonteen ja tapojen kehnoudesta” on tuomittava lain mukaan vähintään viideksi vuodeksi ”järkiinpalauttamislaitokseen”. Jos rangaistus ei tehoa, heidät on tuomittava kuolemaan. Jälkimmäiset, jotka ovelasti ja ”ihmisiä halveksien kietovat pauloihinsa elävien sieluja”, on lain mukaan eliniäkseen teljettävä maaseudulle vankilaan.[8]

Epikuros.

Jotkut ajattelijat epäilivät ihmisen kykyä saada tietoa jumalista.[9] Varhaisimpana tunnettuna ateistina on mainittu ainakin Diagoras (400-luku eaa.).[10] Diogenes Laertios kirjoitti Theodoros Kyreneläisestä (noin 335–260 eaa.), liikanimeltään Theodoros Jumalaton, muun muassa: ”Theodoros hylkäsi kerta kaikkiaan jumalia koskevat uskomukset. Olen saanut käsiini hänen teoksensa Jumalista, eikä se ole millään muotoa vähäpätöinen kirja.”[11]

Atomiopin kehittäjät Leukippos ja Demokritos laativat aineellisen todellisuuskäsityksen, joka ei viitannut jumalaan tai yliluonnolliseen. Monissa ateismin historioissa ensimmäisten ateististen ajattelijoiden ja kirjailijoiden joukkoon luetaan myös Epikuros,[12] jonka mielestä jumalat olivat olemassa, mutta joka katsoi, että ne eivät vaikuta maailman tapahtumiin tai ihmisten asioihin. Roomalainen runoilija Lucretius kirjoitti noin vuonna 50 eaa. epikurolaisesta todellisuuskäsityksestä kertovan runoelman Maailmankaikkeudesta. Lucretius tunsi myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät ymmärtäneet heidät synnyttäneen kaikkeuden toimintatapoja. Hän katsoi näiden tietämättömien ja kovaonnisten ihmisten tarvitsevan uskontoa selittämään alkuperänsä ja selittämään itselleen onnen ja onnettomuuden.[13][14]

Renessanssi, uuden ajan alku ja valistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopassa uskontoon kohdistunut arvostelu alkoi lisääntyä 1500- ja 1600-luvuilla. Uuden ajan alussa protestanttisten kirkkojen synty horjutti katolisen kirkon asemaa. Kansallisvaltioiden synty aloitti maallisen ja kirkollisen vallan eroamisen toisistaan.[15]

Ennen valistuksen aikaa ateismia pidettiin yleisesti tuomittavana. Jopa vapaamielinen John Locke katsoi kirjoituksessaan A Letter Concerning Toleration (1689), että ateistit eivät voineet vannoa sitovaa valaa oikeudessa. 1600-luvulla suvaitsevana pidetyssä Hollannissa asunut Baruch Spinoza loi valtauskontojen opinkappaleiden kanssa ristiriidassa olevan panteistisen eli kaikkijumalisen ajattelutapansa. Juutalainen synagoga julisti Spinozan ”suureen pannaan” vuonna 1656. Myöhemmin hänen oppinsa herättivät syytöksiä ateismista.[16]

Uskontoa epäilevien oli paras kätkeä todellinen kantansa. Tällaisen ”peitellyn ateismin” edustajina on pidetty Anthony Collinsin teosta A Discourse on Free-Thinking (1713) ja Albert Radicatin teoksen A Philosophical Dissertation upon Death (1732). Collins oli ilmeisesti deisti ja Radicati eräänlainen materialistinen panteisti, joka ei hyväksynyt aineesta erillisten henkiolentojen olemassaoloa. Deistit luopuivat uskontunnustuksista, mutta hyväksyivät ajatuksen jumalasta, joka on luonut maailman, mutta ei enää puutu sen kehitykseen.[16]

Saksalainen Georg Christoph Lichtenberg sanoi, että ”Jumalasta me emme tiedä mitään emmekä voi tietää mitään”, ja ihmisen käsitys jumalasta on vain ”henkilöity käsittämättömyys”. Hän kiteytti ajattelunsa 1790-luvulla mietelauseeseen: ”Kiitän rakasta Jumalaa tuhannesti siitä, että hän on antanut minun tulla ateistiksi”.[16][17]

Paroni d'Holbach.

Ensimmäiset paroni d'Holbachin kaltaiset avoimen ateistiset ajattelijat ilmaantuivat 1700-luvulla, kun suvaitsevuus erilaisia näkemyksiä kohtaan oli lisääntynyt. Ranskan vallankumouksen jälkeen ateismi nousi laajempaan julkiseen keskusteluun valistusajattelijoiden mukana. Heihin kuuluivat esimerkiksi La Mettrie sekä Encyclopédie'in päätoimittaja Denis Diderot. Jo 1700-luvulla varhaisiin fossiililöytöihin vedoten monet materialistit ajattelivat elämän kehittyneen varhaisemmista muodoista ja lajien muuttuneen pitkien aikojen kuluessa Raamatun luomiskertomuksen vastaisesti. Vuonna 1779 saksalainen teologi Johann Gottfried Eichhorn esitti, ettei Raamatun luomiskertomus ollut historiallisesti totta, vaan roomalaisten ja kreikkalaisten maailmanluomistarinoiden kaltainen taru.[18]

Ensimmäinen avoimen ateistinen teos Saksassa oli paroni d'Holbachin La Systéme de la Nature (Luonnon järjestelmä, 1770). Englannissa ensimmäisenä ei-peiteltynä ateistisena teoksena pidetään William Hammonin ja Matthew Turnerin kirjoitusta Answer to Priestley, joka oli vastaus Joseph Priestleyn teokseen Letters to a Philosophical Unbeliever (1780). Kuitenkin vielä vuonna 1812, kun nuori runoilija Percy Bysshe Shelley kirjoitti teoksen The Necessity of Atheism, hänet erotettiin Oxfordin yliopistosta ja kirjan kappaleet poltettiin. Teoksen The Refutation of Deism (1814) julkaisemisen jälkeen Shelley julistettiin kelvottomaksi holhoamaan lapsiaan.[19]

Skotlantilaisen filosofi David Humen mukaan suurin osa ihmisten tosina pitämistä käsityksistä perustuu pääasiassa tapaan tai perinteeseen, ei kokemusperäisiin todisteisiin.[20] Hume esitti arvostelua uskontoa kohtaan erityisesti teoksessaan Treatise of Human Nature, jossa Hume hylkäsi monet uskonnolliset näkemykset perusteettomina, ottamatta kuitenkaan lopullista kantaa jumalan olemassaoloon. Hän kuitenkin katsoi, että uskonto sekä uskonnolliset oletukset olivat haitallisia. Tämän vuoksi useat Humen aikalaiset pitivät häntä ateistina ja hänen vaikutuksensa myöhempiin ateistisiin ajattelijoihin oli huomattava.[21] Kuolemansa jälkeen julkaistussa teoksessa Dialogues Concerning Natural Religion (1779) Hume antaa epäilyn menetelmään pohjautuvan iskun luonnollisen teologian niin sanotulle luonnon järjestyksen eli teleologiselle jumalatodistukselle, yritykselle todistaa kaikkeuden suunnittelijan välttämättömyys. Hume myös kiisti ihmeiden olemassaolon ja uskonnollisen todistusvoiman. Teoksen lopussa Hume torjuu mahdolliset syytökset sanomalla, että epäily on ”ensimmäinen askel kohti järkevää kristinuskoa”.[22]

Denis Diderot, jota syytettiin ateistiksi, totesi, ettei häntä yksinkertaisesti kiinnostanut jumalan olemassaolo. Voltairelle kirjoittamassaan vastauksessa hän totesi: ”On tärkeää, ettei sekoita myrkkykatkoa persiljaan; mutta ei lainkaan uskooko vai ei Jumalaan.”[23]

1800-luku ja 1900-luvun alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karl Marx.

Ludwig Feuerbach hyökkäsi teoksessaan Das Wesen des Christentums (1841) voimakkaasti kristinuskon perusteita vastaan. Hänen ajattelunsa oli ateistista ja materialistista. Feuerbach katsoi, että jumala on ihmisen pelkojensa ja toiveidensa käsittelyyn keksimä luomus. Uskonto on ilmaus ihmisen vieraantumisesta, toiveista ja elämän kurjuudesta. Feuerbachin mielestä ihmiskunta heijastaa kaikki hyvät ominaisuutensa kuten myötätunnon, viisauden ja rakkauden jumaliin ja siten vieraantui omasta todellisesta olemuksestaan. Uskonto on selitettävissä antropologisesti ihmisluonnon avulla: jumala ei luo ihmistä, vaan ihminen jumalan.[22][24]

Karl Marx ja Friedrich Engels omaksuivat Ludwig Feuerbachin uskontoajattelun pääkohdat jatkaen ja kehittäen sitä. Marx katsoi, että jumaluuden hylkääminen oli välttämätöntä ihmisarvon kasvulle. Lisäksi Marx ja Engels painottivat uskonnon yhteiskunnallista ja taloudellista vaikutusta ja korvasivat ”ihmisolemuksen” historiallisesti muuttuvissa taloudellisissa olosuhteissa elävällä ihmisellä. He katsoivat, että ihminen loi jumaluuden käsitteen epätäydellisen yhteiskunnallis-taloudellisen aseman seurauksena ja uskonto oli siten kapitalistisen talousjärjestelmän luoma sivullisuuden muoto. Perinteisen marxilaisuuden mukaan uskonnolla on kaksi tehtävää: ensinnäkin se ylläpitää ja ”pyhittää” epäoikeudenmukaista yhteiskunnallista järjestelmää ja toisaalta se passiivistaa sorrettua väestönosaa. ”Materialistisessa historiankäsityksessä” uskonto saa selityksen yhteiskunnan ylärakenteeseen kuuluvana ilmiönä, jonka taustalla ovat tuotantoon ja luokkarakenteeseen liittyvät taloudellis-poliittiset tekijät.[25]

Luonnontutkija Charles Darwin julkaisi vuonna 1859 evoluutioteoriansa. Kehitysopin avulla jumalan luomistyötä todistava ”suunnitelmallisuus” voitiin selittä satunnaisen muuntelun ja luonnonvalinnan periaatteiden avulla, vetoamatta yliluonnollisiin tekijöihin. Auguste Comten positivismi korosti tieteen tehtävää havaittavien ilmiöiden kuvaajana ilman uskontoa tai metafysiikkaa. Darvinismin menestys yhdistyneenä positivismiin johti 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä uskontokriittisiin naturalismin ohjelmiin, kuten Ernst Haeckelin ja Wilhelm Ostwaldin monismi.[22]

Friedrich Nietzsche julisti kuuluisan lauseensa mukaisesti, että ”Jumala on kuollut” ja että ihmiskunta on tappanut hänet. Nietzschen mukaan kristinuskon opettamaan jumalaan uskominen ei ollut enää mahdollista ja nykyaikainen ihminen oli tappanut jumalan epäuskollaan. Hän arvosteli erityisen voimakkaasti kristinuskoa, jonka katsoi olevan valheellinen, rappeutunut ja ”elämänvastainen” uskonto.[26][18]

Psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud katsoi, että jumala on ihmisen luoma isähahmo ja uskonto on alitajunnan tuote, joka perustuu yksilön muistoon täydellisestä avuttomuudesta vastasyntyneenä vanhempien käsivarsilla. Vastasyntynyt näkee vanhempansa kaikkivoipaisina olentoina, jotka osoittavat suurta rakkautta ja täyttävät kaikki hänen tarpeensa. Freud toteaa, että tämä kokemus on lähes yhdenmukainen sen kanssa, miten valtaosa jumalauskoisista kokee jumalasuhteensa. Freudin mukaan uskonnolla ja neurooseilla on yhteinen alkulähde: neuroosit ovat yksilön tajunnan tuotteita siinä missä uskonto on yhteisöllisen tajunnan tuote ja yhteisöllinen oidipuskompleksiin perustuva neuroosi. Hän katsoi, että vain tieteen kautta ihminen voi irrottautua jumalharhasta ja aikuistua.[27]

Kansallisella tasolla vapaa-ajattelijat järjestäytyivät ensin 1860-luvulla Englannissa. 1870-luvulla järjestäytyminen jatkui Yhdysvalloissa ja Saksassa. Manner-Euroopan maista vapaa-ajattelijat järjestäytyivät parhaiten Belgiassa. Sen voimaa edisti liberalistien ja sosialistien yhteinen taistelu katolista kirkkoa vastaan. Ranskassa vaikutti vahva tasavaltalainen vapaa-ajattelun perinne, mutta liikkeen voimaa heikensi jakautuminen liberalistiseen ja sosialistiseen siipeen. Kirkonvastainen perinne oli vahva myös Espanjassa ja Italiassa, mutta järjestäytyminen oli vähäistä.[28]

Vapaa-ajattelijain maailmanliitto, alkuaan Kansainvälinen vapaa-ajattelijaliitto (ransk. Fédération internationale de la libre pensée) perustettiin vuonna 1880 Brysselissä.[29][30] Perustajat olivat D. M. Bennet Yhdysvalloista, Giovanni Bovio Italiasta, Charles Bradlaugh Englannista, Ludwig Büchner Saksasta, Ramon Chies Espanjasta, Wilhelm Liebknecht Saksasta, alankomaalaissyntyinen Jakob Moleschott Italiasta, César de Paepe Belgiasta, Charles Renouvier Ranskasta, Herbert Spencer Englannista ja Karl Vogt Sveitsistä[30]. Liiton tarkoituksia oli pyrkiä ajatuksenvapauden turvaamiseen ja ihmiskunnan vapauttamiseen uskonnollisista ennakkoluuloista[29]. Jäsenjärjestöjä ovat eri maiden kansalliset liitot[29]. Tärkein toimintamuoto on ollut yhteiset kongressit[28]. Suomesta liittoon kuului aikaisemmin Vapaa-ajattelijain liitto 1946–1994[31].

Rooman kongressissa 1904 liitto hyväksyi yhteisen periaatejulistuksen. Maailmanliiton eri kongressien julkilausumien mukaan vapaa-ajattelijat pyrkivät totuuteen tieteen, hyvyyteen etiikan, kauneuteen taiteen ja oikeudenmukaisuuteen yhteiskunnallisen uudistustyön avulla. Vapaa-ajattelijain mielestä näiden päämäärien toteuttaminen edellyttää kirkon ja valtion erottamista, koulun ja kirkon erottamista sekä täydellisen ajatuksen, omantunnon, uskonnon ja ateismin vapauden toteuttamista. Julistuksissa todetaan myös, että vapaa-ajattelijain kansainvälinen liike on puoluepoliittisesti sitoutumaton ja että vapaa-ajattelijat levittävät aatettaan väkivallattomin ja demokraattisin menetelmin.[30] Liikkeen suuri hetki oli kirkon ja valtion ero Ranskassa 1905. Vuoden 1905 kongressi pidettiinkin Pariisissa.[28]

Vuosina 1913–20 kongresseja ei voitu pitää maailmansodan vuoksi. Kun Benito Mussolini tuli valtaan Italiassa ja Adolf Hitler Saksassa, he lakkauttivat vapaa-ajattelijajärjestöt.[30] Toisen maailmansodan jälkeen liitto sai vuosien tauon jälkeen kootuksi rivinsä ja piti ensimmäisen sodanjälkeisen kongressinsa Lontoossa keväällä 1946.[32] Sodan jälkeen liitto oli selvästi kallellaan työväenluokkaiseen ateismiin päin.[33] Se ei kuitenkaan ollut liiton ainoa juonne, sillä esimerkiksi brittiläiset vapaa-ajattelijat pitivät Lontoon kongressissa näkyvästi esillä poliittisesti sitoutumatonta humanismia.[34]

Looginen empirismi oli uskonnon kuten kristillisen teologian vastainen ajatussuunta. Loogiset empiristit vastustivat uskoa yliluonnolliseen ja katsoivat esimerkiksi hermeneutiikan, fenomenologian ja marxilaisen dialektiikan olevan tieteeksi naamioitua mielipidekirjallisuutta.[35]

Neuvostoliitto ja muut sosialistiset maat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa marxilainen ateismi oli osa kommunistista aatetta.[2] Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Vladimir Lenin erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta. Perustuslaissa säädettiin, että uskonnonvapauden lisäksi maassa vallitsee ateistisen propagandan vapaus. Vuoden 1917 jälkeen marxilainen versio ateismista sai käytännössä virallisen aseman Neuvostoliitossa.[25] Neuvostoliitossa ateismin historia nähtiin eri kehityskausina, jossa ”marxilainen ateismi merkitsi korkeinta ja laadullisesti uutta ateismin astetta”[2].

Aluksi bolsevikit suhtautuivat uskontoon harmittomana taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Vuonna 1921 puolue kuitenkin omaksui ”taistelevan ateismin” periaatteen. Neuvostoliiton kommunistinen puolue perusti vuonna 1923 Jumalattomien liiton (myöhemmin Taistelevien jumalattomien liitto), joka suoritti ateismin levitystyötä.[36] Vuoden 1937 väestönlaskennan tuloksien perusteella 57 prosenttia neuvostoliittolaisista kuitenkin edelleen luokitteli itsensä uskovaisiksi. Tuloksen johdosta Stalin toimeenpani Jumalattomien liitossa käyntiin laajat puhdistukset liian hitaan uskonnon hävittämisen vuoksi. Toisen maailmansodan aikana erityisesti ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja uskontojen vaino laimeni. Taistelevien jumalattomien liiton toiminta lopetettiin 1943.[36]

Maailman ainoa virallisesti täysin ateistinen valtio oli kommunistinen Albania, jossa vuonna 1967 kiellettiin lainsäädännöllä kaikki uskonnonharjoittaminen. Tämän jälkeen maassa suljettiin yli 2 100 moskeijaa, kirkkoa, luostaria ja muuta uskonnollista rakennusta.[37] Kommunististen valtioiden uskonnonvastaiset toimet lisäsivät ateismin vastaisuutta erityisesti Yhdysvalloissa, missä ateismi ja kommunismi liitettiin usein toisiinsa.[38]

Ateismin historiaa Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Uskonnottomuus Suomessa

Suomessa naturalistinen evoluutioteoria innoitti Suomessa 1880-luvulta lähtien muun muassa tutkija Edvard Westermarckia[39]. Työväenliike omaksui Suomessa marxilaisen ateismin ohjelman, koska se piti uskontoa aatteena, jolla sorretut saadaan tyytymään huonoon yhteiskunnalliseen asemaansa[40]. Kristillinen työväenliike ja diakonia-aate vaikutti toisaalta työväenliikkeen ja kirkon suhteita lähentävästi. Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen vuoden 1903 Forssan ohjelmassa todettiin: ”Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.”[41] Tämä kuitenkin korosti uskonnon jättämistä valtiollisen toiminnan ulkopuolelle yksityisasiaksi, eikä mukaillut bolsevistista tai marxilaista ateismia. Ylioppilasyhdistys Prometheuksen toimintaan (1905–14) osallistuivat muun muassa Edvard Westermarck, Rafael Karsten, Rolf Lagerborg, Knut Tallqvist, Wilhelm Bolin, Yrjö Hirn, Georg Schauman, Hjalmar Magnus Eklund, Harry Federley, Alma Söderhjelm, Gunnar Castrén, K. H. Wiik, Viktor Heikel ja Ernst Lampén. Yhdistys vaati kirkon ja valtion eroa sekä tunnustuksellisen uskonnonopetuksen poistamista kouluista.[30]

Uskonnonvapauslain säätämisen jälkeen 1923 kaikkien uskontokuntien ulkopuolelle jääminen oli Suomessa sallittua. Vasta uskonnonvapauslaki antoi ateisteille täydet kansalaisoikeudet.[42] Vaatimus täydellisestä valtion ja kirkon erottamisesta ei kuitenkaan toteutunut.[43][44]

Vuonna 1945 uskonnottomien järjestöksi perustettiin Vapaa-ajattelijain liitto.[45] Liiton yhteiskunnallisena tavoitteena on valtiokirkkojärjestelmän purkaminen ja uskonnonopetuksen poistaminen kouluista, päivähoidosta sekä valtion yliopistoista.[46][47] Aatteellisena tavoitteena on edistää tieteeseen perustuvan todellisuuskäsityksen leviämistä, uskontokritiikkiä ja ajatuksenvapautta.[46] Kulttuurisena tavoitteena on muun muassa valistaa ihmisiä uskonnottomaan tapakulttuuriin liittyvissä käytännöissä.[45] Liiton puheenjohtajina ovat toimineet muun muassa V. T. Aaltonen ja Väinö Voipio.[48] 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa liiton pääsihteeri Erkki Hartikaisen tavoitteena oli saada Suomen kouluihin oma oppiaine uskonnottomille.[49] Hartikainen teki vuonna 1978 kantelun Yhdistyneitten Kansakuntien ihmisoikeuskomitealle peruskoulun opetussuunnitelmasta Suomessa.[50] Kantelu ratkesi 1981 ja Suomeen saatiin elämänkatsomustieto kouluihin oppiaineeksi.[51]

Ateismi nykyisin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Uusateismi
Kartta ateismin yleisyydestä Euroopassa (2005).

Islamilaisessa maailmassa ateismilla tai uskonnon arvostelulla ei ole juuri mitään sijaa.[25] Islamin nousu ja syyskuun 11. päivän iskut kiihdyttivät keskustelua uskonnoista uhkana maailmanrauhalle. 2000-luvun tunnettuja ateistisia uskontokriitikoita ovat olleet muun muassa Richard Dawkins, Sam Harris ja Christopher Hitchens.[52]

Ateismi on yleisintä Länsi-Euroopassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa, Kanadassa, Venäjällä ja Itä-Euroopassa. Eräiden arvioiden mukaan maailman ”ei-uskonnollisen” väestön määrä olisi noin 750 miljoonaa ja ateistien määrä tästä noin 150 miljoonaa eli 2,5 % maailman väestöstä.[53][54]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ ”Ateisteja on ollut yhtä kauan kuin on ollut ihmisiä, sillä ihminen syntyy ateistina.” Erkki Hartikainen: Esitelmä ateismista Luonnonfilosofian seurassa 30. lokakuuta 2003. Erkki Hartikainen. Arkistoitu 27.4.2007. Viitattu 16.4.2007.
  2. ↑ a b c Marketta Ollikainen: Prometheuksen perilliset 1995. Yliopistolehti. Viitattu 30.4.2007.
  3. ↑ Osborne, Catherine: Heraclitus. Teoksessa Taylor, C. C. W. (toim.): Routledge History of Philosophy, s. 90, 117. Osa I: From the Beginning to Plato. London & New York: Routledge. ISBN 0-415-06272-1.
  4. ↑ Aveling, Francis: Atheism. Teoksessa The Catholic Encyclopedia, Volume II. New York: Robert Appleton Company, 1907. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  5. ↑ Platon: Teokset: Kuudes osa: Lait. Suomentaneet Marja Itkonen-Kaila, Holger Thesleff, Tuomas Anhava ja A. M. Anttila. Helsingissä: Otava, 1999. ISBN 951-1-15897-X.
  6. ↑ Platon: Lait 885b.
  7. ↑ Platon: Lait 908b,c
  8. ↑ Platon: Lait 908e–909c
  9. ↑ Niiniluoto 2003: 122.
  10. ↑ Solmsen, Friedrich: Plato's theology, s. 25. Ithaca, New York: Cornell University Press, 1942. (englanniksi)
  11. ↑ Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit. Suomennos ja selitykset Marke Ahonen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Summa, 2003. ISBN 952-5418-07-3.
  12. ↑ ”Most histories of atheism choose the Greek and Roman philosophers Epicurus, Democritus, and Lucretius as the first atheist writers.”First Atheist writers 2.10.2002. BBC. Viitattu 19.4.2007. (englanniksi)
  13. ↑ Lucretius, Carus Titus: Maailmankaikkeudesta. (De rerum natura.) Suomentanut sekä johdannon ja selitykset kirjoittanut Paavo Numminen. Porvoo Helsinki: WSOY, 1965.
  14. ↑ Hartikainen, Erkki: Tieteellinen maailmankatsomus. 2. täydennetty painos (1. painos 1978). Helsinki: Vapaa-ajattelijain liitto, 1980. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  15. ↑ Niiniluoto 2003, s. 123.
  16. ↑ a b c Niiniluoto 2003, s. 124.
  17. ↑ Ketonen, Oiva: Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomus. 3. painos (1. painos: Universitas 1. Otava, 1961). Taskutieto 153. Helsinki: WSOY, 1989. ISBN 951-0-10505-8.
  18. ↑ a b The discovery of evolution 2.10.2002. BBC. Viitattu 20.4.2007. (englanniksi)
  19. ↑ Niiniluoto 2003, s. 124–125.
  20. ↑ Cline, Austin: David Hume About.com. Arkistoitu 10.2.2007. Viitattu 27.4.2007. (englanniksi)
  21. ↑ Russell, Paul: Hume on Religion 4.10.2005. Stanford Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 27.4.2007. (englanniksi)
  22. ↑ a b c Niiniluoto 2003, s. 125.
  23. ↑ Positive Atheism's Big List of Denis Diderot Quotations Positive Atheism Magazine. Arkistoitu 9.12.2006. Viitattu 21.4.2007. (englanniksi), Lainattu teoksesta Herrick, Jim: Against the faith: Some deists, skeptics and atheists. Skeptic's Bookshelf. Buffalo, New York: Prometheus Books, 1985. ISBN 978-0-87975-288-0. (englanniksi)
  24. ↑ Ludwig Feuerbach: Uskonnon olemuksesta. (Das Wesen der Religion, 1845.) Suomentanut, esipuheella ja selityksillä varustanut Vesa Oittinen. Delfiinikirjat. Helsingissä: Otava, 1980. ISBN 951-1-05657-3.
  25. ↑ a b c Niiniluoto 2003, s. 126.
  26. ↑ Ray, Matthew Alun: Subjectivity and Irreligion: Atheism and Agnosticism in Kant, Schopenhauer, and Nietzsche. Farnham, Surrey: Ashgate Publishing, 2003. ISBN 0-7546-3456-6. (englanniksi)
  27. ↑ Psychological Explanations of Religion BBC. Arkistoitu 22.5.2009. Viitattu 23.4.2007. (englanniksi)
  28. ↑ a b c Mustakallio, Hannu: Kansainvälisen vapaa-ajattelijaliikkeen alkuvaiheet. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja, 1999, nro 87–88. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura. ISSN 0356-0767.
  29. ↑ a b c Nurmi, Suvielise: Katsomukset kohtaavat, s. 210. Helsinki: Kirjayhtymä, 1994. ISBN 951-26-3896-7.
  30. ↑ a b c d e Hakusana vapaa-ajattelu teoksessa Otavan suuri ensyklopedia 19, Turgenev – veriryhmät. Helsingissä: Otava, 1981. ISBN 951-1-05082-6.
  31. ↑ Sundström, Kimmo: Wikipedian artikkelissa Vapaa-ajattelijain liitosta virheitä 26.2.2007. Helsinki: Pääkaupunkiseudun ateistit. Viitattu 8.4.2009.
  32. ↑ Seppo 1992, s. 147.
  33. ↑ Seppo 1992, s. 148.
  34. ↑ Seppo 1992, s. 149.
  35. ↑ Hartikainen, Erkki & Lindfors, Pertti: Wienin piiri vastusti metafysiikkaa Vapaa ajattelija. 1/2003. Viitattu 2.6.2011.
  36. ↑ a b Overy, Richard: The dictators: Hitler's Germany, Stalin's Russia, s. 269–278. London: Penguin Books, 2005. ISBN 978-0-14-028149-1.
  37. ↑ Timeline: Albania BBC. Viitattu 10.1.2011. (englanniksi)
  38. ↑ Cline, Austin: Atheism & American Anti-Communism About.com. Arkistoitu 11.4.2014. Viitattu 20.4.2007. (englanniksi)
  39. ↑ Niiniluoto 2003, s. 127.
    Salmela, Mikko: Suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisata. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Helsingissä: Otava, 1998. ISBN 951-1-15356-0.
  40. ↑ Niiniluoto 2003, s. 128.
  41. ↑ Forssan ohjelma (Hyväksytty puoluekokouksessa 1903, Forssa) Suomen Sosialidemokraattinen Puolue. Arkistoitu 13.6.2008. Viitattu 17.12.2008.
  42. ↑ Niiniluoto 2003, s. 128.
  43. ↑ Pikkusaari, Jussi: Vaikea vapaus: Sosialidemokratian häviö kirkolle Suomen kulttuuritaistelussa. Väitöskirja, Oulun yliopisto. Bibliotheca historica 32. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1998. ISBN 951-710-085-X.
  44. ↑ Niiniluoto 2003, s. 127.
  45. ↑ a b Saari, Kari: Vapaa-ajattelijan käsikirja, s. 4. Helsinki: Oy Vapaa Ajattelija Ab, 1993. ISBN 951-98702-1-0. Teoksen verkkoversio.
  46. ↑ a b Vapaa-ajattelijain liitto ry:n säännöt vapaa-ajattelijat.fi. 11.12.2008. Arkistoitu 2.11.2011. Viitattu 17.8.2009.
  47. ↑ Vapaa-ajattelijain liitto ry 2009. Tampere: Uskomaton.fi. Arkistoitu 9.7.2009. Viitattu 29.6.2009.
  48. ↑ Niiniluoto 2003.
  49. ↑ Raportti uskonnonvapaudesta 2. Helsinki: Vapaa-ajattelijain liitto, 1980.
  50. ↑ Erkki Hartikainen v. Finland, Communication No. 40/1978, U.N. Doc. CCPR/C/OP/1 at 74 (1984) University of Minnesota Human Rights Library. Viitattu 24.2.2009. (englanniksi)
  51. ↑ Elo, Pekka & Linnankivi, Pekka: Et-opetuksen historiasta: Oikeuden ja kohtuuden tiellä 2.8.2006. Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat Feto. Arkistoitu 1.8.2013. Viitattu 19.2.2009.
  52. ↑ Hietaniemi, Tapani: Ateismin uusi aalto. Hiidenkivi, 2008, nro 2, s. 14.
  53. ↑ Major Religions of the World Ranked by Number of Adherents 28.8.2005. Adherents.com. Arkistoitu 29.1.2010. Viitattu 19.4.2007. (englanniksi)
  54. ↑ Atheism: Contemporary Rates and Patterns (Arkistoitu – Internet Archive). Suomeksi teoksessa Martin (toim.) 2007.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Martin, Michael (toim.): Ateismi. (The Cambridge companion to atheism, 2007.) Suomentaneet Tapani Hietaniemi ja Jussi K. Niemelä. Tampere: Vastapaino, 2010. ISBN 978-951-768-311-1.
  • Berman, David: A history of atheism in Britain: From Hobbes to Russell. London: Routledge, 1988. ISBN 0-415-04727-7. (englanniksi)
  • Thrower, James: A short history of Western atheism. London: Pemberton Books, 1971. ISBN 0-301-71102-X. (englanniksi)
  • Wuthnow, Robert (toim.): Encyclopedia of politics and religion. London: Routledge, 1998. ISBN 0-301-71101-1. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ateismin_historia&oldid=21984134”