Mihail Bakunin

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mihail Bakunin
Länsimainen filosofia
1800-luku
Félix Nadarin ottama muotokuva.
Félix Nadarin ottama muotokuva.
Syntynyt 30. toukokuuta 1814, Prjamuhino, Venäjän keisarikunta
Kuollut 1. heinäkuuta 1876 (62 vuotta), Bern, Sveitsi
Koulukunta anarkismi
Vaikutusalueet vallankumous, luokkataistelu
Tunnetut työt Étatisme et anarchie, Dieu et l'État

Mihail Aleksandrovitš Bakunin (ven. Михаил Александрович Бакунин, 30. toukokuuta 1814 Prjamuhino1. heinäkuuta 1876 Bern) oli venäläinen vallankumouksellinen, jota ranskalaisen Pierre-Joseph Proudhonin ohella pidetään nykyisen anarkismin oppi-isänä ja myös sen merkittävimpänä vaikuttajana.

Bakunin matkusti koko elämänsä ajan eri puolilla Eurooppaa, tutustuen lukuisiin aikakauden merkittäviin vaikuttajiin. Lisäksi hän harjoitti vallankumouksellista toimintaa myös käytännön tasolla, muun muassa osallistumalla kansannousuihin. Aktivisminsa vuoksi Bakunin vangittiin ja karkotettiin Siperiaan, jostä hän kuitenkin onnistui pakenemaan. Myöhempinä elinvuosinaan Bakunin siirtyi ajatellussaan kohti anarkismia ja oli mukana kansainvälisen työväenliikkeen ensimmäisessä internationaalissa, joka lopulta hajosi Bakuninin ja Karl Marxin välisiin erimielisyyksiin. Hajaannus näkyy edelleen työväenliikkeen jakaantumisessa marxilaisiin sosialisteihin ja anarkisteihin. Bakuninin keskeinen Marxista poikkeava näkemys oli, että "työläisten valtion" perustamisen sijasta valtio ja kaikki muut sortojärjestelmät pitää vallankumouksen yhteydessä tuhota.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoren Bakuninin muotokuva.

Tverin kuvernementissa syntynyt Bakunin kuului varakkaaseen aatelissukuun. Hänen diplomaattina toiminut isänsä omisti tiettävästi 500 maaorjaa, mutta oli kuitenkin ajatusmaailmaltaan liberaali, osallistuen muun muassa vuoden 1825 dekabristikapinaan. Täytettyään 14 vuotta, Bakunin aloitti opiskelun pietarilaisessa sotilaskatemiassa, josta hänet erotettiin kuuden vuoden opiskelujen jälkeen 1834 huonojen arvosanojen vuoksi. Tämän jälkeen Bakunin palveli Venäjän keisarillisessa kaartissa kahden vuoden ajan. Hän erosi palveluksesta, koska ei pystynyt hyväksymään näkemäänsä puolalaisten kohtelua.[1]

Luovuttuaan sotilasurastaan 21-vuotiaana, Bakunin muutti Moskovaan, jossa hän opiskeli filosofiaa. Nikolai Stankevitšin johtamassa ryhmässä Bakunin tutustui muun muassa Kantin, Schellingin, Fichten ja Hegelin ajatuksiin. Hän perusti myös oman opintopiirin ja käänsi venäjäksi joitakin Fichten teoksia. Lisäksi Bakunin tapasi panslavismiin kannattajia, kuten Konstantin Aksakov, Pjotr Tšaadajev ja Aleksandr Herzen.[1]

Vallankumouksellinen aktivismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1840 Bakunin matkusti Berliiniin, jossa hän pian liittyi kaupungissa vaikuttaneeseen sosialistiseen opiskelijaliikkeeseen. Kolme vuotta myöhemmin Bakunin muutti Dresdeniin ja luopui samalla lopullisesti akateemisesta urasta, keskittyen jatkossa vallankumoukselliseen toimintaan. Venäjän hallitus oli koko ajan tietoinen Bakuninin aikeista tsaarinvallan kumoamiseksi ja määräsikin hänet palaamaan kotimaahansa. Bakunin matkusti kuitenkin Zürichiin, jossa hän oleskeli puolen vuoden ajan, viettäen paljon aikaa radikaalin sosialistin Wilhelm Weitlingin seurassa. Hänen pidätyksensä jälkeen Venäjän Bernin lähettiläs määräsi Bakuninin jälleen palaamaan kotiin, mutta tämä päätti seuraavaksi suunnata Brysseliin. Bakunin tapasi kaupungissa muun muassa puolalaisia itsenäisyysaktivisteja. Heidän joukossaan oli myös Karl Marxin ja Friedrich Engelsin tuttavapiiriin lukeutunut Joachim Lelewel.[1]

Vuonna 1844 Bakunin muutti Brysselistä Pariisiin, jossa hän ensimmäistä kertaa tapasi Marxin ja Pierre-Joseph Proudhonin. Joulukuussa keisari Nikolai I otti Bakuninilta pois kaikki aatelisuuteen perustuvat etuoikeudet, takavarikoi maat sekä määräsi elinikäiseen karkotukseen Siperiaan. Bakunin vastasi Nikolaille La Réforme -lehdessä julkaisemallaan pitkällä kirjeellä, jossa hän kutsui keisari despootiksi ja vaati Venäjään ja Puolaan demokratiaa. Euroopan hullun vuoden 1848 aikana Bakunin matkusteli eri puolilla Saksaa ja osallistui myös Ranskan toisen tasavallan väliaikaishallituksen sosialistien taloudelliseen tukemiseen. Berliinistä hän yritti päästä Preussin hallitsemaan Poznańiin, jossa oli juuri käynnissä puolalaisten kansannousu, mutta poliisi esti matkan. Tämän jälkeen Bakunin matkusti Leipzigin ja Wrocławin kautta Prahaan, osallistuen kaupungissa pidettyyn ensimmäiseen panslavistiseen kongressiin. Kokouksen päätyttyä hän oli mukana kaupungissa puhjenneessa Itävallan keisarikunnan vastaisessa kansannousussa, joka kuitenkin tukahdutettiin väkivalloin. Syksyllä 1848 Bakunin julkaisi pamflettinsa L’Appel aux slaves, jossa hän kehotti slaavivallankumouksellisia yhdistämään voimansa Unkarin, Italian sekä Saksan vallankumouksellisten kanssa ja syöksemään vallasta Venäjän, Itävalta-Unkarin ja Preussin kuningashuoneet.[1]

Dresdenin kansannousu ja karkotus Siperiaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dresdenin kansannousun väliaikainen hallitus. Mihail Bakunin istumassa edessä.

Toukokuussa 1849 Bakunin oli Dresdenin kansannousu johtohahmo, mukana olivat hänen lisäkseen myös muun muassa myöhemmin säveltäjänä maailmanmaineeseen noussut Richard Wagner sekä arkkitehti Gottfried Semper. Epäonnistuneen kansannousun jälkeen Bakunin vangittiin Chemnitzissä ja tuomittiin yli vuoden vankeuden jälkeen kuolemaan. Tuomio kuitenkin muutettiin elinkautiseksi, jotta Bakunin olisi voitu viedä oikeuden eteen myös Itävalta-Unkarissa ja Venäjällä. Heinäkuussa 1850 hänet luovutettiin Itävallan viranomaisille, jotka 11 kuukauden vankilassaolon jälkeen langettivat Bakuninille toisen kuolemantuomion. Tämäkin muutettiin elinkautiseksi ja toukokuussa 1851 hänet luovutettiin Venäjälle. Bakunin oli vangittuna aluksi Pietarissa sijaitsevassa Pietari-Paavalin linnoituksessa, josta hänet kolmen vuoden kuluttua siirrettiin Laatokan rannalle Pähkinälinnaan.[2] Bakuninilla olisi ollut mahdollisuus vapautua allekirjoittamalla keisari Nikolai I:n vaatima tunnustus, mutta hän ei kuitenkaan suostunut siihen. Nikolain kuoltua vuonna 1855 keisariksi noussut Aleksanteri II suostui lopulta armahtamaan Bakuninin helmikuussa 1857 tämän äidin anomusten vuoksi. Vapauttamisen jälkeen Bakunin karkotettiin siperialaiseen Tomskin kaupunkiin, jossa hän vuoden kuluttua solmi avioliiton puolalaisen kauppiaan tyttären Antonia Kwiatkowskan kanssa. Vuonna 1859 Bakunin sai työpaikan kauppakomppaniasta Venäjän kaukoidän kuvernöörinä toimineen serkkunsa Nikolai Muravjov-Amurskin ansiosta ja pääsi muuttamaan Itä-Siperian pääkaupunkiin Irkutskiin. Se puolestaan mahdollisti vallankumouksellisen aktivismin jatkamisen, koska Bakunin pystyi nyt muun muassa harjoittamaan kirjeenvaihtoa.[1]

Pako ja aktivismin jatkuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa 1861 Bakunin matkusti työmatkaa tekosyynä käyttäen Nikolajevsk-na-Amuren kaupunkiin Tyynenmeren rannalle, josta hän onnistui laivalla pakenemaan Hokkaidon saarelle Japaniin. Jokohamasta Bakunin matkusti laivalla San Franciscoon ja sieltä edelleen Panaman kautta New Yorkiin, koska rautatieyhteyttä mantereen halki ei vielä ollut. Yhdysvalloissa Bakunin tapasi useita maahan paenneita Euroopan hullun vuoden kansannousujen veteraaneja sekä myös amerikkalaisia poliitikkoja, kuten kenraali George B. McClellanin ja radikaaleihin republikaaneihin lukeutuneen senaattori Charles Sumnerin. Lisäksi Bakunin kohtasi vanhan tuttavansa Louis Agassizin, jonka hän esitteli runoilija Henry Wadsworth Longfellowille.[2] Vietettyään muutaman viikon Yhdysvalloissa, Bakunin astui Bostonissa Liverpoolin matkalla olevaan laivaan, jonne alus saapui joulukuussa 1861.[1]

Tämän jälkeen Bakunin asettui Marxin tavoin Lontooseen ja kävi kirjeenvaihtoa muun muassa italialaisen kenraalin Giuseppe Garibaldin kanssa. Hänen oli myös tarkoitus matkustaa Italiaan, jossa Garibaldi suunnitteli maan hajanaisten ruhtinaskuntien yhdistämistä. Tämän kokemien takaiskujen vuoksi Bakunin ei kuitenkaan päässyt Pariisia pidemmälle. Vuonna 1863 Tammikuun kansannousun alettua Puola-Liettuassa, Bakunin matkusti laivalla Kööpenhaminaan, jossa hänen tarkoituksensa oli liittyä puolalaisiin joukkoihin ja purjehtia Itämeren yli Puolaan. Tämäkin yritys epäonnistui, jonka jälkeen Bakunin ennen Lontooseen palaamistaan onnistui tapaamaan Venäjältä tulleen vaimonsa Tukholmassa. Tammikuussa 1864 hän lopulta pääsi matkustamaan Italiaan, jossa Bakunin ensimmäistä kertaa alkoi pohtimaan anarkistista filosofiaansa. Hän muodosti vallankumouksellisen organisaation, johon liittyi italialaisten ja slaavien lisäksi ranskalaisia ja skandinaaveja. Kahden vuoden kuluttua Bakuninin Vallankumouksellisten sosialistien liitoksi nimeämässä ryhmässä oli jäseniä ainakin Pohjoismaista, Englannista, Belgiasta, Ranskasta, Espanjasta, Italiasta, Puolasta ja Venäjältä.[1]

Ensimmäinen internationaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mihail Bakuninin hauta.

Vuonna 1864 perustetun kansainvälisen työväenliikkeen ensimmäisen internationaalin toiminnassa Bakunin oli merkittävässä roolissa vuoden 1866 Geneven kongressista lähtien. Tuolloin hänet muun muassa valittiin sen keskuskomiteaan. Syyskuussa 1867 ranskalainen professori Émile Acollas kutsui Bakuninin niin ikään Genevessä järjestettyyn kokoukseen, jossa perustettiin Ligue internationale de la paix et de la liberte eli Kansainvälinen rauhan ja vapauden liitto. Acollas’n ja Bakuninin lisäksi mukana olivat muun muassa John Stuart Mill ja Élisée Reclus. Järjestön kannattajiin kuului lisäksi lukuisia tunnettuja hahmoja, kuten Victor Hugo, Giuseppe Garibaldi ja Louis Blanc. Vuotta myöhemmin anarkistit jäivät liitossa vähemmistöön ja perustivat oman järjestönsä nimeltä L'Alliance internationale de la démocratie socialiste (Kansainvälinen demokraattisten sosialistien liitto). Se yritti liittyä myös ensimmäisen internationaalin jäseneksi, mutta sääntöjen mukaan siihen hyväksyttiin vain kansallisia työväenjärjestöjä.[1]

Lokakuussa 1868 Bakunin lähetti kustannuksellaan italialaisen anarkistin Giuseppe Fanellin Barcelonaan tapaamaan espanjalaisia vallankumouksellisia. Matkan aikana Fanelli esitteli Bakuninin radikaaleja ajatuksia, joihin muun muassa lukeutui kaikkien auktoriteettien, kuten kirkon ja valtion hylkääminen. Hänen tarkoituksenaan oli myös pyytää espanjalaisia mukaan Bakuninin delegaatioon seuraavaan ensimmäisen internationaaliin kongressiin. Fanellin matkasta tuli menestys, se pohjusti Espanjaan ja varsinkin Kataloniaan Euroopan vahvimman anarkistisen liikkeen, jonka vaikutus tuntui aina maan sisällissotaan 1930-luvun lopulle saakka.[1]

Haagin kongressi ja internationaalin hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuussa 1872 ensimmäinen internationaali järjesti Haagin kongressin, jossa internationaali ja samalla koko kansainvälinen työväenliike hajosi Marxin ja Bakuninin keskinäisiin erimielisyyksiin. Olennaisin ero heidän ajattelussaan oli suhtautuminen valtioon, jonka Bakunin halusi lakkauttaa kokonaan ja Marx puolestaan ottaa työläisten haltuun. Bakunin taas piti näin syntyvää ”proletariaatin diktatuuria” jopa kapitalismiakin pahempana. Hänen mukaansa työläisten ja talonpoikien pitää toimia keskenään vallankumouksellisessa liitossa ilman puolueita ja johtavaa eliittiä.[3]

Varsinainen riita tuli kuitenkin Marxin pyrkimyksestä keskittää internationaalin toiminta kansainvälisen keskusneuvoston alaiseksi, kun taas Bakunin olisi halunnut pitää päätäntävallan paikallisella tasolla. Tämä johti lopulta Bakuninin, häntä kannattaneen James Guillaumen, sekä muiden anarkistien ulosmarssiin.[3] Vain paria viikkoa myöhemmin he kokoontuivat sveitsiläisten kelloseppien muodostaman Juran federaation kutsumana Saint-Imierissä ja perustivat oman anarkistinen internationaalin.[4] Terveydellisistä ongelmista kärsinyt Bakunin vetäytyi poliittisesta toiminnasta jo vuoden kuluttua ja kuoli Bernissä heinäkuussa 1876. Hänet on haudattu kaupungissa sijaitsevalle Bremgartenin hautausmaalle.

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähdeviitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Bakunin Biography Anarchy Archive. Viitattu 3.1.2014.
  2. a b Mikhail Bakunin Spartacus Educational. Viitattu 3.1.2014.
  3. a b Stekloff, G. M.: ”History of The First International: Chapter Fourteen. The Hague Congress” Marxists. Viitattu 3.1.2014.
  4. The Congress of the Anti-authoritarian International Panarchy. Viitattu 3.1.2014.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kanerva, Jukka (toim.): Platonista Bakuniniin: Politiikan teorian klassikoita. Helsinki: Yliopistopaino, 1992. ISBN 951-570-103-1.
  • Sutinen, Ville-Juhani (toim.): Utopiasosialistit. Suomennokset Timo Hännikäinen ym. Turku: Savukeidas, 2009. ISBN 978-952-5500-43-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]