Aleksanteri II (Venäjä)

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Aleksanteri II)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Aleksanteri II” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.
Aleksanteri II
Alexander II of Russia photo.jpg
Venäjän keisari, Puolanmaan kuningas ja Suomen suuriruhtinas
Valtakausi 2. maaliskuuta 1855 –
13. maaliskuuta 1881
Kruunajaiset 7. syyskuuta 1855
Edeltäjä Nikolai I
Seuraaja Aleksanteri III
Syntynyt 29. huhtikuuta 1818
Moskovan Kreml, Moskova
Kuollut 13. maaliskuuta 1881 (62 vuotta)
Talvipalatsi, Pietari
Hautapaikka Pietari-Paavalin linnoitus
Puoliso Maria Aleksandrovna
Suku Romanov
Uskonto Venäjän ortodoksinen kirkko
Allekirjoitus SignatureAlexanderII.jpg

Aleksanteri II (29. huhtikuuta (J: 17. huhtikuuta) 1818 Moskova13. maaliskuuta (J: 1. maaliskuuta) 1881 Pietari) oli Venäjän keisari, Puolan tsaari ja Suomen suuriruhtinas vuosina 1855–1881. Aleksanteri II oli Suomelle myötämielinen hallitsija. Hänen aikanaan toteutettiin Venäjällä maaorjien vapauttaminen 19. helmikuuta 1861 (vanhaa lukua, uutta lukua 3. maaliskuuta), minkä vuoksi häntä kutsuttiin Venäjällä myös vapauttajatsaariksi. Balkanilla slaavit ja ortodoksiset kansat kutsuvat häntä vapauttajatsaariksi, koska hän vapautti heidät sodassa turkkilaisten vallasta.

Aleksanteri II oli Nikolai I:n ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan vanhin poika. Hän sai huolellisen kasvatuksen kruununperijäksi. Opettajanaan hänellä oli muun muassa kuuluisa liberaali runoilija ja romantikko Vasili Žukovski.

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanteri II lapsena. Muotokuva vuodelta 1827.

Aleksanteri nai vuonna 1841 Hessen-Darmstadtin prinsessa Marien (Maria Aleksandrovna), joka synnytti kuusi poikaa ja kaksi tytärtä:

Aleksanterilla oli avioliittonsa aikana monia rakastajattaria, ja hän sai myös aviottomia lapsia. Yksi heistä oli Charlotte Henriette Sophie Jansen (15. marraskuuta 1844 – heinäkuu 1915). Hänen äitinsä oli alkuperältään saksalainen, mutta Pietarissa syntynyt pastorin tytär Sophie Charlotte Dorothea von Behse (1828–1886). Sophie muutti myöhemmin aviomiehensä Engbertus Jansenin (1818–1890) ja lastensa kanssa Suomeen, jonne he jäivät asumaan.[1]

Vuodesta 1866 keisari Aleksanterilla oli pitkä ja kiinteä suhde nuoreen ruhtinatar Jekaterina Dolgorukajaan, jonka kanssa hän sai vuosina 1872–1878 vielä neljä lasta, joista kolme jäi eloon. Lapset Jekatarina Dolgorukajan kanssa olivat Georgi Aleksandrovitš 1872, Olga Aleksandronva 1873, Boris Aleksandrovitš 1876 ja Jekaterina Aleksandronva 1878. Keisarin lapset ensimmäisestä avioliitosta suhtautuivat erittäin kielteisesti Jekatarina Dolgorukajaan, mikä aiheutti riitoja isän ja lasten välille.

Keisarinna Maria Aleksandrovna oli pitkään vaikeasti sairas, ja miehen uskottomuus lisäsi hänen tuskiaan, ja keisarinnan elämä oli onnetonta. Avioliitto oli alun perin rakkausavioliitto, mutta keisarin tunne keisarinnaa kohtaan väheni ajan kuluessa todennäköisesti useiden raskauksien aiheuttamien sairauksien vuoksi. Keisarinna Maria Aleksandrovnan kuoltua 1880 keisari nai salaa Jekaterina Dolgorukajan; avioliitto oli morganaattinen, eikä keisarin aikomus kruunauttaa uusi puolisonsa keisarinnaksi ehtinyt toteutua ennen keisarin kuolemaa. Heidän perheessään syötiin paljon punajuurta, sillä sen uskottiin parantavan tauteja.

Aleksanteri keisarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Krimin sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Krimin sota

Aleksanteri II seurasi isäänsä helmikuussa 1855, kesken käynnissä olleen Krimin sodan. Nikolai I:n kaudella alkanut Krimin sota Ottomaanien valtakuntaa eli Turkkia vastaan laajeni suursodaksi Ranskan ja Britannian liityttyä Turkin avuksi Venäjän saavutettua merkittäviä voittoja sitä vastaan. Suomessa Krimin sotaa kutsuttiin itämaiseksi sodaksi tai Oolannin sodaksi siksi, että ranskalais-englantilainen laivasto-osasto hyökkäsi Ahvenanmaalle, tuhosi Bomarsundin linnoituksen ja teki tuhojaan myös Suomen suuriruhtinaskunnan rannikolla Pohjanlahdelta Suomenlahdelle. Rauhan tuloksena alkoi Ahvenanmaan demilitarisointi. Tappiot sodassa johtivat uudistusvaatimuksiin, ja Venäjä haluttiin nostaa länsivaltojen tasolle.

Uudistuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi tärkeimmistä Aleksanterin uudistuksista oli uusien rautateiden rakentaminen. Nikolai I:n kuollessa Venäjällä oli vain yksi rautatieyhteys: Pietarista Moskovaan. Aleksanteri II:n kauden jälkeen rautateitä oli valmiina noin 22 500 kilometriä.[2]

Tärkeimpänä uudistuksena on pidetty maaorjuuden lopettamista vuonna 1861, mikä loi Aleksanteri II:lle maineen "vapauttajatsaarina" niin kotimaassa kuin ulkomailla.[3] Paikallishallintoon luotiin vuonna 1864 alue- ja provinssikokoukset eli zemstvot, jotka vastasivat muun muassa sairaan- ja köyhäinhoidosta, alkeiskouluopetuksesta ja teiden ylläpidosta (Suomessa kunnat vuonna 1865). Vuonna 1874 Venäjällä otettiin käyttöön yleinen asevelvollisuus (Suomessa vuonna 1878).

Nikolai I:n ajan tiukkaa sensuuria höllennettiin, matkustus ulkomaille sallittiin ja yliopistojen opiskelijamäärän rajoituksia löysennettiin. Vuonna 1863 Suomessa kutsuttiin koolle ensimmäiset valtiopäivät vuoden 1809 jälkeen. Jonkinasteisen vapaamielisyyden vastapainoksi Aleksanteri torjui jyrkästi esitykset kansanedustuslaitoksen luomiseksi. Aleksanterin hallitsijakaudella Suomeen perustettiin Maarianhaminan (nimetty keisarin puolison Maria Aleksandrovnan mukaan), Kemin, Hangon ja Kotkan kaupungit.

Venäjällä nousi 1860-luvulla radikalismin aalto, joka alkoi nihilististen mielipiteiden yleistymisellä nuorison keskuudessa, erilaisten salaseurojen synnyllä ja radikaaleilla lentolehtisillä. Keväällä 1866 nuori aktivisti Dmitri Karakozov yritti ensi kertaa surmata keisarin. Murhayritykset jatkuivat, ja esimerkiksi Talvipalatsin ruokasali räjäytettiin. Pariisissa häntä ampui puolalainen Berezowski.

Puolan kapina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Tammikuun kansannousu

Puolassa syttyi jälleen 1863 kapina. Maassa oli jälleen autonomia ja valtakunnanneuvosto, mikä ei riittänyt itsenäisyydestä ja kolmeen osaan jaetun valtion yhdistämisestä haaveileville. Alueelle syntyi nationalistisia salaseuroja, joilla oli yhteyksiä Venäjän radikaaleihin. Kun 1863 puolalaisille määrättiin asepalvelus, alkoi avoin kapina. Nyt puolalaisilla ei ollut omaa armeijaa, kuten 1830, mutta kapinaa ei saatu kukistettua ennen toukokuuta 1864. Rangaistuksena Puola menetti autonomiansa, ja sen nimi poistettiin venäläisistä kartoista, joihin alue merkittiin ”Veikselin maakuntina”. Hallitsijan titteleissä Puolan kuninkuus vielä säilyi, ja Veikselin maakunnat säilyivät erityishallinnonselvennä kuvernementteina.

Aluevaltaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanteri II:n muistomerkki Bulgariassa.

Venäjä valtasi alueita Kiinalta vuosina 1858 ja 1860, ja Vladivostok perustettiin Kaukoidän aluepääkaupungiksi. Alaska ja Aleuttien saaret taas myytiin Yhdysvalloille vuonna 1867. Kaukasia rauhoitettiin viimein 1860-luvulla ja Keski-Aasiassa Hiva, Buhara ja Turkestan liitettiin valtakuntaan. Aikakautta kuvattiin Venäjän ”puuvillaimperialismiksi”.

Vuonna 1876 Serbia ajautui sotaan Osmanien valtakunnan kanssa. Turkin sodassa (1877–1878) Serbia ja Venäjä auttoivat Bosnia ja Hertsegovinassa ja Bulgariassa Ottomaanien valtakuntaa vastaan kapinoivia slaaveja. Panslavismi levisi joukkoliikkeeksi. Venäjän joukot saavuttivat Marmaranmeren rannan, ja 3. maaliskuuta 1878 solmitussa San Stefanon rauhassa Osmanien valtakunta menetti useita alueita.

Lopullisessa rauhanteossa Berliinin kongressissa Bismarckin johdolla Venäjän saamaa hyötyä kohtuullistettiin, minkä vuoksi Venäjällä muodostui mielipide, että Venäjä oli voittanut sodan, mutta hävinnyt rauhanteon pääasiassa Saksan diplomaattisten ponnistelujen tuloksena. Serbia, Montenegro ja Romania säilyttivät itsenäisyytensä. Bulgariasta tuli autonominen, Itä-Rumelia sai erityisaseman Turkin alaisuudessa, ja Makedonialle myönnettiin joitain oikeuksia. Itävalta-Unkari miehitti Bosnia ja Hertsegovinan, ja Britannian sai Kyproksen. Venäjälle jäivät eteläinen Bessarabia ja raja-alue Kaukasiassa.

Ajan ilmapiiristä kertoo Leo Tolstoin romaani Anna Karenina, joka julkaistiin myös 1878. Muita ajan kirjailijoita olivat Ivan Turgenev ja Fjodor Dostojevski.

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanteri II:n patsas Helsingin Senaatintorilla kukitettuna 13. maaliskuuta 1899, keisarin kuoleman muistopäivänä. Taustalla Helsingin tuomiokirkko.

Keisarinna Maria kuoli 1880, jolloin Aleksanteri nai salaa rakastajattarensa ruhtinatar Jekaterina Dolgorukajan. Aleksanteri aikoi julistaa Jekaterinan virallisesti keisarinnaksi, ja kansaa lepytelläkseen hän valmisteli perustuslakiluonnosta.

Samana päivänä kun Aleksanteri II allekirjoitti ilmoituksen aikeistaan, Vera Fignerin johtamaan Narodnaja voljaan kuuluva puolalainen aktivisti heitti pommin Katariinankanavan sillalla Aleksanteri II:n vaunuja kohti. Keisari säilyi vahingoittumattomana, mutta kun hän astui ulos vaunuista, toinen terroristi heitti pomminsa aivan lähelle. Keisari kuoli saamiinsa vammoihin Talvipalatsissa.[4] Narodnaja voljan terroristit olivat tehneet tätä ennen jo seitsemän epäonnistunutta murhayritystä keisaria vastaan.

Patsaita ja muistomerkkejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Familie Behse in Finnland Viitattu 9.12.2010. (ruotsiksi)
  2. Colley, Rupert: Alexander II of Russia – a summary History in an Hour. 13.3.2013. Viitattu 2.4.2018. (englanniksi)
  3. Klinge, Matti: Aleksanteri II (1818–1881) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 22.9.2008. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  4. Aleksanteri II kuollut ja Aleksanteri III valtaistuimelle noussut. Kaiku, 19.3.1881, nro 11, s. 1. Kansalliskirjasto Viitattu 11.7.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aleksanteri II.


Venäjän vaakuna Edeltäjä:
Nikolai I
Venäjän keisari
1855–1881
Seuraaja:
Aleksanteri III