Siirry sisältöön

Suomen muinaiset kuninkaat

Wikipediasta
Ruotsalaisen historioitsija ja kartografi Olaus Magnuksen vuonna 1539 laatima Carta marina mainitsee lounais-Suomen kohdalla latinaksi Finlandia vel Finningia olim regnum eli "Suomen eli Finningian muinainen kuningaskunta".

Suomen muinaiset kuninkaat ovat varhaisissa historiallisissa lähteissä mainittuja Suomen, Kainuun eli Kvenlannin, Karjalan, saamelaisten tai Jotunheimin eli jättiläisten maan kuninkaita.

Kuningas on vanha itämerensuomalaisten kielten sana, jonka vastine on muinaisgermaaninen sana kuningaz.[1] Lähteiden kirjoitusaikaan Suomella, esimerkiksi nimillä Finnland, Winland, Vinland tai Finnmark, tarkoitettiin usein nykyisen Varsinais-Suomen aluetta, mutta lähteestä riippuen finn saattoi viitata myös saamelaisiin tai muihin itämerensuomalaisiin heimoihin.lähde?

Kirjalliset lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtaosa Suomen kuninkaita koskevasta kirjallisesta aineistosta on peräisin Norjasta, Islannista tai Tanskasta. Varhaisin lähde suomalaisten hallitsijasta on muinaisenglanniksi 500- tai 600-luvulla laadittu Widsith-runo. Widsith-runossa kerrotaan, että 'Casere hallitsee kreikkalaisia ja Cælic suomalaisia' (Casere weold Creacum ond Cælic Finnum). Cælicin on nähty tarkoittavan Kalevaa, mutta asiasta ei voida olla varmoja.[2] Kalevan lisäksi Widsith saattaa sisältää useita muitakin suomalaisheimojen hallitsijoiden nimiä, kuten säkeissä Eormanric Gotum; Wada Hælsingum.lähde?

Tunnetuimpia Suomen kuninkaaksi mainituista myyttiseksi ajatelluista henkilöistä on Fornjótr, joka mainitaan eri saagalähteissä, kuten 1200-luvulla kirjoitetussa Orkneylaisten saagassa sekä islantilaisessa 1300-luvun kokoelmassa, Flateyjarbókissa. Fornjótr mainitaan kuninkaaksi, joka hallitsi Gothlandia, Finnlandia ja Kvenlandia.[3][4] Fornjótrin pojanpojanpojanpojanpoika Nórri kuvataan olleen Norjan perustaja, jonka jälkeläinen kuningas Harald Kaunotukka (n. 850–932) oli.[3]

Almoravidin valtakunnassa syntynyt, arabiaksi kirjoittanut maantieteilijä al-Idrisi mainitsi vuonna 1154 teoksessaan Tabula Rogeriana Fmrk- ja Tbst-nimiset maat ('Finmark', 'Tavast'), jotka voisivat tarkoittaa Varsinais-Suomea ja Hämettä. Al-Idrisin mukaan 'Fymarkin' kuninkaalla oli omistuksia Jäämeren suunnalla. Jalmari Jaakkolan otaksuman mukaan tämä viittaisi Ylä-Satakunnasta eli nykyiseltä Pirkanmaalta lähteneiden eränkävijöiden omistamiin erämaihin pohjoisessa.[5] Al-Idrisin kuvaus Pohjois-Euroopasta saattaa sisältää väärinkäsityksiä.[6]

Historioitsija Saxo Grammaticus käsittelee useaan otteeseen Suomea ja suomalaisia tanskalaisten historiaa käsittelevässä 16-osaisessa teoksessaan Gesta Danorum, joka on julkaistu noin vuonna 1186. Suomen kuninkaista hän mainitsee Rostiophuksen, Motulin, Sumblumin sekä Gusoniksen, joka Suomen ohella on myös Bjarmian kuningas. Myös ruotsalaisia ahdistellut meripäällikkö Egtherus Fynnensis mainitaan. Gesta Danorumissa kerrotaan tanskalaisten kuningas Ragnar Lothbrokin taistelleen pohjoisessa huonolla menestyksellä suomalaiskuningasta Matulia sekä bjarmialaisia vastaan.[7][8] Näissä kirjoituksissa Suomen kuninkaat tulevat mainituksi heidän tyttäriään kosiskeltaessa (kuningas Sumblen tytär Signe) – samoin tapahtuu jo kaikkein vanhimmassakin skaldirunossa, 800-luvun Ynglingatalissa, jossa Uppsalan hallitsijat (Agni, Vanlandi) menevät naimisiin suomalaisten kuninkaantyttärien (Skjalf, Drifa) kanssa.lähde? Saxon kirjoituksia, kuten muidenkin varhaishistoriallisten lähteiden historiallista luotettavuutta on kyseenalaistettu.lähde?

Arviolta 1200-luvulla kirjoitetussa Egillin, Kalju-Grímrin pojan saagassa kerrotaan kveenien käyneen kuninkaansa Faravidin johdolla sotaa karjalaisia vastaan. Saagan mukaan Faravid, jolla oli komennossaan 300 miehen sotajoukko, liittoutui norjalaisen Thorolf-päällikön kanssa. Liittolaiset tekivät sotaretken Karjalaan ja saivat suuren voiton.[9] Faravid on muinaisnorjankielinen nimi, mutta koska skandinaavien keskuudesta ei tunneta tällaista nimeä, se on tulkittu käännökseksi ”Kaukomielen” tai ”Kaukamoisen” kaltaisesta suomenkielisestä nimestä.[9][10] Saagakuvauksessa Faravid sijoitetaan 800-luvulle ajoittuvaan yhteyteen, mutta Kyösti Julkun ja Mikko Hämeen mukaan tällainen ajankohta on saagassa mainittua karjalaisten hyökkäystä ajatellen liian varhainen. Heidän mielestään todennäköisempi vaihtoehto Faravidin elinvuosisadaksi olisi 1100-luku.[10]

Tuntemattoman tekijän todennäköisesti 1300-luvun alussa kirjoittama Hálfdan Eysteinninpojan saaga sijoittaa muutaman suomalaiskuninkaan 800-luvulle. Tarinassa mainitaan Fidr, Flóki ja Grímr, jotka ovat taikakeinoja käyttäviä velhoja, galdramenn.lähde?

Eräissä muissakin lähteissä esiintyy käsite "suomalaisten kuningas". Esimerkiksi Eddarunossa Völundrin laulu myyttinen Völundr-seppä mainitaan sekä finnikuninkaan pojaksi että haltijoiden kuninkaaksi.lähde?

Vuonna 1340 julistettiin 25 Sääksmäen talonpoikaa kirkonkiroukseen, koska he eivät olleet maksaneet veroa. Näistä talonpojista on säilynyt luettelo, jossa mainitaan henkilö nimeltä Cuningas de Rapalum eli Rapolan Kuningas. Nimen on ajateltu viittaavan muinaishämäläiseen päällikköperinteeseen.[11][12] Kuningas tunnetaan useissa keskiaikaisissa yhteyksissä henkilö- tai kutsumanimenä, joten se saattoi olla tässäkin tapauksessa sellainen. Mahdollisesti nimi on viitannut paikalliseen mahtimieheen, suurtalon isäntään. Georg Haggrénin mukaan Rapolan Kuningas oli muiden pannaan julistettujen sääksmäkeläisten tavoin luultavasti lautamies, yksi pitäjän arvostetuista luottamusmiehistä.lähde?

Vuonna 1438 satakuntalainen suurtalonpoika David julistautui Davidin kapinan yhteydessä puolestaan "talonpoikien kuninkaaksi". Myös Keski-Euroopan myöhäiskeskiaikaisten kapinoiden johtajia kutsuttiin joskus kuninkaiksi ilman, että kyseessä olisi ollut varsinaisesti oletus monarkistisesta kuninkuudesta. Sellaisten vielä 1800- ja 1900-luvuillakin käytettyjen yhdyssanojen kuin "nuottakuningas" tai "huuhtakuningas" osana kuningas-termi on viitannut talonpoikaisten työyhteisöjen valittuihin työnjohtajiin. Tässä vaiheessa kuninkuus ei kuitenkaan ollut täysin monarkistista vielä Ruotsissakaan. Perinteisen Länsi-Götanmaan lain (Västgötalagen) mukaan sveanmaalaiset valitsevat kuninkaansa, ja yleensä tämä tapahtui Moran kivellä Uppsalassa. Viimeinen Moran kivellä seissyt valtakunnan kuningas oli vuonna 1457 kruunattu Tanskan Kristian I. Nykyisenkaltaiseen perinnölliseen muotoonsa monarkia alkoi muotoutua Ruotsissa Kustaa Vaasan aikana.lähde?

Monen edellämainitun kuninkaan lisäksi Kristfried Ganander mainitsee teoksessaan Mythologia Fennica vuodelta 1789 Tuisko-nimisen suomalaisen kuninkaan, sekä muutamia muita. Hän esittää myös epäilyksensä siitä että Suomi olisi saanut nimensä kuningas Sumblin mukaan. Gananderin mukaan Suomi on sama kuin pohjoismaisissa saagoissa usein mainittu Jotanhem eli Jättiläisten maa, jossa Suomen kuningas oli "yhdessä Kalewan poikien" kanssa alistanut jopa Venäjän.lähde?

Arkeologiset lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muinaispitäjiä laajemmista ja tiiviisti järjestäytyneemmistä hallintokokonaisuuksista Suomessa ei toistaiseksi ole arkeologista tai historiallista todistusaineistoa.[13] Arkeologisten löytöjen perusteella Suomen alueella ei rautakaudella ilmeisesti ole ollut kuningaskuntiin rinnastettavaa voimakasta poliittista järjestäytymistä, mutta joillakin päälliköillä on voinut olla hetkittäin valtaa laajalla alueella.[14] On todennäköistä, että nykyisen Suomen alueella rautakautinen väestö kutsui valittuja päälliköitään, asemansa perineitä mahtimiehiä tai muista syistä arvostettuja henkilöitä, kuninkaiksi.[15][16] Myös saamelaisväestön keskuudessa näyttää olleen johtajia, joita useissa skandinaavien saagoissa nimitetään ”finnien/fennien kuninkaiksi”.[17]lähde tarkemmin?

Jouko Vahtola on katsonut, että mikäli nykyisen Suomen alueella oli kuninkaiksi kutsuttuja johtomiehiä, he olivat ilmeisesti paikallisyhteisöjen sukujohtajia, verotus- tai sotaretkien päälliköitä tai yhteisten hankkeiden johtajia.[15]

"Viikinkiajalla" Suomen lähialueista Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa (lähinnä Mälarenin alue, maakunnat Uplannissa ja Göötanmaalla) alkoi muodostua kuningaskuntia, joissa valta keskittyi yhden ylimyksen käsiin. Suomenkin alueella tapahtui arkeologisten löytöjen perusteella poliittista organisoitumista etenkin merovingiajalta ristiretkiajalle, mutta järjestäytymisen tarkkaa luonnetta on vaikea arvioida arkeologisesti. Naisten käyttämien korujen perusteella Suomen ristiretkiajan kulttuurialueet tai suomalaiset heimot voidaan jakaa lounaissuomalaiseen, hämäläiseen ja savolais-karjalaiseen kulttuurialueeseen. Solkityyppien levinneisyyden on nähty viittaavan erityisen "suomalaisen", "hämäläisen" ja "karjalaisen" identiteetin ilmaisuun.[18] Luultavasti Suomen alue muistutti kuitenkin enemmän rautakauden Gotlantia, Islantia tai Pohjois-Ruotsin Jämtlandia, joissa valta oli paikallisjohtajilla. Näillä yhteiskunnilla oli yhteinen oikeuslaitos ja päätöksentekojärjestelmä. (Etelä-)Suomessa näitä on voinut vastata käräjälaitos.[19]

Arvokkaiden ase- ja korulöytöjen leviäminen Lounais-Suomeen ja Etelä-Pohjanmaalle ja vauraat ruumis- ja polttohautaukset näillä alueilla on tulkittu merkiksi yläluokan muodostumisesta roomalaiselta rautakaudelta eli vuosista 0–400 jaa. lähtien.[20] Huomattavaa on Suomesta löytynyt suuri määrä Ulfberht-tyypin miekkoja (tähän mennessä 31 kpl), mikä on enemmän kuin Tanskassa tai Ruotsissa. Varhaisena esimerkkinä mahdollisesta paikallisen ”ruhtinaan” tai ”kuninkaan” haudasta on mainittu muun muassa Laitilan Soukaisten röykkiöhauta 200-luvulta.[21]tarvitaan parempi lähde Turun yliopiston arkeologian professori Unto Salo tulkitsi vuonna 2008 Soukaisten hautalöydön saagoissa mainitun kuningas Thorrin haudaksi.[22] Suurempi määrä tällaisia hautauksia tunnetaan merovingiajalta, kuten Euran Pappilanmäen[23][24] sekä Isonkyrön Pukkilan ja Vähänkyrön Kaavontönkän haudat.[25] Euran Käräjämäen 500-luvun jälkipuoliskolle ajoitetusta haudasta vainajan pään alta löydetyn hioinkiven on tulkittu viittaavan vainajan korkeaan asemaan. Englannissa Sutton Hoon laivahaudasta löytynyt vastaavanlainen miekanhioin on tulkittu kuninkaan valtikaksi.[26] Ajatuksena on että hioimen omistava päällikkö tai kuningas oli alaistensa miekkojen terävyydestä päättävä henkilö.lähde?

Norjalainen arkeologi Björn Myhre katsoo Suomessa olleen rautakaudella päällikkökuntia ja ”pienkuningaskuntia”.[27]

Suomessa oli käynnissä kehitys, joka olisi ajan mittaan voinut muodostaa hyvinkin yhtenäisen kuningaskunnan. Omavarainen kehitys hidastui, kun Suomen läntiset ja eteläiset asutusalueet 1200-luvulta lähtien liitettiin osaksi Svean- ja Göötanmaan vaikutuspiiriä.[28] Rasitteena olivat myös jatkuvat yhteenotot novgorodilaisten kanssa, joita Novgorodin Ensimmäinen Kronikka listaa 13 kappaletta vuosilta 1042–1311.[29]

Suomessa on muun muassa linnavuorten perusteella esitetty tulkintoja maakunnallisten puolustusorganisaatioiden olemassaolosta Hämeessä ja Satakunnassa. J.-P. Taavitsainen on arvostellut näitä teorioita.[13][30][31] Suurin osa nykytutkijoista kuitenkin katsoo, että Hämeen linnaketjua koskeva teoria on hyvin varteenotettava.[32] Toisten mielestä muinaislinnat ovat osoitus järjestäytymättömistä yhteisöistä, joiden sodankäynti on perustunut lyhyisiin ryöstöretkiin ja sellaisilta suojautumiseen, sillä pitkiin piirityksiin muinaislinnat eivät juuri ole soveltuneet.[33]

Messeniuksen Kajaanin linnan vankilassa vuosina 1616–1636 kirjoittama teos kuvasi Ruotsin historiaa ja sen mytologisia kuninkaita. Kirja edustaa niin sanottua gööttiläistä historiankirjoitusta.

Luettelo muinaisista suomalaisista hallitsijoista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nimi alkuperäisen lähteen mukaan Kuvaus Ajankohta Lähde Lähteen kirjoitusaika
Cælic weold finnum ('hallitsi suomalaisia') 500–600-luku Widsith 500–600-luku
Fornjótr "Gotlannin, Kvenlandin ja Suomen hallitsija" 500–800-luku Ynglingatal; Hversu Noregr byggđistlähde? 800-luku
Kári "Suomen ja Kvenlannin kuningas" Orkneylaisten saaga 1200-luku
Frosti "Kuningas Froste hallitsi suomalaisia" n. 500 Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita 1630-luku
Snaer Vanha (Snio) "Suomen ja Kvenlannin kuningas" Fundinn Noregr
Thorri Snaerinpoika (Torro) "Suomen ja Kvenlannin kuningas" Fundinn Noregr
Dumber "Länsipohjassa hallitsi ruhtinas Dumber, jonka mukaan Pohjanlahtea nimitettiin aiemmin Dumberinmereksi. Kvenlandin kuninkaan tytär Mioll meni hänen kanssaan naimisiin." n. 867 Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita 1630-luku
Fiðr "Suomen kuningas" 800-luku Hálfdan Eysteinninpojan saaga[34] 1300-luku
Flóki "Suomen kuningas" 800-luku Hálfdan Eysteinninpojan saaga[34] 1300-luku
Grímr "Karjalanpohjan hallitsija" 800-luku Hálfdan Eysteinninpojan saaga[34] 1300-luku
Tengil "Tengillus Rex scririfinorum" (Mottulin edeltäjä) Carta Marina
Mottul "Mottul finnakonungr" 800–900 Landnámabók 1200-luku
Faravið "Kvenlandin kuningas" 850–1000-luku Egillin, Kalju-Grímrin pojan saaga 1240-luku
Romarec de Guenelande "King of Kvenland" - Roman de Brut 1155
Sumblum "Suomen kuningas" - Gesta Danorum[35][36] 1200-luku
Gusonis "Suomen ja Bjarmian kuningas" - Gesta Danorum[37] 1200-luku
Tuisko "Suomalainen kuningas" - Mythologia Fennica 1789
Matti Kurjen isoisä "koko Satakunnan kuningas" 1100–1200-luku 1600-luku
Rapo Rapolan "kuningas Rapo" 1240-luku Sääksmäen pitäjän historia (1934) 1934
Marteinn "Martein finnakonungr" 1313 Flateyjarbók 1387
Buggo "suomalaisten valitsema kuningas heidän vanhasta kuningassuvustaan" 1313 Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita 1630-luku
Cuningas de Rapalum yksi kirkon pannaan julistamista henkilöistä (mahd. Matti Rapola) 1340 Sääksmäen pitäjän historia (1934) 1934

Luettelo Suomen kuninkaista Suomen kronikan mukaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuntemattomaksi jääneen kirjoittajan 1600-luvun loppupuolella syntynyt ja vuonna 1728 julkaistu, latinaksi kirjoitettu Suomen kronikka sisältää luettelon Suomen kuninkaista, joiden kerrotaan hallinneen maata ennen kristinuskoa ja Ruotsin valtaa. Kronikan kuninkaiden nimet (15 kpl) on kerätty useasta alkuperäislähteestä, joita ovat muun muassa Saxo Grammaticuksen Tanskan historia (Gesta Danorum), Snorri Sturlusonin kokoamaan Proosa-Eddaan sisältyvä versio 800-luvun skaldirunosta Ynglingatal, Orkney-saarten jaarlien saagan johdanto "Norjan perustaminen" (Fundinn Noregr), sekä Bárðrin, Lumitunturin Aasan saaga, jota ei ole suomennettu. Lisäksi osa nimistä perustuu suomalaiseen kansanrunouteen.

Teoksen suomentajat (Martti Linna ja Erkki Palmén) pitävän sen erittäin todennäköisenä kirjoittajana Tukholman Antikviteettikollegion piirtäjää Elias Brenneriä (1647–1717), jonka tuotannossa myös toinen samanaiheinen teos, Antiquitates Finlandicae. Kirjoittamisajankohdaksi he arvioivat 1672–1674. [38]

Teosta pidetään niin sanotun gööttiläisen historiankirjoituksen edustajana.lähde?

Tuntemattoman tekijän Suomen Kronikan kuninkaat, teoksen esittelemässä kronologisessa järjestyksessä:

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Gallén, Jarl: Länsieurooppalaiset ja skandinaaviset Suomen esihistoriaa koskevat lähteet. Teoksessa Suomen väestön esihistorialliset juuret, s. 249–263. (Kansialanimeke: Tvärminnen symposiumi 17.–19.1.1980. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk h. 131) Helsinki: Societas Scientiarum Fennica, 1984. ISBN 951-653-124-5
  • Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot, s. 14. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1117) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-861-9
  • Häme, Mikko: Saagoista ja muinaisista kuninkaistamme. Faravid 15. Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja. Oulu 1991
  • Lahtonen, Irmeli: A Land Beyond Seas and Mountains: A Study of References to Finland in Anglo-Saxon Sources. Suomen varhaishistoria. Tornion kongressi 14.–16.6.1991. (toimittanut Kyösti Julku). Studia historica septentrionalia 21. Rovaniemi; Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys 1992: s. 641–651.
  • Messenius, Johannes: Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita sekä tuntemattoman tekijän Suomen kronikka. Toimitus ja selitykset Martti Linna. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 467. Helsinki 1988. ISBN 951-717-495-0
  • Raninen, Sami & Wessman, Anna: Rautakausi. Teoksessa Haggrén, Georg; Halinen, Petri; Lavento, Mika; Raninen, Sami & Wessman, Anna (toim.): Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. s. 213–365. Helsinki: Gaudeamus, 2015. ISBN 978-951-746-861-9
  • Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista - Satakunnan ja naapurimaakuntien historiaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1093, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2008. ISBN 978-952-222-000-4

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Muinaisgermaaninen lainasana: Suomen sanojen alkuperä: Etymologinen sanakirja. 1, A–K. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1992. ISBN 951-717-692-9
  2. ↑ Widsith: Anglosaksinen muinaisruno. ((Widsith.) Suomennos ja selitykset: Osmo Pekonen ja Clive Tolley) Jyväskylä: Minerva, 2004. ISBN 952-5478-66-1
  3. 1 2 Orkneylaisten saaga. Suom. Antti Tuuri. 2008.
  4. ↑ Icelandic Sagas, Volume 3: The Orkneyingers’ Saga www.sacred-texts.com. Viitattu 1.10.2017.
  5. ↑ Jokipii, Mauno (toim.) & Jaakkola, Jalmari & Ruuth, J. W.: Porin kaupungin historia I−II. Porin kaupunki, 1958.
  6. ↑ Gallén, s. 249–263
  7. ↑ The Danish History, Books I-IX by Grammaticus Saxo. (Project Gutenberg). Teoksen verkkoversio Viitattu 31.8.2017.
  8. ↑ Björnar Olsen & Lars-Ivar Hansen. Samenes histori. 2006.
  9. 1 2 Julku, Kyösti: Kvenland – Kainuunmaa. Oulu: Pohjoinen, 1986. ISBN 951-749-014-3
  10. 1 2 Julku, Kyösti: Keskiaika. Julku, Kyösti (toim.): Faravidin maa: Pohjois-Suomen historia, s. 92. (Julkaisija: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys) Oulu: Rovaniemi: Pohjoinen, 1985. ISBN 951-749-006-2
  11. ↑ Historiallinen Sääksmäki, rky.fi
  12. ↑ Historia, (Arkistoitu – Internet Archive) Valkeakoski.fi
  13. 1 2 Taavitsainen. J.-P: Ancient Hill-forts of Finland, with special reference to the hill-fort of Kuhmoinen. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 94. Helsinki 1990.
  14. ↑ Raninen & Wessman 2015: s. 275–277, 312–320, 358–361.
  15. 1 2 ”Suomen kuninkaissa oli nähtävästi kyse paikallisten yhteisöjen sukujohtajista ja yksittäisten hankkeiden kuten verotus- ja sotaretkien päälliköistä sekä pyynti- ja kaskiyhtiöiden nokkamiehistä.” Vahtola, Jouko: Suomen historia: Jääkaudesta Euroopan unioniin, s. 33. Helsingissä: Otava, 2003. ISBN 951-1-17397-9
  16. ↑ Vilkuna, Kustaa: Kihlakunta ja häävuode: Tutkielmia suomalaisen yhteiskunnan järjestymisen vaiheilta, s. 29. Helsinki: Otava, 1964.
  17. ↑ Olsen, Björnar & Hansen, Lars-Ivar: Samernas historia. Liber; Stockholm 2006.
  18. ↑ Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 339. Gaudeamus, 2015.
  19. ↑ Raninen & Wessman 2015: s. 314–315.
  20. ↑ esim. Marianne Schaumann-Lönnqvist: Kontinentaler und skandinavischer Import als Indikator sozialer Strukturen der Kaiser und Völkerwanderungszeit in Finnland. Praehistorische Zeitschrift 2/1992
  21. ↑ Salo, Unto: Pronssikausi ja rautakauden alku. E. Laaksonen, E. Pärssinen & K. J. Sillanpää. (toim.): Suomen historia 1. Espoo; Weilin + Göös 1984: s. 98–249. (viitattu kohta sivuilla 223–247)
  22. ↑ Unto Salo: Ajan ammoisen oloista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-000-4
  23. ↑ Cleve, Nils: Skelettgravfälten på Kjuloholm i Kjulo. Del I. Den yngre folkvandringstiden. Finska fornminneföreningens tidskrift XLIV. Helsinki 1943. (viitattu kohta sivulla 224).
  24. ↑ Salmo, Helmer: Satakunnan rautakausi. Satakunnan historia 3. Pori 1952. (viitattu kohta sivuilla 459–460).
  25. ↑ Meinander, C. F: Etelä-Pohjanmaan historia I. Esihistoria. Etelä-Pohjanmaan historia I - II. Helsinki 1950: s. 1–236.
  26. ↑ Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 282. Gaudeamus, 2015.
  27. ↑ Myhre, Björn: The Iron Age. The Cambridge History of Scandinavia Volume I: Prehistory to 1520. Edited by Knut Helle. S. 60–93.
  28. ↑ Hiekkanen, 2007, s. 14
  29. ↑ Myhre, Björn: The Iron Age. The Cambridge History of Scandinavia Volume I: Prehistory to 1520. Edited by Knut Helle. S. 60–93.
  30. ↑ Taavitsainen, J.-P: Kun nuoruus on ongelma - Rapolan muinaislinnan keskuslinna-ajatuksen purkuyritys. Masunni. Kirjoituksia Tampereelta ja Pirkanmaalta 3. Tampere 1999: s. 131–166.
  31. ↑ Taavitsainen, J.-P: Häme ja Satakunta pakanuuden ajan lopulla. Ristin ja Olavin kansaa. Keskiajan usko ja kirkko Hämeessä ja Satakunnassa (toim. M.-L. Linder, M.-R. Saloniemi & C. Krötzl). Tampereen museoiden julkaisuja 55. Tampere 2000: s. 19–29.
  32. ↑ Seppälä, Sirkka-Liisa: Muinaislinna ja maisema - visuaalinen maisema-analyysi arkeologiassa, esimerkkinä Rapolan muinaislinna. Sirkka-Liisa Seppälä, Aino Nissinaho, Tuovi Kankainen & Irmeli Vuorela: Sääksmäen Rapola. Rautakautinen maisema ja kulttuuri Valkeakoskella. Rapola-tutkimuksia 3. Helsinki; Museovirasto 2005: s. 9–75)
  33. ↑ Raninen & Wessman 2015: s. 360–361.
  34. 1 2 3 Fornaldarsögur Norðurlanda www.germanicmythology.com. Viitattu 30.8.2017.
  35. ↑ The Testament of Cresseid mcllibrary.org. Viitattu 30.8.2017.
  36. ↑ Saxo Grammaticus, Gesta Danorum, Liber 1, Caput 4 wayback-01.kb.dk. Viitattu 30.8.2017. (latinaksi)
  37. ↑ Saxo Grammaticus, Gesta Danorum, Liber 3, Caput 2 wayback-01.kb.dk. Viitattu 31.8.2017. (latinaksi)
  38. ↑ Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita - sekä tuntemattoman tekijän Suomen kronikka. Historian ystäväin liitto, 1988. ISBN 951-717-495-0

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Koskinen, Inkeri: Villi Suomen historia. Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin. Helsinki: Tammi, 2015. ISBN 978-951-31-8392-9

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_muinaiset_kuninkaat&oldid=23834634”