Tämä on lupaava artikkeli.

Martti Ahtisaari

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”Ahtisaari” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan sivulla Ahtisaari (sukunimi).

Martti Ahtisaari
Presidentti Ahtisaari vuonna 2012
Presidentti Ahtisaari vuonna 2012
Suomen tasavallan 10. presidentti
1.3.1994–1.3.2000
Pääministeri Esko Aho
Paavo Lipponen
Edeltäjä Mauno Koivisto
Seuraaja Tarja Halonen
Henkilötiedot
Syntynyt23. kesäkuuta 1937 (ikä 85)
Viipuri, Suomi
Puoliso Eeva Hyvärinen (vih. 1968)
Lapset Marko Ahtisaari (s. 1969)
Tiedot
Puolue sitoutumaton
Muut puolueet SDP (vuoteen 1994 asti)
Koulutus kansakoulunopettaja
Kunnianosoitukset Nobelin rauhanpalkinto Nobelin rauhanpalkinto (2008)
Unescon rauhanpalkinto
Geuzenpenning-mitali
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Martti Oiva Kalevi Ahtisaari (s. 23. kesäkuuta 1937 Viipuri)[1] on suomalainen diplomaatti ja Suomen tasavallan kymmenes presidentti vuosina 1994–2000.[2] Ahtisaari oli ensimmäinen, joka valittiin Suomen tasavallan presidentiksi suoralla, kaksivaiheisella kansanvaalilla. Hän on toiminut muun muassa suurlähettiläänä, YK:n apulaispääsihteerinä 1977–1981, YK:n alipääsihteerinä 1982–1983 ja 1987–1991 sekä rauhanvälittäjänä eri puolilla maailmaa, esimerkiksi Namibiassa, Kosovossa ja Indonesiassa. Hän puhuu suomea, ruotsia, ranskaa, englantia ja saksaa.

Ahtisaari tunnetaan vaikeiden rauhanprosessien vetäjänä.[3] Välittäjänä hän keskittyy ensisijaisesti YK:n perusarvoihin ja käytännön mahdollisuuksiin. Monien kriisien venyminen on ollut hänen mielestään häpeällistä kansainväliselle yhteisölle.[3] Ahtisaari on pääasiassa hoitanut saamansa toimeksiannot perustamansa Crisis Management Initiative -järjestön kautta.

Vuonna 2008 Ahtisaari sai Nobelin rauhanpalkinnon ensimmäisenä suomalaisena ”työstään useilla mantereilla ja yli kolmenkymmenen vuoden aikana kansainvälisten konfliktien ratkaisemiseksi”.[4] Aiemmin samana vuonna Ahtisaari oli vastaanottanut myös Unescon rauhanpalkinnon[5] ja Geuzenpenning-mitalin.[6]

Sukutausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martti Ahtisaarella on suomalaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia sukujuuria. Hänen isänsä sukujuuret ovat Etelä-Norjassa, ja suvun alkuperäinen nimi oli Adolfsen.[7][8] Suvun varhaisin tunnettu edustaja on Kaakkois-Norjan Bergin seurakunnan alueella vaikuttanut Jakob Andersen (s. n. 1800), jonka poika sahatyömies Adolf Olaus Jakobsen (1829–1882) muutti Østfoldin Tistedalenista Suomeen vuonna 1872. Hän asettui asumaan Kotkan alueelle poikansa Julius Marenius Adolfsenin kanssa, joka oli Martti Ahtisaaren isoisoisä. Ahtisaaren isoisä Frank käytti sukunimenään isänsä patronyymiä Adolfsen ja sai perheineen Suomen kansalaisuuden vuonna 1929.[9] Ahtisaaren isä muutti sukunimensä Ahtisaareksi vuonna 1935.[8]

Varhainen elämä ja opiskelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martti Ahtisaari syntyi Viipurissa. Hänen isänsä Oiva Ahtisaari (1908–1976) oli armeijan palveluksessa. Martti Ahtisaaren äiti oli Tyyne Ahtisaari (o.s. Karonen, 1903–1967).[3]

Ahtisaari varttui Kuopiossa varuskunnan kasarmialueella,[10] jossa hänen isänsä toimi aliupseerina.[11] Kuopiossa Ahtisaari tapasi tulevan vaimonsa Eeva Hyvärisen, joka oli tullut koulun takia kaupunkiin.[11] Ahtisaari kävi keskikoulun loppuun Kuopion Lyseossa[12] ja muutti isän työn vuoksi Ouluun vuonna 1952. Ennen sitä perheeseen ehti syntyä toinen lapsi, Heli Ahtisaari.[13] Ahtisaari opiskeli Oulun Lyseon lukiossa,[12] josta kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1956.[14] Oulussa hän pelasi koripalloa Oulun NMKY:n runkopelaajana.[15] Ahtisaari suoritti asepalveluksensa aikana reserviupseerikoulun, ja lähti opiskelemaan Oulun opettajakorkeakouluun palvelusta seuranneen kesän aikaisen vänrikin tehtävän jälkeen.[16][17] Korkeakouluopinnoissaan Ahtisaari opiskeli kansakoulunopettajaksi ja valmistui vuonna 1959. Häntä luonnehdittiin yhdeksi Oulun opettajakoulutuksen tähdistä.[3] Ahtisaari toimi opettajana Oulussa Oulunsuun kansakoulussa 1959–1960.[8] Hän liittyi myöhemmin kansainväliseen opiskelijajärjestö AIESECiin, missä hän tunnisti kiinnostuksensa diplomaatin uralle.[18]

Ahtisaari ja Hyvärinen avioituivat vuonna 1968. Seuraavana vuonna syntyi heidän poikansa Marko Ahtisaari.[8]

Diplomaattiura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahtisaari toimi Karachissa Pakistanissa ruotsalaisen liikuntakasvatusopiston oppilaskodin johtajana vuosina 1960–1963. Tuolloin hän perehtyi kehitysyhteistyön käytännön ongelmiin ja tutustui kansainväliseen ympäristöön. Hän palasi Suomeen 1963 ja aloitti opinnot Helsingin kauppakorkeakoulussa, missä hän toimi Ylioppilaiden Kansainvälisen Avun toiminnanjohtajana vuonna 1965. Hän tutustui tuolloin muun muassa myöhemmin Namibian ministerinä toimineeseen Nickey Iyamboon.[8]

Ahtisaari siirtyi 1965 ulkoministeriön tehtäviin. Vuoteen 1971 saakka hän työskenteli kansainvälisen kehitysaputoimiston sihteerinä, vuonna 1971 jaosto- ja toimistopäällikkönä ja vuosina 1972–1973 kehitysyhteistyöosaston apulaisosastopäällikkönä. Hänestä tuli 1973 lähetysneuvos, ja samana vuonna hänet nimitettiin suurlähettilääksi Tansaniaan, Sambiaan ja Somaliaan, vuodesta 1975 lähtien myös Mosambikiin. Hän toimi suurlähettiläänä vuoteen 1977 saakka.[8] Jyrki Vesikansan mukaan Suomessa suhtauduttiin tuolloin kehitysyhteistyöhön joko syvän epäluuloisesti tai idealisoiden: Ahtisaari koetti käytännöllisenä miehenä etsiä välittävää näkemystä.[3]

Marraskuussa 1986 Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri Javier Pérez de Cuéllar nimitti Ahtisaaren YK:n hallintoasioiden alipääsihteeriksi vuoden 1987 alusta lähtien. Kyseessä oli järjestön toiseksi korkein virka.[19] Ahtisaaren tärkeimmäksi tehtäväksi ilmoitettiin YK:n hallinnon uudistaminen.[20] Pérez de Cuéllarin virkakauden päättyessä 1990-luvun alussa Ahtisaaresta huhuttiin ehdokasta uuden pääsihteerin vaalissa, mutta virkaan valittiin egyptiläinen diplomaatti Boutros Boutros-Ghali.[21]

Tammikuussa 1991 Ahtisaari nimitettiin ulkoministeriön korkeimmaksi virkamieheksi, valtiosihteeriksi, heinäkuun 1991 alusta lukien.[22] Syyskuussa 1992 Sveitsin Genevessä alkaneissa Bosnia ja Hertsegovinan rauhanneuvotteluissa Ahtisaari toimi Euroopan yhteisön puolesta neuvotteluja johtaneen brittiläisen David Owenin avustajana.[23]

Entisessä Jugoslaviassa Ahtisaari etsi diplomaattista ratkaisua ennen Suomen presidentinvaalia 1994.[3]

Ahtisaaren nimi oli esillä Oulun kaupunginjohtajaksi vuonna 1989, mutta hän kieltäytyi ehdokkuudesta.[24]

Ahtisaaren rooli Namibian itsenäistymisessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahtisaari nimitettiin 22. joulukuuta 1976 YK:n Namibia-valtuutetuksi, jona hän toimi 1977–1981. Tehtävässä hän valvoi namibialaisten etua New Yorkissa, missä maailmanjärjestö suunnitteli Namibian itsenäistymistä. Ahtisaari piti yllä keskusteluyhteyttä SWAPOn, Afrikan yhtenäisyysjärjestön (OAU), maailmanpolitiikan keskeisten valtioiden ja YK:n ylimmän johdon välillä. YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim nimitti hänet 27. kesäkuuta 1978 erikoisedustajakseen Namibiaan.[8] Etelä-Afrikka hyväksyi 31. heinäkuuta 1978 Ahtisaaren saapumisen Namibiaan valmistelemaan siellä pidettäviä vaaleja, mutta ilmoitti pidättävänsä itselleen oikeuden hylätä Ahtisaaren suositukset Namibian itsenäistymisestä.[25] Kylmän sodan vuosina 1980-luvun alkupuolella Namibian itsenäistymisprosessi ei edennyt. Kun Ahtisaaren toimikausi Namibia-valtuutettuna päättyi, hän palasi Suomeen ulkoministeriön palvelukseen ja toimi muun muassa kehitysyhteistyöosaston päällikkönä.[21]

Kylmän sodan aika päättyi vähitellen 1980-luvun puolivälistä vuosikymmenen loppua kohti, mikä tasoitti tietä Namibian itsenäistymiselle.[21] Namibian itsenäistymisen lähestyessä Ahtisaari johti YK:n siirtymävaiheen tukiryhmää (United Nations Transition Assistance Group, UNTAG). Se oli ensimmäinen YK-operaatio, johon sisältyi perinteisen rauhanturvaamisen lisäksi siviiliosa, joka avusti itsenäistyvää maata vaalien järjestämisessä, ihmisoikeuksissa, poliisilaitoksen ja koulutuksen järjestämisessä. Tämä kokemus oli tärkeä Ahtisaaren myöhempien tehtävien kannalta.[26] Namibian itsenäistymissuunnitelman toimeenpano aloitettiin YK:n valvonnassa ja järjestön alipääsihteerinä toimineen Ahtisaaren johdolla huhtikuun alussa 1989.[27] Ahtisaaren alaisuudessa oli 8 000 YK:n virkamiestä ja sotilasta.[21] Namibia itsenäistyi 21. maaliskuuta 1990.[28] Ahtisaari vaimoineen sai Namibian kunniakansalaisuuden vuonna 1992 kunnioituksenosoituksena maassa tekemälleen työlle.[8]

Kesällä 1993 nousi kohu Helsingissä toimineen YK:n alaisen Wider-instituutin talousepäselvyyksistä. Suomen valtio oli vuodesta 1985 lähtien rahoittanut instituutin toimintaa sadoilla mlljoonilla markoilla. Ulkoministeriöltä vaadittiin selvitystä Wider-instituutin rahankäytöstä, ja ulkoministeriö puolestaan penäsi YK:lta tietoja Wider-instituutin erityistilintarkastuksesta. Keskustan presidenttiehdokas, entinen ulkoministeri Paavo Väyrynen pyrki vierittämään osan vastuusta SDP:n presidenttiehdokkaaksi valitun Ahtisaaren niskoille.[29] Ahtisaari kiisti kiivastuneena Väyrysen syytökset. Koko kesän ja syksyn 1993 ajan kestänyttä keskustelua kuumensi osaltaan Pentti Sainion kirja Operaatio Ahtisaari, jossa Ahtisaarta kohdeltiin armottomasti. Ahtisaaren toiminnasta Wider-jupakan yhteydessä tehtiin selvityspyyntöjä oikeuskanslerille ja eduskunnan oikeusasiamiehelle, mutta nämä eivät löytäneet merkkejä väitetyistä väärinkäytöksistä.[30]

Suomen presidentinvaali 1994[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahtisaari pitämässä lehdistötilaisuutta presidentinvaalien alla
Presidentti Ahtisaari Maailman talousfoorumissa vuonna 2000.

Presidenttiehdokkaaksi Ahtisaari tuli keskeisimmän poliittisen kentän ulkopuolelta. Suomi kamppaili historiansa pahimman laman kourissa, ja poliitikkojen maine kansan keskuudessa oli huono. Ahtisaari oli liittynyt sosialidemokraattiseen puolueeseen jo 19-vuotiaana, mutta hän ei ollut koskaan toiminut kansanedustajana tai ollut ministerinä. Ahtisaari oli hankkinut kannuksensa kansainvälisissä tehtävissä ja kansalaisjärjestöissä enemmän kuin varsinaisessa politiikassa. Kun keskustelu presidentti Mauno Koiviston seuraajasta virisi 1990-luvun alussa, henkilöspekulaatioissa esiintyi monia politiikassa ”ryvettymättömiä” nimiä.[8]

Monet sellaiset SDP:n poliitikot, jotka olivat joutuneet pitkäaikaisen puoluejohtajan Kalevi Sorsan kaudella puolueessa sivuraiteille tai peräti hänen epäsuosioonsa, etsivät hänelle vahvaa kilpailijaa.[31] SDP:n oikeaan laitaan lukeutunut Lasse Lehtinen, joka ei koskaan tullut toimeen Sorsan kanssa, oli yksi Martti Ahtisaaren ”keksijöistä” ja kuului Ahtisaaren ydinjoukkoon.[32][33] Ensimmäisenä Ahtisaareen otti yhteyttä silloinen SDP:n varapuheenjohtaja Tarja Tenkula pyytäen häntä mukaan puolueen esivaaliin.[34] Matti Ahde, jonka Sorsa oli syrjäyttänyt eduskunnan puhemiehen paikalta vuonna 1989, oli Ahtisaaren tuttava jo Oulun ajoilta.[35] Valtaosalle tavallisista suomalaisista Ahtisaari oli melko tuntematon diplomaatti, joka oli silloin tällöin vilahtanut televisioruudussa. Kansainvälisten tehtäviensä ansiosta Ahtisaari tunnettiin parhaten diplomaattipiireissä ja suomalaisten rauhanturvaajien keskuudessa, ja näkyviin Ahtisaaren puolestapuhujiin kuului myös pitkäaikainen suomalaisten YK-joukkojen komentaja kenraali Ensio Siilasvuo.[36] Jussi Lähde toimi Ahtisaaren viestintäavustajana. Eeva ja Martti Ahtisaaren sekä Elisabeth ja Ove Rehnin osallistumisen television parisuhdevisailuohjelmaan Tuttu Juttu Show on arveltu vaikuttaneen osaltaan Ahtisaaren vaalivoittoon.[37]

Ahtisaari voitti selvästi sosialidemokraattien vahvan miehen, veteraanipoliitikko Kalevi Sorsan puolueen esivaalissa keväällä 1993. Äänestykseen saivat osallistua myös muut kuin puolueen jäsenet. Ahtisaaren kannatuslukemat notkahtivat saman vuoden joulukuussa, mutta intensiivisen kampanjan jälkeen hänet äänestettiin Ahon hallituksen puolustusministerin Elisabeth Rehnin kanssa vaalien toiselle kierrokselle. Hän voitti selvästi paitsi konkaripoliitikko Paavo Väyrysen myös Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskiven. Ahtisaari voitti toisen kierroksen 250 000 äänen enemmistöllä.[8][38][39][40] Presidentinvaalin hyvä sujuminen osoitti suoran kansanvaalin sisäänajon onnistuneen.[41]

Suomen tasavallan presidentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahtisaari sovittelemassa Kosovon kriisiä Yhdysvaltain ja Venäjän puolustusministereiden kanssa vuonna 1999.

Martti Ahtisaari antoi juhlallisen vakuutuksensa tasavallan presidenttinä eduskunnalle 1. maaliskuuta 1994.[8]

Suoran kansanvaalin hengen mukaisesti Ahtisaari jatkoi aktiivista yhteydenpitoa kansaan myös vaalien jälkeen. Hänen aikana Suomen politiikkaan vakiintui maakuntamatkojen käsite merkittävästi eri tavalla kuin edellisten presidenttien kausilla. Lupauksensa mukaisesti uusi presidentti vieraili joka kuukausi jossakin maakunnassa.[8]

Maakuntamatkojensa ohella Ahtisaari tuli tunnetuksi monista ulkomaanmatkoistaan.[8] Vuonna 1994 hän teki kuusi valtiovierailua ja kahdeksan muuta matkaa, vuonna 1995 yhteensä 20 matkaa, vuonna 1996 18, vuonna 1997 22, vuonna 1998 18, vuonna 1999 peräti 34 ja vielä vuoden 2000 alussa kolme matkaa.[42] Elokuussa 1995 Ahtisaari teki valtiovierailun Latviaan ensimmäisenä Suomen presidenttinä sitten vuoden 1926.[43] Toukokuussa 1997 Ahtisaari matkusti valtioverailulle Etelä-Afrikkaan ja Tansaniaan. Kyseessä oli ensimmäinen Suomen valtionpäämiehen Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan tekemä virallinen vierailu.[44]

Myös ulkopolitiikka aktivoitui uudella tavalla Ahtisaaren kaudella. Presidentti Koiviston tavoin Ahtisaari kannatti Suomen EU-jäsenyyttä ja pani arvovaltansa peliin hankkeen toteutumisen puolesta. Myönteisen kansanäänestyspäätöksen jälkeen Suomi pääsi liittymään jäseneksi vuoden 1995 alusta lähtien. Ahtisaari jakoi samana vuonna pääministeriksi nousseen Paavo Lipposen näkemyksen Suomen roolista unionissa, pyrkimisestä kohti ytimiä ja Euroopan komission aseman tukemisesta. Ahtisaari osallistui pääministerin ohella Eurooppa-neuvoston huippukokouksiin, kuten myös seuraajansa Tarja Halonen. Käytäntö herätti kritiikkiä monissa perustuslaillisissa asiantuntijoissa. Yksi osoitus Ahtisaaren aktiivisen linjan tuloksista oli muun muassa presidenttien Bill Clintonin ja Boris Jeltsinin huipputapaaminen Helsingissä kevättalvella 1997. Tapaamisen aikana päästiin sovintoon muun muassa Naton laajenemisesta itäiseen Eurooppaan.[8]

Ahtisaaren kauden alkua sävytti niin kutsuttu lautaskiista eli kysymys siitä, edustavatko Suomea EU:n huippukokouksissa presidentti ja pääministeri vai vain pääministeri. Keväällä 1994 mietintönsä jättänyt valtiosääntökomitea katsoi, että Suomea edustaisi yleensä pääministeri, koska toiminta oli pääasiassa hallitusten välistä. Ahtisaari piti kiinni perustuslaista, jonka mukaan tasavallan presidentti johti Suomen ulkopolitiikkaa. Asiasta käyty väittely jatkui koko kesän 1994, ja itse pääasia, Suomen liittymissopimus, oli jäädä sivuosaan.[45] Lautaskiistassa päästiin muodolliseen sopuun juuri ennen Suomen EU-jäsenyyden voimaanastumista joulukuussa 1994, kun eduskunnan perustuslakivaliokunta otti kannan, jonka mukaan Suomea edusti huippukokouksissa pääsääntöisesti pääministeri, ja presidentin osallistumisesta päätti valtioneuvosto. Ahtisaari vahvisti valtiosäännön muutoksen, mutta saneli pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä.[46] Ministeri Max Jakobsonin mukaan Suomen ulkopolitiikan todellinen hallitsija EU-jäsenyyden alkuvuosina oli pääministeri Paavo Lipponen, joka jätti Ahtisaaren varjoonsa.[47]

Jo heti Ahtisaaren presidenttikauden alkumetreillä puolueissa vahvistui halu vähentää presidentin valtaoikeuksia uuden valintatavan edellyttämälle tasolle. Ahtisaari puolestaan suhtautui kriittisesti pyrkimyksiin kaventaa presidentin valtaoikeuksia.[48][49] Hän kannatti myös Karjalan palauttamista Suomelle, mutta kysymys oli jo ehtinyt vanhentua, sillä Neuvostoliiton romahtamisesta oli jo kulunut liikaa aikaa.[50]

Toukokuussa 1995 Ahtisaari osallistui toisen maailmansodan päättymisen 50-vuotisjuhlan kunniaksi järjestettyihin tilaisuuksiin Pariisissa, Lontoossa ja Moskovassa. Kotimaassa herätti ristiriitaisia tunteita presidentin osallistuminen Moskovassa pidettyihin juhlallisuuksiin, joita useimpien länsimaiden johtajat boikotoivat käynnissä olleen Tšetšenian sodan vuoksi.[51]

Toukokuussa 1996 ministeri Max Jakobson esitti arvion, jonka mukaan Suomi tulisi päätymään ennen pitkää sotilasliitto Naton jäseneksi. Myös silloinen Eurooppa-ministeri Ole Norrback sanoi pitävänsä Suomen Nato-jäsenyyttä ”enemmän todennäköisenä kuin epätodennäköisenä”. Ahtisaari pyrki rauhoittamaan syntynyttä keskustelua sanomalle, ettei Suomea olla viemässä Natoon väkisin.[52]

Vuoden 1996 Nobelin rauhanpalkinnon saaja, myöhempi Itä-Timorin presidentti José Ramos Horta vieraili Suomessa marraskuussa 1996 ja tapasi ulkoministeri Tarja Halosen sekä kehitysyhteistyöministeri Pekka Haaviston, mutta ei päässyt tapaamaan presidentti Ahtisaarta. Ramos Horta toivoi Suomen lopettavan aseiden myynnin Indonesialle. Saman vuoden keväällä Lipposen hallitus oli myöntänyt Sisulle luvan Pasi-miehistönkuljetusajoneuvojen vientiin Indonesiaan.[53]

Tammikuussa 1998 kävi ilmi, että presidentti Ahtisaari oli myöntänyt Suomen leijonan ritarikunnan komentajamerkit Indonesian metsäministeri Djamaludin Suryohadikusumolle[54][55] ja RGM-konsernin pääomistajalle Sukanto Tanotolle[56], mikä herätti paljon kritiikkiä. RGM-konsernin April-yhtiötä kritisoitiin sademetsien tuhosta ja Indonesian valtiota laajoista ihmisoikeusrikkomuksista, ja Ahtisaaren katsottiin yleisesti antaneen tukensa Indonesian hallituksen politiikalle. Sadankomitean mielestä kunniamerkin myöntäminen ”ihmisoikeuksia räikeästi polkevan hallituksen mimisterille” oli ristiriidassa Lipposen hallituksen ohjelman kanssa. Hallitusohjelmassa korostettiin ihmisoikeus- ja ympäristökysymyksiä Suomen ulkopolitiikassa.[55] Tuolloinen SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Erkki Tuomioja piti merkkien myöntämistä ”arveluttavana”. Samoin europarlamentaarikko Heidi Hautala katsoi, että kunniamerkkien luovutus osoitti, etteivät ”ihmisoikeuskysymykset ole presidentin arvojärjestyksessä kovin korkealla”[57] Kirjailija Leena Krohn ja kuvataiteilija Marjatta Hanhijoki palauttvat heille hieman aiemmin myönnetyt Pro Finlandia -mitalit.[55] Myöhemmin esimerkiksi Luonto-liitto ja filosofi Thomas Wallgren ovat kritisoineet Ahtisaaren ja metsäyhtiöiden läheistä suhdetta.[58][59] Ahtisaari itse kommentoi kohua 15. tammikuuta 1998 sanoen, että päätös kunniamerkkien myöntämisestä oli tehty notmaalissa järjestyksessä eikä asiassa ollut ”mitään erikoista”.[55] Myös Ahtisaaren ja hänen seurueensa vierailua Kiinassa maaliskuussa 1996 oli arvosteltu kotimaassa sen vuoksi, että se oli painottunut liikaa Suomen ja Kiinan kaupallisten suhteiden edistämiseen eikä Kiinan ihmisoikeusloukkauksia ollut otettu sen aikana riittävästi esille.[60]

Ahtisaaren kauden huippukohta oli merkittävä osuus Kosovon kriisin sovittelijana keväällä 1999.[8] Onnistuminen Kosovossa antoi entistäkin paremmat edellytykset Suomen historian ensimmäiselle EU-puheenjohtajuuskaudelle, joka alkoi saman vuoden heinäkuussa. Presidenttikautensa jälkeen Ahtisaari julkaisi Kosovon kokemuksistaan kirjan Tehtävä Belgradissa.[61]

SDP:n puoluevaltuustossa sovittiin loppuvuonna 1998, että puolueen ehdokkaasta vuoden 2000 presidentinvaalissa päätettäisiin toukokuussa 1999 pidettävässä SDP:n puoluekokouksessa. Ahtisaaren ilmoitusta siitä, aikoisiko hän tavoitella toista presidenttikautta, toivottiin hyvissä ajoin ennen sitä.[62] Yleisesti uskottiin, ettei hän jaksaisi vastustaa kiusausta. Toisaalta Ahtisaari oli pitkin virkakauttaan saanut osakseen kovaa ja usein henkilökohtaisuuksiin menevää arvostelua, jopa suoranaista pilkkaa. Konservatiivisimmat kansalaiset kokivat Ahtisaaren kansanomaisuuden presidentti-instituution romuttamiseksi.[63] Ahtisaaren viivyttely johti siihen, että SDP alkoi etsiä vahvaa naista haastajaksi RKP:n Elisabeth Rehnille ja Kokoomuksen Riitta Uosukaiselle, jotka olivat olleet uuden presidentin nimeä koskevien mielipidetiedustelujen kärjessä.[64]

Ahtisaari ilmoitti 27. huhtikuuta 1999, ettei hän aikonut olla mukana SDP:n presidenttiehdokkaiden esivaalissa. Hänen ei kuitenkaan tulkittu sulkeneen vielä kokonaan pois mahdollista ehdokkuuttaan toiselle virkakaudelle. Määräaikaan 28. huhtikuuta mennessä SDP:n esivaaliin ilmoittautuivat ulkoministeri Tarja Halonen, EU-parlamentaarikko Pertti Paasio ja EU-parlamentin oikeusasiamies Jacob Söderman.[65][66] Kun Tarja Halonen oli voittanut SDP:n esivaalin 25. toukokuuta, Ahtisaari ilmoitti seuraavana päivänä, ettei hän ollut käytettävissä toiselle kaudelle tasavallan presidentiksi.[67] Ahtisaari kertoi olleensa tyytyväinen ensimmäiseen kauteensa, mutta toivoi medialta anteeksipyyntöä hänestä luomastaan kuvasta.[68] Ahtisaari oli usein mediassa ivan ja pilkan kohteena, muun muassa ylipainonsa takia.[69] Ahtisaaren välit Tarja Halosen ja SDP:n puoluejohdon kanssa olivat viileät.[21]

Ahtisaari arvosteli edeltäjäänsä Mauno Koivistoa siitä, että tämä palasi takaisin puolueensa jäseneksi presidentinviran päätyttyä. Ahtisaari sanoi kuitenkin kokevansa SDP:n ”henkisesti omaksi puolueekseen”.[70]

Ahtisaaren nimittämät hallitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääministeri Kausi Hallitus
Paavo Lipponen 1995–1999 Lipponen I
Paavo Lipponen 1999–2003 Lipponen II

Presidenttikauden jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martti Ahtisaari kesäkuussa 2008.

Presidenttikautensa jälkeen Martti Ahtisaari on toiminut merkittävissä kansainvälisissä tehtävissä. Heti presidenttikautensa päättymisen jälkeen keväällä 2000 Ahtisaari oli kolmen entisen eurooppalaisen valtionpäämiehen muodostamassa ”kolmen viisaan miehen” komiteassa, jonka oli tarkoitus pohtia EU:n niin sanottua Itävalta-boikottia.[8] Syyskuussa 2000 jättämässään raportissa komitea arvosteli melko jyrkästi Itävallan vapauspuoluetta (FPÖ), mutta suositteli boikotin purkamista, koska sen jatkaminen olisi kääntynyt boikotin alkuperäistä tarkoitusta vastaan. Boikotti lopetettiin 12. syyskuuta 2000.[71]

Syyskuussa 2000 kerrottiin Ahtisaaren myyneen omistamiaan Elcoteq Oy:n osakkeita 860 000 markan arvosta ja myynnin ajoittuneen Elcoteqin kurssihuippuun. Syntyneessä kohussa muistutettiin Ahtisaaren presidenttinä arvostelleen optiokäytäntöä. MTV3:n Kymmenen uutisten haastattelussa 20. lokakuuta 2000 Ahtisaari täsmensi tarkoittaneensa aiemmilla lausunnoillaan suurempia, kymmenien tai satojen miljoonien markkojen optioita.[72]

Vuonna 2000 Ahtisaari perusti Crisis Management Initiative -järjestön (CMI), jonka alaa on rauhanvälitys ja konfliktinratkaisu.[73]

Huhtikuussa 2002 YK:n pääsihteeri Kofi Annan nimitti Ahtisaaren puheenjohtajaksi tutkintaryhmään, jonka tarkoituksena oli selvittää Länsirannalla sijainneen Jeninin kaupungin tapahtumia 9. huhtikuuta 2002. Tuolloin 13 israelilaista sotilasta oli saanut surmansa palestiinalaisten sissien iskussa, ja kostoksi Israel oli iskenyt kaupungissa sijainneeseen noin 13 000 ihmisen pakolaisleiriin. Israel kuitenkin esti ryhmän pääsyn kaupunkiin, joten tapahtumien todellinen kulku ja kuolonuhrien määrä jäivät epäselviksi.[74]

Kesäkuussa 2003 Kofi Annan nimitti Ahtisaaren henkilökohtaiseksi edustajakseen kuivuudesta ja nälänhädästä kärsineisiin Etiopiaan ja Eritreaan. Ahtisaaren tarkoituksena oli nostaa Itä-Afrikan kriisi kansainväliseen tietoisuuteen avun saamiseksi alueelle.[75] Marraskuussa 2005 Annan siirsi Ahtisaaren vastaavaan tehtävään Kosovon asemaa koskeviin neuvotteluihin.[76]

Vuonna 2005 Ahtisaari toimi Intian valtameren tsunamikatastrofia selvittäneen tutkintalautakunnan puheenjohtajana. Lautakunnan tehtävänä oli selvittää Suomen viranomaisten toiminta katastrofin yhteydessä. Loppuraportissaan lautakunta totesi, että viranomaiset olivat toimineet pääosin kiitettävästi.[77]

Martti Ahtisaari on julkisesti suositellut Suomea hakemaan Nato-jäsenyyttä.[78] Hän puolusti Yhdysvaltain toimia Irakin sotaa edeltäneessä kriisissä.[79] Ahtisaari antoi Irakin sodan syttymisen jälkeen lausunnon: ”Tietäen, että noin miljoona ihmistä on tapettu Irakin hallinnon toimesta, minä en paljon niitä joukkotuhoaseita enää tarvitse.”[80][81] Yhdysvallat oli perustellut sotaa Irakin joukkotuhoaseilla, joita ei kuitenkaan löytynyt. Historian professori Juha Sihvola katsoi, että Ahtisaari oli Irakin suhteen oikeassa siinä, ”että globaali oikeudenmukaisuus ja ihmisarvoinen elämä ovat tärkeämpiä kuin kansallinen suvereenisuus”. Hän kiitteli myös presidentin kosmopoliittista ja realistista asennetta, mutta piti kuitenkin Ahtisaaren johtopäätöksiä Irakin sodan moraalisuudesta ”ällistyttävinä”.[82]

Ahtisaari toimi YK:n Afrikan sarven erityislähettiläänä 2003–2005 ja ETYJin puheenjohtajan henkilökohtaisena Keski-Aasia-edustajana (2003–2004).[83]

Huhtikuussa 2011 Ahtisaari oli yhtenä jäsenenä Yhdysvaltain entisen presidentin Jimmy Carterin johtamassa valtuuskunnassa, joka vieraili Pohjois-Koreassa. Valtuuskunnan tehtävänä oli tunnustella liennytyksen mahdollisuuksia Korean niemimaalla. Ahtisaari luonnehti Pohjois-Korean humanitaarista tilannetta erittäin vakavaksi.[84]

Lokakuussa 2011 Ahtisaari kirjoitti Javier Solanan kanssa El País -lehteen mielipidekirjoituksen, jossa he suosittelivat Euroopan unionia tunnustamaan palestiinalaisvaltion.[85]

Ahtisaari on toiminut hallitusjäsenenä muun muassa Elcoteqissa ja UPM-Kymmenessä[8] vuoteen 2007 asti. Vuonna 2014 Ahtisaari nimitettiin neuvonantajaksi YK:n tutkintaan Sri Lankan sotarikoksista.[86]

Tasavallan presidentin kanslia tiedotti syyskuussa 2021 Ahtisaaren sairastavan Alzheimerin tautia, ja tästä syystä presidentti on jättäytynyt kaikesta julkisesta toiminnasta.[87]

Acehin rauhanneuvottelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2005 Ahtisaari välitti neuvotteluita Acehin itsenäisyysliikkeen GAM:n ja Indonesian hallituksen välillä. GAM:n johtajille hän korosti neuvottelujen välittämisen ehtona, että nämä eivät voisi saavuttaa täyttä itsenäisyyttä. Kun ensimmäisissä Aceh-tapaamisissa oli alettu lukea julkilausumia, välittäjä piti osanottajille tiukan puhuttelun ja uhkasi lopettaa työnsä saman tien. Neuvottelut päättyivät lopulta rauhansopimukseen ja yli 30 vuotta kestäneiden viha­mielisyyksien raukeamiseen.[3] Neuvottelut käytiin Königstedtin kartanossa Vantaalla.[88] Rauhansopimus allekirjoitettiin Helsingissä 15. elokuuta 2005.[89]

Kosovon rauhanneuvottelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

YK:n pääsihteeri Kofi Annan nimitti 1. marraskuuta 2005 Ahtisaaren rauhanneuvottelijaksi Kosovoon, ja 11. marraskuuta 2005 YK:n turvallisuusneuvosto vahvisti nimityksen. Ahtisaaren johdolla päästiinkin sopuun Kosovon tulevasta asemasta, mutta esitys kaatui Venäjän ja Serbian vastustukseen, vaikkakin Kosovo tämän jälkeen nopeasti julistautuikin itsenäiseksi vuonna 2008. Vuoden jälkeen itsenäistymisestä jo yli 60 maata oli tunnustanut Kosovon, mutta niiden joukosta puuttui pari EU:n jäsenmaata ja ennen muuta Venäjä. Ahtisaaren mukaan selkeämpään tulokseen ei kysymyksessä voinut kuitenkaan päästä.[3]

Ahtisaarta on kiitetty Kosovon rauhanneuvotteluiden hoitamisesta, mutta Serbia ja sen liittolaiset ovat myös arvostelleet häntä. Esimerkiksi venäläisen politiikantutkijan Dmitri Bondarevin mukaan Kosovon itsenäistyminen oli kansainvälisen oikeuden kannalta laitonta ja Ahtisaari oli vain länsimaiden sätkynukke.[90] Myös Kosovon serbivähemmistöä edustava kansanedustaja Oliver Ivanović on todennut, "ettei Serbia voinut hyväksyä pikaratkaisua, joka olisi omien äänestäjien silmissä näyttänyt periksiantamiselta."[91] Samoin rauhantutkimuksen perustaja, norjalainen tutkija Johan Galtung arvosteli Ahtisaarta rauhanneuvottelijana. Hänen mukaansa Ahtisaari ”on charmikas, tehokas ja taitava”, mutta ”valitettavasti hän ei ole todellinen välittäjä. Hän ei ratkaise konflikteja, vaan ajaa läpi länttä miellyttävän lyhytaikaisen ratkaisun. Hän antaa EU:n käyttää itseään hyväksi”, väittää Galtung.[91]

Ahtisaari on itse todennut serbien toimista albaanivähemmistöä kohtaan Kosovossa, että ”liikaa on liikaa” eikä Kosovoa kaiken koetun jälkeen voinut enää pakottaa Serbian yhteyteen. Kosovon tilanteen ratkaisu ei hänestä ollut ennakkotapaus. Kuitenkin monet maat pelkäävät omien alueidensa hajoavan Kosovon esimerkin vuoksi, ja Venäjä rinnastaa Kosovon itsenäisyyden Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan, jotka ovat käytännössä eronneet Georgiasta.[3]

Nobel-palkinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martti Ahtisaari vastaanotti hänelle myönnetyn Nobelin rauhanpalkinnon Oslossa 10. joulukuuta 2008.

Elokuussa 2005 Ahtisaarta ehdotettiin ensimmäisen kerran Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi, ja hänet valittiin vuoden 2008 palkinnon saajaksi.[92] Tieto Ahtisaaren palkitsemisesta julkistettiin 10. lokakuuta 2008, ja palkinto annettiin 10. joulukuuta 2008 Oslossa. Komitea perusteli valintaa Ahtisaaren useilla mantereilla ja yli kolmenkymmenen vuoden aikana tekemällä työllä kansainvälisten konfliktien ratkaisemiseksi.[4] Komitean puheenjohtaja Ole Danbolt Mjøs toivoi Ahtisaaren saavutusten kannustavan myös muita tähän työhön. Omassa puheessaan Ahtisaari totesi, että ”rauha on tahdon asia”. Rauhanpalkinnon myöntäminen Ahtisaarelle sai kotimaassa ja ulkomailla pääasiassa myönteisen vastaanoton. Näkyvimpinä poikkeuksina olivat Venäjä ja Serbia, jotka eivät esittäneet onnitteluja.[93]

Ennen palkitsemistaan Ahtisaari oli julkisesti ilmaissut olevansa kyllästynyt nimensä jatkuvaan pyörimiseen Nobel-spekulaatioissa.[94] Norjan Nobel-komitean sihteeri Geir Lundestad kertoi syyskuussa 2015 ilmestyneissä muistelmissaan silloisen eduskunnan puhemiehen Paavo Lipposen käyneen vuonna 2006 hänen luonaan tiedustelemassa, eikö jollekin suomalaiselle voisi myöntää Nobelin rauhanpalkintoa. Lundestadin mukaan Ahtisaaren nimi otettiin Nobel-komiteassa uudelleen esille vuonna 2008, jolloin ”tilanne oli rauhoittunut”.[95]

Ministeri Pär Stenbäck kertoi lokakuussa 2009 ilmestyneessä muistelmateoksessaan Kriisejä ja katastrofeja, että hän oli saanut Nobel-komitean sihteeriltä Geir Lundestadilta huhtikuussa 2007 tiedon, jonka mukaan ”eräs tunnettu henkilö” Suomesta oli lähestynyt komiteaa kirjeellä, jossa perusteltiin, miksi Ahtisaarelle ei pitäisi myöntää palkintoa.[96][97] Kirjeessä oli ollut lukuisia kielteisiä arviota Ahtisaaresta. Lundestad ei ollut paljastanut Stenbäckille kirjoittajan henkilöllisyyttä. Stenbäck sanoi järkyttyneensä kuulemastaan ja kertoneensa kirjeestä myös Ahtisaarelle. Tämän jälkeen Stenbäck oli kirjoittanut Ahtisaaren tietämättä Nobel-komitealle kirjeen, jossa hän pyrki osoittamaan Ahtisaarta kohtaan esitetyt syytökset perättömiksi.[98] Silloinen ulkoministeri Alexander Stubb vaati kirjeen kirjoittajaa ilmoittautumaan.[99] Kirjeen kirjoittajaksi selvisi vuonna 2015 entinen ulkoministeri ja Ahtisaaren vastaehdokas vuoden 1994 vaaleissa Keijo Korhonen, kun Lundestad paljasti asian muistelmissaan.[95] Lundestadin mukaan Korhonen oli syyttänyt Ahtisaarta heikosta moraalista ja rahan haalimisesta edustustehtävillään.[100] Korhonen kuitenkin kiistää kirjoittaneensa kirjettä Nobel-komitealle, vaikka olikin avoimesti Ahtisaaren palkitsemista vastaan[101].

Näkemykset Suomen integraatiosta länteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahtisaari kannatti Suomen EU-jäsenyyttä. Hän paljasti vuonna 2015 Ylen Ykkösaamussa, että jos Suomen kansa olisi hylännyt kansanäänestyksessä EU-jäsenyyden, hän olisi eronnut presidentin virastaan.[102]

»Olin vaimolleni sanonut, en tiedä, olenko sitä koskaan julkistanut, täytyy nyt se sanoa, mutta sanoin vaimolleni, että jos minä en saa suomalaisia vakuuttuneeksi siitä, että EU:hun pitää mennä ja Suomi äänestää referendumissa sitä vastaan, niin minä eroan, sitten saavat hankkia toisen presidentin tähän maahan.»

Hän sanoi samassa haastattelussa, että hän on[102]

»jo varmaan kymmenkunta vuotta ollut sitä mieltä, että meidän pitäisi liittyä (Natoon), koska olen sanonut näin, että kun me olemme huomattava rauhanturvamaa, me olemme erinomaisia rauhanturvaajia, meillä on ollut rauhanturvajoukkoja melkein kaikissa YK:n rauhanturvaoperaatioissa eri vuosien aikana ja me olemme osaavia näissä asioissa, ja minusta Suomen tulee kuulua kaikkiin niihin järjestöihin, joihin läntiset demokratiat kuuluvat, sillä ei ole mitään Venäjän uhan kanssa tekemistä, enkä minä sen takia ole argumentoinut, että Natoon pitää liittyä.»

Tunnustuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martti Ahtisaaren vaakuna.

Presidentti Martti Ahtisaari avasi 25. huhtikuuta 2008 nimeään kantavan instituutin, Martti Ahtisaari Institute of Global Business and Economics, Oulun yliopiston taloustieteiden tiedekunnassa.[103] Kevättalvella 2009 Ahtisaari sai 50 000 euroa CMI:n toimintaan ja nimikkokoulun Kuopion Saaristokaupunkiin. Jo aiemmin hänen kunniakseen oli nimetty koulut Namibiassa ja Sudanissa.[104] Ahtisaaren mukaan nimettiin 27. elokuuta 2009 aukio Helsingin Katajanokalla. Kuopion yliopisto vihki 2010 tohtoripromootiossaan Ahtisaaren yhteiskuntatieteiden kunniatohtoriksi hänen maailmanrauhan hyväksi tekemästään työstä.[105] Ahtisaarella on kunniatohtorin arvonimiä Suomen lisäksi Thaimaasta, Argentiinasta, Venäjältä, Ukrainasta, Namibiasta ja Yhdysvalloista,[8] ja hän on yhteensä 19 yliopiston kunniatohtori.[106] Reservissä hän on ylentynyt kapteenin arvoon.[107]

Alankomaalainen Geuzen-säätiö myönsi Ahtisaarelle 13. maaliskuuta 2008 arvostetun Geuzenpenning-mitalin (Geuzenpenning) hänen työstään kansainvälisten kriisien selvittäjänä. Mitalin luovutustilaisuus oli Vlaardingenin Suuressa kirkossa (Grote Kerk). Juhlassa oli läsnä myös kuningatar Beatrix.[108] 16. toukokuuta samana vuonna Ahtisaari sai Unescon Félix Houphouët-Boigny -rauhanpalkinnon, jonka arvo on 122 000 euroa.[109]

Nelson Mandela kutsui vuonna 2009 Ahtisaaren perustamaansa Global Elders -ryhmään[73], jonka emeritusjäseneksi Ahtisaari siirtyi vuonna 2018.[110]

Vuonna 1992 Ahtisaaresta tehtiin Namibian kunniakansalainen.[111]

Ahtisaari-päivät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuussa Martin nimipäivän tienoilla vietetään vuosittain Suomen ulkoasiainministeriön koordinoimia Ahtisaari-päiviä, joiden tarkoituksena on ”lisätä tietoa rauhanvälityksestä kaikilla yhteiskunnan tasoilla” ja ”tuoda rauhantyö ja sovittelu osaksi jokaisen arkipäivää käsittelemällä teemaa niin kouluissa, yleisötilaisuuksissa kuin asiantuntijatasollakin”.[112] Ensimmäisiä Ahtisaari-päiviä vietettiin 16. marraskuuta 2011.[113]

Martti Ahtisaari -luento[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martti Ahtisaaren nimikkoluentoja on järjestetty Jyväskylässä 2000–2015.[114] Luentoa järjestämässä ovat olleet Jyväskylän kaupunki, Jyväskylän yliopisto, Keski-Suomen henkisen maanpuolustuksen liitto ry ja Keskisuomalainen. Perinne sai alkunsa, kun Suomen, Viron, Puolan, Liettuan ja Latvian tasavaltojen presidentit kokoontuivat presidentti Martti Ahtisaaren myötävaikutuksella Jyväskylässä kylmän sodan päättymisen kymmenvuotispäivänä 8. marraskuuta 1999 arvioimaan kansalaistilaisuudessa maidensa ja Euroopan näkymiä. Martti Ahtisaari -luennon puhujina on ollut koti- ja ulkomaisia valtiollisia johtajia, ja he ovat puheissaan käsitelleet pääasiassa valtioiden väliseen turvallisuuteen liittyviä teemoja.[115]

Ulkomaalaiset kunniamerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muut palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ahtisaari, Martti: Tehtävä Belgradissa. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 978-951-0-25072-3.
  • Ahtisaari, Martti; Wiseman, Carter; Ban Ki-Moon: The United Nations at 70. Rizzoli International Publications, 2015. ISBN 9780847846153.
  • Ahtisaari, Martti; Iloniemi, Jaakko; Ruokanen, Tapani: Miten tästä eteenpäin. Bookwell Oy, 2016. ISBN 978-952-291-284-8.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Martti Ahtisaaren CV tpk.fi. Tasavallan presidentin kanslia. Viitattu 2.5.2015.
  2. Presidenttien virkaanastujaiset (Martti Ahtisaari astuu virkaansa 1994) Elävä arkisto. Yle. Viitattu 5.12.2014.
  3. a b c d e f g h i Vesikansa, Jyrki: Kuka avaisi Lähi-idän solmun?. Iltalehti Viikonvaihde, 2009, nro 27.6./28.6., s. 13.
  4. a b The Nobel Peace Prize 2008 10.10.2008. The Nobel Foundation. Viitattu 10.10.2008. (englanniksi)
  5. Ahtisaarelle Unescon rauhanpalkinto Savon Sanomat. 2.10.2008. Arkistoitu 26.9.2015. Viitattu 10.10.2008.
  6. a b Ahtisaarelle Geuzen-palkinto ihmisoikeustyöstä Kaleva. 11.1.2008. Oulu: Kaleva. Viitattu 27.11.2013.
  7. Miettinen, Tiina: Tasavallan juuret. Suomen presidenttien esipolvet, s. 101–105. Helsinki: Suomen sukututkimusseura, 2017. ISBN 978-952-5130-19-5.
  8. a b c d e f g h i j k l m n o p q r Heikkilä, Hannu: Ahtisaari, Martti (1937–) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 7.6.2000 (päivitetty 20.11.2014). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 17.8.2015.
  9. Autio, Veli-Matti & Pulli, Heljä: Presidentti Martti Ahtisaaren esivanhemmat. Suomen Sukututkimusseuran vuosikirja, 1999, 44. vsk, s. 8–28. Helsinki: Suomen sukututkimusseura. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 17.8.2015.
  10. Heiskanen, Markku: Mitä Martti Ahtisaari kirjoittaa nuoruudestaan? Kassunkakarat.info. 20.6.2007. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 11.11.2018.
  11. a b Lipasti-Halonen, Marke: Rouva Eeva Ahtisaari: Luottakaa itseenne, suomalaiset. Me Naiset, 16.12.1994, nro 51–52. Artikkelin verkkoversio Viitattu 10.10.2008.
  12. a b Laitinen, Janne: Kuopion Lyseon rehtori: Ahtisaari oli hyvä oppilas Savon Sanomat. 10.10.2008. Arkistoitu 6.10.2015. Viitattu 10.10.2008.
  13. Merikallio Katri & Ruokanen Tapani - Matkalla - Martti Ahtisaaren tarina, Otava 2011, s. 38
  14. Mitä olen aina halunnut tietää presidentistä? Tasavallan presidentin kanslia. Viitattu 12.8.2015.
  15. Historia – Muistinvaraisia virstanpylväitä Oulun Ynnin koripallotaipaleelta Oulun NMKY ry. Arkistoitu 3.10.2015. Viitattu 13.8.2015.
  16. Yllätys Ahtisaaren menneisyydestä: oli jäädä töihin armeijaan uusisuomi.fi. 10.10.2008. Uusi Suomi. Viitattu 25.3.2019.
  17. Nobel-palkinto antaa tunnustusta Ahtisaaren pitkälle uralle rauhantekijänä finlandmission.ch. 10.12.2008. Lontoo: Suomen suurlähetystö. Viitattu 25.3.2019.
  18. Yoshinari, Mayumi: The frontlines of leadership, from two ex-Presidents (part one) The Elders. 15.1.2014. Arkistoitu 1.11.2015. Viitattu 27.10.2015. (englanniksi)
  19. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 988, s. 32. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09685-0.
  20. Keijo Korhonen: Sattumakorpraali, s. 313. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15315-3.
  21. a b c d e Varjus, Seppo: Martti Ahtisaari 80 vuotta: Näin eteni pitkä tie huipulle 23.6.2017. Ilta-Sanomat.
  22. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1992, s. 21. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-11839-0.
  23. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1994, s. 11. Helsinki: Otava, 1993. ISBN 951-1-12765-9.
  24. Oulun jännittävä juhannus vuonna 1989: Ahtisaaren suostumusta kau­pun­gin­joh­ta­jak­si odotettiin Kaleva. 19.6.2015. Viitattu 7.4.2019.
  25. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1979, s. 75. Helsinki: Otava, 1978. ISBN 951-1-04873-2.
  26. Martti Ahtisaari – Biographical Nobelprize.org. Nobel Media AB. Viitattu 4.11.2015.
  27. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1990, s. 64. Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-1-10908-1.
  28. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1991, s. 60. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-11421-2.
  29. Mitä Missä Milloin 1994, s. 138.
  30. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1995, s. 184. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-13254-7.
  31. Olavi Jouslehto ja Jaakko Okker: Tamminiemestä Mäntyniemeen, s. 144. Porvoo-Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-24355-8.
  32. Lyytinen Jaakko: Lasse Lehtinen luotettavana (Arvio muistelmista) PolHO. Viitattu 5.12.2016.
  33. Massinen, Aimo: Sorsa suuttui aiheesta 29.8.1997. Turun Sanomat.
  34. Jouslehto & Okker, 2000, s. 278.
  35. Jouslehto & Okker, 2000, s. 144.
  36. Jouslehto & ikker, 2000, s. 146–147.
  37. Emilia Kemppi: Tuttu juttu: presidenttipeliä Yle Elävä Arkisto. 2010. Viitattu 5.12.2016.
  38. Paavo Rytsä: Presidenttiehdokkaaksi ohi Sorsan Yle Elävä arkisto. 8.9.2006, päivitetty 21.6.2017. Viitattu 5.12.2016.
  39. Ensimmäisessä vaalissa ehdokkaiksi asetetut, heidän äänimääränsä, äänimääräosuudet sekä äänimäärien osuudet vaalipäivänä ja ennakkoääninä 1999. Tilastokeskus. Viitattu 5.12.2016.
  40. Martti Ahtisaaren ja Elisabeth Rehnin äänimääräosuudet ennakkoäänestyksessä ja varsinaisina vaalipäivinä 16.1. ja 6.2.1994 1999. Tilastokeskus. Viitattu 5.12.2016.
  41. Jouslehto & Okker, 2000, s. 155.
  42. Vierailut ulkomaille (Myös eri vuosien alasivut) Tasavallan presidentin kanslia. Viitattu 13.11.2015.
  43. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1996, s. 124. Helsinki: Otava, 1995. ISBN 951-1-13788-3.
  44. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1998, s. 91. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-14838-9.
  45. Mitä Missä Milloin 1995, s. 124.
  46. Mitä Missä Milloin 1996, s. 42.
  47. Max Jakobson: Tilinpäätös, s. 406. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18856-9.
  48. Paavo Rytsä: Ahtisaari piti kiinni valtaoikeuksista Yle. 8.9.2006, päivitetty 21.6.2017. Viitattu 7.4.2019.
  49. Jouslehto & Okker, 2000, s. 155.
  50. Miksi Mauno Koivisto vesitti Karjalan palautuksen? Kirjailija löytää kaksi tärkeää syytä www.iltalehti.fi. Viitattu 23.10.2021.
  51. Mitä Missä Milloin 1996, s. 89.
  52. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1997, s. 87. Helsinki: Otava, 1996. ISBN 951-1-14219-4.
  53. Mitä Missä Milloin 1998, s. 27.
  54. Jarmo Aaltonen: Ahtisaari myönsi komentajamerkin indonesialaisministerille (digilehden tilaajille) HS Kotimaa. 6.1.1998. Helsingin Sanomat. Viitattu 14.12.2019.
  55. a b c d Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1999, s.52. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-15488-5.
  56. Ahtisaari palkitsi April-yhtiön johtajan komentajamerkillä (digilehden tilaajille) HS Talous. 13.1.1998. Helsingin Sanomat. Viitattu 14.12.2019.
  57. Mielenosoittajat vaativat kunniamerkkien palauttamista MTV3 Uutiset. 14.01.1998. MTV3. Viitattu 14.12.2019.
  58. Ahtisaari saanee vastaehdokkaan UPM:n hallitus-vaaliin. (3. p.) Helsingin Sanomat, 21.3.2000.
  59. Anna-Stiina Nykänen, Moittimalla ei maailmaa paranneta. (Digilehden tilaajilla) Helsingin Sanomat 26.3.2000. Viitattu 13.8.2015
  60. Mitä Missä Milloin 1997, s. 77.
  61. Staes, Bart: Kirjallinen kysymys P-3933/00 (pdf) (Neuvostolle (2001/C 174 E/203) 7. joulukuuta 2000) Euroopan yhteisöjen virallinen lehti (C 174 E/193). 19.6.2001. EUR-Lex. Viitattu 5.12.2019.
  62. Jouslehto & Okker, 2000, s. 160.
  63. Jouslehto & Okker, 2000, s. 158–159.
  64. Jouslehto & Okker, 2000, s. 168.
  65. Ahtisaari: Milosevicilla ja venäläisillä oli Kosovo-suunnitelma MTV.fi. 26.10.2000. Viitattu 12.8.2015.
  66. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2000, s. 112. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15503-2.
  67. Mitä Missä Milloin 2000, s. 121.
  68. Suomen Sillan uutisviikko 45/1999: Ahtisaari tyytyväinen kauteensa
  69. Muistatko vielä nämä? Katso hauskat kuvat Ahtisaaren uran varrelta MTV3. 10.12.2008. Viitattu 9.5.2021.
  70. MTV3:n haastattelu: Ahtisaari puolusti optiotulojaan MTV.fi. 20.10.2000. Viitattu 17.8.2015.
  71. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2002, s. 14. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-17635-8.
  72. Mitä Missä Milloin 2002, s. 14.
  73. a b Presidentti Ahtisaari CMI. Arkistoitu 1.8.2015. Viitattu 29.10.2015.
  74. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2003, s. 104. Helsinki: Otava, 2002. ISBN 951-1-18085-1.
  75. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2004, s. 107. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18590-X.
  76. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2007, s. 36. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-21080-7.
  77. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2006, s. 107. Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-20203-0.
  78. Ahtisaari: ”Natoon olisi pitänyt liittyä jo aikoja sitten” Kaleva. 4.10.2016. Kaleva Media. Viitattu 5.12.2019.
  79. Ahtisaari puolustaa Yhdysvaltain toimia 16.3.2003. MTV3. Arkistoitu 18.10.2008. Viitattu 16.3.2008.
  80. Ahtisaari vaatii puuttumista diktatuureihin, Helsingin Sanomat. 1.8.2003.
  81. Miten suojella kansalaisia julmilta hirmuhallitsijoilta? Kaleva. 29.7.2004. Kaleva Media. Viitattu 5.12.2019.
  82. Sihvonen, Juha: Oikeutettu sota ? Vihreä Lanka. 2003. Viitattu 28.10.2015.
  83. Nobelin rauhanpalkinto Martti Ahtisaarelle Uutiset. 11.12.2008. Euroopan neuvosto (Suomen pysyvä edustusto, Strasbourg). Viitattu 5.12.2019.
  84. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2012, s. 111. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-25293-1.
  85. Diez razones para el "sí" europeo elpais.com. 19.9.2011. (espanjaksi)
  86. Ahtisaari neuvonantajaksi Sri Lankan sotarikostutkintaan (Archive.org) Helsingin Sanomat. 25.6.2014. Arkistoitu 4.7.2014. Viitattu 25.6.2014.
  87. Presidentti Martti Ahtisaari on luopunut kaikesta julkisesta toiminnasta sairauden vuoksi Presidentti. 2.9.2021. Viitattu 2.9.2021.
  88. Mitä Missä Milloin 2006, s. 60.
  89. Maailman tiedotusvälineet Acehin rauhansopimuksesta Ulkoasiainministeriön Mediakatsaukset. 19.8.2005. Arkistoitu 17.11.2015. Viitattu 14.11.2015.
  90. Paananen, Arja: Venäläisten ensireaktio Ahtisaaren palkinnosta: hyväksikäytetty sätkynukke Iltasanomat. 10.10.2008. Viitattu 10.10.2008.
  91. a b Nikkanen, Hanna: Charmantti Martti. Voima, 2008, nro 2. Voima. Artikkelin verkkoversio Viitattu 10.10.2008. (Arkistoitu – Internet Archive)
  92. Martti Ahtisaarelle Nobelin rauhanpalkinto Yle Uutiset. 10.10.2008. Yleisradio. Viitattu 10.10.2008.
  93. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2010, s. 64–65. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 978-952-1-22709-0.
  94. Mitä Missä Milloin 2010, s. 64.
  95. a b Norjalaiskirja paljastaa: Keijo Korhonen yritti estää Martti Ahtisaaren Nobel-palkinnon Verkkouutiset. 18.9.2015. Nykypäivä. Viitattu 28.10.2015.
  96. Mustamaalaus uhkasi Ahtisaaren Nobel-palkintoa Yle Uutiset. 5.10.2009. Yleisradio. Viitattu 11.10.2009.
  97. Nieminen, Tommi: No, kuka sen kirjeen lähetti?. Helsingin Sanomat, 11.10.2009, s. D6.
  98. Tunnettu suomalainen yritti estää Ahtisaaren Nobelin 5.10.2009. Iltalehti.
  99. Stubb toivoo Ahtisaaren mustamaalaajaa julkisuuteen 6.10.2009. MTV Uutiset.
  100. Verkkouutiset: Keijo Korhonen yritti estää Ahtisaarta saamasta Nobel-palkintoa 24.9.2015. Ilta-Sanomat.
  101. Entinen ulkoministeri ja suurlähettiläs Keijo Korhonen: ”Martti Ahtisaari ei ansainnut Nobelia” Iltasanomat. 25.9.2015. Viitattu 7.4.2019.
  102. a b Ylen Ykkösaamu 16.2.2015.
  103. Taustaa Oulun yliopisto. Arkistoitu 22.11.2015. Viitattu 31.10.2015.
  104. a b Pietiläinen, Matti: Ahtisaarelle muhkea lahjoitus Kuopiosta Savon Sanomat. 28.1.2009. Arkistoitu 13.1.2012. Viitattu 12.10.2009.
  105. Raatikainen, Merja: Ritva-Liisa Pohjalainen Kuopion yliopiston kunniatohtoriksi Savon Sanomat. 12.10.2009. Arkistoitu 16.10.2009. Viitattu 12.10.2009.
  106. Promootio 2010: Martti Ahtisaari Itä-Suomen yliopisto. Arkistoitu 28.10.2011. Viitattu 25.12.2009.
  107. Tiesitkö tätä – vain muutama Suomen presidentti on käynyt armeijan mtvuutiset.fi. 30.1.2012. MTV. Viitattu 25.3.2019.
  108. Geuzen Medal 2008 for President Martti Ahtisaari geuzenpenning. 2008. Arkistoitu 17.11.2015. Viitattu 28.10.2015.
  109. Ahtisaari sai Unescon rauhanpalkinnon Yle Uutiset. 17.5.2008, päivitetty 31.10.2008. Yleisradio. Viitattu 2.5.2015.
  110. Ahtisaari luopuu The Elders -ryhmän jäsenyydestä Yle Uutiset. Viitattu 26.11.2018.
  111. a b Martti Ahtisaari Mo Ibrahim Foundation. Viitattu 5.12.2022. (englanniksi)
  112. Ahtisaari-päivät Ulkoasiainministeriö. Arkistoitu 10.8.2015. Viitattu 15.1.2015.
  113. Tänään on ensimmäinen Ahtisaari-päivä Uusi Suomi. 16.11.2011. Alma Media. Viitattu 5.12.2019.
  114. Martti Ahtisaari -luento, tiedote (pdf) Jyväskylä.fi. 10.10.2018. Viitattu 25.3.2019.
  115. Martti Ahtisaari -luentoja vuodesta 2000 alkaen Jyväskylässä Jyväskylän yliopisto. Arkistoitu 22.11.2015. Viitattu 28.10.2015.
  116. a b Tildelinger av ordener og medaljer Det norske kongehus. 2022. Viitattu 5.12.2022. (norjaksi)
  117. Teenetemärkide kavalerid Vabariigi Presidendi Kantselei. 2022. Viitattu 5.12.2022. (viroksi)
  118. Orðuhafaskrá Skrifstofa forseta Íslands. 2022. Viitattu 5.12.2022. (islanniksi)
  119. Le onorificenze della Repubblica Italiana Palazzo del Quirinale. 2022. Viitattu 5.12.2022. (italiaksi)
  120. BOE.es - BOE-A-1999-2504 Real Decreto 174/1999, de 29 de enero, por el que se concede el Collar de la Orden de Isabel la Católica a su excelencia señor Martti Ahtisaari, Presidente de la República de Finlandia. Boletín Oficial del Estado. 1999. Viitattu 5.12.2022. (espanjaksi)
  121. About Martti Ahtisaari Peace Foundation Helsinki. 2022. Viitattu 5.12.2022. (englanniksi)
  122. 1997 National Orders awards South African Government Information. 1997. Arkistoitu 2012. Viitattu 5.12.2022. (englanniksi)
  123. “Dekorata e flamurit kombëtar” Presidenti i Republikës së Shqipërisë. Viitattu 5.12.2022. (englanniksi)
  124. Esittely – Suomen Kristillinen Rauhanliike www.kristillinenrauhanliike.fi. Viitattu 4.11.2017.
  125. Past Prize Laureates Fulbright Association. Viitattu 16.6.2022.
  126. Ahtisaari vastaanotti Unescon rauhanpalkinnon formin.fi. 2.10.2008. Suomen ulkoasiainministeriö. Viitattu 13.12.2008.
  127. Delta Prize Past Recipients. University of Georgia. Arkistoitu 31.7.2013. Viitattu 13.4.2013. (englanniksi)
  128. The 2010 Great Negotiator 27.9.2010. harvard.edu. Viitattu 27.9.2010. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lindstedt, Risto: Martti Ahtisaaren maailma. Porvoo–Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-0-19104-3.
  • Lehtinen, Lasse & Komulainen, Jorma: Matkalla Mäntyniemeen. Martti Ahtisaaren tie presidentiksi. Porvoo–Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-20147-2.
  • Heikkilä, Hannu: Martti Ahtisaari. Kansainvälinen tie presidentiksi. Porvoo–Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 978-951-0-22003-0.
  • Seppälä, Raimo (toim.): Terve, Mara! Presidentti Ahtisaaren maakuntamatkat. Jyväskylä: Gummerus, 1999. ISBN 951-20-5419-1.
  • Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään : Ahtisaari ja Aceh. Porvoo–Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 9789510317785.
  • Merikallio, Katri & Ruokanen, Tapani: Matkalla. Martti Ahtisaaren tarina. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-24112-6.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]