Keijo Korhonen

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo poliittisen historian tutkijasta. Samannimisestä mäkihyppääjästä kertoo artikkeli Keijo Korhonen (urheilija).
Keijo Korhonen
Presidenttiehdokas Keijo Korhonen (vas.) antamassa haastattelua toimittaja Staffan Bruunille vuonna 1993.
Presidenttiehdokas Keijo Korhonen (vas.) antamassa haastattelua toimittaja Staffan Bruunille vuonna 1993.
Suomen ulkoasiainministeri
Miettusen III hallitus
29.9.1976–15.5.1977
Edeltäjä Kalevi Sorsa
Seuraaja Paavo Väyrynen
Henkilötiedot
Syntynyt 23. helmikuuta 1934 (ikä 85)
Paltamo
Puoliso Anita Rothovius
Tiedot
Puolue Suomen Keskusta

Keijo Tero Korhonen (s. 23. helmikuuta 1934 Paltamo) on suomalainen poliittisen historian tutkija, poliitikko, virkamies ja Suomen Keskustan pitkäaikainen ulkopoliittinen vaikuttaja.[1] Hän on toiminut Helsingin yliopiston poliittisen historian professorina ja Arizonan yliopiston vierailevana professorina.

Korhonen edustaa ulkopolitiikan realistista koulukuntaa, joka korostaa käytännön politiikan merkitystä pienille maille. Kriitikot ovat nimittäneet näkemystä myös inhorealismiksi.lähde? Korhosen ajatteluun on vaikuttanut sosiobiologia.lähde? Esikuvakseen Korhonen mainitsee yhteiskunnallisiin asioihin kantaa ottaneen Mikko Juvan, joka aloitti Turun yliopiston Suomen historian professorina samaan aikaan kun Korhonen aloitti opiskelun yliopistossa.[2]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Idänsuhteiden tutkija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korhonen oli jo 1960-luvulla Suomen itäsuhteiden historian tutkija, joka kohosi idänsuhteiden hoitajaksi. Korhonen väitteli historian tohtoriksi vuonna 1963 Turun yliopistosta ja siirtyi ulkoministeriöön vuonna 1967.[3] 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa Korhonen puolusti Suomen puolueettomuuspolitiikkaa ulkomailla esitettyä kritiikkiä vastaan.

Yksi esimerkki tästä on vuoden 1972 tapahtuma, jolloin Korhonen vastasi ulkomaisten toimittajien kysymyksiin Königstedtin kartanossa Seutulassa. Saksalaisen Die Weltin toimittaja kysyi Korhoselta suomettumisesta kriittiseen sävyyn. Korhonen vastasi jokaisen maan valitsevan mieluummin suomettumisen (finlandization) kuin saksoittumisen (germanization). Toimittajan kysyessä mitä saksoittuminen tarkoitti, Korhonen vastasi sen tarkoittavan maan miehittämistä ja kahtiajakoa. Tämä oli hiljentänyt toimittajan.[3]

Korhosen akateeminen ura huipentui nimitykseen Helsingin yliopiston poliittisen historian professorin virkaan vuonna 1974. Korhonen ehti hoitaa professuuria vain noin kaksi vuotta, tultuaan hieman yllättäen nimitetyksi ulkoasiainministeriksi. Myöhemmin Korhonen toimi alivaltiosihteerinä ulkoasiainministeriössä aikana, jolloin Suomen puolueettomuutta määriteltiin valtiovierailuiden jälkeisten kommunikeoiden muodossa YYA-sopimukseen liittyen. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kansainvälisellä osastolla oli pyrkimys määritellä Suomen ulkopoliittinen suhde YYA-sopimuksen perusteella läheisemmäksi liittolaisuudeksi, kun taas suomalainen osapuoli pyrki muotoilemaan julkilausumat Suomen puolueettomuutta YYA-sopimuksen perusteella korostaviksi.

Syynä tähän Neuvostoliiton tarpeeseen oli Suomen aseman muuttuminen ja lähentyminen läntisiin organisaatioihin kauppapolitiikan kautta, joka herätti Neuvostoliitossa tarpeen jälleenvakuuttaa Suomen puolueettomuus YYA-sopimusta tulkitsevilla valtiovierailujen loppujulkilausumilla, kommunikeoilla.

Ulkopolitiikan huipulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korhosesta tuli ulkoasiainministeri Martti Miettusen III hallitukseen vuonna 1976. Presidentti Kekkonen nimitti hieman yllättäen professori Korhosen Miettusen virkamieshallituksen ministeristöön. Korhonen kuvailee ministerikauttaan mm. muistelmateoksessa Sattumakorpraali. Hallituksen erottua 1977 presidentti Urho Kekkonen ei enää nimittänyt Korhosta ministeriksi. Korhonen on muistelmissaan epäillyt, että hänen syrjäyttämisensä taustalla oli hänen seuraajansa Paavo Väyrysen, presidentin kansliapäällikön Juhani Perttusen ja Neuvostoliiton silloisen Helsingin-suurlähettilään Vladimir Stepanovin yhteinen juoni. Korhonen on nimittänyt Stepanovia avoimesti lähes kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin veroiseksi "Tehtaankadun Suomen-syöjäksi", joka olisi pyrkinyt romuttamaan Suomen puolueettomuuspolitiikan.lähde?

Kekkonen tarjosi Korhoselle paikkaa Suomen Washingtonin-suurlähettiläänä, mistä tämä kuitenkin kieltäytyi. Sen sijaan Korhonen tuli nimitetyksi ulkoasiainministeriön alivaltiosihteeriksi.lähde? 1982 Korhonen siirtyi ulkoministeriöstä Suomen YK-suurlähettilääksi.[1] Suomen Keskustan oppositiokautena Harri Holkerin hallituksen aikana Korhonen toimi pääministerin ulkopoliittisena asiantuntijana 1987–1989.lähde?

Korhosen, valtiosihteeri Risto Hyvärisen, Max Jakobsonin, Aimo Pajusen ja Ilkka Pastisen muodostamaa ulkoasiainministeriössä kommunikeamuotoiluun osallistunutta ryhmää kutsuttiin tohtorikoplaksi tai everstijuntaksi sen vuoksi, että sotilasuransa jättänyt Hyvärinen oli alkujaan eversti ja Kreikassa 1967 oli tapahtunut sotilashallitukseen johtanut everstien johtama vallankaappaus.[4] Molemmat nimitykset keksi Korhosen mukaan silloinen SDP:n kansainvälisten asioiden sihteeri Paavo Lipponen.[5] Vuonna 1977 Kekkonen olikin ohjeistanut Korhosta tämän noustua alivaltiosihteeriksi toteamalla: ”Sinä johdat ulkoministeriötä.” Samalla tämä tarkoitti Korhosen saaneet toimintavaltuudet, jotka ylittivät silloisen ulkoministeri Paavo Väyrysen valtuudet.[3]

Korhonen joutui Neuvostoliiton epäsuosioon muistutettuaan oppikirjaseminaarissa 1974 Molotovin-Ribbentropin-sopimuksen lisäpöytäkirjasta, jolla Neuvostoliitto ja Saksa jakoivat Euroopan etupiireihin; dokumenttia pidettiin neuvostoaikana piilossa julkisuudelta.lähde?

Huhtikuussa 1983 herätti huomiota Korhosen entisen opinahjonsa Turun yliopiston ylioppilaskunnalle lähettämä, asevelvollisten siviilipalvelusta koskenut kirje, jossa hän kirjoitti:

”Olette hellittelemässä raukkoja ja pelkureita, jotka isänmaan hädän hetkellä oman turvallisuutensa ja henkensä turvaamiseksi olisivat valmiit jättämään maan puolustamisen muiden ikätovereidensa vastuulle.”

Ylioppilaskunta oli hieman aikaisemmin julkaissut Helsingin Sanomissa kannanoton, jonka mukaan siviilipalvelukseen pyrkivien lisääntyvä määrääminen aseelliseen palvelukseen ei vastaa ylioppilaskunnan käsitystä Suomesta oikeusvaltiona. Korhonen oli kieltänyt kirjeensä julkistamisen, mutta Ydin-lehti sai sen tuntemattomaksi jääneellä tavalla haltuunsa ja julkaisi sen, mistä seurasi vilkas mielipiteiden vaihto sanomalehtien yleisönosastoissa. Korhonen perusteli kirjettään sillä, että hän oli toiminut Turun yliopiston ylioppilaskunnan puheenjohtajana vuosina 1959−1960.[6]

Euroopan Unionin vastustus ja myöhäisemmät vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1994 presidentinvaaleissa Korhonen pyrki ensiksi Suomen Keskustan presidenttiehdokkaaksi. Esivaaliin sitoutuminen olisi kuitenkin merkinnyt luopumista voittaneen ehdokkaan (Paavo Väyrynen) hyväksi, joten Korhonen ryhtyi ehdokkaaksi oman Suomen kansan itsenäisyysrintama -valitsijayhdistyksen avulla. Rintamaan kuului toimijoita niin oikeistosta kuin vasemmistostakin. Presidenttiehdokkaana hän pyrki estämään Suomen EU-jäsenyyden. Vaalissa Korhosen katsottiin vieneen Väyryseltä yli 100 000 ääntä, vaikka Väyrynen itse syytti tuloksesta tiedotusvälineiden puolueellisuutta.[7]

Korhonen toimi vaalien aikaan Kainuun Sanomien päätoimittajana (1989–1994). Hän riitautui Kainuun Sanomien toimituksen enemmistön kanssa ja erosi vaalien jälkeen.[8]

Korhonen siirtyi vierailevaksi professoriksi (adjunct professor, political science) Tusconiin Arizonan yliopistoon.[8]

Korhonen on kirjoittanut ulkopolitiikkaa ja Yhdistyneitä kansakuntia koskevia kirjoja sekä myös kolumneja aikakauslehdissä. Korhonen sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 1972.[9]

Korhonen oli 1990-luvun alussa Ilkka Hakalehdon kanssa perustamassa EU- ja Nato-vastaista Vapaan Suomen Liittoa (Itsenäisyyspuoluetta).lähde?

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimittaja Johanna Korhonen on Keijo Korhosen veljentytär.[10]

Korhosen ensimmäinen puoliso oli Anneli Torkkila vuodesta 1958, toinen puoliso on vuodesta 1990 ollut Anita Rothovius (s. Uggeldahl).[1]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimitteita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Urho Kekkonen: Kirjeitä myllystäni 1–2. Otava 1976. (Yhdessä Maarit Tyrkön kanssa.)
  • Urho Kekkonen: Nimellä ja nimimerkillä 1–2. Otava 1977. (Yhdessä Maarit Tyrkön kanssa.)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Seppinen, Jukka: ”Korhonen, Keijo (1934–)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 336–338. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0. Teoksen verkkoversio.
  2. Mitä olen oppinut: Keijo Korhonen. Apu.fi. Viitattu 29.8.2014
  3. a b c Leppänen, Veli-Pekka: Korhonen, Kekkonen ja kylmä sota. Suomen Kuvalehti nro 8, 26.2.2010, s. 50–52.
  4. http://www.turunsanomat.fi/kotimaa/?ts=1,3:1002:0:0,4:2:0:1:2001-09-20,104:2:81934,1:0:0:0:0:0:
  5. Korhonen: Sattumakorpraali, s. 192.
  6. Mitä-Missä-Milloin: Kansalaisen vuosikirja 1984, s. 89. Otava 1983, Helsinki.
  7. Pastinen, Ilkka: Uusi maailmanjärjestys, s. 234. Helsinki: Otava, 2007.
  8. a b Perko, Touko: Kainuun Kivikirves syntyi Ryssänmäellä Turun Sanomat. 20.4.2006. Viitattu 11.9.2018.
  9. Keijo Korhonen, Otava Viitattu 19.11.2009
  10. Verkkoapila.fi

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä:
Kalevi Sorsa
Suomen ulkoministeri
1976–1977
Seuraaja:
Paavo Väyrynen