Keijo Korhonen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo poliittisen historian tutkijasta. Samannimisestä mäkihyppääjästä kertoo artikkeli Keijo Korhonen (urheilija).
Keijo Korhonen
Korhonen vuonna 1993
Korhonen vuonna 1993
Suomen ulkoasiainministeri
Miettusen III hallitus
29.9.1976–15.5.1977
Edeltäjä Kalevi Sorsa
Seuraaja Paavo Väyrynen
Henkilötiedot
Syntynyt23. helmikuuta 1934
Paltamo
Kuollut6. kesäkuuta 2022 (88 vuotta)
Tucson, Arizona, Yhdysvallat
Puoliso Anneli Torkkila (vih. 1958; ero 1989)[1]
Anita Rothovius (vih. 1990)
Tiedot
Puolue Suomen Keskusta

Keijo Tero Korhonen (23. helmikuuta 1934 Paltamo – 6. kesäkuuta 2022 Tucson, Arizona, Yhdysvallat[2][3]) oli suomalainen poliittisen historian tutkija, virkamies, poliitikko, ja Suomen Keskustan pitkäaikainen ulkopoliittinen vaikuttaja.[4] Korhonen oli presidenttiehdokkaana vuoden 1994 presidentinvaalissa. Hän toimi Helsingin yliopiston poliittisen historian professorina ja Arizonan yliopiston vierailevana professorina.

Korhonen edusti ulkopolitiikan realistista koulukuntaa, joka korostaa käytännön politiikan merkitystä pienille maille. Kriitikot ovat nimittäneet näkemystä myös inhorealismiksi.lähde? Korhosen ajatteluun vaikutti sosiobiologia.lähde? Esikuvakseen Korhonen mainitsi yhteiskunnallisiin asioihin kantaa ottaneen Mikko Juvan, joka aloitti Turun yliopiston Suomen historian professorina samaan aikaan kun Korhonen aloitti opiskelun yliopistossa.[5]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Idänsuhteiden tutkija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korhonen oli jo 1960-luvulla Suomen itäsuhteiden historian tutkija, joka kohosi idänsuhteiden hoitajaksi. Korhonen väitteli historian tohtoriksi vuonna 1963 Turun yliopistosta ja siirtyi ulkoministeriöön vuonna 1967.[6] 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa Korhonen puolusti Suomen puolueettomuuspolitiikkaa ulkomailla esitettyä kritiikkiä vastaan.

Yksi esimerkki tästä on vuoden 1972 tapahtuma, jolloin Korhonen vastasi ulkomaisten toimittajien kysymyksiin Königstedtin kartanossa Seutulassa. Saksalaisen Die Weltin toimittaja kysyi Korhoselta suomettumisesta kriittiseen sävyyn. Korhonen vastasi jokaisen maan valitsevan mieluummin suomettumisen (finlandization) kuin saksoittumisen (germanization). Toimittajan kysyessä, mitä saksoittuminen tarkoitti, Korhonen vastasi sen tarkoittavan maan miehittämistä ja kahtiajakoa. Tämä oli hiljentänyt toimittajan.[6]

Korhosen akateeminen ura huipentui nimitykseen Helsingin yliopiston poliittisen historian professorin virkaan vuonna 1974.[7] Korhonen ehti hoitaa professuuria vain pari vuotta ennen kuin hänet hieman yllättäen nimitettiin ulkoasiainministeriksi. Myöhemmin Korhonen toimi alivaltiosihteerinä ulkoasiainministeriössä aikana, jolloin Suomen puolueettomuutta määriteltiin valtiovierailuiden jälkeisten kommunikeoiden muodossa. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kansainvälisellä osastolla oli pyrkimys määritellä Suomen ulkopoliittinen suhde YYA-sopimuksen perusteella läheisemmäksi liittolaisuudeksi, kun taas suomalainen osapuoli pyrki muotoilemaan julkilausumat Suomen puolueettomuutta YYA-sopimuksen perusteella korostaviksi. Syynä tähän Neuvostoliiton tarpeeseen oli Suomen aseman muuttuminen ja lähentyminen läntisiin organisaatioihin kauppapolitiikan kautta, joka herätti Neuvostoliitossa tarpeen jälleenvakuuttaa Suomen puolueettomuus YYA-sopimusta tulkitsevilla valtiovierailujen loppujulkilausumilla, kommunikeoilla.lähde?

Ulkopolitiikan huipulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korhosesta tuli vuonna 1976 ulkoasiainministeri Martti Miettusen III hallitukseen. Presidentti Kekkonen nimitti Korhosen hieman yllättäen Miettusen virkamieshallitukseen. Korhonen kuvailee ministerikauttaan muun muassa muistelmateoksessa Sattumakorpraali. Hallituksen erottua 1977 presidentti Urho Kekkonen ei enää nimittänyt Korhosta ministeriksi. Korhonen on muistelmissaan epäillyt, että hänen syrjäyttämisensä taustalla oli hänen seuraajansa Paavo Väyrysen, presidentin kansliapäällikön Juhani Perttusen, Eino Uusitalon ja Neuvostoliiton silloisen Helsingin-suurlähettilään Vladimir Stepanovin yhteinen juoni.[8] Korhonen on nimittänyt Stepanovia avoimesti lähes kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin veroiseksi ”Tehtaankadun Suomen-syöjäksi”, joka olisi pyrkinyt romuttamaan Suomen puolueettomuuspolitiikan.[9]

Kekkonen tarjosi Korhoselle paikkaa Suomen Washingtonin-suurlähettiläänä, mistä tämä kuitenkin kieltäytyi. Sen sijaan Korhonen nimitettiin ulkoasiainministeriön alivaltiosihteeriksi. Ulkoministeriöstä hän siirtyi 1982 Suomen YK-suurlähettilääksi. Suomen Keskustan oppositiokautena Harri Holkerin hallituksen aikana Korhonen toimi 1987–1989 pääministerin ulkopoliittisena asiantuntijana.[3][4]

Korhosen, valtiosihteeri Risto Hyvärisen, Max Jakobsonin, Aimo Pajusen ja Ilkka Pastisen muodostamaa ulkoasiainministeriössä kommunikeamuotoiluun osallistunutta ryhmää kutsuttiin tohtorikoplaksi tai everstijuntaksi sen vuoksi, että sotilasuransa jättänyt Hyvärinen oli sotilasarvoltaan everstiluutnantti ja Kreikassa 1967 oli tapahtunut sotilashallitukseen johtanut everstien johtama vallankaappaus.[10][11] Molemmat nimitykset keksi Korhosen mukaan silloinen SDP:n kansainvälisten asioiden sihteeri Paavo Lipponen.[12] Vuonna 1977 Kekkonen olikin ohjeistanut Korhosta tämän noustua alivaltiosihteeriksi toteamalla: ”Sinä johdat ulkoministeriötä.” Samalla tämä tarkoitti Korhosen saaneen toimintavaltuudet, jotka ylittivät silloisen ulkoministeri Paavo Väyrysen valtuudet.[6]

Korhonen joutui Neuvostoliiton epäsuosioon muistutettuaan oppikirjaseminaarissa 1974 Molotov–Ribbentrop-sopimuksen lisäpöytäkirjasta, jolla Neuvostoliitto ja Saksa jakoivat Euroopan etupiireihin. Dokumenttia pidettiin neuvostoaikana piilossa julkisuudelta.[13]

Syksyllä 1981 ilmestyneessä Tamminiemen pesänjakajat -kirjassa Korhosta kutsuttiin ”Tamminiemen Kissingeriksi” viittauksena Yhdysvaltain entiseen vaikutusvaltaiseen ulkoministeriin Henry Kissingeriin ja väitettiin, että Urho Kekkosen poliittiseksi testamentiksi kutsutun Tamminiemi-kirjan olisi tosiasiassa kirjoittanut Korhonen.[14] Muistelmissaan Korhonen ei ole vahvistanut väitettä, vaan hänen mukaansa presidentti kirjoitti kirjan itse.[15] Juhani Suomi kuitenkin paljasti myöhemmin, että hän ja Korhonen laativat teoksen käsikirjoituksen yhdessä, minkä jälkeen Kekkonen tarkisti ja hyväksyi sen.[16] Korhonen on kertonut tavanneensa Urho Kekkosen viimeisen kerran lähtiessään kesälomalle juhannuksen alla 1981 ja käyneensä viimeisen puhelinkeskustelun tämän kanssa 4. syyskuuta 1981.[15] Tamminiemen pesänjakajat -kirjan mukaan Korhonen oli niin sanotun everstijuntan jäsenistä ainoa, joka säilytti paikkansa Kekkosen lähipiirissä tämän virkakauden loppuun saakka.[17]

Entisen opinahjonsa Turun yliopiston ylioppilaskunnalle huhtikuussa 1983 lähettämässään asevelvollisten siviilipalvelusta koskeneessa kirjeessä Korhonen kirjoitti:

»Olette hellittelemässä raukkoja ja pelkureita, jotka isänmaan hädän hetkellä oman turvallisuutensa ja henkensä turvaamiseksi olisivat valmiit jättämään maan puolustamisen muiden ikätovereidensa vastuulle.»

Ylioppilaskunta oli hieman aikaisemmin julkaissut Helsingin Sanomissa kannanoton, jonka mukaan siviilipalvelukseen pyrkivien lisääntyvä määrääminen aseelliseen palvelukseen ei vastaa ylioppilaskunnan käsitystä Suomesta oikeusvaltiona. Korhonen oli kieltänyt kirjeensä julkistamisen, mutta Ydin-lehti sai sen tuntemattomaksi jääneellä tavalla haltuunsa ja julkaisi sen, mistä seurasi vilkas mielipiteiden vaihto sanomalehtien yleisönosastoissa. Korhonen perusteli kirjettään sillä, että hän oli toiminut Turun yliopiston ylioppilaskunnan puheenjohtajana vuosina 1959−1960.[18]

Euroopan unionin vastustus ja myöhemmät vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1994 presidentinvaaleissa Korhonen pyrki ensiksi Suomen Keskustan presidenttiehdokkaaksi. Esivaaliin sitoutuminen olisi kuitenkin merkinnyt luopumista voittaneen ehdokkaan (Paavo Väyrynen) hyväksi, joten Korhonen ryhtyi ehdokkaaksi oman Suomen kansan itsenäisyysrintama -valitsijayhdistyksen avulla. Rintamaan kuului toimijoita niin oikeistosta kuin vasemmistostakin. Presidenttiehdokkaana hän pyrki estämään Suomen EU-jäsenyyden. Vaalissa Korhosen katsottiin vieneen Väyryseltä yli 100 000 ääntä, vaikka Väyrynen itse syytti tuloksesta tiedotusvälineiden puolueellisuutta.[19] Monet Korhosen tuollaisista kannattajista olivat Ilkka Hakalehdon kanssa perustamassa EU- ja Nato-vastaista Vapaan Suomen Liittoa (Itsenäisyyspuoluetta), jonka neuvottelukunnan puheenjohtajana Korhonen toimi.[20]

Korhonen toimi vaalien aikaan Kainuun Sanomien päätoimittajana (1989–1994). Hän riitautui Kainuun Sanomien toimituksen enemmistön kanssa ja erosi vaalien jälkeen[21] ja siirtyi vierailevaksi professoriksi (adjunct professor, political science) Tucsoniin Arizonan yliopistoon.[21]

Korhonen kirjoitti ulkopolitiikkaa ja Yhdistyneitä kansakuntia käsitteleviä kirjoja ja aikakauslehtikolumneja. Korhonen sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 1972.[22]

Ministeri Pär Stenbäck julkaisi vuonna 2009 muistelmateoksensa Kriisejä ja katastrofeja. Kirjassa Stenbäck kertoi kuulleensa huhtikuussa 2007 silloiselta Norjan Nobel-komitean sihteeriltä Geir Lundestadilta, että ”eräs tunnettu suomalainen” oli Nobel-komitealle lähettämällään kirjeellä yrittänyt estää Nobelin rauhanpalkinnon myöntämisen presidentti Martti Ahtisaarelle. Kirjeessä oli ollut lukuisia kielteisiä arvioita Ahtisaaresta. Lundestad ei ollut paljastanut Stenbäckille kirjeen kirjoittajan henkilöllisyyttä.[23] Silloinen ulkoministeri Alexander Stubb vaati kirjeen kirjoittajaa tulemaan julkisuuteen.[24] Syyskuussa 2015 ilmestyneessä muistelmateoksessaan Geir Lundestad paljasti, että kirjeen kirjoittaja oli ollut entinen ulkoministeri ja suurlähettiläs Keijo Korhonen.[25] Ilta.Sanomien haastattelema Korhonen kiisti kirjoittaneensa koskaan kirjettä Nobel-komitealle, mutta myönsi olleensa sitä mieltä, ettei Ahtisaari olisi ansainnut rauhanpalkintoa.[26]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimittaja Johanna Korhonen on Keijo Korhosen veljentytär.[27]

Korhosen ensimmäinen puoliso oli Anneli Torkkila vuodesta 1958, toinen puoliso oli vuodesta 1990 Anita Rothovius (s. Uggeldahl). Ensimmäisestä avioliitosta syntyi kolme poikaa.[4]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimitteita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Urho Kekkonen: Kirjeitä myllystäni 1–2. Otava 1976. (Yhdessä Maarit Tyrkön kanssa.)
  • Urho Kekkonen: Nimellä ja nimimerkillä 1–2. Otava 1977. (Yhdessä Maarit Tyrkön kanssa.)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Vem och vad 1996, s. 276. Helsingfors 1996. ISBN 951-50-0800-X
  2. ↑ Nyberg, René – Rentola, Kimmo: Tutkijasta tuli presidentin ulkopoliitikko. (Muistokirjoitus.) Helsingin Sanomat, 12.6.2022, s. B 33. Artikkelin verkkoversio.
  3. ↑ a b Entinen ulkoministeri Keijo Korhonen on kuollut Helsingin Sanomat. 7.6.2022. Viitattu 7.6.2022.
  4. ↑ a b c Seppinen, Jukka: ”Korhonen, Keijo (1934–2022)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 336–338. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0. Teoksen verkkoversio.
  5. ↑ Mitä olen oppinut: Keijo Korhonen. Apu. Viitattu 29.8.2014
  6. ↑ a b c Leppänen, Veli-Pekka: Korhonen, Kekkonen ja kylmä sota. Suomen Kuvalehti nro 8, 26.2.2010, s. 50–52.
  7. ↑ Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, s. 317. Helsinki: Professoriliitto, 2008. ISBN 978-952-99281-1-8.
  8. ↑ Unto Hämäläinen: Keijo Korhonen kuvaa kirjassaan Kekkosen viimeisiä vuosia Helsingin Sanomat. 1999. Viitattu 7.1.2023.
  9. ↑ Pirjo Kukko-Liedes: Urho Kekkonen kaveerasi, pelasi ja pelkäsi Kaleva. 2004. Viitattu 7.1.2023.
  10. ↑ Ilkka Pastinen: Yläkerran ylhäisyys: tuokiokuvia neljältä vuosikymmeneltä ulkoasiainhallinnossa, s. 265. Helsinki: Otava, 1994.
  11. ↑ Jukka Tarkka: Entiset ylhäisyydet muistelevat Helsingin Sanomat. 2000. Viitattu 7.1.2023.
  12. ↑ Korhonen: Sattumakorpraali, s. 192.
  13. ↑ Ribbentrop-sopimus oli tiukasti vartioitu salaisuus Neuvostoliitossa Turun Sanomat. 2007. Viitattu 7.1.2023.
  14. ↑ Lauantaiseura: Tamminiemen pesänjakajat, s. 79. Tampere: Kustannus-Vaihe ky, 1981.
  15. ↑ a b Korhonen: Sattumakorpraali, s. 337.
  16. ↑ Suomi, Juhani: Umpeutuva latu: Urho Kekkonen 1976–1981, s. 604–605, 811. Otava, Helsinki 2000.
    Hämäläinen, Unto: Kekkosen Tamminiemi julkaistaan viroksi. Helsingin Sanomat 11.12.2005. (Maksullinen artikkeli.) Viitattu 5.2.2022.
  17. ↑ Tamminiemen pesänjakajat, s. 81.
  18. ↑ Mitä Missä Milloin: Kansalaisen vuosikirja 1984, s. 89. Otava 1983, Helsinki.
  19. ↑ Pastinen, Ilkka: Uusi maailmanjärjestys, s. 234. Helsinki: Otava, 2007.
  20. ↑ Vapaan Suomen liitto pyrkii puolueeksi Helsingin Sanomat. 1994. Viitattu 7.1.2023.
  21. ↑ a b Perko, Touko: Kainuun Kivikirves syntyi Ryssänmäellä Turun Sanomat. 20.4.2006. Arkistoitu 11.9.2018. Viitattu 11.9.2018.
  22. ↑ Keijo Korhonen. Otava. Viitattu 19.11.2009
  23. ↑ Tunnettu suomalainen yritti estää Ahtisaaren Nobelin 5.10.2009. Iltalehti.
  24. ↑ Stubb toivoo Ahtisaaren mustamaalaajaa julkisuuteen 6.10.2009. MTV Uutiset.
  25. ↑ Tikka, Juha-Pekka: Norjalaiskirja paljastaa: Keijo Korhonen yritti estää Martti Ahtisaaren Nobel-palkinnon 18.9.2015. Verkkouutiset.
  26. ↑ Honkamaa, Antti: Entinen ulkoministeri ja suurlähettiläs Keijo Korhonen: ”Martti Ahtisaari ei ansainnut Nobelia” 25.9.2015. Ilta-Sanomat.
  27. ↑ Henrik Ahola: Rä­pä­tä­tis­tä tulee Lapin ääni Kaleva. 2008. Viitattu 7.1.2023.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä:
Kalevi Sorsa 		Suomen ulkoministeri
1976–1977 		Seuraaja:
Paavo Väyrynen
Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Keijo_Korhonen&oldid=22332407”