Tämä on lupaava artikkeli.

Tamminiemen pesänjakajat

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tamminiemen pesänjakajat
Kansikuva.
Kansikuva.
Kirjailija Lauantaiseura
Kieli suomen kieli
Genre satiiri, politiikka
Kustantaja Lehtimiehet Oy (Kustannus-Vaihe Ky)
Julkaistu 1981
Sivumäärä 160
ISBN 951-99336-6-2
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Tamminiemen pesänjakajat: Kekkonen lähtee – kuka tulee? on vuonna 1981 ilmestynyt suomalainen ironinen ja satiirinen kirja, jossa esiteltiin 22 tunnettua poliitikkoa presidentti Urho Kekkosen seuraajaehdokkaina ja pohdittiin heidän mahdollisuuksiaan menestyä seuraavissa presidentinvaaleissa.

Johdanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tamminiemen pesänjakajat perustui tekijöilleen – toimittajille – työn puolesta kertyneeseen sisäpiirin tietoon, josta läheskään kaiken julkistamista ei tuolloin vakiintuneen journalistisen tavan mukaan pidetty sopivana. Salanimellä Lauantaiseura julkaistu teos herätti ilmestyessään suuren poliittisen kohun. Siitä otettiin 1980-luvun aikana useita uusintapainoksia. Jälkeenpäin Tamminiemen pesänjakajien on katsottu tuulettaneen Kekkosen presidenttikauden poliittista ilmapiiriä.[1]

Kirjan nimi viittasi tuolloiseen tasavallan presidentin virka-asuntoon Tamminiemeen. Kirjan mottona oli Yhdysvaltain presidentin Abraham Lincolnin lause: ”Yksikään ihminen ei ole riittävän hyvä hallitsemaan toista ilman tämän suostumusta.”[2] Kirjan keskeiset teemat olivat Urho Kekkosen heikentynyt terveys, joka salattiin julkisuudelta, poliitikkojen kulissien takaiset valtapelit ja Neuvostoliiton puuttuminen Suomen sisäisiin asioihin.[3] Historioitsija Jukka Tarkka on luonnehtinut kirjaa sävyltään myös populistiseksi, koska siinä annettiin ymmärtää poliitikkojen nauttivan tavallisille kansalaisille kuulumattomista etuoikeuksista.[4]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historioitsija Aleksi Mainion mukaan Helsingin Sanomien poliittisesta toimituksesta oli 1970-luvulla kehittynyt alallaan Suomen paras, ja sitä arvostettiin Sanoma Oy:n sisällä ja pelättiin talon ulkopuolella.[5] Poliittisen toimituksen esimieheksi vuonna 1976 nimitetty Aarno Laitinen oli aiemmin toiminut HS:n työmarkkinatoimittajana. Kommunistien sisäisiä kiistoja aitiopaikalta seuraamaan päässyt Laitinen oli vuonna 1971 esitellyt HS:n lukijoille SKP:n vähemmistöä kuvanneen termin ”taistolaiset”.[6] Moni yhteiskunnallinen vaikuttaja halusi kertoa tietonsa ensimmäiseksi Helsingin Sanomille, jonka levikki ja vaikutusvalta olivat murskaavia.[5]

1970- ja 1980-luvun taitteessa alkoi näyttää selvältä, että Urho Kekkosen vuonna 1956 alkaneen presidenttikauden loppu oli vääjäämättä lähestymässä, mutta kukaan ei tiennyt, mitä olisi tulossa Kekkosen väistyttyä.[5] Kekkonen itse oli jo ennen vuoden 1978 presidentinvaalia tuntenut voimiensa hiipuvan. Vaalin jälkeen hän oli varma, että alkanut virkakausi tulisi olemaan hänen viimeisensä.[7] Amerikansuomalainen lehtimies Werner Wiskari, jolla oli tapana Suomessa käydessään pistäytyä myös Tamminiemessä, kuvaili järkyttyneenä New York Timesiin vuonna 1979 kirjoittamassaan artikkelissa, miten ”Kekkosella pätkii”.[3] Kekkosen kunnon kerrottiin jälkeenpäin olleen erityisen huono talvella 1980. Talven ja kevään 1981 aikana presidentin vointi vaihteli voimakkaasti ja tällöin hän harkitsi vakavasti virkakautensa keskeyttämistä.[8]

Suurelle yleisölle Urho Kekkosen kunnon romahtaminen paljastui elokuun lopulla 1981, kun presidentti vastoin lääkäriensä neuvoja teki perinteisen kalastusmatkan Islantiin. Matkan aikana otetuissa kuvissa Islannin presidentti Vigdis Finnbogadottir talutti selvästi väsyneen näköistä Kekkosta ja turvamiehet auttoivat Kekkosta alas lentokoneesta Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Presidentin adjutantti, eversti Lasse Wächter korosti kuitenkin kyseessä olleen Kekkosen ”vähäinen matkaväsymys”. Muut kalastusmatkalla mukana olleet myönsivät myöhemmin, ettei presidentti ollut käynyt kalastamassa koko matkan aikana.[9]

Urho Kekkosen virkakauden loppuvuosina käynnistynyt presidenttipeli henkilöityi ennen muita pääministeri Mauno Koivistoon ja hänen viransijaisenaan Suomen Pankin pääjohtajan tehtäviä hoitaneeseen Ahti Karjalaiseen. Tiedotusvälineiden tekemien mielipidetiedustelujen perusteella äänestäjien ylivoimainen suosikki Kekkosen seuraajaksi oli Koivisto.[10] Keskustapuolueen johto ja useat teollisuusjohtajat, niin kutsutut idänkaupan vuorineuvokset puolestaan ajoivat uudeksi presidentiksi Karjalaista. Lisäksi Karjalaisen hyväksi toimi kulissien takana Viktor Vladimirov, Neuvostoliiton suurlähetystössä työskennellyt Neuvostoliiton tiedustelupalvelun (KGB) kenraali.[11]

Kirjan synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lauantaiseura-ryhmä koostui Helsingin Sanomien poliittisesta toimituksesta, ja siihen kuuluivat toimituksen esimies Aarno Laitinen sekä toimittajat Arto Astikainen, Kalle Heiskanen, Ritva Remes, Hannu Savola, Anneli Sundberg ja Janne Virkkunen.[12]

Aarno Laitisen mukaan idea presidenttipeliä ruotivasta kirjasta syntyi alun perin Helsingin Sanomien politiikan toimittajien kokoonnuttua iltaoluelle kantapaikkaansa, Helsingin keskustassa sijainneeseen baariin tapahtumista köyhän uutispäivän päätteeksi tammikuussa 1981. Tuolloin ajateltiin edessä olevan kolmen vuoden pitkä odotus ennen seuraavaa presidentinvaalia, ja sitä ennen käytäisiin vielä kevään 1983 eduskuntavaalit.[13] Päätös kirjan tekemisestä kypsyi kesällä 1981, kun ryhmä päätti kirjoittaa paljastuskirjan presidentti Kekkosen heikkenevästä terveydentilasta ja hänen mahdollisista seuraajistaan. Laitisen mukaan Tamminiemen pesänjakajat -nimen keksi Anneli Sundberg.[14] Lauantaiseura-nimi lainattiin 1830-luvulla toimineelta samannimiseltä seuralta, joka oli pohtinut, miten voitaisiin kohottaa Suomen kansan sivistystasoa ja virittää kansallistunnetta.[15] Kukin kirjoittaja teki oman osuutensa kirjasta salaa ja työajan ulkopuolella.[16] Kirjan tekstit kokosi ja viimeisteli Laitinen.[5]

Kirjasta tuli satiirinen ja ironinen esittely 22 suomalaisesta poliitikosta, joiden arveltiin jollain lailla olevan mukana tulevissa presidentinvaaleissa. Kirjan julkaisijan piti alun perin olla WSOY, joka kuitenkin kieltäytyi julkaisemasta sitä yhtiön pääjohtajan Hannu Tarmion vaadittua heinäkuussa 1981 nähtäväkseen silloin vielä keskeneräisen käsikirjoituksen. Tämän jälkeen tekijäryhmä päätti tarjota julkaisua muille kustantajille, mutta monet niistä olivat jo lyöneet syksyn kustannusohjelmansa lukkoon, ja eräät jouduttiin Aarno Laitisen mukaan sivuuttamaan niiden todellisten tai epäiltyjen puolueyhteyksien vuoksi. Kauko Kareen kustannusyhtiö Alea-Kirja hylättiin Laitisen mukaan siksi, ”ettei sen kustantamia kirjoja kukaan ota vakavasti”.[17] Kirjan kustansi loppujen lopuksi Lehtimiehet Oy:n ”pöytälaatikkofirma” Kustannus-Vaihe Ky, joka oli tunnettu kevyen kioskikirjallisuuden julkaisijana.[16] Aarno Laitisen mukaan julkaisupäätös syntyi Lehtimiehet Oy:n toimitusjohtajan Urpo Lahtisen silloisen puolison Hymy Lahtisen yllyttämänä.[18]

Julkaisu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tamminiemen pesänjakajien kirjoittajat eivät järjestäneet kirjan julkistamistilaisuutta eikä sitä muutoinkaan mainostettu etukäteen. Pehmeäkantiseksi taskukirjaksi painettua kirjaa oli saatavissa aluksi vain R-kioskeissa sarjakuva- ja vitsikirjojen rinnalla, koska kirjakaupat eivät suostuneet ottamaan sitä myyntiin.[3]

Tamminiemen pesänjakajat ilmestyi lokakuun alussa 1981. Julkaisu osui sattumalta dramaattiseen hetkeen: kirjoitusvaiheessa presidentinvaalit oletettiin pidettäviksi Urho Kekkosen kauden päättyessä vuonna 1984, mutta Kekkonen jäikin yllättäen sairauslomalle vain kuukausi ennen kirjan julkaisemista ja erosi 10 päivää kirjan ilmestymisen jälkeen virastaan. Vaalit järjestettiinkin jo kolmen kuukauden kuluttua tammikuussa 1982.[19] Laitinen kertoi myöhemmin saaneensa kirjan oikaisuvedokset tarkistettavakseen 11. syyskuuta 1981, samana päivänä, jolloin Urho Kekkosen ilmoitettiin jäävän sairauslomalle. Tässä vaiheessa käsikirjoituksesta poistettiin kaikki maininnat vuoden 1984 presidentinvaalista. Samoin poistettiin keskustalaisen kansanedustajan ja ministerin Olavi Martikaisen nimi häneen viitanneesta ”Poliitikon arkea” -luvusta.[16]

Tamminiemen pesänjakajat kertoi ajan hengen vastaisesti poliitikoista negatiivisia asioita ja käsitteli sangen laajasti heidän yksityiselämäänsä, kuten entisen pää- ja ulkoministeri Ahti Karjalaisen alkoholiongelmaa ja eduskunnan puhemiehen Johannes Virolaisen avioeroa. Samoin poliitikkojen yhteyksistä Neuvostoliiton suurlähetystön työntekijöihin (niin sanotut kotiryssät) kirjoitettiin avoimemmin kuin siihen asti oli ollut tapana.[19] Poikkeuksellista oli myös, että kirjassa kerrottiin, toki varovaisesti, Kekkosen terveydentilan heikentymisestä. Myöhempien painosten, erityisesti kahden viimeisen, esipuheessa Laitinen kuvasi suorin sanoin kuinka huonoksi Kekkosen terveys tosiasiassa oli jo mennyt. Jukka Tarkan mukaan kirjan tekijät kohtelivat vanhaa presidenttiä loppujen lopuksi hyvin armeliaasti, toisin kuin muita kohteitaan; he tiesivät karusta todellisuudesta paljon enemmän kuin kehtasivat kirjoittaa.[1]

Kirjan viimeinen, Gummeruksen julkaisema[19] kahdeksas painos julkaistiin syksyllä 1989 täydennettynä presidentti Urho Kekkosen virkakauden loppuvaiheisiin ja vuoden 1982 presidentinvaalia edeltäneisiin tapahtumiin liittyneillä tiedoilla, jotka oli saatu Ahti Karjalaisen muistelmateoksesta Presidentin ministeri. Painoksen alkulauseessa Aarno Laitinen kirjoitti, että syksyllä 1981 Kekkosen ja Neuvostoliiton puoluejohtajan Leonid Brežnevin välillä ”käytiin mielenkiintoista sähkeiden vaihtoa”, vaikka ”kumpikaan valtionpäämies tuskin pystyi tuolloin enää lukemaan, mitä heidän nimissään kirjoitettiin.” Laitisen mukaan Brežnevin sähkeet oli muotoiltu niin, että ne oli helppo ymmärtää tueksi Ahti Karjalaisen presidenttiehdokkuudelle.[20] Laitinen sisällytti alkulauseeseen myös ulkoministeri Paavo Väyrysen Karjalaiselle syksyllä 1981 lähettämän kirjeen, josta ilmeni ministerineuvos Viktor Vladimirovin osuus Karjalaisen tukemisessa.[21]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja herätti ilmestyessään suurta huomiota, ja sitä myytiin 160 000 kappaletta, kaksi kertaa niin paljon kuin sen henkistä edeltäjää, Kauko Kareen vuonna 1967 ilmestynyttä teosta Tähän on tultu.[14][1] Sen on arveltu myötävaikuttaneen poliittisen journalismin ilmapiirin vapautumiseen. Samalla se kuitenkin herätti närkästystä etenkin poliitikkojen keskuudessa ja varsinkin kielteisen informaation levittämistä salanimen takaa arvosteltiin.[19]

WSOY:n kustannusjohtaja Hannu Tarmio paljasti Lauantaiseuran jäsenten henkilöllisyydet kuukausi sen jälkeen, kun Kekkosen seuraajaksi valittu Mauno Koivisto oli aloittanut presidentinvirassa. Aarno Laitinen piti paljastuksen ajoitusta taktisena ja katsoi Tarmion rikkoneen kirjan tekijöiden WSOY:n kanssa tekemän sopimuksen siitä, ettei kirjoittajia paljastettaisi edes siinä tapauksessa, että kustannussopimus WSOY:n kanssa raukeaisi. Janne Virkkunen on muistellut, että muut Helsingin Sanomien toimittajat suhtautuivat Tamminiemen pesänjakajien tekijöiden paljastumiseen enimmäkseen vahingoniloisesti.[22]

Helsingin Sanomat erotti Aarno Laitisen ja antoi varoituksen muille kirjan tekijöille. Lauantaiseuran jäsenen Arto Astikaisen mukaan tärkeimpänä syynä Tamminiemen pesänjakajien tekijöiden saamiin rangaistuksiin oli se, että kirjan oli kustantanut Sanoma Oy:n kilpailija, laatulehtien inhokki Lehtimiehet Oy.[19][16] Välimiesoikeus totesi myöhemmin irtisanomisen laittomaksi[19] ja määräsi Laitiselle maksettavaksi 30 000 markan korvauksen. Syksyllä 1982 Laitinen siirtyi Lehtimiehet Oy:n julkaiseman Hymy-aikakauslehden toimittajaksi.[23] Janne Virkkusen mukaan Laitinen, josta oli povattu HS:n seuraavaa päätoimittajaa, otti potkunsa hyvin raskaasti.[22]

Tamminiemen pesänjakajien kuudennen ja seitsemännen painoksen liitteessä sekä kahdeksannen painoksen esipuheessa Aarno Laitinen arvioi syitä kirjan menestykselle. Hänen mukaansa Tamminiemen pesänjakajien poliitikkojen keskuudessa saama vastaanotto kertoi enemmän 1980-luvun alun poliittisesta ilmapiiristä ja kielteisten kommenttien esittäjistä kuin itse kirjan sisällöstä ja että yleinen kiinnostus kirjaa kohtaan heräsi juuri sen tuominneiden lausuntojen ansiosta. Laitinen hämmästeli myös sitä, että Tamminiemen pesänjakajat oli yksi kirjamarkkinoiden myyntimenestyksiä vielä silloin kun presidentinvaali oli jo kaukana takana ja kirja hänen mielestään menettänyt ajankohtaisuutensa.[24] Kirjan onkin katsottu vaikuttaneen paitsi vuoden 1982 presidentinvaalin myös vuoden 1983 eduskuntavaalien tulokseen.

Tamminiemen pesänjakajien koettiin ilmestyessään olevan kannanotto Mauno Koiviston ja Johannes Virolaisen presidenttiehdokkuuden puolesta, vaikka Lauantaiseura kiisti kirjan esipuheessa olevansa kenenkään puolella tai ketään vastaan. Myöhempi Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen on kertonut, että Tamminiemen pesänjakajat oli lähinnä tekijöidensä reaktio salailun ilmapiiriin, mutta tunnustanut, että kirjoittajilla oli yhteinen halu torjua alkoholisoituneen Ahti Karjalaisen nousu tasavallan presidentiksi.[16]

Tamminiemen pesänjakajien aloittamaa teemaa jatkoivat vuoden 1982 aikana ilmestyneet Pentti Sainion Mitä tapahtui Urho Kekkoselle (WSOY), Markku Laukkasen Kekkospuolueen kujanjuoksu (WSOY) sekä Suomen Kuvalehden toimittajien Antti Blåfieldin ja Pekka Vuoriston Kun valta vaihtui: Mitä todella tapahtui presidentinvaalissa 1982 (Kirjayhtymä).[16]

Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tamminiemen pesänjakajat edusti Suomessa uutta, itsesensuurista vapaata tyyliä. Politiikan toimittajille, joista monet miltei asuivat Eduskuntatalossa, kertyi henkilökohtaisten suhteidensa kautta suuret määrät tarinoita, joille ei ollut julkaisukanavaa 1970- ja 1980-luvun vaihteen Suomessa. Tietoa karttui paljosta muustakin kuin päivänpolttavista poliittisista aiheista; eduskunnan kahvilassa ja yhteisissä illanvietoissa toimittajille selvisi, että poliitikot pelasivat politiikan ohella omia valtapelejään. Poliitikot olivat voineet luottaa siihen, että arkaluonteiset asiat eivät päässeet julkisuuteen, koska toimittajat eivät kehdanneet kertoa niitä lehdissä. Tamminiemen pesänjakajat rikkoi ensimmäisenä tämän käytännön.[25]

Kirja alkaa selostuksella presidentti Urho Kekkosen heikkenevästä terveydestä. Esipuheessa kerrotaan, että presidenttipeliä Kekkosen seuraajasta on käyty jo pitkään, mutta kulissien takana ja salassa kansalta.[26] Esipuhe toteaa:

»Politiikan asiantuntijoiden keskustelukerho Lauantaiseura katsoo, että kansallakin pitää olla oikeus tietää mitä Suomessa tapahtuu; siunataanhan meitä yksityiskohtaisilla tiedoilla Yhdysvaltain tai Ranskan presidenttiehdokkaista, heidän henkilökohtaisista ominaisuuksistaan, epämiellyttävistäkin.»

Kirja sisältää 22 tunnetun poliitikon satiirisen henkilökuvan ja arveluja kunkin roolista tulevissa presidentinvaaleissa. Omassa artikkelissaan käydään läpi myös heidän puolisonsa ja näiden mahdollisuudet päästä ”Linnan emänniksi”. Lisäksi kirjassa käsitellään ”poliitikon arkea”, johon kerrotaan kuuluvan runsaasti juhlintaa, ulkomaanmatkoja ja alkoholinkäyttöä, sekä kotiryssäilmiötä. Kuvaukset olivat kohteitaan kohtaan armottomia: heitä kuvattiin milloin ”kovapintaisina”, ”säälimättöminä”, ”ylimielisinä”, ”kyynisinä” tai ”ketaleina”, kun taas vähemmän kierot olivat ”paperinmakuisia magnetofonipuhujia” ja ”harmaita mitättömyyksiä”.[3]

Kirjan ilmestymisajalle kuvaavaa on, että siinä esiteltyjen Urho Kekkosen seuraajaehdokkaina pidettyjen henkilöiden joukossa oli vain yksi nainen, YK:n apulaispääsihteeri Helvi Sipilä, jonka annettiin ymmärtää keskittyvän lähinnä patsasteluun ja seuraelämään.[3]

Luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alla kirjan sisällysluettelo sellaisena kuin se esiintyi kirjan 1. painoksessa 1981:

Arviot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikalaisvastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aarno Laitinen kirjoitti kirjan viimeisen painoksen esipuheessa vuonna 1989, että Tamminiemen pesänjakajien ilmestyttyä syksyllä 1981 ulkoministerinä ja Keskustan puheenjohtajana toiminut Paavo Väyrynen oli ilmoittanut mielipiteensä kirjasta: ”Sellainen kirja pitäisi polttaa. En tosin ole lukenut sitä, mutta olen kuullut.”[27] Eduskunnan puhemies Johannes Virolainen soitti Helsingin Sanomien toimitukseen ja vaati, että HS:n toimittajat, ainakaan kirjan tekoon osallistuneet, eivät saa enää tulla eduskuntaan.[25] Tähän HS:n vastaava päätoimittaja Heikki Tikkanen vastasi tiukasti alaisiaan puolustaen, että eduskunta ei valitse HS:n eduskuntatoimittajia.[5] Kun poliitikot eivät Laitisen mukaan pystyneet osoittamaan kirjasta selviä virheitä, nämä päättivät vaieta sen kuoliaaksi.[28]

Tamminiemen pesänjakajien tekijät tiesivät odottaa poliitikkojen tyrmäystä, mutta heille yllätykseksi myös monien lehtien päätoimittajat ja pakinoitsijat − puoluekannasta riippumatta − antoivat tuomionsa, eräät koko kirjaa lukemattakin. Esimerkiksi pakinoitsija Juorkunan Jussi (Kerttu Kauniskangas) kirjoitti SKDL:n pää-äänenkannattajassa Kansan Uutisissa: ”Vastenmielisyyteni on todella niin ehdoton, että en ole halunnut Pesänjakajia lukea.”

Kokoomuksen pää-äänenkannattajan Nykypäivän nimimerkki Kyytipoika (myöhempi Kokoomuksen puoluesihteeri ja Yleisradion johtaja Aarno Kaila) piti kirjaa ”halpamaisten vitsien ja alentavien henkilökuvausten kokoelmana” ja tekijöiden piiloutumista nimimerkin taakse raukkamaisena. Suomen Sosialidemokraatin päätoimittaja Seppo Heikki Salonen leimasi kirjan sanoin: ”Henkilöjuttuja, joita itseään kunnioittava sanomalehdistö ei julkaise.” Salonen epäili kirjan kirjoittajaksi puoluetoveriaan, kansanedustaja Seppo Tikkaa.

Suomen Kuvalehti pyysi Tamminiemen pesänjakajista kommenttia varatuomari Jukka Kemppiseltä, mutta tämä ei pitänyt kirjaa kommentoinnin arvoisena. Keskustalaisen Kainuun Sanomien päätoimittaja Otso Kukkonen moitti Tamminiemen pesänjakajien tekijöitä, joiden henkilöllisyys ei vielä silloin ollut paljastunut: ”Mutta ajatelkaapa, arvoisat nilkit, miten luuta käy, jos Kekkonen sittenkin jatkaa ja ottaa entisen miinin.”[29]

Amerikansuomalainen lehtimies, aikoinaan The New York Timesin Pohjoismaiden-kirjeenvaihtajana Tukholmasta käsin toiminut ja Suomen asioihin hyvin perehtynyt Werner Wiskari syytti kirjaa rasistiseksi, koska siinä kerrottiin Max Jakobsonin olevan juutalainen, ja piti sitä Mauno Koiviston kampanjamateriaalina. Lisäksi kirjaa ei ostettu muun muassa Lahden kaupunginkirjastoon, koska se ei Lahden kirjastotoimenjohtajan mukaan täyttänyt kirjoille asetettuja kriteerejä.[30]

Pian irtisanomisensa jälkeen Yleisradion TV-uutisille antamassaan haastattelussa Aarno Laitinen kiisti jyrkästi, että Tamminiemen pesänjakajien kirjoittajat olisivat loukanneet hyvää lehtimiestapaa. Hänen mukaansa salanimen taakse kätkeydyttiin sen vuoksi, että lukijat eivät yhdistäisi kirjaa Helsingin Sanomiin.[31]

Harvinainen poikkeus kirjaa kielteiseen sävyyn arvioineiden poliitikkojen joukossa oli silloinen SDP:n kansanedustaja, myöhempi kulttuuriministeri Arvo Salo, joka kirjoitti kotkalaisessa Eteenpäin-lehdessä: ”Tamminiemen pesänjakajilla myytiin sellaista kuvitelmaa, että poliitikot olisivat roistoja, osa jopa suuria sikoja. En väitä etteikö se pitäisi osittain paikkansa.” Kirurgi ja myöhempi Vasemmistoliiton kansanedustaja Pentti Tiusanen vitsaili Tamminiemen pesänjakajien olleen kuolevien potilaiden mielilukemista Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa.[32]

Toimittajat Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo arvioivat, että Tamminiemen pesänjakajien menestystä lisäsi osaltaan presidentinvaalikeskustelun pinnallisuus ja politiikan viihteellistyminen. Heidän mukaansa vuoden 1982 presidentinvaali oli tiedotusvälineille vuosikausiin ensimmäinen tilaisuus osoittaa poliittisen journalisminsa taso. Urho Kekkosen seuraajan valinnan sijasta toimittajat keskittyivät presidenttipeliin, eivätkä he vaivautuneet syventymään kunkin ehdokkaan oman ajattelutavan perusteisiin; toimittajien laatimat kysymykset kiinnostivat vain heitä itseään. Blåfieldin ja Vuoriston mukaan tämä näkyi kiusallisella tavalla televisiossa joulukuun lopulla 1981 esitetyssä presidenttiehdokkaiden yhteishaastattelussa, jonka piti olla tärkein ehdokkaiden esittelytilaisuus äänestäjille. Poikkeuksen vallinneesta linjasta tekivät Yleisradion ruotsinkielisen television toimittajan Astrid Gartzin ohjelmat. Blåfield ja Vuoristo totesivat, että Tamminiemen pesänjakajat ”kykeni havainnoimaan ehdokkaita ja politiikkaa terävämmin kuin tiedotusvälineet, jotka pyrkiessään kertomaan kaiken ohittivat olennaisen”.[33]

Myöhempiä arvioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lasse Lehtinen arvioi vuonna 2005 Suomen Kuvalehdessä kirjaa sanoin: ”Poliittiseen journalismiin Tamminiemen pesänjakajat jätti pysyvän jäljen. – – Kun journalisti aikaisemmin koki rikkovansa hyvää lehtimiestapaa, jos hän kertoi kielteisiä seikkoja päätöksentekijöiden henkilökohtaisista ominaisuuksista, hän nykyään tuntee tekevänsä virkavirheen, jos jättää sellaisen kertomatta.”[19]

Janne Virkkunen kertoi vuonna 2013 ilmestyneissä muistelmissaan, että keskeinen teema Tamminiemen pesänjakajien ilmestymisen aikoihin oli syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan tunkeutunut Neuvostoliiton tiedusteluverkosto ja Kremlin vaikutus Suomen sisäisiin asioihin. Suomalaiset olivat venäläisten tärkeitä tietolähteitä, ja monet heistä paljastivat valtiosalaisuuksia edistääkseen omaa uraansa. Kun Urho Kekkonen oli kiinnittänyt osan omasta menestyksestään Neuvostoliiton tukeen, monet seurasivat hänen esimerkkiään.[34] Virkkusen mielestä kotiryssäinstituutio, jossa Tehtaankadulla vierailleet poliitikot kertoivat KGB:n agenteille tietoja kotimaisista vastustajistaan, oli 2000-luvun näkökulmasta katsottuna suorastaan maanpetoksellinen.[3]

Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan mukaan kirja vaikutti kansalaisten mielipiteisiin poliitikoista sekä äänestyskäyttäytymiseen presidentinvaalissa ja vuoden 1983 eduskuntavaaleissa riippumatta siitä, olivatko siinä esitetyt väitteet tosia vai eivät.[35] 30 vuotta jälkeenpäin Tarkka on arvioinut, että Tamminiemen pesänjakajien kohteidensa silmille heittämät ilkeydet olivat enimmäkseen harmittomia päiväperhosia, ja kirjan todistelu näiden kelvottomuudesta paljastaa, että aikansa rohkeina toisinajattelijoina esiintyneiden tekijöiden pohjavire oli konservatiivisesti suomettunut. Pahin pamfletin tekijöiden Kekkosen seuraajaksi pyrkivää kohtaan keksimä syytös oli väittää, että tämä pyrkisi vastoin Neuvostoliiton tahtoa lisäämään Suomen poliittista liikkumatilaa. Tarkan mukaan kirja todisteli, että oli lapsellista kuvitella, että Suomen asioita voitaisiin hoitaa tukeutumatta Moskovan ohjaukseen, ja että Neuvostoliiton toiveiden torjuminen oli epärealistista haihattelua. Tarkka toteaa, että kirja edusti sitä Paasikiven linjan väärintulkintaa, että tosiasioiden tunnustaminen tarkoittaisi sokeaa mukautumista Kremlin tahtoon. Pamfletistien pessimistisenä odotuksena oli, että uudeksi presidentiksi joka tapauksessa tulisi Ahti Karjalainen, tehtäisiinpä mitä tahansa.[1]

Janne Virkkunen on muistellut, että Aarno Laitinen piti Tamminiemen pesänjakajia lehtimiesuransa huipentumana ja oli siitä hyvin ylpeä.[22]

Dokumenttielokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 2021 sai ensi-iltansa Arthur Franckin ohjaama dokumenttielokuva Pesänlikaajat: Erään kirjakohun anatomia. Elokuvaan haastateltiin kaikkia elossa olleita kirjan tekijöitä, myös Aarno Laitista, joka kuoli ensi-illan aikoihin.[36]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 384–386. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25796-7.
  2. Tamminiemen pesänjakajat, s. 5.
  3. a b c d e f Pyrhönen, Kari: Muistatko vielä tämän? Kohukirja paljasti 40 vuotta sitten presidentti Kekkosen dementian ja poliitikkojen härskit valtapelit, vaikka kaikesta piti vaieta 16.9.2021. MTV Uutiset.
  4. Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 287. Helsinki: Otava, 1987.
  5. a b c d e Mainio, Aleksi: Erkon kylmä sota: Helsingin Sanomat Moskovan varjossa, s. 344–354. Helsinki: Siltala, 2018. ISBN 978-952-234-472-4.
  6. Mainio 2018, s. 285,
  7. Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo: Kun valta vaihtui: mitä todella tapahtui presidentinvaalissa 1982, s. 47–48. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982. ISBN 951-26-2316-1.
  8. Blåfield & Vuoristo 1982, s. 10.
  9. Hannu Savola (toim.): Näin saatiin presidentti: raportti Kekkosen kauden päättymisestä ja vuosikymmenen presidentinvaaleista 1982, s. 13–14. Helsinki: Sanoma Oy, 1982. ISBN 951-9134-83-2.
  10. Blåfield & Vuoristo, 1982, s. 9.
  11. Max Jakobson: Tilinpäätös, s. 165–168. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18856-9.
  12. Tamminiemen pesänjakajat (8. painos), s. 4. Jyväskylä: Gummerus, 1989. ISBN 951-20-3614-2.
  13. Tamminiemen pesänjakajat (6. painos), liite, s. 1.
  14. a b Lajinsa viimeinen Ylioppilaslehti. 12.2.2008. Viitattu 26.2.2010.
  15. Tamminiemen pesänjakajat (6. painos), liite, s. 2.
  16. a b c d e f Lehtinen, Lauri: Väärin kirjoitettu. Suomen Kuvalehti, nro 29 (22. heinäkuuta 2016), s. 40–45. Helsinki: Otavamedia.
  17. Tamminiemen pesänjakajat (6. painos), liite, s. 4. Tampere: Kustannus-Vaihe Ky, 1982.
  18. Tamminiemen pesänjakajat (8. painos), s. 16.
  19. a b c d e f g Astikainen, Arto: Kekkonen lähtee, kuka tulee? 13.5.2008. Arkistoitu 26.10.2010. Viitattu 26.2.2010.
  20. Tamminiemen pesänjakajat (8. painos), s. 14.
  21. Tamminiemen pesänjakajat, (8. painos), s. 12−14.
  22. a b c Muilu, Hannele: Tamminiemen pesänjakajien isä Aarno Laitinen oli journalismin jättiläinen, jolle feministit ja kasvissyöjät olivat punainen vaate 26.9.2021. Yle Uutiset.
  23. Mitä-Missä-Milloin: Kansalaisen vuosikirja 1983, s. 107. Helsinki: Otava, 1982.
  24. Tamminiemen pesänjakajat (8. painos), s. 6.
  25. a b Paunonen, Timo: Paha Pesänjakajat. YYA-Suomi: Ilta-Sanomien erikoislehti 2019, s. 46–47. Helsinki: Sanoma Media.
  26. Lauantaiseura: Tamminiemen pesänjakajat, s. 5. Tampere: Kustannus-Vaihe Ky, 1981. 951-99336-6-2.
  27. Tamminiemen pesänjakajat (8. painos), s. 5.
  28. Tamminiemen pesänjakajat (6. painos), liite, s. 4.
  29. Tamminiemen pesänjakajat (8. painos), s. 5.
  30. Tamminiemen pesänjakajat (8.painos), s. 6.
  31. Matilainen, Ville: Tamminiemen pesänjakajat jätti pysyvän jäljen Suomen poliittiseen journalismiin 9.1.2012. Yle Uutiset.
  32. Tamminiemen pesänjakajat (8. painos), s. 6.
  33. Blåfield & Vuoristo 1982, s. 228.
  34. Tikka, Pekka: Janne Virkkunen ja Tamminiemen pesänjakajat historiajatkuu.blogspot.com.
  35. Tiitta, Allan – Tarkka, Jukka: Itsenäinen Suomi 70 vuotta: Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 287. Helsinki: Otava, 1987.
  36. Rantanen, Miska: Erään kirjakohun anatomia. Helsingin Sanomat, 21.9.2021, s. B 1–3. Artikkelin verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]