Olavi J. Mattila

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Olavi Johannes Mattila
Olavi-J-Mattila-1975.jpg
Suomen pääministerin sijainen
Liinamaan hallitus
13.6.1975 – 30.11.1975
Edeltäjä Ahti Karjalainen
Seuraaja Kalevi Sorsa
Suomen ulkoasiainministeri
Auran II hallitus
29.10.1971 – 23.2.1972
Liinamaan hallitus
13.6.1975 – 30.11.1975
Edeltäjä Väinö Leskinen
Ahti Karjalainen
Seuraaja Kalevi Sorsa
Kalevi Sorsa
Kauppa- ja teollisuusministeri
Lehdon hallitus
18.12.1963 – 12.9.1964
Auran I hallitus
14.5.1970 – 15.7.1970
Edeltäjä Toivo Wiherheimo
Grels Teir
Seuraaja Toivo Wiherheimo
Arne Berner
Ministeri ulkoasiainministeriössä
Karjalaisen I hallitus
1.11.1963 – 18.12.1963
Lehdon hallitus
18.12.1963 – 12.9.1964
Karjalaisen II hallitus
16.9.1970 – 29.10.1971
Edeltäjä Ahti Karjalainen
Seuraaja Reino Rossi
Henkilötiedot
Syntynyt24. lokakuuta 1918
Hyvinkää
Kuollut4. elokuuta 2013 (94 vuotta)
Hyvinkää
Ammatti diplomaatti (kaupallinen neuvos Pekingissä ja Buenos Airesissa)
Kauppa- ja teollisuusministeriön kauppaosaston päällikkö 1960-1965
Valmet Oy:n pääjohtaja (1965-1981), Valmet Oy:n ja Enso-Gutzeit Oy:n hallitusten puheenjohtaja 1973-1981
Arvonimierikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri (1968)
Puoliso (v:sta 1956) Ebba Sylvia Annikki Vestinen (1925–2004)
Lapset Juha (1957)
Olli (1959)
Anna (1961)
Tiedot
Puolue Suomen Keskusta
Koulutus diplomi-insinööri (1946)
kauppatieteiden maisteri (1950)

Olavi Johannes Mattila (24. lokakuuta 1918 Hyvinkää4. elokuuta 2013 Hyvinkää[1]) oli suomalainen diplomi-insinööri, Valmet Oy:n pääjohtaja ja moninkertainen ministeri 1960–1970-luvuilla. Hänen vahvoja alueitaan olivat kauppapolitiikka ja teollisuuteen liittyneet kysymykset. Mattila kuului presidentti Urho Kekkosen lähipiiriin ja häntä pidettiin yhtenä keskustapuolueen K-linjan tukijoista, vaikka hän ei julkisesti sitoutunut mihinkään puolueeseen. Hänen uransa loppuvaihetta leimasivat taloudelliset skandaalit.

Mattila sai arvonimen erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri vuonna 1968.

Uran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mattila syntyi keskikokoisen maalaistalon pojaksi. Lapsuudessaan hän harrasti urheilua ja liikuntaa ja ylsi myöhemmin Suomen mestaruuksiin saakka. Hän oli 200 metrin aitajuoksun Suomen mestari vuonna 1945 ja Tampereen Pyrinnön vuosina 1943 ja 1945 4 x 100 m viestinjuoksun Suomen mestaruuden voittaneissa joukkueissa.[2] Mattila oli olympiavalmennettava vuoden 1940 kisoihin, jotka peruutettiin sodan vuoksi. Urheilun kautta hän tutustui Urho Kekkoseen, jonka tuella hän nousi myöhemmin asemiin politiikassa ja liike-elämässä.

Mattila kirjoitti ylioppilaaksi Järvenpään yhteiskoulusta keväällä 1937 ja suoritti varusmiespalveluksensa Suomen valkoisessa kaartissa. Reserviupseerikoulussa hänen oppilastovereinaan olivat muiden muassa myöhempi puolustusvoimien komentaja Lauri Sutela, myöhempi viihdepersoona Niilo Tarvajärvi, myöhempi Helsingin ylipormestari Teuvo Aura, myöhempi Rajavartiolaitoksen komentaja Otto Ylirisku sekä myöhempi suurlähettiläs Jorma Vanamo. Jatkosodan aikana Mattila toimi kouluttajana RUK:ssa sekä RUK:n oppilaskunnan kuraattorina. Sotien jälkeen Mattila yleni reservissä kapteeniksi.[3]

Sodan jälkeen hän valmistui sekä diplomi-insinööriksi (1946) että kauppatieteiden maisteriksi (1950) [4] ja työskenteli liike-elämän palveluksessa. Vuonna 1952 hänet nimitettiin kaupalliseksi neuvokseksi Suomen Ulkomaankaupan Edistämisrahastoon, jossa hän ryhtyi solmimaan Suomelle kauppasuhteita tuoreen Kiinan kansantasavallan kanssa. Pekingistä hän siirtyi 1957 Buenos Airesiin kaupalliseksi lähetystösihteeriksi.

Poliitikkona ja ministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ETYK-valtuuskunnan jäseniä huippukokouksessa 1975: ulkoministeri Olavi J. Mattila, pääministeri Keijo Liinamaa ja presidentti Urho Kekkonen.

Vuonna 1960 Mattila nimitettiin monelle yllätyksenä Kauppa- ja teollisuusministeriön kauppaosaston päälliköksi. Virka oli keskeinen Suomen idänkaupassa. Hän alkoi päästä sisäpiireihin ja myös läheiseen suhteeseen presidentti Kekkosen kanssa, kehittyen tämän luottomieheksi. Osaksi tämä johtui yhteisistä taustoista: molemmat olivat maalaistalon poikia ja entisiä huippu-urheilijoita. Lisäksi heillä oli sama puoluetausta. Mattila ei kuitenkaan koskaan sitoutunut julkisesti puolueisiin, mutta vähitellen hänestä tuli yksi puolueen K-linjan johtohahmoista, joka vaikutti kulissien takana poliittisiinkin asioihin.

Mattila nimitettiin ulkomaankauppaministeriksi Ahti Karjalaisen ensimmäisen hallituksen loppuajaksi vuoden 1963 lopulla. Karjalaisen jälkeen nimitetyssä Reino R. Lehdon virkamieshallituksessa hän oli kauppa- ja teollisuusministerinä. Hän toimi kahteen otteeseen myös ulkoministerinä. Kesällä 1975 hän oli Liinamaan hallituksessa ulkoministerinä ja toimi Kekkosen oikeana kätenä ETYK-kokouksen aikana.

Olavi J. Mattilalle kertyi 1077 ministeripäivää kuudessa hallituksessa joko ulkoministerinä tai ulkomaankauppaministerinä 1960- ja 1970-luvuilla.

Mattila lukeutui niinsanottuihin Kekkosen perässähiihtäjiin. Hän piti tiiviisti yhteyttä Tamminiemeen ja oli usein mukana lounaspöydässä Kekkosen tavatessa ruotsalaisen teollisuusjohtajan Marcus Wallenbergin. Tuon ajan Suomessa politiikan ja talouden keskeisenä tekijänä oli Suomen ja Neuvostoliiton kahdenkeskinen kauppa, jonka puitteissa Suomi vei teollisuustuotteitaan itänaapuriin ja vastavuoroisesti toi edullista öljyä, sähkövetureita ja muun muassa ydinvoimalan. Idänkauppa oli puhtaasti poliittista toimintaa. Teollisuus ja erityisesti valtionyhtiöt olivat tiukassa poliittisessa talutusnuorassa.

Valmetin pääjohtajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1965 Mattila nimitettiin Valmetin pääjohtajaksi. Tämä oli monelle yllätys ja herätti suurta kohua, sillä hän syrjäytti kokeneen varatoimitusjohtaja Nils Björklundin. Koulutuksensa perusteella Mattila sopi hyvin yritysjohtajaksi, minkä lisäksi hänellä oli kokemusta idänkaupan politiikasta. Nils Björklundin syrjäyttämisen syyksi on myös arveltu sitä, että hän oli kiistellyn poliitikon Väinö Tannerin vävy.[5]

Entisistä asetehtaista vuonna 1946 muodostettu Valtion Metallitehtaat (VMT, ValMet) oli valtionyhtiö, joka harjoitti konepajateollisuutta ja laivanrakennusta. Se oli ollut kriisissä 1950-luvulla, koska se oli monialainen ja sen kannattavuus oli heikko. Yhtiöiden tilinpäätöstiedot olivat noihin aikoihin liikesalaisuuksia, eikä Valmetin taloudelliseen tilaan kiinnitetty suurta huomiota.

Laivanrakennus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mattila otti strategiakseen yhtiön laajentamisen. Hänen edeltäjiensä aikana laivanrakennusta oli supistettu, mutta Mattila totesi alan näkymät hyviksi 1970-luvun alussa. Helsingin Vuosaareen rakennettiin telakka, jonka pääasialliset tuotteet olivat säiliöaluksia. Kun telakka vuonna 1974 aloitti toimintansa, edellisen vuoden öljykriisi oli kuitenkin heikentänyt näkymät siinä määrin, että tankkerien valmistaminen päättyi pian. Idänkaupan ansiosta telakan toiminta kuitenkin pysyi voitollisena koko 1970-luvun, mutta 1986 se yhdistettiin Wärtsilä Meriteollisuuteen ja toiminta Vuosaaressa päättyi.

Traktorituotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmetin traktorituotantoa laajennettiin Mattilan kaudella. Valmet oli aikaisemmin perustanut Brasiliaan traktoritehtaan, jota laajennettiin ja siitä tuli varsin kannattava tytäryhtiö. Volvon traktorituotanto liitettiin Valmetiin 1979. Myös Valmetin omia traktorimalleja kehitettiin, ja ne menestyivät markkinoilla varsin hyvin.

Uudenkaupungin autotehdas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmetin hankkeista ehkä näkyvin oli autotehtaan perustaminen Uuteenkaupunkiin yhdessä ruotsalaisen Saabin kanssa. Toteutumisen taustalla oli vaikutusvaltaisia poliittisia voimia. Mattilalla oli hyvät välit Kekkosen kanssa, ja tämä puolestaan tunsi hyvin Marcus Wallenbergin, joka hallitsi Saabia.

Paperikoneet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteys paperikoneiden valmistamisen ja suomalaisen metsäteollisuuden välillä oli yksi tie, jota Mattila käytti Valmetin vahvistamiseksi. Mattila alkoi tavoitella Enso-Gutzeit Oy:n toimitusjohtajuutta, mutta tämä järjestyi vasta presidentti Kekkosen järjestettyä hänelle puheenjohtajuuden sekä Valmetin että Enson hallituksissa. Tätä perusteltiin näiden kahden yhtiön yhteistoiminnan tehostamisella.

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mattilan kaudella kehitettiin puolustusvoimien alkeiskoulutuskone Vinka, ja tehtiin sopimus metrovaunujen valmistamisesta Helsingin kaupungin liikennelaitokselle.

Uran alamäki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mattilan nimi oli mukana 1970-luvun lopulla Kekkosen seuraajaveikkauksissa. Häntä pidettiin kompromissina, jonka keskustapuolue olisi voinut nimittää ehdokkaaksi Ahti Karjalaisen ja Johannes Virolaisen asemesta. Mattilan uran alamäki kuitenkin alkoi samoihin aikoihin, kun Valmet oli poliittisista syistä johtuen joutunut 1979 ottamaan haltuunsa epäonnistuneen Valco-kuvaputkitehtaan. Valmet onnistui pitämään yllä tehtaan tuotantoa yllä sen verran, että tehtaan koneet saatiin myytyä. Tämä rasitti kuitenkin Valmetin taloutta siinä määrin, että kun samanaikaisesti idänkauppa tyrehtyi, Valmet joutui saneeraukseen ja Mattila osin kohtuuttomankin arvostelun kohteeksi. Mattila itse katsoi nauttivansa niin Valmetin hallintoneuvoston kuin yhtiön työntekijöidenkin luottamusta.[6]

Vuonna 1981 julkaistussa Tamminiemen pesänjakajat -kirjassa Mattilaa luonnehdittiin "kaatuvaksi mahtimieheksi". Mattila joutuikin luopumaan sekä Valmetin että Enson johdosta, kun Urho Kekkonen oli syksyllä 1981 eronnut presidentin tehtävistä. Edellisestä Mattila lähti maaliskuun alussa 1982[7], jälkimmäisestä kesäkuussa 1983.[8] Tämän jälkeen Mattila siirtyi viettämään eläkepäiviään Hyvinkään Palopurolla sijainneelle maatilalleen. Tila jouduttiin pakkohuutokauppaamaan velkojen vuoksi marraskuussa 1999. Velkojana oli Merita Pankki, jonka saatavat Mattilalta ja hänen perheeltään olivat yli kolme miljoonaa markkaa. Mattilan perheen Dragsfjärdissä sijainnut kesähuvila oli jo tätä ennen, loppuvuonna 1998 jouduttu myymään pakkohuutokaupalla.[9]

Mattila ei myöskään välttynyt henkilökohtaiselta talouskatastrofilta, kun hän sekaantui – ilmeisesti harhautettuna – nigerialaisten huijareiden bisneksiin 1990-luvun puolivälissä. Mattila ja hänen tanskalainen liikekumppaninsa sijoittivat huomattavia summia omia ja muilta lainaamiaan rahoja ulkomaisiin liiketoimiinsa suurten rahallisten tuottojen toivossa. Tällöin Mattila oli ollut jo pahoin velkaantunut, minkä hän oli salannut lainoja hakiessaan. Helsingin käräjäoikeus tuomitsi Mattilan maaliskuussa 2004 yhden vuoden ja neljän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen kahdeksasta törkeästä petoksesta, yhdestä törkeän petoksen yrityksestä ja törkeästä velallisen epärehellisyydestä sekä satojentuhansien eurojen vahingonkorvauksiin. Oikeus katsoi, ettei Mattila ollut tahallaan halunnut aiheuttaa vahinkoa velkojilleen. Lisäksi Mattilan tuomiossa otettiin huomioon hänen korkea ikänsä ja heikentynyt terveytensä, teoista kulunut pitkähkö aika sekä se, että hän oli itsekin joutunut huijatuksi ja menettänyt noin kuusi miljoonaa markkaa (noin miljoona euroa) omia rahojaan.[10][11][12]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mattila kääntyi vakaumukseltaan Jehovan todistajaksi 2004 [13].

Hänen puolisonsa oli vuodesta 1956 alkaen Ebba Sylvia Annikki Vestinen (1925–2004), ja heillä oli kolme lasta: Juha (1957), Olli (1959) ja Anna (1961). Hänet on haudattu Puolimatkan hautausmaalle.

Olavi J. Mattilan poika Olli Mattila toimi ulkoasiainsihteerinä Suomen ulkoministeriön kauppapoliittisella osastolla. Helsingin hovioikeus tuomitsi Olli Mattilan toukokuussa 1999 vakoilusta, turvallisuussalaisuuden paljastamisesta ja asiakirjojen luvattomasta paljastamisesta ehdolliseen vankeuteen, viraltapantavaksi sekä menettämään sotilasarvonsa. Oikeuden päätöksen mukaan Olli Mattila oli luovuttanut Venäjän tiedustelupalvelulle Suomen ulkomaankauppaan ja ulkosuhteisiin liittyneitä salaisia asiakirjoja, mikä olisi voinut vaarantaa Suomen suhteita vieraisiin valtioihin.[14]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Aamuposti: Kekkosen luottoministeri Olavi J. Mattila kuollut Ilta-sanomat. 13.8.2013. Viitattu 24.10.2018.
  2. Urheilumme kasvot, s. 995. Oy Scandia Kirjat Ab, 1972.
  3. Pentti Sainio: Ministeri Mattila, presidentin mies, s. 28–29. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1982. ISBN 951-1-11492-8.
  4. Mitä Missä Milloin 1982, Otava, s. 108
  5. Esko Rekola: Viran puolesta, s. 200. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-1-22965-2.
  6. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1982, s. 108. Helsinki: Otava, 1981. ISBN 951-1-06482-7.
  7. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1983, s. 68. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06728-1.
  8. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1984, s. 220. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07461-X.
  9. Palomäki, Paula: Olavi J. Mattilan perheen maatila myydään pakkohuutokaupassa 7.10.1999. Helsingin Sanomat.
  10. Olavi J. Mattilalle ehdollista vankeutta Turun Sanomat. 11.3.2004. Viitattu 25.8.2014.
  11. Lauantaiseura: Tamminiemen pesänjakajat, s. 111–114. Tampere: Kustannus-Vaihe, 1981. ISBN 951-99336-6-2.
  12. Olavi J. Mattila itse petoksen uhri 23.4.1999. MTV Uutiset.
  13. Koskaan ei ole liian myöhäistä tulla Jumalan ystäväksi – Kertonut Olavi J. Mattila Herätkää!. Tammikuu 2012. Jehovan todistajat. Viitattu 23.1.2012.
  14. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2000, s. 38 ja 72. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15503-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä:
Toivo Wiherheimo
Suomen kauppa- ja teollisuusministeri
1963−1964
Seuraaja:
Toivo Wiherheimo
Edeltäjä:
Grels Teir
Suomen kauppa- ja teollisuusministeri
1970
Seuraaja:
Arne Berner
Edeltäjä:
Väinö Leskinen
Suomen ulkoministeri
1971–1972
Seuraaja:
Kalevi Sorsa
Edeltäjä:
Ahti Karjalainen
Suomen ulkoministeri
1975
Seuraaja:
Kalevi Sorsa