Valco

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo 1970-luvulla toimineesta yrityksestä. Kuulokevalmistajasta kertoo Valco.
Valco Oy
Yritysmuoto osakeyhtiö
Perustettu 1976
Lakkautettu 1980
Toimiala kuvaputkien valmistus
Omistaja Suomen valtio (60 %)
Salora Oy (20 %)
Hitachi (20 %)

Valco Oy oli vuonna 1976 perustettu Suomen valtion, Salora Oy:n ja japanilaisen Hitachin yhdessä omistama yritys, jossa Suomen valtiolla oli osake-enemmistö. Yhtiön tarkoituksena oli valmistaa väritelevisioiden kuvaputkia Hitachin toimittamaa tekniikkaa käyttäen. Saloralla oli jo 1970-luvun alussa ollut suunnitelmia kuvaputkien valmistamisesta Suomessa, mutta kannattavuuslaskelmat olivat jo silloin osoittaneet, että tehtaasta ei tulisi kannattavaa.[1]

Valcolla oli tuotantolaitokset Imatralla ja Sotkamossa. Näistä Sotkamon tehdas toimitti komponentteja päätehtaan käyttöön. Tehtaiden sijoittamisen sanottiin tapahtuneen aluepoliittisin perustein. Imatran terästehtaalta vähennettiin näihin aikoihin työvoimaa ja entisistä työntekijöistä yritettiin kouluttaa puhdaselektroniikan työntekijöitä.

Tappiollinen Valco siirtyi Valmetin tytäryhtiöksi lokakuussa 1979 ja toimi jonkin aikaa FinnValco-nimellä. Yhtiön toimintaa ei kuitenkaan koskaan saatu kannattavaksi ja lopullisesti tuotanto Imatran kuvaputkitehtaalla päättyi joulukuussa 1980, jolloin yli 500 työntekijää ja toimihenkilöä menetti työpaikkansa.

Perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valco oli valtion yritys tukea suomalaista TV-tuotantoa. Salora oli luvannut ostaa tehtaan koko kuvaputkituotannon. Idea Valco-nimisestä yrityksestä syntyi eräällä tunturimajalla Lapissa lähellä Rovaniemeä helmikuussa 1974 pidetyssä tapaamisessa, johon osallistuivat Saloran johto, pääministeri Kalevi Sorsa ja kauppa- ja teollisuusministeriön valtionyhtiöistä vastannut osastopäällikkö Unto Lund.[1] SDP ajoi Valcon perustamista erityisen voimakkaasti,[2] vaikka monet asiantuntijat suhtautuivat hankkeen menestymiseen alusta alkaen varsin pessimistisesti ja kehottivat lopettamaan sen. Myös kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Bror Wahlroos oli asiassa aktiivisesti mukana.[3] Hanke pantiin alulle jo Sorsan ensimmäisen hallituksen toimikaudella, kun Salora teki virallisen yhteistyötarjouksen kauppa- ja teollisuusministeri Jan-Magnus Janssonille elokuussa 1974. Toukokuussa 1975 eduskunta hyväksyi yksimielisesti kymmenen miljoonan markan määrärahan tulevan yhtiön osakkeiden ostamiseen.[4] Hanke kuitenkin keskeytyi Keijo Liinamaan virkamieshallituksen nimitykseen kesällä 1975, koska Liinamaan hallitus ei lämmennyt asialle lainkaan.[5]

Valco-hanke otettiin uudelleen esille Liinamaan hallituksen erottua. Päätöksen Valcon perustamisesta teki tammikuussa 1976 Martti Miettusen hallitus (ns. ”hätätilahallitus”), ja yhtiötä alettiin pystyttää vauhdikkaasti.[6] SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa oli jopa uhannut puolueen lähtevän hallituksesta, ellei kuvaputkitehdasta perustettaisi.[7] Kauppa- ja teollisuusministeri Eero Rantala ilmoitti Valco-hankkeeseen epäilevästi suhtautuneille ministeriön virkamiehille asian olevan jo liian pitkällä, jotta sitä voitaisiin enää pysäyttää. SDP näki Valcon vastustuksen yksityisten toimijoiden pyrkimyksenä estää valtion mukaantulo elektroniikkateollisuuteen.[8]

Ulkomaankauppaministeri Sakari T. Lehto, jonka katsottiin edustavan hallituksessa teollista asiantuntemusta, ei ollut yhteensattuman vuoksi mukana istunnossa, jossa päätös Valcon perustamisesta tehtiin. Lehto kirjoitti myöhemmin muistelmissaan huolestuneensa Valco-hankkeesta jo sen alkuvaiheissa havaittuaan, miltä asiaa valtion puolella valmistelleiden henkilöiden osaaminen ja Salora-yhtiön rahankäyttö vaikuttivat.[9] Valcon vähemmistöosakkaaksi tuli japanilainen elektroniikkakonserni Hitachi. Suomen valtio merkitsi Valcon osakekannasta 60 prosenttia, Salora ja Hitachi kumpikin 20 prosenttia. Tuure Junnilan mukaan Valcon perustaminen liittyi kiinteästi pitemmän aikavälin tavoitteeseen saada Suomen koko elektroniikkateollisuus valtion haltuun.[5]

Valcolla oli tuotantolaitokset Imatralla ja Sotkamossa. Näistä Sotkamon tehdas toimitti komponentteja päätehtaan käyttöön. Tehtaiden sijoittamisen sanottiin tapahtuneen nimenomaan aluepoliittisin perustein. Imatran kuvaputkitehdas vihittiin 24. elokuuta 1978, ja sen rakentaminen maksoi 265 miljoonaa markkaa. Valcon toimitusjohtajaksi tuli Outokummun johtaja Lauri Saari. Tehtaan vihki käyttöön eduskunnan puhemies Ahti Pekkala, ja juhlapuheen piti pääministeri Kalevi Sorsa.

Ongelmallinen tehdas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Finnvalco oy:n kuvaputkitehtaan tehdasrakennus Imatralla.

Imatran terästehtaalta vähennettiin Valcon perustamisen aikoihin työvoimaa, ja entisistä työntekijöistä yritettiin kouluttaa puhdaselektroniikan työntekijöitä. Teollinen kulttuuriero oli kuitenkin liian suuri, eikä uutta teknologiaa opittu riittävän nopeasti. Suuri osa valmistuneista kuvaputkista oli kelvottomia paljolti puhdastilatyöskentelyn määräysten rikkomisen takia.[10]

Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo ovat kirjoittaneet, että japanilaiset ja suomalaiset eivät ymmärtäneet toistensa suhdetta työhön: ”Japanilaiset insinöörit tuskailivat suomalaisten jatkuvaa tarvetta saada selville, miksi jotakin tehtiin, kun he olivat aina tehneet näin hyvällä menestyksellä pohtimatta sen kummemmin syitä. Japanilaisille oli myös itsestään selvää, että kun ryhdyttiin valmistamaan huippuelektroniikkaa, myös ilma pestiin. Suomalaiset taas eivät pesseet edes tukkaansa.”[11]

Asiantuntijat olivat esittäneet tehtaan koneiden ostamista avaimet käteen -periaatteella Hitachilta, mihin Hitachi ei kuitenkaan ollut suostunut. Niinpä tehtaan koneita jouduttiin haalimaan eri puolilta maailmaa. Lisäksi Hitachi kilpaili osittain omistamansa Valcon kanssa Japanissa valmistamillaan kuvaputkilla.[12] Tehtaan kokoa pidettiin myös jo alkuun liian pienenä; koko tosin ei ollut tuotannon ongelmana tehtaan olemassaolon aikana.[13][14][15]

Vuoden 1978 neljän viimeisen kuukauden tuotannoksi oli kaavailtu noin satatuhatta kuvaputkea, mutta tammikuussa 1979 jouduttiin toteamaan, että tehtaan koko siihenastisen toiminnan aikana oli saatu valmiiksi vain noin tuhat putkea. Imatran tehtaan tuotantolinjan pahimmaksi pullonkaulaksi muodostui Hitachin toimittama loistekalvoituskone, jota ei saatu toimimaan kunnolla tehtaan koko toiminta-aikana. Myös robottien toiminnassa oli jatkuvia häiriöitä.[13][14][15] Valcon valvonta valtion puolelta oli halvaantunut, koska kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Bror Wahlroos ja valtionyhtiöistä vastannut osastopäällikkö Unto Lund olivat Valcon alkuperäisiä ajajia ja lisäksi Wahlroos oli tuohon aikaan pahoin alkoholisoitunut.[16]

Huhtikuussa 1979 hallitus joutui pyytämään eduskunnalta takausta Valcon 100 miljoonan markan lainoille, jotta yhtiö voitaisiin pelastaa uhkaavalta konkurssilta, ja uudelleen kuukautta myöhemmin 50 miljoonaa markkaa Valcon osakepääoman korottamiseen.[17] Eduskunta hyväksyi takausten myöntämisen, ja vain muutama kansanedustaja äänesti vastaan.[18] Elokuussa 1979 Valcon velat olivat jo noin 250 miljoonaa markkaa.[19] Syyskuun alussa yhtiön johto antoi koko henkilökunnalle – yli 700 työntekijälle – lomautusvaroituksen, ja viikkoa myöhemmin kaikki työntekijät irtisanottiin.[20]

Tappiollinen Valco siirtyi Valmet Oy:n tytäryhtiöksi lokakuussa 1979 ja toimi jonkin aikaa FinnValco-nimellä. Yhtiön toimintaa ei kuitenkaan koskaan saatu kannattavaksi ja lopullisesti tuotanto Imatran kuvaputkitehtaalla päättyi joulukuussa 1980, jolloin yli 500 työntekijää ja toimihenkilöä menetti työpaikkansa. Valcon tappiot olivat yhteensä noin 800 miljoonaa markkaa. Päätöksen ”Valco-seikkailun” lopettamisesta teki Mauno Koiviston II hallituksen kauppa- ja teollisuusministeri Ulf Sundqvist. Valcon tehdaskiinteistö siirtyi myöhemmin Imatran kaupungin haltuun.lähde?

Oikeuskansleri Risto Leskinen määräsi loppuvuodesta 1981 nostettavaksi syytteet neljää Valcon hallituksen jäsentä vastaan, koska hän katsoi näiden syyllistyneen tehtaan lakkauttamisen yhteydessä yhteistoimintalain rikkomiseen. Valcon henkilökunta oli tehnyt asiasta rikosilmoituksen yhtiön johtoa vastaan marraskuussa 1980, mutta Kymen läänin lääninsyyttäjä oli tehnyt asiassa syyttämättäjättämispäätöksen.[21] Imatran kihlakunnanoikeus tuomitsi syytetyt neuvottelu- ja tiedotusvelvollisuuden rikkomisesta 3 000 – 7 000 markan sakkoihin tammikuussa 1982, mutta Kouvolan hovioikeus kumosi tuomiot joulukuussa 1983.[22]


Puoluepoliittinen jälkipeli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valcon epäonnistuminen puhutti eduskuntaa jo keväällä 1979 hallituksen pyytäessä takauksia Valcon veloille, mutta varsinkin syksyn 1980 aikana, jolloin yhtiön vaikeudet olivat tulleet ylivoimaisiksi. SDP oli ajanut voimakkaimmin Valcon asiaa olettaen hyötyvänsä teollisesta menestyksestä. SDP:n poliitikoista juttuun kytkeytyivät nimenomaan Kalevi Sorsa ja kauppa- ja teollisuusministerinä sekä yhtiön perustamisesta päättäneessä Miettusen hallituksessa että Sorsan toisessa hallituksessa toiminut Eero Rantala. Kumpikin oli ollut Valcon hallintoneuvoston puheenjohtajana, Sorsa alkuvuoteen 1978 saakka ja Rantala siitä eteenpäin.lähde?

Asiasta löi rumpua erityisesti Suomen Maaseudun Puolue, jonka kansanedustaja Urpo Leppänen vaati Sorsan hallituksen ministereitä syytettäväksi valtakunnanoikeudessa. Perusteena oli, että Sorsan ja Rantalan sekä Saloran johdon epäiltiin teettäneen epärealistisen ylioptimistiset kannattavuuslaskelmat kuvaputkitehtaan perustamisen varmistamiseksi ja koko hallituksen harhauttaneen siten eduskuntaa.[23] Kokoomuksen Tuure Junnila rajasi oman muistutuskirjelmänsä koskemaan nimenomaan Kalevi Sorsaa, jonka roolia jupakassa hän piti selvästi suurimpana.[24] Perustuslakivaliokunta vapautti kaikki ministerit vastuusta, vaikka piti Eero Rantalan kaksoisroolia ministerinä ja Valcon hallintoneuvoston puheenjohtajana jossakin määrin arveluttavana. Rantala oli tosin hallituksessa ilmoittautunut esteelliseksi eikä ollut osallistunut Valcoa koskevien päätösten tekoon.[25]

Kokoomus teki jupakan vuoksi Koiviston hallitukselle marraskuun alussa välikysymyksen, ja hallitus sai kuun lopulla luottamuslauseen äänin 118−63. Luottamuslauseäänestystä edelsi eduskunnassa parin päivän ajan vilkas keskustelu, jossa esitettiin useita kiivaitakin puheenvuoroja sekä hallitus- että oppositiopuolueiden taholta. Esimerkiksi SMP:n J. Juhani Kortesalmi sanoi Valcon olleen rakennettu ”rappiolle, riemujuhlille, juopottelulle ja kortinpeluulle”.[17] Pari viikkoa luottamuslauseäänestyksen jälkeen eduskunta hyväksyi 139 miljoonan markan määrärahan Valcon lakkauttamiseen äänin 123–61.[26]

SMP:n entinen puheenjohtaja Veikko Vennamo antoi tapauksen vuoksi Kalevi Sorsalle haukkumanimen ”Valco-Sorsa”, jota hän viljeli ahkerasti, kunnes SMP nousi vuoden 1983 eduskuntavaaleissa saavuttamansa suurvoiton jälkeen Sorsan neljänteen hallitukseen. Sorsan katsottiin saaneen Valco-jupakan vuoksi maineeseensa tahran, joka saattoi vaikuttaa vielä vuonna 1993, kun Martti Ahtisaari voitti Sorsan SDP:n presidenttiehdokkaasta käydyssä esivaalissa. Lähipiirilleen Sorsa kertoi myöhemmin kokeneensa elämänsä suurimman masennuksen juuri Valcon jälkipuinnin yhteydessä.[27] Vuonna 1981 ilmestyneessä Tamminiemen pesänjakajat -kirjassa Valcoa luonnehdittiin Sorsan teollisuuspoliittiseksi munaukseksi, josta todisteiksi jäivät tyhjät tehdashallit Imatralla ja rikotut kuvaputket Imatran kaatopaikalla.[28]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mitä-Missä-Milloin -vuosikirjat 1977–1983 ja 1985. Helsinki: Otava, 1976–1982.
  • Blåfield, Antti – Vuoristo, Pekka: Kalevi Sorsan suuri rooli. Helsinki: Kirjayhtymä, 1985.
  • Jouslehto, Olavi – Okker, Jaakko: Tamminiemestä Mäntyniemeen. Porvoo: WSOY, 2000.
  • Junnila, Tuure: Toisinajatteleva Kekkosen tasavallassa. Porvoo: WSOY, 1980.
  • Lauantaiseura: Tamminiemen pesänjakajat. Helsinki: Kustannus-Vaihe, 1981.
  • Lehto, Sakari T.: Muistikuvia ja merkintöjä: Teollisuuden piirissä koettua. Porvoo: WSOY, 1996.
  • Rekola, Esko: Viran puolesta. Porvoo: WSOY, 1998.
  • Saari, Lauri: Valcoinen kirja. Helsinki: Tammi, 1981. ISBN 9513055345.
  • Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi. Helsinki: Otava, 1991.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Junnila (1980), s. 270.
  2. ↑ Rekola (1998), s. 238–239.
  3. ↑ Virolainen (1991), s. 81–82.
  4. ↑ Blåfield–Vuoristo (1985), s. 79.
  5. ↑ a b Junnila (1980), s. 271.
  6. ↑ Rekola (1998), s. 239.
  7. ↑ Junnila (1980), s. 271–272.
  8. ↑ Blåfield–Vuoristo (1985), s. 128.
  9. ↑ Lehto (1996), s. 162–163.
  10. ↑ Myöhänen, Raimo: Valco, suden sukua Roskanpoimijan blogi. 24.7.2009. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Uusi Suomi. Viitattu 17.7.2014.
  11. ↑ Blåfield & Vuoristo 1985, s. 129.
  12. ↑ Blåfield–Vuoristo (1985), s. 129.
  13. ↑ a b Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1979, s. 83. Helsinki: Otava, 1978.
  14. ↑ a b Blåfield–Vuoristo (1985), s. 130–131.
  15. ↑ a b Saari, s. 56.
  16. ↑ Blåfield–Vuoristo (1985), s. 129–130.
  17. ↑ a b Blåfield–Vuoristo (1985), s. 131.
  18. ↑ Junnila (1980), s. 272.
  19. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1980, s. 89. Helsinki: Otava, 1979.
  20. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1981, s. 15. Helsinki: Otava, 1980.
  21. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1983, s. 20. Helsinki: Otava, 1982.
  22. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1985, s. 34. Helsinki: Otava, 1984.
  23. ↑ Junnila (1980), s. 278.
  24. ↑ Junnila (1980), s. 275.
  25. ↑ Rekola (1998), s. 240.
  26. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1982, s. 30. Helsinki: Otava, 1981.
  27. ↑ Jouslehto–Okker (2000), s. 150.
  28. ↑ Lauantaiseura (1981), s. 27.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Eriksson, Nils: Operaatio Valco-Salora. Tosikertomus elävästä elämästä. Kustannuspiste, 1979. ISBN 9519548912.
  • Nevalainen, Pasi: Epäonnistumisen anatomia. Kuvaputkitehdas Valcon nousu ja tuho 1976–1980. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2022. ISBN 978-951-858-567-4.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Valco&oldid=22174571”