Veikko Vennamo

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Veikko Vennamo
Vennamo kotonaan Helsingin Munkkiniemessä syksyllä 1989.
Vennamo kotonaan Helsingin Munkkiniemessä syksyllä 1989.
Suomen II valtiovarainministeri
Kekkosen V hallitus
20.10.1954–3.3.1956
Edeltäjä Martti Miettunen
Seuraaja Mauno Jussila
Kansanedustaja
6.4.1945–19.2.1962
5.4.1966–20.3.1987
Ryhmä/puolue Suomen maaseudun puolueen eduskuntaryhmä
Vaalipiiri Kuopion läänin vaalipiiri
Tiedot
Syntynyt 11. kesäkuuta 1913
Jaakkima
Kuollut 12. kesäkuuta 1997 (84 vuotta)
Helsinki
Puolue Maalaisliitto (vuoteen 1959)
Suomen Maaseudun Puolue (1959–1995)
Puoliso Sirkka Vennamo (1944–)
Koulutus varatuomari (1939)
Arvonimet tullineuvos

Veikko Emil Aleksander Vennamo (vuoteen 1938 Fennander, 11. kesäkuuta 1913 Jaakkima12. kesäkuuta 1997 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, Suomen maaseudun puolueen (SMP) perustaja ja puheenjohtaja, pitkäaikainen kansanedustaja, tullineuvos ja ministeri. Hänen luomastaan populistisesta liikkeestä ja aatteesta on käytetty nimeä vennamolaisuus. Koulutukseltaan Vennamo oli lakitieteen lisensiaatti ja varatuomari.

Veikko Vennamo toimi muuan muassa Maatalousministeriön asutusasiainosaston (ASO) päällikkönä ja ylijohtajana 1944–1959, Tullihallituksen tili- ja talousosaston päällikkönä sekä tullineuvoksena 1960–1980, Suomen Maaseudun Puolueen ja sen edeltäjän Suomen Pientalonpoikien Puolueen johtajana 1959–1979, kansanedustajana 1945–1959 (Maalaisliitto), 1959–1962 (Suomen Pientalonpoikien Puolue) ja 1966–1987 (Suomen Maaseudun Puolue), kaikkiaan 39 valtiopäivillä, toisena valtiovarainministerinä 1954–1956 sekä SMP:n presidenttiehdokkaana 1968, 1978 ja 1982. Pääosan kansanedustajakaudestaan Vennamo edusti Kuopion läänin vaalipiiriä.[1]

Valtiollisen toimintansa ohella Veikko Vennamo oli pitkäaikainen Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen.

Perhetausta ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veikko Fennander syntyi Karjalassa Jaakkiman pitäjässä vauraaseen porvariskotiin. Hänen isänsä Emil Fennander (1876-1940) oli Kansallis-Osake-Pankin Lahdenpohjan konttorin johtaja ja oli ollut aikoinaan Maalaisliiton karjalaisia perustajia. Suvusta löytyy kaksi valtiopäivämiestä, Pekka ja Juhana Paganus. Äiti oli Fanny Siviä (1883-1966>) (o.s. Haikala), hänkin tyttökoulun käynyt, mikä oli tuolloin varsin harvinaista. Veikko Fennander kävi koulunsa Viipurissa ja valmistui ylioppilaaksi vuonna 1931, minkä jälkeen hän aloitti oikeustieteen opinnot Helsingin yliopistossa. Hän suoritti ylemmän oikeustutkinnon 22-vuotiaana vuonna 1936, sen jälkeen lakitieteen lisensiaatin tutkinnon 1937, ja sai varatuomarin arvon vuonna 1939.[2] Nuoruudessaan Vennamo, joka oli jo varhain omaksunut jyrkästi kommunisminvastaisen asenteen, toimi isänsä tavoin suojeluskunnassa.[3] Vennamo suoritti asevelvollisuutensa välirauhan aikana ja kotiutui vänrikkinä. Myöhemmin hänet ylennettiin reservin luutnantiksi.[4]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maatalousministeriö ja ASO[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1938 Veikko Fennander vaihtoi nimensä Vennamoksi. Samana vuonna hän sai notaarin virkapaikan Maatalousministeriöstä. Sodan myötä työ ministeriössä vaihtui pika-asutuksen yleissihteeriksi ja sen jälkeen toimistopäälliköksi. Osaston tehtävänä oli sijoittaa ja asuttaa talvisodassa menetettyjen alueiden väestö, siirtoväki. Jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana karjalaiset evakot alkoivat palailla kotikonnuilleen. Vennamo nimitettiin vuonna 1944 asutusasiain toimiston ASOn jälleenrakennustoimiston päälliköksi. Vennamo ei tuolloin enää uskonut sodan voittoon ja valmisteli kaikessa hiljaisuudessa myös suunnitelman uuden siirtoväen asuttamisesta.[2]

Jatkosodan päätyttyä Vennamo järjesti Maatalousministeriön asutusasiainosaston päällikkönä kaikkiaan yli 400 000 evakolle, rintamamiehelle ja kaatuneiden omaisille uudet maatilat tai rakennustontit muualle Suomeen maanhankintalain perusteella. Vennamo näki välttämättömäksi myös pakkolunastaa yksityisiä maita uusille tiloille, mitä MTK ja eduskunnan oikeisto vastustivat.[2] Vennamon merkittävin saavutus lienee tämä maaomistuksen uusjako, joka oli ja on yhä Suomen historian suurin maareformi. Siirtoväen ja rintamamiesten asuttamisen lisäksi kyseessä oli suuri maatalouden rakennemuutos: ennen sotia maaseudulla oli ollut noin 200 000–250 000 mäkitupalaista, maatalouden kausityöläistä. Tämä väestönosa sai nyt maata muuttuen pienviljelijöiksi. Samalla tavalla integroitiin sodasta veteraanina tai pakolaisena palaava työväestö muuhun yhteiskuntaan. ASOssa Vennamolla oli enimmillään 500 alaista, joista suurin osa oli juristeja.[5] Vennamon työ ASOssa kesti sen lakkauttamiseen vuoteen 1959 asti, minkä jälkeen hänet siirrettiin valtiovarainministeriön alaiseen Tullihallitukseen.[6]

Presidentti J. K. Paasikivi seurasi tarkoin Vennamon johtamaa asutustoimintaa, ja Vennamo katsoi työnsä ASOn johdossa olleen Paasikiven linjan toteuttamista käytännössä. Vaikka Vennamon henkilökohtainen suhde Paasikiveen ei ollutkaan aivan mutkaton, hän arvosti suuresti Paasikiveä ennen kaikkea parlamentarismin puolustajana, Neuvostoliiton tuntijana ja luottamuksellisten idänsuhteiden rakentajana. Oleellista miesten suhteille oli, että Vennamon virka ASOssa lakkautettiin vasta, kun Urho Kekkonen oli ollut presidenttinä kolme vuotta. Myöhemmin Vennamo katsoi Kekkosen vääristelleen Paasikiven ulkopoliittista linjaa omien etujensa vuoksi ja käyttäneen Paasikiven periaatteiden vastaisesti ulkopolitiikkaa sisäpoliittisena lyömäaseena. Kun SMP 1970-luvulla joutui riitoihin muiden eduskuntapuolueiden kanssa, Vennamo korosti, että tällainen ei olisi ollut mahdollista Paasikiven aikana.[7]

Maalaisliiton kansanedustaja-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veikko Vennamo uransa alkupuolella.

Veikko Vennamo valittiin vuonna 1945 eduskuntaan Maalaisliiton edustajana vielä silloin toiminnassa olleesta, Karjalan siirtoväelle tarkoitetusta Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä. Vennamoa oli suositellut kansanedustajaehdokkaaksi erityisesti pitkän linjan maalaisliittolainen poliitikko, kunnallisneuvos Juhani Leppälä. Vennamo toteutti yhtenä ensimmäisistä poliitikoista Suomessa ennen näkemättömän amerikkalaistyylisen henkilökohtaisen vaalimainonnan lyhyine, voimakkaine iskulauseineen. Eduskunnassa Vennamo solmi läheiset suhteet silloisiin johtaviin maalaisliittolaisiin poliitikkoihin, kuten Eemil Luukkaan, Viljami Kalliokoskeen, Kauno Kleemolaan ja Johannes Virolaiseen.[8]

Vuonna 1954 Vennamo oli maalaisliittouransa huipulla saadessaan eduskuntavaaleissa 9 912 ääntä, enemmän kuin Urho Kekkonen.[9] Puolueen sodanjälkeisen eduskunnan uudet edustajat ryhmittyivät useimmiten uudistustarvetta politiikassa korostaneen Urho Kekkosen ympärille. Myös Vennamo tuki Kekkosta edustajakautensa alussa, ei kuitenkaan varauksetta. Erityisesti hänen oli vaikea hyväksyä Kekkosen häikäilemättömästi masinoimaa puheenjohtaja Kalliokosken syrjäyttämistä Maalaisliiton johdosta, ja toisaalta sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä. ASOn ylijohtajana Vennamon asema oli poliittisesti merkittävä: Kekkonen ottikin hänet hallitukseensa 1954–1956 toiseksi valtiovarainministeriksi.[2] Vuoden 1956 presidentinvaalissa Vennamo tuki Kekkosen presidenttiehdokkuutta miesten orastavasta ristiriidasta huolimatta.[10]

Presidentinvaalin jälkeen suhteet Vennamon ja presidentti Kekkosen välillä kiristyivät. SMP:n myöhemmän kansanedustajan Mikko Vainion mukaan Vennamo loukkaantui sydänjuuriaan myöten siitä, että Kekkonen ei kutsunut häntä pääministerin virka-asunnossa Kesärannassa pidettyyn voitonjuhlaan presidentinvaalipäivän iltana.[11] Saman vuoden kesällä Maalaisliiton 50-vuotisjuhlakokouksessa Nivalassa Vennamo haastoi puheenjohtajavaalissa V. J. Sukselaisen, mutta hävisi tälle selvin numeroin, 627−101. Vennamo ajautui puolueessa paitsioon, ja hänen poliittiset vastustajansa ajoivat ASO:n lakkauttamista, mikä toteutettiinkin vuonna 1959. Vennamo uskoi Kekkosen vaikuttaneen asiaan. Hän siirtyi seuraavana vuonna Tullihallitukseen tili- ja talousosaston päälliköksi sekä tullineuvokseksi. Vennamo työskenteli Tullihallituksessa vuoteen 1980 asti.[2]

Ulkopoliittisesti Vennamon ja Kekkosen tiet erkanivat jo vuonna 1953 Stalinin kuoleman jälkeen. Vennamo näki vallanvaihdoksessa merkin Neuvostoliiton suurvalta-aseman horjumisesta tulevaisuudessa ja puolusti parempia länsisuhteita. Presidentti Kekkonen oli eri mieltä ja nousi puolueessa jyrkästi Vennamoa vastaan. Myös useimmat muut maalaisliittolaiset poliitikot sanoutuivat jyrkästi irti Vennamon lausunnoista, jollaisten esittämistä pidettiin tuohon aikaan liian vaarallisena.[12] Vennamo oli puolestaan valmistellut jo muutaman vuoden uuden puolueen perustamista. Hän erosikin Maalaisliitosta vuonna 1959.[2]

Erityisen pahasti olivat rikkoutuneet Vennamon ja Maalaisliiton puoluesihteerin Arvo Korsimon välit, mikä oli ratkaiseva syy Vennamon lähdölle Maalaisliitosta. Korsimon väitetystä talvisodan aikaisesta rintamakarkuruudesta tehtiin vuonna 1958 kantelu eduskunnan oikeusasiamiehelle. Vennamo ei ollut allekirjoittanut Korsimoon kohdistettua syytekirjelmää, mutta oli antanut asialle hyväksyntänsä. Silloinen oikeusasiamies Marjos Rapola ei kuitenkaan katsonut kantelun antavan aihetta jatkotoimiin, koska Korsimoon kohdistettuja syytteitä ei pystytty näyttämään toteen.[13]

Suomen Maaseudun Puolue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vennamo perusti vuonna 1959 uuden puolueen, Suomen Pientalonpoikien Puolueen, joka muutti myöhemmin nimensä Suomen Maaseudun Puolueeksi. Puolueen toiminta perustui Vennamon persoonaan, ja hän oli SPP:n ainoa kansanedustaja. Vuoden 1962 presidentinvaalien alla Vennamo yhtyi näkyvästi ns. Honka-liittoon, joka kuitenkin hajosi noottikriisin yhteydessä loppusyksyllä 1961. Vuoden 1962 eduskuntavaaleissa Vennamo putosi eduskunnasta 27 äänen marginaalilla, mutta pääsi takaisin 1966 SMP:n ehdokkaana. Eduskuntatyössä SMP ja sen ainoa edustaja eivät löytäneet kumppaneita. SMP:n menestys alkoi vuoden 1968 presidentinvaaleista, joissa ehdokkaana ollut Vennamo sai runsaasti julkisuutta, jota puolueen yleensä oli vaikea saada. Vuoden 1970 vaaleissa puolue sai 18 eduskuntapaikkaa. Uusista kansanedustajista, joista hyvin monella ei ollut aiempaa kokemusta politiikasta, tunnetuimmaksi tuli puoluesihteeri Eino Poutiainen, jolla oli ollut keskeinen osuus SMP:n vaalimenestyksessä. Puolueväki oli kuitenkin hajanaista, ja 1972 siitä erosi joukko, joka perusti Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueen (SKYP). SMP:lle jäi eduskuntaan kuusi paikkaa.[2]

Hieman vuoden 1968 presidentinvaalien jälkeen Vennamo nosti melun ns. Feiringin tapauksesta, jossa eduskunnan taloudenhoitajana toimineen varatuomari Björn Feiringin todettiin kavaltaneen eduskunnan varoja yli kymmenen miljoonan markan arvosta pitkälti yli 20 vuoden ajan. Vennamo vaati syytteen nostamista Feiringiä, eduskunnan pääsihteeriä Olavi Salervoa ja eduskunnan tilintarkastajia vastaan. Tapaus raukesi Feiringin kuoltua ja oikeuskansleri Jaakko Enäjärven vapautettua vastuusta muut jutun osalliset. Myös Vennamon ja SMP:n aloite Enäjärven – joka oli tällä välin jo siirtynyt eläkkeelle – haastamiseksi tapauksen vuoksi valtakunnanoikeuteen kaatui eduskunnan perustuslakivaliokunnassa syksyllä 1971.

Kekkosen uudelleenvalinta poikkeuslailla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vennamo oli harvoja poliitikkoja, jotka vastustivat presidentti Kekkosen itsevaltiutta ja tapaa hoitaa idänpolitiikkaa. Vennamo koki itse olevansa ”kekkosdiktatuurin vankina” ja kärsikin paljon kekkosvastaisuudestaan, koska se esti SMP:n hallituskelpoisuuden. SMP pääsi vuonna 1983 Kalevi Sorsan IV hallitukseen suuren vaalivoittonsa ansiosta ja pääasiassa SDP:n tuella.

Tammikuussa 1973 säädettiin poikkeuslaki, jolla peruutettiin vuoden 1974 presidentinvaalit, ja Kekkosen presidenttikautta jatkettiin neljällä vuodella. Vennamo vastusti poikkeuslakia. SMP:n opposition kolmetoista eronnutta Suomen kansan yhtenäisyyden puolueen jäsentä eivät vastustaneet Kekkosen presidenttikauden jatkamista. Perustuslain säätämisjärjestystä edellyttävä poikkeuslaki tarvitsi eduskunnassa 5/6 kannatuksen, joten 13 erotetun jäsenen uusi puolue oli yhtenä merkittävänä tekijänä lain hyväksymisessä SMP:n vastustaessa sitä – kokoomuksen Tuure Junnilan mielestä jopa vaa’ankieliasemassa.

Vennamolaisen historiankirjoituksen mukaan SMP hajotettiin ja puolueloikkarit ostettiin turvaamaan Kekkosen uudelleenvalinta poikkeuslailla. Muiden muassa historiantutkija Martti Häikiö on kuitenkin nähnyt SMP:n syksyn 1972 aikana tapahtuneen hajoamisen taustalla useita syitä: Vennamon itsevaltaisuus, eduskuntaryhmässä noussut kapinahenki, SMP:n huono yhteistyökyky muiden puolueiden kanssa, tuntuva äänimäärän lasku vuoden 1972 eduskuntavaaleissa ja SMP:n kansanedustajilta vaaditut taloudelliset sitoumukset puolueen velkojen lyhentämiseksi. Häikiön mukaan SMP oli tosiasiassa jo hajonnut poikkeuslain tullessa eduskunnan käsiteltäväksi.[14] Tuure Junnilan mukaan Veikko Vennamo vaiensi puolueensa toisinajattelijat ja hänen toimintansa arvostelijat välittömästi leimaamalla nämä lähes kavaltajiksi tai Keskustan tai muiden puolueiden ostetuiksi asiamiehiksi.[15]

Presidentti Urho Kekkosen antaessa 1. maaliskuuta 1974 eduskunnassa juhlallisen vakuutuksen poikkeuslailla pidennetyn toimikautensa aluksi Veikko Vennamo käveli mielenosoituksellisesti ulos istuntosalista kesken tilaisuuden.

Puheenjohtaja Veikko Vennamo luonnehti ryhmää vaihtaneita, entisiä puoluetovereitaan ”seteliselkärankaisiksi” väittäen heidän jättäneen puolueen sen tähden, että he saisivat puoluetuen itselleen. Puoluelakia nimittäin oli juuri muutettu siten, että toiseen ryhmään siirtyvät kansanedustajat voivat viedä mukanaan kansanedustajittain maksettavan puoluetuen, mikäli siirtyjiä on yli puolet eduskuntaryhmän kansanedustajista.

SMP:n hallitusaika ja suosion lasku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SMP jatkoi tiukkaa vastarintalinjaa koko 1970-luvun. Puolue kuitenkin eristettiin oppositioon. Vuoden 1975 eduskuntavaaleissa SMP:n kannatus romahti, ja puolueen kansanedustajista vain Veikko Vennamo ja J. Juhani Kortesalmi säilyttivät paikkansa. Laiha lohtu Vennamolle oli, että myös SKYP:n kansanedustajien määrä putosi yhteen.[16] Vuoden 1979 vaaleissa alkoi SMP:n uusi nousu seitsemällä eduskuntapaikalla. Ennen vaaleja Vennamo oli kuitenkin linjannut, että SKYP:n kansanedustajia ei oteta SMP:n ehdokkaiksi, vaikka osa näistä olisi halunnut palata takaisin vanhaan puolueeseensa.[17]

1980-luvulle tultaessa puolueessa valta vaihtui isältä pojalle, Pekka Vennamolle. Puheenjohtajan vaihdos tapahtui Porissa elokuussa 1979 pidetyssä SMP:n 20-vuotisjuhlakokouksessa. Suomen Kuvalehden haastattelussa Veikko Vennamo totesi, että SMP:n ollessa uudessa nousussa oli oikea hetki luovuttaa puoluejohtajan paikka nuorempiin käsiin. Hänen mukaansa muiden puolueiden suhtautuminen SMP:hen osoitti, että SMP:n voimaa pelättiin. 35-vuotias Pekka Vennamo oli vuonna 1979 Suomen nuorin puoluejohtaja.[18]

Uuden puoluejohtajan mukana SMP saikin peräti 17 paikkaa vuoden 1983 rötösherravaaleissa ja pääsi Kalevi Sorsan IV hallitukseen. Pekka Vennamo oli vaalien äänikuningas 25 088 äänellä, ja myös Veikko Vennamo saavutti henkilökohtaisen ääniennätyksensä, 16 971 ääntä.[19] Vennamon pitkäaikaisen poliittisen kilpakumppanin Johannes Virolaisen mukaan SMP:n ottaminen mukaan hallitukseen oli ennen kaikkea SDP:n ja neljännen kerran pääministeriksi nousseen Kalevi Sorsan taktinen veto: toisaalta kyseessä oli palkkio Vennamon ja SMP:n tuesta Mauno Koiviston presidenttiehdokkuudelle, mutta toisaalta tarkoituksena oli sitoa SMP kannattamaan vasemmistolaista politiikkaa.[20] Kauden merkittävin aikaansaannos SMP:n osalta oli Heikki Rinteen malliin perustuva työllisyyslaki, joka velvoitti kunnat työllistämään työttömiksi jääneet määräajan kuluttua. Lain esitteli työvoimaministeri Urpo Leppänen. Pekka Vennamon kuuluisiin vaalilupauksiin oli kuulunut poistaa työttömyys kolmessa kuukaudessa. Laista jouduttiin luopumaan työttömyyden kasvettua liian suureksi rahoitettavaksi kuntien työllistämisellä.

Vielä viimeisellä eduskuntakaudellaan 1983–1987, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen, Vennamo esitti eduskunnassa ponsiehdotuksen, jonka mukaan Suomen pitäisi luopua ydinvoimasta. Tämä episodi oli vähällä hajottaa hallituksen, kunnes pääministeri Kalevi Sorsa sai hallituspuolueiden rivit järjestykseen.

Veikko Vennamo oli presidenttiehdokkaana kolmesti, vuosien 1968, 1978 ja 1982 vaaleissa. Vuonna 1982 Veikko Vennamo kuitenkin ilmoitti, että hänen valitsijamiehensä asettuvat vaalien ratkaisevassa äänestyksessä SDP:n ehdokkaan Mauno Koiviston taakse, mistä tosin Koivisto itse sanojensa mukaan ”ei ollut erityisen iloinen”.[21] Myös vuoden 1988 vaaleissa Vennamo ja SMP tukivat Koivistoa. Vennamo on Väinö Tannerin, Paavo Väyrysen ja K. J. Ståhlbergin ohella ainoa, joka on ollut ehdokkaana vähintään kolmissa presidentinvaaleissa tulematta valituksi, joskin eduskunta valitsi Ståhlbergin Suomen ensimmäiseksi presidentiksi.

Veikko Vennamo jätti eduskunnan ja politiikan vuoden 1987 eduskuntavaaleissa. Hän joutui kuitenkin vielä näkemään puolueensa suosion laskun ja hajoamisen 1990-luvulla. Pekka Vennamon siirryttyä Postin pääjohtajaksi vuonna 1989 SMP:lle ei enää löytynyt Veikko ja Pekka Vennamon veroista karismaattista ja äänestäjiin vetoavaa johtohahmoa, vaan puolueen johtohenkilöt vaihtuivat tiuhaan. SMP:n sisäiseen tilaan pettynyt Veikko Vennamo lopetti kirjoittamisen Suomen Uutisiin lokakuussa 1994.[22] Pekka Vennamon mukaan hänen isänsä suhtautui nuivasti kaikkiin SMP:n viimeisten vuosien poliitikkoihin.[23] SMP sai vuoden 1995 eduskuntavaaleissa enää yhden kansanedustajan ja puolue ajautui konkurssiin seuraavana keväänä. Vaalien jälkeen Vennamo syytti ainoaksi SMP:n edustajaksi valittua Raimo Vistbackaa ja vuotta aiemmin Keskustaan siirtynyttä Sulo Aittoniemeä SMP:n tuhoamisesta ja puolueen periaatteiden unohtamisesta. Vennamon mukaan ”todellista SMP:ta” ei ollut vuoden 1995 vaalien aikaan enää olemassa.[24]

Keväällä 1994 pääministeri Esko Aho ja Karjalan Liiton puheenjohtaja, Keskustan kansanedustaja Markku Laukkanen ehdottivat Veikko Vennamolle ja Johannes Virolaiselle menneiden riitojen sopimista. Kun molemmat olivat suostuneet ehdotukseen, Vennamo ja Virolainen tapasivat Esko Ahon isännöiminä Hotelli Tornin kabinetissa Helsingissä elokuussa 1996. Tilaisuus sujui hyvässä hengessä, ja Virolainen kutsui Vennamon kylään Vironperälle. Vennamo ei kuitenkaan ehtinyt enää noudattaa kutsua.[25]

Veikko Vennamo kannatti 1990-luvulla voimakkaasti Suomen liittymistä Euroopan unionin jäseneksi.[26]

Värikäs poliittinen persoona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vennamo Eduskuntatalon kahvilassa 1970-luvulla.

Poliittiset kilpailijat, etenkin Keskustapuolueen poliitikot, arvostelivat Vennamoa useaan otteeseen populismista, halpahintaisesta äänestäjien kalastelusta ja poliittisten irtopisteiden keräämisestä. SKDL, varsinkin puolueen taistolaissiipi, sekä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda leimasivat hänet jopa äärioikeistolaiseksi.

Vennamolle leimallista oli värikäs esiintyminen, hän nosti 1960-luvun loppupuolella SMP:n merkittäväksi eduskuntapuolueeksi käytännössä oman persoonansa tenholla. Poliittiset kilpailijat kertoilivat SMP-lyhenteen (Suomen maaseudun puolue) tarkoittavan ”Sirkka, Minä ja Pekka”, Veikko Vennamon vaimon ja pojan mukaan. Vennamon eduskuntauraan mahtui myös harvinaisia saavutuksia: hänet pidätettiin jopa kolme kertaa määräajaksi osallistumasta edustajan työhön vuosina 1972 ja 1973. Lisäksi Vennamo oli saanut nuhteita eduskunnan puhemiehistöltä loukkaavien sanojen käytöstä ja järjestyksen rikkomisesta useaan kertaan. Kaksi vahtimestaria kantoi Vennamon tuolissaan ulos eduskunnan istuntosalista 28. toukokuuta 1974, kun hän oli kieltäytynyt poistumasta salista itse saatuaan kahden viikon työskentelykiellon; saman rangaistuksen saivat myös Vennamon puoluetoverit Rainer Lemström ja J. Juhani Kortesalmi.

Retoriikaltaan Vennamo oli poliittisen kielenkäytön taitaja. Hän kehitti retoriikkaansa määrätietoisesti, hioi ja etsi iskeviä ilmauksia. Vennamo pyrki väkevään ja kansanomaiseen ilmaisuun, josta ei puuttunut reheviä yksityiskohtia. Sanoma oli julistuksellinen mutta selkeä: ”rötösherrat”, ”pelin politiikka” ja ”kyllä kansa tietää” kuuluivat hänen fraaseihinsa. Veikko Vennamon apuna oli usein hänen vaimonsa Sirkka Vennamo, jonka kehittämiä termejä taas olivat muun muassa ”unohdettu kansa” ja ”sisulla ja sydämellä”. Vennamo luonnehti vaalikaudella 1966−1970 istuneiden Paasion ja Koiviston hallitusten toteuttamaa rakennemuutospolitiikkaa ”talonpojan tappolinjaksi” ja nimitti vuosina 1972−1975 toiminutta Kalevi Sorsan ensimmäistä hallitusta ”Sorsan-Virolaisen riistohallitukseksi”. Kun eduskunta pui syksyllä 1980 niin sanottua Valco-juttua, Vennamo antoi entiselle pääministerille, keskeisesti Valcon vaiheissa mukana olleelle Kalevi Sorsalle ahkerasti käyttämänsä pilkkanimen ”Valco-Sorsa”. Sorsa pääsi siitä eroon ottaessaan SMP:n neljänteen hallitukseensa vuoden 1983 eduskuntavaalien jälkeen.

Ihmisenä Veikko Vennamo jäi kuitenkin etäiseksi myös puolueensa kansanedustajille ja työntekijöille. Hänestä kiersi hyvin vähän kaskuja, koska pohjimmiltaan hän oli tosikko, joka näki ympärillään huijareita, rosvoja ja moraalista rappiota. Aiheet puheisiinsa ja kirjoituksiinsa Vennamo sai seuraamalla koti- ja ulkomaisia sanomalehtiä, joita hän luki usein 3–4 tuntia päivittäin. Vennamo ei itse kirjoittanut koneella, vaan hän saneli joko vaimolleen tai sihteerilleen. Kerrottiin, että Vennamon sihteerin oli pystyttävä 15 000 konekirjoituslyöntiin puolessa tunnissa.[27]

Vennamon nimiin on pantu ajatus: "Kannattaa perustaa säätiö, jos haluaa, että valta pysyy pienen piirin sisällä."[28]

Aatteellinen perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vennamo muistetaan edelleen Suomen poliittisen historian keskeisimpiin kuuluneena populistisena poliitikkona. SMP:n raunioille syntyneen Perussuomalaisten entinen puheenjohtaja Timo Soini on maininnut Vennamon tärkeäksi esikuvakseen. Politiikantutkija David Arter kertoi vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassaan, että Vennamo oli 1994 järjestetyssä EU-kansanäänestyksessä äänestänyt liittymisen puolesta.[29]

Kunnianosoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vennamolle kaavailtiin vuonna 1996 ministerin arvonimeä, mutta presidentti Martti Ahtisaari ja arvonimilautakunta eivät hyväksyneet esitystä. Esityksen takana olivat muiden muassa Karjalan Liitto ja valtioneuvos Johannes Virolainen. Kun arvonimen epääminen herätti julkisuudessa hämmästystä, Ahtisaari sanoi kysymyksen ministerin arvonimestä menettäneen Vennamon kohdalla ajankohtaisuutensa.[14] Muun muassa SDP:n entinen kansanedustaja Lasse Lehtinen piti aloitetta sekä Vennamon ja Virolaisen sovintoa vain Keskustan taktisena vetona, jolla saataisiin kerätyksi vanhojen vennamolaisten äänet tulevissa kunnallisvaaleissa.[30] Aleksis Kiven Seura myönsi Vennamolle Eskon puumerkki -palkinnon 1985.[31]

Karjalan liitto käynnisti kesällä 2007 hankkeen, jonka tarkoituksena oli saada Vennamolle muistomerkki Lapinlahdelle siirtokarjalaisten hyväksi tehdyn työn johdosta. Muistomerkki paljastettiin Lapinlahden Alapitkän kylässä 22. toukokuuta 2010. Lapinlahti oli sotien jälkeen ollut yksi Suomen merkittävimmistä siirtoväen sijoituspitäjistä.[32]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vennamon puoliso oli vuodesta 1944 Sirkka Vennamo (1913–2005, o.s. Tuominen). Heillä on lapset Pekka (s. 1944), Meri (s. 1947) ja Raisa (s. 1954). Sirkka Vennamon sisar oli arkkitehti Kaija Siren.

Pekka Vennamo toimi isänsä jälkeen SMP:n puheenjohtajana, II valtiovarainministerinä ja liikenneministerinä sekä sen jälkeen Posti- ja telelaitoksen pääjohtajana ja sen seuraajan Sonera Oy:n toimitusjohtajana. Meri Vennamo julkaisi isästään vuonna 2009 kirjan Lähikuvassa Veikko Vennamo. Hän on toiminut kuntapolitiikassa.

Vuonna 1997 kuollut Veikko Vennamo on haudattu Maunulan uurnalehtoon.

Julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Veikko Vennamo, Reijo Enävaara, Rainer Lemström, Urpo Leppänen, Olavi Tupamäki ja Pekka Vennamo: Asialinjalla. 1970. Espoo, Weilin+Göös.
  • Veikko Vennamo & E. Kuitunen: Ajan valtimolla. 1973.
  • Veikko Vennamo: Kulissien takaa: elettyä Mannerheimin, Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston aikaa. 1987. Jyväskylä. Gummerus, ISBN 951-20-2968-5
  • Veikko Vennamo & P. O. Väisänen: Jälleenrakennuksen ihme. Gummerus 1988, ISBN 951-20-3099-3
  • Veikko Vennamo: Kekkos-diktatuurin vankina. 1989. Jyväskylä, Gummerus, ISBN 951-20-3237-6

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo: Kun valta vaihtui. 1982. Helsinki, Kirjayhtymä.
  • Lauri Linna: Vennamon panttivangit. 1998. Ylivieska. KL-Paino.
  • Eduskunnan pöytäkirjat: IV/73 sivu 4767, 29.5.1973 ja IV/73 sivu 4771.
  • Antti TuuriLinnuille pesänsä, ketuille kolonsa. Suomen Rakennuslehti Oy, 1998. ISBN 951-664-020-6.
  • Vennamo, Veikko: Kulissien takaa: elettyä Mannerheimin, Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston aikaa. 1987. Jyväskylä. Gummerus.
  • Vennamo, Veikko: Kekkos-diktatuurin vankina. 1989. Jyväskylä, Gummerus.
  • Johannes Virolainen: Yhden äänen presidentti. 1985. Helsinki, Otava. ISBN 951-1-08731-2.
  • Aarni Virtanen: Vennamo - Mies ja hänen puolueensa, Art House 2018

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Veikko Vennamo Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  2. a b c d e f g Mylly, Juhani: Vennamo, Veikko (1913–1997) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 30.7.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 7.4.2016.
  3. Virtanen 2018, s. 20.
  4. Virtanen 2018, s. 18.
  5. Virtanen 2018, s. 27.
  6. Tuuri 1998, s. 14-18
  7. Virtanen 2018, s. 40–41.
  8. Johannes Virolainen: Yhden äänen presidentti, s. 342–343. Helsinki: Otava, 1985.
  9. Virtanen 2018, s. 47.
  10. Virtanen 2018, s. 49.
  11. Virtanen 2018, s. 52.
  12. Virolainen 1985, s. 370–372.
  13. Sakari Virkkunen: Korsimo, Kekkosen mies. Otava 1976, Helsinki.
  14. a b Aki Taponen: Omapäinen poliitikko venytti toiminnallaan muiden hermoja. Aamulehti 25. maaliskuuta 2018, s. A16. Alma Media.
  15. Tuure Junnila: Vallankaappaus lain ja oikeuden varjoilla: poikkeuslakitaistelu lain vastustajan näkökulmasta, s. 57. Rauma: Kustannus Oy Länsi-Suomi, 1973.
  16. Virtanen 2018, s. 225–226.
  17. Virtanen 2018, s. 238.
  18. Virtanen 2018, s. 237–238.
  19. Eduskuntavaalien ääniharavat. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1988, s. 183. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09685-0.
  20. Johannes Virolainen: Politiikan puolustus, s. 206–207. Helsinki: Otava, 1996.
  21. Blåfield, Antti - Vuoristo, Pekka: Kun valta vaihtui, Kirjayhtymä 1982, Helsinki, s. 211.
  22. Virtanen 2018, s. 330.
  23. Virtanen 2018, s. 334.
  24. Veikko Vennamo: Smp:sta jäi vain kuori. Ilta-Sanomat 20.3.1995, s. B11.
  25. Virtanen 2018, s. 337.
  26. Veikko Vennamo oli innokas EU-fani? Aamulehti 12.11.2011, s. B16.
  27. Savola, Hannu (toim.): Näin saatiin presidentti: Raportti Kekkosen kauden päättymisestä ja vuosikymmenen presidentinvaaleista 1982, s. 52–54. Helsinki: Sanoma Osakeyhtiö, 1982. ISBN 951-9134-83-2.
  28. Pääkirjoitus, Helsingin Sanomat 7.6.2018 s. A 5
  29. Niskanen, Mika: Soinin oppi-isä Vennamo äänesti EU-jäsenyyden puolesta – perusteli Soinille: ”Olet liian nuori ymmärtämään” 28.8.2018. MTV3. Viitattu 3.9.2018.
  30. Virtanen 2018, s. 338.
  31. Eskon puumerkin saajat Aleksis Kiven Seura. Viitattu 13.10.2016.
  32. Veikko Vennamolle muistomerkki Yle Uutiset. 22.5.2010.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Meri Vennamo, Lähikuvassa Veikko Vennamo, Otava 2009

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]