Veikko Vennamo

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Veikko Vennamo
Vennamo1989.jpg
Vennamo kotonaan Helsingin Munkkiniemessä syksyllä 1989
Suomen II valtionvarainministeri
Kekkosen V hallitus
20.10.1954–3.3.1956
Edeltäjä Martti Miettunen
Seuraaja Mauno Jussila
Kansanedustaja
6.4.1945–19.2.1962
5.4.1966–20.3.1987
Ryhmä/puolue Suomen maaseudun puolueen eduskuntaryhmä
Vaalipiiri Kuopion läänin vaalipiiri
Tiedot
Syntynyt 11. kesäkuuta 1913
Jaakkima
Kuollut 12. kesäkuuta 1997 (84 vuotta)
Helsinki
Puolue Maalaisliitto (vuoteen 1959)
Suomen Maaseudun Puolue (1959–1995)
Puoliso Sirkka Vennamo (1944–)
Koulutus varatuomari (1939)

Veikko Emil Aleksander Vennamo (vuoteen 1938 Fennander, 11. kesäkuuta 1913 Jaakkima12. kesäkuuta 1997 Helsinki), oli suomalainen poliitikko, Suomen maaseudun puolueen (SMP) perustaja ja puheenjohtaja, pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri. Hänen luomastaan populistisesta liikkeestä ja aatteesta on käytetty nimeä vennamolaisuus. Koulutukseltaan Vennamo oli lakitieteen lisensiaatti ja varatuomari.

Veikko Vennamo toimi muuan muassa Maatalousministeriön asutusasiainosaston (ASO) päällikkönä ja ylijohtajana 1944–59, Tullihallituksen tili- ja talousosaston päällikkönä sekä tullineuvoksena 1960–1980, Suomen Maaseudun Puolueen ja sen edeltäjän Suomen Pientalonpoikien Puolueen johtajana 1959–1979, kansanedustajana 1945–1959 (Maalaisliitto), 1959–1962 (Suomen Pientalonpoikien Puolue) ja 1966–1987 (Suomen Maaseudun Puolue), kaikkiaan 39 valtiopäivillä sekä toisena valtiovarainministerinä 1954–1956. Pääosan kansanedustajakaudestaan Vennamo edusti Kuopion läänin vaalipiiriä.[1]

Valtiollisen toimintansa ohella Veikko Vennamo oli pitkäaikainen Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen.

Veikko Vennamon poika Pekka Vennamo toimi isänsä jälkeen SMP:n puheenjohtajana, II valtiovarainministerinä ja liikenneministerinä sekä sen jälkeen Posti- ja telelaitoksen pääjohtajana ja sen seuraajan Sonera Oy:n toimitusjohtajana.

Perhetausta ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veikko Fennander syntyi Karjalassa Jaakkiman pitäjässä vauraaseen porvariskotiin. Hänen isänsä Emil Fennander oli Kansallis-Osake-Pankin Lahdenpohjan konttorin johtaja ja oli ollut aikoinaan Maalaisliiton karjalaisia perustajia. Suvusta löytyy peräti kaksi valtiopäivämiestä, Pekka ja Juhana Paganus. Äiti oli Fanny Siviä (os. Haikala), hänkin tyttökoulun käynyt, mikä oli tuolloin varsin harvinaista. Veikko Fennander kävi koulunsa Viipurissa ja valmistui ylioppilaaksi vuonna 1931, jonka jälkeen aloitti oikeustieteen opinnot Helsingin yliopistossa. Hän suoritti ylemmän oikeustutkinnon 22-vuotiaana vuonna 1936, sen jälkeen lakitieteen lisensiaatin tutkinnon, ja istuttuaan käräjiä sai varatuomarin arvon vuonna 1939 vain 26-vuotiaana.[2] Sotilasarvoltaan hän oli luutnantti.

Hänen puolisonsa vuodesta 1944 oli Sirkka Vennamo (1913-2005) os. Tuominen. Heillä on lapset Pekka (s. 1944), Meri (s. 1947) ja Raisa (s. 1954). Sirkka Vennamon sisar oli arkkitehti Kaija Siren.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maatalousministeriö ja ASO[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1938 Veikko Fennander vaihtoi nimensä Vennamoksi. Samana vuonna hän sai notaarin virkapaikan Maatalousministeriöstä. Sodan myötä työ ministeriössä vaihtui pika-asutuksen yleissihteeriksi ja sen jälkeen toimistopäälliköksi. Osaston tehtävänä oli sijoittaa ja asuttaa talvisodassa menetettyjen alueiden väestö, siirtoväki. Jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana karjalaiset evakot alkoivat palailla kotikonnuilleen. Vennamo nimitettiin vuonna 1943 asutusasiain toimiston ASOn jälleenrakennustoimiston päälliköksi. Vennamo ei tuolloin enää uskonut sodan voittoon ja valmisteli kaikessa hiljaisuudessa myös suunnitelman uuden siirtoväen asuttamisesta.[2]

Jatkosodan päätyttyä Vennamo järjesti Maatalousministeriön asutusasiainosaston päällikkönä kaikkiaan yli 400 000 evakolle, rintamamiehelle ja kaatuneiden omaisille uudet maatilat tai rakennustontit muualle Suomeen maanhankintalain perusteella. Vennamo näki välttämättömäksi myös pakkolunastaa yksityisiä maita uusille tiloille, mitä MTK ja eduskunnan oikeisto vastustivat.[2] Vennamon merkittävin saavutus lienee tämä maaomistuksen uusjako, joka oli ja on yhä Suomen historian suurin maareformi. Siirtoväen ja rintamamiesten asuttamisen lisäksi kyseessä oli suuri maatalouden rakennemuutos: ennen sotia maaseudulla oli ollut noin 200 000–250 000 mäkitupalaista, maatalouden kausityöläistä. Tämä väestönosa sai nyt maata muuttuen pienviljelijöiksi. Samalla tavalla integroitiin sodasta veteraanina tai pakolaisena palaava työväestö muuhun yhteiskuntaan. Vennamon työ ASOssa kesti sen lakkauttamiseen vuoteen 1959 asti, minkä jälkeen hänet siirrettiin valtiovarainministeriön alaiseen Tullihallitukseen.[3]

Maalaisliiton kansanedustaja-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veikko Vennamo uransa alkupuolella

Veikko Vennamo valittiin vuonna 1945 eduskuntaan Maalaisliiton edustajana vielä silloin toiminnassa olleesta Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä. Vennamoa oli suositellut kansanedustajaehdokkaaksi erityisesti pitkän linjan maalaisliittolainen poliitikko, kunnallisneuvos Juhani Leppälä. Vennamo toteutti yhtenä ensimmäisistä poliitikoista Suomessa ennen näkemättömän amerikkalaistyylisen henkilökohtaisen vaalimainonnan lyhyine, voimakkaine iskulauseineen. Eduskunnassa Vennamo solmi läheiset suhteet silloisiin johtaviin maalaisliittolaisiin poliitikkoihin, kuten Eemil Luukkaan, Viljami Kalliokoskeen, Kauno Kleemolaan ja Johannes Virolaiseen. [4] Puolueen sodanjälkeisen eduskunnan uudet edustajat ryhmittyivät useimmiten uudistustarvetta politiikassa korostaneen Urho Kekkosen ympärille. Myös Vennamo tuki Kekkosta edustajakautensa alussa, ei kuitenkaan varauksetta. Erityisesti hänen oli vaikea hyväksyä Kekkosen häikäilemättömästi masinoimaa puheenjohtaja Kalliokosken syrjäyttämistä Maalaisliiton johdosta, ja toisaalta sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä. ASOn ylijohtajana Vennamon asema oli poliittisesti merkittävä: Kekkonen ottikin hänet hallitukseensa 1954-1956 toiseksi valtionvarainministeriksi.[2]

Vuoden 1956 presidentinvaalien jälkeen suhteet Vennamon ja presidentti Kekkosen välillä kiristyivät. Saman vuoden kesällä Maalaisliiton 50-vuotisjuhlakokouksessa Nivalassa Vennamo haastoi puheenjohtajavaalissa V. J. Sukselaisen, mutta hävisi tälle selvin numeroin, 627−101. Vennamo ajautui puolueessa paitsioon, ja hänen poliittiset vastustajansa ajoivat ASO:n lakkauttamista, mikä toteutettiinkin vuonna 1959. Vennamo uskoi Kekkosen vaikuttaneen asiaan. Hän siirtyi seuraavana vuonna Tullihallitukseen tili- ja talousosaston päälliköksi sekä tullineuvokseksi. Vennamo työskenteli Tullihallituksessa vuoteen 1980 asti.[2]

Ulkopoliittisesti Vennamon ja Kekkosen tiet erkanivat jo vuonna 1953 Stalinin kuoleman jälkeen. Vennamo näki vallanvaihdoksessa merkin Neuvostoliiton suurvalta-aseman horjumisesta tulevaisuudessa, ja puolusti parempia länsisuhteita. Presidentti Kekkonen oli eri mieltä, ja nousi puolueessa jyrkästi Vennamoa vastaan. Myös useimmat muut maalaisliittolaiset poliitikot sanoutuivat jyrkästi irti Vennamon lausunnoista, jollaisten esittämistä pidettiin tuohon aikaan liian vaarallisena. [5] Vennamo oli puolestaan valmistellut jo muutaman vuoden uuden puolueen perustamista. Hän erosikin Maalaisliitosta vuonna 1959.[2]

Erityisen pahasti olivat rikkoutuneet Vennamon ja Maalaisliiton puoluesihteerin Arvo Korsimon välit, mikä oli ratkaiseva syy Vennamon lähdölle Maalaisliitosta. Korsimon väitetystä talvisodan aikaisesta rintamakarkuruudesta tehtiin vuonna 1958 kantelu eduskunnan oikeusasiamiehelle. Vennamo ei ollut allekirjoittanut Korsimoon kohdistettua syytekirjelmää, mutta oli antanut asialle hyväksyntänsä. Silloinen oikeusasiamies Marjos Rapola ei kuitenkaan katsonut kantelun antavan aihetta jatkotoimiin, koska Korsimoon kohdistettuja syytteitä ei pystytty näyttämään toteen.[6]

Suomen Maaseudun Puolue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vennamo perusti vuonna 1959 uuden puolueen, Suomen Pientalonpoikien Puolueen, joka muutti myöhemmin nimensä Suomen Maaseudun Puolueeksi. Puolueen toiminta perustui Vennamon persoonaan, ja hän oli SPP:n ainoa kansanedustaja. Vuoden 1962 presidentinvaalien alla Vennamo yhtyi näkyvästi ns. Honka-liittoon, joka kuitenkin hajosi noottikriisin yhteydessä loppusyksyllä 1961. Vuoden 1962 eduskuntavaaleissa Vennamo putosi eduskunnasta 27 äänen marginaalilla, mutta pääsi takaisin 1966 SMP:n ehdokkaana. Eduskuntatyössä SMP ja sen ainoa edustaja eivät löytäneet kumppaneita. SMP:n menestys alkoi vuoden 1968 presidentinvaaleista, joissa ehdokkaana ollut Vennamo sai runsaasti julkisuutta, jota puolueen yleensä oli vaikea saada. Vuoden 1970 vaaleissa puolue sai 18 eduskuntapaikkaa. Uusista kansanedustajista, joista hyvin monella ei ollut aiempaa kokemusta politiikasta, tunnetuimmaksi tuli puoluesihteeri Eino Poutiainen, jolla oli ollut keskeinen osuus SMP:n vaalimenestyksessä. Puolueväki oli kuitenkin hajanaista, ja 1972 siitä erosi joukko, joka perusti Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueen (SKYP). SMP:lle jäi eduskuntaan kuusi paikkaa.[2]

Hieman vuoden 1968 presidentinvaalien jälkeen Vennamo nosti melun ns. Feiringin tapauksesta, jossa eduskunnan taloudenhoitajana toimineen varatuomari Björn Feiringin todettiin kavaltaneen eduskunnan varoja yli kymmenen miljoonan markan arvosta pitkälti yli 20 vuoden ajan. Vennamo vaati syytteen nostamista Feiringiä, eduskunnan pääsihteeriä Olavi Salervoa ja eduskunnan tilintarkastajia vastaan. Tapaus raukesi Feiringin kuoltua ja oikeuskansleri Jaakko Enäjärven vapautettua vastuusta muut jutun osalliset. Myös Vennamon ja SMP:n aloite Enäjärven – joka oli tällä välin jo siirtynyt eläkkeelle – haastamiseksi tapauksen vuoksi valtakunnanoikeuteen kaatui eduskunnan perustuslakivaliokunnassa syksyllä 1971.

Kekkosen uudelleenvalinta poikkeuslailla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vennamo oli harvoja poliitikkoja, jotka vastustivat presidentti Kekkosen itsevaltiutta ja tapaa hoitaa idänpolitiikkaa. Vennamo koki itse olevansa "kekkosdiktatuurin vankina" ja kärsikin paljon kekkosvastaisuudestaan, koska se esti SMP:n hallituskelpoisuuden. SMP pääsi vuonna 1983 Kalevi Sorsan IV hallitukseen suuren vaalivoittonsa ansiosta ja pääasiassa SDP:n tuella.

Tammikuussa 1973 säädettiin poikkeuslaki, jolla peruutettiin vuoden 1974 presidentinvaalit, ja Kekkosen presidenttikautta jatkettiin neljällä vuodella. Vennamo vastusti poikkeuslakia. SMP:n opposition kolmetoista eronnutta Suomen kansan yhtenäisyyden puolueen jäsentä eivät vastustaneet Kekkosen presidenttikauden jatkamista. Perustuslain säätämisjärjestystä edellyttävä poikkeuslaki tarvitsi eduskunnassa 5/6 kannatuksen, joten 13 erotetun jäsenen uusi puolue oli yhtenä merkittävänä tekijänä lain hyväksymisessä SMP:n vastustaessa sitä; kokoomuksen Tuure Junnilan mielestä jopa vaa'ankieliasemassa.

Presidentti Urho Kekkosen antaessa 1. maaliskuuta 1974 eduskunnassa juhlallisen vakuutuksen poikkeuslailla pidennetyn toimikautensa aluksi, Veikko Vennamo käveli mielenosoituksellisesti ulos istuntosalista kesken tilaisuuden.

Puheenjohtaja Veikko Vennamo luonnehti ryhmää vaihtaneita, entisiä puoluetovereitaan "seteliselkärankaisiksi" väittäen heidän jättäneen puolueen sen tähden, että he saisivat puoluetuen itselleen. Puoluelakia nimittäin oli juuri muutettu siten, että toiseen ryhmään siirtyvät kansanedustajat voivat viedä mukanaan kansanedustajittain maksettavan puoluetuen, mikäli siirtyjiä on yli puolet eduskuntaryhmän kansanedustajista.

SMP:n hallitusaika ja suosion lasku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SMP jatkoi tiukkaa vastarintalinjaa koko 1970-luvun. Puolue kuitenkin eristettiin oppositioon. 1980-luvulle tultaessa puolueessa valta vaihtui isältä pojalle, Pekka Vennamolle. Uuden puoluejohtajan mukana SMP saikin peräti 17 paikkaa vuoden 1983 rötösherravaaleissa ja pääsi Kalevi Sorsan IV hallitukseen. Veikko Vennamon pitkäaikaisen poliittisen kilpakumppanin Johannes Virolaisen mukaan SMP:n ottaminen mukaan hallitukseen oli ennen kaikkea SDP:n ja neljännen kerran pääministeriksi nousseen Kalevi Sorsan taktinen veto: toisaalta kyseessä oli palkkio Vennamon ja SMP:n tuesta Mauno Koiviston presidenttiehdokkuudelle, mutta toisaalta tarkoituksena oli sitoa SMP kannattamaan vasemmistolaista politiikkaa.[7] Kauden merkittävin aikaansaannos SMP:n osalta oli Heikki Rinteen malliin perustuva työllisyyslaki, joka velvoitti kunnat työllistämään työttömiksi jääneet määräajan kuluttua. Lain esitteli työvoimaministeri Urpo Leppänen. Pekka Vennamon kuuluisiin vaalilupauksiin oli kuulunut poistaa työttömyys kolmessa kuukaudessa. Laista jouduttiin luopumaan työttömyyden kasvettua liian suureksi rahoitettavaksi kuntien työllistämisellä.

Vielä viimeisellä eduskuntakaudellaan 1983-1987, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen, Vennamo esitti eduskunnassa ponsiehdotuksen, jonka mukaan Suomen pitäisi luopua ydinvoimasta. Tämä episodi oli vähällä hajottaa hallituksen, kunnes pääministeri Kalevi Sorsa sai hallituspuolueiden rivit järjestykseen.

Veikko Vennamo oli presidenttiehdokkaana kolmesti, vuosien 1968, 1978 ja 1982 vaaleissa. Vuonna 1982 Veikko Vennamo kuitenkin ilmoitti, että hänen valitsijamiehensä asettuvat vaalien ratkaisevassa äänestyksessä SDP:n ehdokkaan Mauno Koiviston taakse, mistä tosin Koivisto itse sanojensa mukaan "ei ollut erityisen iloinen".[8] Myös vuoden 1988 vaaleissa Vennamo ja SMP tukivat Koivistoa. Vennamo on Väinö Tannerin, Paavo Väyrysen ja K. J. Ståhlbergin ohella ainoa, joka on ollut ehdokkaana kolmissa presidentinvaaleissa tulematta valituksi, joskin Ståhlbergin valitsi eduskunta Suomen ensimmäiseksi presidentiksi.

Veikko Vennamo jätti eduskunnan ja politiikan vuoden 1987 eduskuntavaaleissa. Hän joutui kuitenkin vielä näkemään puolueensa suosion laskun ja hajoamisen 1990-luvulla. SMP sai vuoden 1995 eduskuntavaaleissa enää yhden kansanedustajan ja puolue ajautui konkurssiin seuraavana keväänä. Vaalien jälkeen Vennamo syytti ainoaksi SMP:n edustajaksi valittua Raimo Vistbackaa ja vuotta aiemmin Keskustaan siirtynyttä Sulo Aittoniemeä SMP:n tuhoamisesta ja puolueen periaatteiden unohtamisesta. Vennamon mukaan "todellista SMP:ta" ei ollut vuoden 1995 vaalien aikaan enää olemassa.[9]

Veikko Vennamo kannatti 1990-luvulla voimakkaasti Suomen liittymistä Euroopan unionin jäseneksi.[10]

Värikäs poliittinen persoona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittiset kilpailijat, etenkin Keskustapuolueen poliitikot, arvostelivat Vennamoa useaan otteeseen populismista, halpahintaisesta äänestäjien kalastelusta ja poliittisten irtopisteiden keräämisestä. SKDL, varsinkin puolueen taistolaissiipi, sekä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda leimasivat hänet jopa äärioikeistolaiseksi.

Vennamolle leimallista oli värikäs esiintyminen, hän nosti 1960-luvun loppupuolella SMP:n merkittäväksi eduskuntapuolueeksi käytännössä oman persoonansa tenholla. Poliittiset kilpailijat kertoilivat SMP-lyhenteen (Suomen maaseudun puolue) tarkoittavan "Sirkka, Minä ja Pekka", Veikko Vennamon vaimon ja pojan mukaan. Vennamon eduskuntauraan mahtui myös harvinaisia saavutuksia: hänet pidätettiin jopa kolme kertaa määräajaksi osallistumasta edustajan työhön vuosina 1972 ja 1973. Lisäksi Vennamo oli saanut nuhteita eduskunnan puhemiehistöltä loukkaavien sanojen käytöstä ja järjestyksen rikkomisesta useaan kertaan. Kaksi vahtimestaria kantoi Vennamon tuolissaan ulos eduskunnan istuntosalista 28. toukokuuta 1974, kun hän oli kieltäytynyt poistumasta salista itse saatuaan kahden viikon työskentelykiellon; saman rangaistuksen saivat myös Vennamon puoluetoverit Rainer Lemström ja J. Juhani Kortesalmi.

Retoriikaltaan Vennamo oli poliittisen kielenkäytön taitaja. Hän kehitti retoriikkaansa määrätietoisesti, hioi ja etsi iskeviä ilmauksia. Vennamo pyrki väkevään ja kansanomaiseen ilmaisuun, josta ei puuttunut reheviä yksityiskohtia. Sanoma oli julistuksellinen mutta selkeä: "rötösherrat", "pelin politiikka" ja "kyllä kansa tietää" kuuluivat hänen fraaseihinsa. Veikko Vennamon apuna oli usein hänen vaimonsa Sirkka Vennamo, jonka kehittämiä termejä taas olivat muun muassa "unohdettu kansa" ja "sisulla ja sydämellä". Vennamo luonnehti vaalikaudella 1966−1970 istuneiden Paasion ja Koiviston hallitusten toteuttamaa rakennemuutospolitiikkaa "talonpojan tappolinjaksi" ja nimitti vuosina 1972−1975 toiminutta Kalevi Sorsan ensimmäistä hallitusta "Sorsan-Virolaisen riistohallitukseksi". Kun eduskunta pui syksyllä 1980 ns. Valco-juttua, Vennamo antoi entiselle pääministerille, keskeisesti Valcon vaiheissa mukana olleelle Kalevi Sorsalle ahkerasti käyttämänsä pilkkanimen "Valco-Sorsa". Sorsa pääsi siitä eroon ottaessaan SMP:n neljänteen hallitukseensa vuoden 1983 eduskuntavaalien jälkeen.

Aatteellinen perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vennamo muistetaan edelleen Suomen poliittisen historian keskeisimpiin kuuluneena populistisena poliitikkona. SMP:n raunioille syntyneen Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on maininnut Vennamon tärkeäksi esikuvakseen.

Kunnianosoitukset ja arvonimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tullineuvoksen arvonimen lisäksi Vennamolle kaavailtiin valtioneuvoksen arvonimeä, mutta edellytyksiä sen myöntämiselle ei katsottu olevan.

Karjalan liitto on kesällä 2007 käynnistänyt hankkeen, jonka tarkoituksena on saada Vennamolle muistomerkki Lapinlahdelle siirtokarjalaisten hyväksi tehdyn työn johdosta. 22. toukokuuta 2010 paljastettiin Vennamolle pystytetty muistomerkki Lapinlahden Alapitkän kylässä.[11].

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vennamon tyttäret Meri ja Raisa eivät ole lähteneet Pekka-veljensä tavoin mukaan politiikkaan. Meri Vennamo on julkaissut isästään vuonna 2009 kirjan Lähikuvassa Veikko Vennamo (Otava).

Vuonna 1997 kuollut Veikko Vennamo on haudattu Maunulan uurnalehtoon.

Julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Veikko Vennamo, Reijo Enävaara, Rainer Lemström, Urpo Leppänen, Olavi Tupamäki ja Pekka Vennamo: Asialinjalla. 1970. Espoo, Weilin+Göös.
  • Veikko Vennamo & E. Kuitunen: Ajan valtimolla. 1973.
  • Veikko Vennamo: Kulissien takaa : elettyä Mannerheimin, Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston aikaa. 1987. Jyväskylä. Gummerus, ISBN 951-20-2968-5
  • Veikko Vennamo & P.O. Väisänen: Jälleenrakennuksen ihme.1988, ISBN 951-20-3099-3
  • Veikko Vennamo: Kekkos-diktatuurin vankina. 1989. Jyväskylä, Gummerus, ISBN 951-20-3237-6

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Juhani Mylly: Vennamo, Veikko (1913 - 1997) (maksullinen) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 30.7.2007. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 2.4.2008.
  • Veikko Vennamo Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  • Lauri Linna: Vennamon panttivangit. 1998. Ylivieska. KL-Paino.
  • Eduskunnan pöytäkirjat: IV/73 sivu 4767, 29.5.1973 ja IV/73 sivu 4771.
  • Veikko Vennamo: Kulissien takaa : elettyä Mannerheimin, Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston aikaa. 1987. Jyväskylä. Gummerus.
  • Veikko Vennamo: Kekkos-diktatuurin vankina. 1989. Jyväskylä, Gummerus.
  • Antti Tuuri: Linnuille pesänsä, ketuille kolonsa. Suomen Rakennuslehti Oy, 1998. ISBN 951-664-020-6.
  • Blåfield, Antti - Vuoristo, Pekka: Kun valta vaihtui. 1982. Helsinki, Kirjayhtymä.
  • Johannes Virolainen: Yhden äänen presidentti. 1985. Helsinki, Otava. ISBN 951-1-08731-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Veikko Vennamo Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  2. a b c d e f g Mylly/Kansallisbiografia 2007
  3. Tuuri 1998, s. 14-18
  4. Johannes Virolainen: Yhden äänen presidentti, s. 342–343. Helsinki: Otava, 1985.
  5. Virolainen 1985, s. 370–372.
  6. Sakari Virkkunen: Korsimo, Kekkosen mies. Otava 1976, Helsinki.
  7. Johannes Virolainen: Politiikan puolustus, s. 206–207. Helsinki: Otava, 1996.
  8. Blåfield, Antti - Vuoristo, Pekka: Kun valta vaihtui, Kirjayhtymä 1982, Helsinki, s. 211.
  9. Veikko Vennamo: Smp:sta jäi vain kuori. Ilta-Sanomat 20.3.1995, s. B11.
  10. Veikko Vennamo oli innokas EU-fani? Aamulehti 12.11.2011, s. B16.
  11. Veikko Vennamolle muistomerkki: http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/05/veikko_vennamolle_muistomerkki_1698464.html?origin=rss. YLE 22.5.2010

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Veikko Vennamo -sitaatteja.