Antti Kukkonen
| Antti Kukkonen | |
|---|---|
 Kukkonen Kivelän sairaalassa |
|
| Suomen opetusministeri | |
|
Sunilan I hallitus
17.12.1927–22.12.1928 Kallion III hallitus 16.8.1929–4.7.1930 Sunilan II hallitus 21.3.1931–14.12.1932 Kallion IV hallitus 7.10.1936–12.3.1937 Rytin II hallitus 27.3.1940–4.1.1941 Rangellin hallitus 4.1.1941–5.3.1943 |
|
| Edeltäjä |
Julius Ailio Lauri Ingman Paavo Virkkunen Oskari Mantere Uuno Hannula |
| Seuraaja |
Lauri Ingman Paavo Virkkunen Oskari Mantere Uuno Hannula Kalle Kauppi |
| Kansanedustaja | |
|
1.4.1919–5.4.1945
29.3.1954–19.2.1962 |
|
| Ryhmä/puolue | Maalaisliiton eduskuntaryhmä |
| Vaalipiiri | Kuopion läänin itäinen vaalipiiri |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 3. lokakuuta 1889 Kontiolahti |
| Kuollut | 14. helmikuuta 1978 (88 vuotta) Joensuu |
| Ammatti |
pappi maanviljelijä |
| Arvonimi | rovasti (1955) |
| Tiedot | |
| Puolue | Maalaisliitto |
Antti Kukkonen (3. lokakuuta 1889 Kontiolahti – 14. helmikuuta 1978 Joensuu) oli suomalainen keskustapoliitikko, moninkertainen opetusministeri ja pitkäaikainen kansanedustaja.
Kukkonen oli Maalaisliiton kansanedustajana vuosina 1919–1945 ja uudelleen vuosina 1954–1962.[1] Hän istui kaikkiaan 38 valtiopäivät ja on yksi Suomen pitkäaikaisimmista kansanedustajista. Kukkonen oli Nykysuomen sanakirjan syntyyn johtaneen eduskunta-aloitteen johtohahmoja.lähde?
Pappisura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kukkonen kirjoitti ylioppilaaksi Joensuun lyseosta vuonna 1910 ja hänet vihittiin papiksi Savonlinnassa vuonna 1914. Hän toimi ylimääräisenä pappina Puumalassa vuosina 1914–1916, Parikkalassa vuosina 1916–1919 ja Joensuussa vuodesta 1931. Kukkonen sai rovastin arvonimen vuonna 1955.[2]
Ministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kukkosen ministerinura alkoi apulaisopetusministerin tehtävissä pääministeri Lauri Ingmanin toisessa hallituksessa vuonna 1924. Opetusministerinä hän toimi tämän jälkeen Sunilan ensimmäisessä ja toisessa hallituksessa, Kallion kolmannessa ja neljännessä hallituksessa sekä toisen maailmansodan aikana Rytin toisessa hallituksessa ja Rangellin hallituksessa.[1][3]
Sotasyyllisyysoikeudenkäynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kukkonen tuomittiin muun sodanaikaisen poliittisen johdon mukana sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Hänet vapautettiin vuonna 1947 hänen kärsittyään vankeusrangaistuksen lähes kokonaisuudessaan vankilassa. Kukkoselle itselleen hänen joutumisensa syytetyksi tuli täytenä yllätyksenä. Valpon etsivät tavoittivat Kukkosen tämän kotoa Pielisensuusta vasta vuorokautta myöhemmin kuin muut, Helsingissä asuneet syytetyt, eikä kukaan ollut ehtinyt varoittaa häntä tulevasta.[4]
Opetusministerinä toimineen Kukkosen päätyminen sotasyyllisten listalle hämmensi Kukkosen itsensä lisäksi oikeusistuinta ja oikeudenkäyntiä valmistellutta tutkijakuntaa. Kukkosen sotasyyllisyys olikin epäsuora tulos Neuvostoliiton tavoitteesta saada Väinö Tanner tuomituksi oikeudenkäynnissä. Tannerin syyllisyydelle oli hankalaa löytää selkeitä perusteita, jolloin muodolliseksi syyksi otettiin Tannerin jäsenyys ulkoasianvaliokunnassa sekä Rangellin että Linkomiehen hallituksissa. Ulkoasiainvaliokuntaan kuuluivat myös Antti Kukkonen ja Tyko Reinikka, jotka oli siten asetettava syytteeseen samalla perusteella.[5] Koska Kukkonen oli syytteeseen joutuessaan virassa oleva pappi, jokaisessa sotasyyllisyysoikeudenkäynnin istunnossa oli läsnä lain edellyttämällä tavalla tuomiokapitulin edustaja.[6]
Neuvostoliiton hallituksen äänenkannattaja Izvestija julkaisi joulukuussa 1945 Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä käsitelleen kirjoituksen, jossa pääsyylliseksi nimettiin Väinö Tanner ja hänen "merkittävimmiksi rikostovereikseen" Risto Ryti, Jukka Rangell ja Tyko Reinikka. Edwin Linkomies, Toivo Kivimäki ja Henrik Ramsay olivat lehden mukaan olleet edellisten "välikappaleita", kun taas Kukkonen näytti olleen niin vähäpätöinen, että hänen nimeään ei mainittu kirjoituksessa lainkaan.[7]
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä lyhimmän vankeustuomion saaneiden Antti Kukkosen ja Tyko Reinikan olisi normaalin käytännön mukaan pitänyt päästä ehdonalaiseen vapauteen helmikuussa 1947, jolloin he olivat kärsineet puolet tuomioistaan. Presidentti J. K. Paasikivi oli sopinut tästä jo aiemman oikeusministerin Urho Kekkosen kanssa, mutta vuonna 1947 oikeusministerinä toiminut kansandemokraattinen Eino Pekkala esti hankkeen. Valvontakomission poistuttua Suomesta Kukkonen ja Reinikka pääsivät vankilasta lopulta lokakuussa 1947, jolloin heidän tuomioistaan oli jäljellä enää kuudesosa.[8]
Paluu politiikkaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kukkosen terveys oli kärsinyt vakavasti hänen vankila-aikanaan, ja vapauduttuaan hän vietti muutamien vuosien ajan hiljaiseloa kotonaan Pielisensuussa. Kun presidentti J. K. Paasikivi oli armahtanut Risto Rytin ja vapauttanut muut sotasyyllisinä tuomitut heidän tuomioidensa jäljellä olleista osista keväällä 1949, nämä saivat takaisin kansalaisluottamuksensa ja vaalikelpoisuutensa. Näin Kukkonen palasi eduskuntaan vuoden 1954 vaaleissa.[9] Johannes Virolaisen mukaan Kukkonen kuului Juho Koiviston, Viljami Kalliokosken ja Mikko Tarkkasen ohella maalaisliiton sisällä pääministeri Urho Kekkoseen kriittisesti suhtautuneisiin vanhemman polven poliitikkoihin.[10]
Antti Kukkosen kuoltua vuonna 1978 sotasyyllsyysoikeudenkäynnissä tuomituista oli elossa enää vain Jukka Rangell, joka kuoli vuonna 1982.[4]
Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kukkosen vanhemmat olivat maanviljelijä Juho Lauri Kukkonen ja Kaisa Liisa Ilvonen. Kukkonen meni naimisiin Elsa Maria Marttisen kanssa vuonna 1927.[1]
Joensuussa sijaitseva Kukkolan tila, jota Kukkonen viljeli, toimii nyt kotimuseona sekä matkailu-, opetus-, ja virkistyspaikkana.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Antti Kukkonen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
- ↑ Suomen kirkon matrikkeli 1963, s. 214. Helsinki: Suomen Kirkon Pappisliitto, 1963.
- ↑ Antti Kukkonen Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
- ↑ a b Tapio Sadeoja: Syytetyt: Ilta-Sanomien erikoislehti 15. lokakuuta 2015, s. 7. Helsinki: Sanoma Media Finand Oy.
- ↑ Niku, Risto. Kahdeksan tuomittua miestä. Sotasyyllisten vankilavuodet. Edita, Helsinki 2005.
- ↑ Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla: sotasyyllisyysasian vaiheet 1944–1949, s. 183. Helsinki: Otava, 1956.
- ↑ Toivo Heikkilä: Paasikivi peräsimessä: pääministerin sihteerin muistelmat 1944–1948, s. 186. Helsinki: Otava, 1965.
- ↑ Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 192. Helsinki: Otava, 1987.
- ↑ Yrjö Soini: Toinen näytös – entä kolmas? – Sotasyyllisyysasian myöhemmät vaiheet, s. 65. Hämeenlinna: Karisto, 1968.
- ↑ Johannes Virolainen: Polun varrelta, s. 241. Helsinki: Otava, 1993.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Antti Kukkonen Wikimedia Commonsissa
- Antti Kukkonen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
- Antti Kukkonen Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
| Edeltäjä: Julius Ailio Lauri Ingman Paavo Virkkunen Oskari Mantere Uuno Hannula |
Suomen opetusministeri 1927−1928 1929−1930 1931−1932 1936−1937 1940−1943 |
Seuraaja: Lauri Ingman Paavo Virkkunen Oskari Mantere Uuno Hannula Kalle Kauppi |
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| ||||||
| ||||||
| ||||||
| ||||||
| ||||||
| ||||||
| ||||||
| ||||||
| ||||||
| ||||||
| ||||||||||||||
