Tämä on lupaava artikkeli.

Kimmo Tiilikainen

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kimmo Tiilikainen
Kimmo Tiilikainen ympäristöministerien epävirallisessa kokouksessa Tallinnassa heinäkuussa 2017.
Kimmo Tiilikainen ympäristöministerien epävirallisessa kokouksessa Tallinnassa heinäkuussa 2017.
Suomen ympäristöministeri
Vanhasen II hallitus
28.9.2007–10.4.2008
Sipilän hallitus
29.5.2015–6.6.2019
Edeltäjä Paula Lehtomäki
Sanni Grahn-Laasonen
Seuraaja Paula Lehtomäki
Krista Mikkonen
Suomen maa- ja metsätalousministeri
Sipilän hallitus
29.5.2015–5.5.2017
Edeltäjä Petteri Orpo
Seuraaja Jari Leppä
Kansanedustaja
19.3.2003–16.4.2019
Ryhmä/puolue keskustan eduskuntaryhmä
Vaalipiiri Kymen vaalipiiri
Kaakkois-Suomen vaalipiiri
Henkilötiedot
Syntynyt 17. elokuuta 1966 (ikä 53)
Ruokolahti
Ammatti maatalousyrittäjä
Tiedot
Puolue Suomen Keskusta
Koulutus maatalous- ja metsätieteiden maisteri (1991)
Aiheesta muualla
Kotisivu

Kimmo Kalevi Tiilikainen (s. 17. elokuuta 1966 Ruokolahti)[1] on suomalainen poliitikko. Hän edustaa keskustaa ja on erikoistunut ympäristöpolitiikkaan. Taustaltaan Tiilikainen on luomuviljelijä Ruokolahdelta. Tiilikainen oli kansanedustaja vuosina 2003–2019 ja toimi keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajana 2011–2015. Hän oli Vanhasen II hallituksen ympäristöministeri 2007–2008, Sipilän hallituksen maa- ja metsätalousministeri sekä ympäristöministeri 2015–2017 ja salkkujen uudelleenjaon jälkeen asunto-, energia- ja ympäristöministeri 2017–2019. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa Tiilikainen siirtyi ehdolle Kaakkois-Suomesta Helsingin vaalipiiriin eikä tullut valituksi kansanedustajaksi. Tiilikainen on Rinteen hallituksessa keskustan ministeriryhmän valtiosihteeri.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiilikainen syntyi vuonna 1966 Ruokolahdella.[1] Hän valmistui ylioppilaaksi Vuoksenniskan yhteiskoulun lukiosta vuonna 1985.[2] Yliopistossa Tiilikainen opiskeli metsänhoitajaksi ja teki tutkielmansa metsätalouden kannattavuudesta maatiloilla.[3] Hän valmistui maatalous- ja metsätieteiden maisteriksi Joensuun yliopistosta vuonna 1991.[1] Valmistuttuaan Tiilikainen muutti takaisin lapsuudenkotinsa luo Ruokolahden Äitsaareen, rakensi vanhan kotitalonsa pihapiiriin uuden rakennuksen ja ryhtyi luomuviljelijäksi. Viljelyn lisäksi hän teki pätkätöitä tutkijana ja osallistui paikallisiin kansanliikkeisiin muun muassa kyläkoulujen säilyttämisen puolesta.[3] Tiilikainen toimi koulutussuunnittelijana Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksessa Mikkelissä vuosina 1994–1995. Hän koulutti luomuviljelijöitä ryhmänvetäjiksi välittämään luomutietoa viljelijöiden opintopiireissä.[4] Tiilikainen oli Luomuliiton puheenjohtaja 1995–1999.[5]

Poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mukaan politiikkaan: ehdolla 1995 ja 1999[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreät pyysivät Tiilikaista ehdokkaakseen vuoden 1995 eduskuntavaaleihin ja hän oli sitoutumattomana ehdokkaana puolueen listalla Kymen vaalipiirissä. Hän sai noin tuhat ääntä eikä tullut valituksi. Tiilikainen liittyi keskustan jäseneksi vuonna 1997.[3] Hän oli puolueen ehdokas eduskuntavaaleissa 1999. Hän sai noin 3 800 ääntä ja jäi 500 äänen päähän eduskuntapaikasta.[3]

Ensimmäinen kausi kansanedustajana: 2003–2007[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2003 vaaleissa Tiilikainen sai noin 7 900 ääntä ja tuli valituksi kansanedustajaksi.[6]

Tiilikainen toimi ensimmäisellä kaudellaan kansanedustajana maa- ja metsätalousvaliokunnan jäsenenä huhtikuusta 2003 helmikuuhun 2005, sitten valiokunnan varajäsenenä helmikuuhun 2006 asti ja jälleen jäsenenä maaliskuuhun 2007 asti. Hän toimi 2003–2007 myös työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan jäsenenä ja 2004–2007 suuren valiokunnan jäsenenä.[1] Tiilikainen valittiin luonnonvarainneuvoston jäseneksi vuonna 2004.[7]

Joulukuussa 2006 eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen Euroopan perustuslaista. Tiilikainen äänesti puolesta, kuten selvä enemmistö keskustalaisista. Keskustan ryhmästä 38 äänesti esityksen puolesta, 4 vastaan ja 3 äänesti tyhjää.[8]

Pätkäministerinä ja ehdolla puoluesihteeriksi: toinen kausi eduskunnassa 2007–2011[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoismaiden ympäristöministereitä Pohjoismaiden neuvoston kokouksessa Oslossa lokakuussa 2007. Vasemmalta oikealle Arkalo Abelsen, Erik Solheim, Kimmo Tiilikainen, Andreas Carlgren ja Harriet Lindeman.

Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Tiilikainen valittiin jatkokaudelle noin 6 600 äänellä.[9]

Vuoden 2007 ministerinsalkkujaossa Paula Lehtomäestä tuli ympäristöministeri, mutta Tiilikaisen sovittiin hoitavan tehtävää Lehtomäen äitiysvapaan ajan.[3] Tiilikainen nimitettiin ministeriksi 28. syyskuuta 2007.[10] Hän toimi Vanhasen II hallituksen ympäristöministerinä huhtikuuhun 2008 asti.[1] Hallitusohjelman mukaan vaalikaudella tuli parantaa Ilmatieteen laitoksen ja Merentutkimuslaitoksen yhteistyötä. Sittemmin suunniteltiin myös laitosten yhdistämistä. Tiilikainen ja liikenneministeri Anu Vehviläinen valmistelivat hallituksen esityksen, jossa Merentutkimuslaitos lakkautettiin ja toiminnot jaettiin Ilmatieteen laitoksen ja Suomen ympäristökeskuksen välille. Merentutkimuslaitoksen johto, henkilökunta ja alan asiantuntijoita sekä kotimaasta että ulkomailta vetosivat laitoksen lakkauttamista vastaan. Oikeuskansleri arvosteli lakkauttamiseen liittyvää lainvalmistelua, sillä lakkauttamiselle ei tarjottu vaihtoehtoja. Lakkauttaminen sai aikaan keskustelua ja kirjallisia kysymyksiä eduskunnassa. Joulukuussa 2008 eduskunta päätti lakkauttaa Merentutkimuslaitoksen äänin 86 puolesta, 67 vastaan ja 43 tyhjää.[11] Tiilikainen pitää itse ministerikautensa saavutuksina Balin ilmastoneuvotteluita, Itämeren suojelun toimintaohjelmaa, Metso-ohjelman syntyä ja ikäihmisten hajajätevesiasetuksesta vapauttamisen liikkeellepanoa.[12]

Tiilikainen oli ehdolla keskustan puoluesihteeriksi vuonna 2008. Hän keskeytti kampanjansa kesäkuun alussa vaalirahoituskohun vuoksi ja vaati keskustan johdolta selvitystä puolueen osuudesta Kehittyvien maakuntien Suomen syntyyn ja rahanjakoon.[13] Äänestyksessä puoluesihteerinä jatkoi Jarmo Korhonen, joka päihitti Tiilikaisen äänin 1200–488.[14]

Kansanedustajana Tiilikainen toimi ympäristövaliokunnan jäsenenä 2007 ministerintehtävänsä alkuun asti ja jälleen 2008–2009 ministerintehtävänsä jälkeen. Hän jatkoi valiokunnan varajäsenenä 2009–2011. Tiilikainen oli jäsen tulevaisuusvaliokunnassa 2009–2011, talousvaliokunnassa 2007 ja 2009 sekä työelämä- ja tasa-arvovaliokunnassa 2009–2011. Hän oli suuren valiokunnan varajäsen 2008–2009 ja jäsen 2009–2010. Tiilikainen oli Itämeren parlamentaarikkokonferenssin Suomen valtuuskunnan puheenjohtaja sekä oli kansainvälisten asiain foorumin jäsen kumpaakin lokakuuhun 2007 asti ja uudelleen huhtikuusta 2008 vuoteen 2011 asti.[1] Lisäksi Tiilikainen jatkoi luonnonvarainneuvoston jäsenenä vuoteen 2011 asti.[7]

Kolmas kansanedustajankausi: eduskuntaryhmän puheenjohtajana 2011–2015[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntavaaleissa 2011 Tiilikainen sai noin 7 100 ääntä ja hänet valitiin jatkokaudelle.[15]

Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajana vuodesta 2003 toiminut Timo Kalli ei ollut vuonna 2011 enää ehdolla tehtävään. Tiilikainen, Mika Lintilä ja Antti Rantakangas hakivat paikkaa. Tiilikainen voitti Rantakankaan toisella kierroksella äänin 22–12.[16] Tiilikainen oli eduskuntaryhmän puheenjohtajana koko vaalikauden 2011–2015.[1] Vuosina 2011–2015 hän oli myös suuren valiokunnan jäsen, Neste Oil Oyj:n sidosryhmien neuvottelukunnan jäsen, WWF:n hallintoneuvoston jäsen ja Itämeren parlamentaarikkokonferenssin Suomen valtuuskunnan jäsen.[1][7] Tiilikainen oli tulevaisuusvaliokunnan varajäsen 2011–2014 ja jäsen 2014–2015. Hän toimi ulkoasiainvaliokunnan varajäsenenä 2011–2013 ja ympäristövaliokunnan varajäsenenä 2013–2015.[1]

Vuoden 2012 puoluekokouksen alla Tiilikainen ilmoitti, ettei hae keskustan puheenjohtajaksi. Tiilikaisen mukaan hän oli saanut toiveita sekä puheenjohtajaksi hakemisesta että eduskuntaryhmän puheenjohtajana jatkamisesta.[17]

Tiilikainen totesi eduskuntaryhmän puheenjohtajana toimiessaan, että ydin­voi­ma on pe­rin­tei­ses­ti ja­ka­nut kes­kus­ta­lais­ten mie­li­pi­teet, mut­ta asia ei ole on­gel­ma, vaan aihe on keskustan ryhmässä omantunnon kysymys. Tiilikainen itse on äänestänyt ydinvoimalupien myöntämistä vastaan.[18] Marraskuussa 2014 eduskunta hyväksyi samaa sukupuolta olevien avioliiton. Tiilikainen oli yksi kuudesta keskustalaisesta, jotka kannattivat muutosta. Selvä enemmistö keskustan eduskuntaryhmästä, 30 kansanedustajaa, äänesti avioliittolain muuttamista vastaan.[19]

Neljäs kausi eduskunnassa: Sipilän hallituksen ministerinä 2015–2019[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntavaaleissa 2015 Tiilikainen sai noin 9 200 ääntä Kaakkois-Suomen vaalipiirissä ja hänet valittiin jatkokaudelle eduskuntaan.[20] Sipilän hallitusta koonneen keskustan, perussuomalaisten ja kokoomuksen hallitusneuvotteluissa Tiilikainen oli Kestävä julkinen talous -työryhmän puheenjohtaja.[21]

Toukokuussa 2015 Tiilikainen nimitettiin Sipilän hallituksen maatalous- ja ympäristöministeriksi.[1] Maaliskuussa 2016 Helsingissä järjestettiin traktorimarssi, johon kokoontui 700 traktoria ja Senaatintorille saapui 5 500 mielenosoittajaa. Mielenilmaus otti kantaa huonoon maataloushallintoon ja maatalouden vaikeaan taloustilanteeseen. Tiilikainen totesi, että mielenosoitus oli oikeutettu.[22] MTK luovutti Tiilikaiselle vaatimuslistan. Tiilikainen ilmoitti, että maa- ja metsätalousministeriö ottaa Maaseutuviraston suoraan ohjaukseen, tukihakuun siirretään ministeriön työvoimaa, viestintää yhtenäistetään ja että virasto raportoi tulevaisuudessa suoraan ministeriölle. Hän ilmoitti, että Maaseutuviraston ylijohtaja Leena Tenhola jatkaa vuoden loppuun siltä osin kuin tehtävät eivät koske tukiasioita. Hän kertoi, että ministeriön ote vahvistuu, mutta kehotti ettei tilanteessa tulisi etsiä syyllisiä.[23] Kesäkuussa 2016 Tiilikainen nimitti Pentti Hyttisen Metsähallituksen pääjohtajaksi kaudelle 2016–2021. Silloinen pääjohtaja Esa Härmälä olisi halunnut jatkaa tehtävässä. Hyttinen ja Tiilikainen olivat vanhoja tuttuja.[24] Nimitys aiheutti arvostelua ja luottamusäänestyksen Tiilikaista kohtaan keskustan eduskuntaryhmässä. Kahdeksan keskustan kansanedustajaa äänesti Tiilikaisen epäluottamuksen puolesta ja 24 kirjallisen varoituksen puolesta. Tiilikainen sai varoituksen ja jatkoi ministerinä.[25]

Keväällä 2017 keskusta kierrätti ministerinsalkkujaan niin, että maa- ja metsätalousasiat siirtyivät Jari Lepälle. Tiilikaisen ympäristöministerin salkkuun taas yhdistettiin energia-asiat työ- ja elinkeinoministeriöstä.[26] Uusi salkkujako astui voimaan 5. toukokuuta 2017. Tiilikaisen nimikkeeksi tuli asunto-, energia- ja ympäristöministeri.[1]

Tiilikainen pitää itse ministerikautensa saavutuksina, että hän valmisteli lain, jolla hiilivoima Suomessa loppuu 2029, sai 84 miljoonaa Raide-Jokerin rakentamisen määrärahoihin, että hän lisäsi valtion tukemaa vuokra-asuntotuotantoa Helsinkiin 30 %, erityisesti opiskelijoille, että tulorajojen tarkastelusta kaupungin vuokra-asunnoissa asuvilta luovuttiin hänen vuonna 2018 valmisteleman asetuksen vuoksi ja että hän johti sekä puolueiden yhteisen ilmastolinjauksen että Pohjoismaiden yhteisen ilmastolinjauksen valmistelua.[27]

Sipilän hallitus erosi 8. maaliskuuta 2019, minkä jälkeen siitä tuli toimitusministeristö.[28] Toimitusministeristön ministerinä Tiilikainen keskittyi etenkin valmistelemaan Suomen alkavaa EU-puheenjohtajuuskautta.[29] Sipilän hallitukselle myönnettiin ero 6. kesäkuuta 2019, jolloin Tiilikaisen ministerikausi päättyi.[30]

Vaalikausi 2019–2023: putoaminen eduskunnasta ja siirtyminen taustavaikuttajaksi valtiosihteeriksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntavaaleissa 2019 Tiilikainen oli ehdolla Helsingin vaalipiiristä. Hän sai noin 4 700 ääntä ja ei tullut valituksi.[27] Vaalirahoitusilmoituksen tehneistä ehdokkaista Tiilikaisella oli Helsingin vaalipiirin suurin vaalibudjetti, 80 000 euroa.[31]

Rinteen hallitusta koonneen SDP:n, keskustan, vihreiden, vasemmistoliiton ja RKP:n hallitusneuvotteluissa Tiilikainen oli Hiilineutraali ja luonnon monimuotoisuuden turvaava Suomi -työryhmän toinen keskustalainen edustaja.[32] Kun Rinteen hallitus nimitettiin 6. kesäkuuta 2019, sekä Iltalehden että Ilta-Sanomien kolumneissa kerrottiin lehtien saamina tietoina, että Tiilikaiselle oltaisiin tarjottu valtiosihteerin toimea uudesta hallituksesta.[33][34] 20. kesäkuuta keskusta ilmoitti, että Tiilikaisesta tulee puolueen ministeriryhmän valtiosihteeri.[35][36]

Kuntapolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kunnallisvaaleissa 1996 keskusta, kokoomus ja vihreät pyysivät Tiilikaista ehdokkaakseen, mutta hän kieltäytyi.[3] Tiilikainen toimi Ruokolahden kunnanvaltuuston puheenjohtajana vuodesta 2001 lähtien.[1] Kuntavaaleissa 2008 Tiilikainen oli noin 210 äänellä Ruokolahden ääniharava.[37] Hän erosi valtuuston puheenjohtajan tehtävästä eduskuntakiireiden vuoksi vuonna 2011.[38] Kuntavaaleissa 2012 hän sai noin 250 ääntä ja säilytti ääniharavan aseman.[39]

Vuonna 2017 Tiilikainen muutti virallisesti Helsinkiin.[40] Kuntavaaleissa 2017 keskusta sai kaksi jäsentä Helsingin kaupunginvaltuustoon. Tiilikainen sai noin 800 ääntä ja tuli valituksi toiseksi varavaltuutetuksi.[41]

Poliittiset näkemykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiilikaisen mielestä verotus Suomessa on yleisesti ottaen liian korkeaa. Hän kannattaa perustuloa.[27] Tiilikainen kannattaa Suomen metsien hakkuun lisäämistä ja vastustaa ydinvoiman lisärakentamista.[27][18] Hän vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä.[27]

Helsingin Sanomien Unto Hämäläisen mukaan ”Tiilikaisen ympäristölinja ei kaikkia keskustalaisia miellytä”. Hämäläinen kirjoitti vuonna 2008, että ”vanhemmat edustajatoverit tuntuvat pitävän Tiilikaista liian ’vihreänä’ tai ’pehmeänä’” ja että keskustalaisen ympäristöministerin tehtävä olisi heidän mielestä ”panna ministeriö kuriin”.[3]

Tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiilikaiselle myönnettiin keskustan hopeinen ansiomerkki vuonna 2015.[42] Hänelle myönnettiin Itä-Suomen yliopiston Vuoden alumni -tunnustus yliopiston vuosipäiväjuhlassa Joensuussa 20. maaliskuuta 2018.[43]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiilikainen meni naimisiin vuonna 1986. Avioliittoon vihittäessä Tiilikainen oli 19-vuotias ja hänen vaimonsa 20-vuotias. He ovat syntyneet samana vuonna. Heillä on lapsia. Tiilikaiset tekivät avioehdon vuonna 1998. Tiilikainen jätti avioerohakemuksen Helsingin käräjäoikeuteen 2. toukokuuta 2019. Hän hakee eroa yksin.[44]

Tiilikaiset asuivat pitkään Ruokolahdella.[44] Tiilikainen muutti vuonna 2017 virallisesti Helsinkiin, missä oli tuolloin jo asunut vuosia perheineen.[40]

Vaalitulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntavaalit
Vuosi Vaalipiiri Puolue Äänet Tulos
1995 Kymi vihreät (sit.) n. 1 000 ei valittu
1999 Kymi keskusta n. 3 800 ei valittu
2003 Kymi keskusta 7 866 valittiin
2007 Kymi keskusta 6 632 valittiin
2011 Kymi keskusta 7 094 valittiin
2015 Kaakkois-Suomi keskusta 9 193 valittiin
2019 Helsinki keskusta 4 673 ei valittu
   
Kuntavaalit
Vuosi Kunta Puolue Äänet Tulos
2008 Ruokolahti keskusta 214 valittiin
2012 Ruokolahti keskusta 247 valittiin
2017 Helsinki keskusta 799 varalle
   

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tiilikainen, Kimmo: Metsätalouden ja omatoimisen metsätyön kannattavuus aktiivisesti metsätaloutta harjoittavalla maatilalla Itä-Suomessa. Joensuun yliopisto, 1991.
  • Tiilikainen, Kimmo & Sankari, Markku & Torttila, Annamari: Metsätalouden tuloksenseuranta maatiloilla. Joensuun yliopisto, 1991.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l Kimmo Tiilikainen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  2. Mattila, Sanni: Tältä näyttävät ministerien yo-todistukset – Katso kenen ällärivistö on pisin 2.6.2018. Iltalehti. Viitattu 3.5.2019.
  3. a b c d e f g Hämäläinen, Unto: Ruokolahden leijona 29.5.2008. Helsingin Sanomat. Viitattu 2.5.2019.
  4. Kimmo Tiilikainen: Luomutuotannon tavoite täyttyy. Ruralia, 2013, nro 1, s. 13. Ruralia-instituuti, Helsingin yliopisto. ISSN 1796-4857. Lehden verkkoversio (PDF) Viitattu 7.5.2019.
  5. Luomun ja liiton historiaa Luomuliitto. Viitattu 2.5.2019.
  6. Valittujen äänimäärät ja vertausluvut vaalipiireittäin ja puolueittain 2003 27.3.2003. Tilastokeskus. Viitattu 2.5.2019.
  7. a b c Kimmo Tiilikainen Valtioneuvosto. Viitattu 3.5.2019.
  8. Hallituksen esitys Euroopan perustuslaista tehdyn sopimuksen hyväksymisestä ja laiksi sen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta 5.12.2006. Eduskunta. Viitattu 3.5.2019.
  9. Tiilikainen, Kimmo Vaalit 2017. 21.3.2007. Yleisradio. Viitattu 2.5.2019.
  10. Tiilikaisesta ympäristöministeri1 – Lehtomäki äitiyslomalle 28.9.2007 (päivitetty 31.10.2008). Yleisradio. Viitattu 2.5.2019.
  11. Myrberg, Kai & Leppäranta, Matti: Itämeri ja ihminen, s. 67. Helsinki: Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-9792-6. Kirja Google Booksissa (viitattu 4.5.2019).
  12. Eduskuntatyö Kimmo Tiilikainen. Viitattu 2.5.2019.
  13. Tiilikainen keskeyttää puoluesihteerikampanjansa 2.6.2008. Iltalehti. Viitattu 2.5.2019.
  14. Jarmo Korhonen jatkaa Keskustan puoluesihteerinä 14.6.2008. Ilta-Sanomat. Viitattu 2.5.2019.
  15. Kymi – Ehdokkaiden äänimäärät Vaalit 2011. 20.4.2011. Yleisradio. Viitattu 2.5.2019.
  16. Kimmo Tiilikainen valittiin ryhmänjohtajaksi 20.5.2011 (6.4.2012). Yleisradio. Viitattu 6.5.2019.
  17. Santaharju, Teija: Kimmo Tiilikainen ei pyri keskustan johtoon 18.4.2012. Yleisradio. Viitattu 2.5.2019.
  18. a b Pohjala, Pauliina: Tiilikainen: Ydinvoima on keskustassa omantunnon kysymys 8.3.2014 (päivitetty 23.11.2015). Suomenmaa. Viitattu 3.5.2019.
  19. Näin kukin kansanedustaja äänesti tasa-arvoisesta avioliittolaista 28.11.2014. Ilta-Sanomat. Viitattu 3.5.2019.
  20. Koko maa – ehdokkaat Eduskuntavaalit 2015. 22.4.2015. Yleisradio. Viitattu 2.5.2019.
  21. Hallitusneuvotteluiden työryhmät (PDF) 18.5.2015. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2019.
  22. Pape-Mustonen, Terhi: Traktorimarssi askel askeleelta: Valtava innostus yllätti kaikki, Helsinki vastaanotti avosylin 13.3.2016. Maaseudun Tulevaisuus. Viitattu 3.5.2019.
  23. Pape-Mustonen, Terhi: Tiilikainen: ”Olen valmis tekemään töitä että rahapanoksia löytyy” 11.3.2016. Maaseudun Tulevaisuus. Viitattu 3.5.2019.
  24. Palokallio, Jarmo: Hallitus nimitti Hyttisen Metsähallituksen pääjohtajaksi 22.6.2016. Maaseudun Tulevaisuus. Viitattu 2.5.2019.
  25. Tuominen, Matti & Palokallio, Jarmo: Eduskuntaryhmä päätti: Tiilikainen jatkaa ministerinä – sai vakavan varoituksen 23.6.2016. Maaseudun Tulevaisuus. Viitattu 2.5.2019.
  26. Holmberg, Niklas: ”Jari ei neuvoja tarvitse”, väistyvä maatalousministeri Kimmo Tiilikainen on hyvillään salkkuvaihdosta 27.4.2017. Maaseudun Tulevaisuus. Viitattu 2.5.2019.
  27. a b c d e Kimmo Tiilikainen Vaalikone. 18.4.2019. Yleisradio. Viitattu 2.5.2019.
  28. Muhonen, Teemu: Sipilän päätös pyytää hallituksen eroa oli oikea, arvioi enemmistö suomalaisista 12.3.2019. Helsingin Sanomat. Viitattu 3.5.2019.
  29. Lehtinen, Sari: Eduskunnasta putoamassa oleva Kimmo Tiilikainen: ”Vaalipiirin vaihtaminen on riski” 14.4.2019. Yleisradio. Viitattu 3.5.2019.
  30. Presidentti Niinistö nimitti uuden hallituksen: Suuri missio on luoda puitteet turvaan ja vakauteen 6.6.2019. Tasavallan presidentin kanslia. Viitattu 7.6.2019.
  31. Lassfolk-Feodoroff, Crista: Rahalla ei ratsastettu eduskuntaan: Halla-ahon vaalibudjetti oli 305 euroa, Tiilikainen putosi 80 000 euron satsauksella – köyhyystutkijallakin 48 000 euron potti 16.4.2019. Helsingin Uutiset. Viitattu 4.5.2019.
  32. Hallitusneuvotteluihin osallistuvat neuvottelijat ja asiantuntijat 9.5.2019. Valtioneuvosto. Viitattu 12.5.2019.
  33. Ristamäki, Juha: Kommentti: Keskustan ministerit kukitettiin, mutta peli on vasta alkamassa – uusi puheenjohtaja voi vielä myllätä kaiken 6.6.2019. Iltalehti. Viitattu 7.6.2019.
  34. Haapala, Timo: Kommentti: Onnea, Antti Rinne ja hallitus! Karu arki odottaa jo nurkan takana 6.6.2019. Ilta-Sanomat. Viitattu 14.6.2019.
  35. Paananen, Veera: Tässä ovat Rinteen hallituksen 15 valtiosihteeriä – Ministerien kovapalkkaisiksi ”oikeiksi käsiksi” nousi kuusi entistä kansanedustajaa 20.6.2019. Helsingin Sanomat. Viitattu 24.6.2019.
  36. Valtiosihteerit Valtioneuvosto. Viitattu 15.9.2019.
  37. Kymi – Ruokolahti – Ehdokkaat vertauslukujärjestyksessä Kuntavaalit 2008. 30.10.2008. Yleisradio. Viitattu 2.5.2019.
  38. Ruokolahden kunnanvaltuuston puheenjohtaja vaihtui 23.8.2011. Yleisradio. Viitattu 2.5.2019.
  39. Kymen vaalipiiri – Ruokolahti – Ehdokkaat vertauslukujärjestyksessä Kuntavaalit 2012. 6.11.2012. Yleisradio. Viitattu 2.5.2019.
  40. a b Pajari, Mari: HS: Kimmo Tiilikainen asettuu kuntavaaleissa ehdolle Helsingissä 22.1.2017. Etelä-Saimaa. Viitattu 2.5.2019.
  41. Ehdokkaat – Helsinki Kuntavaalit 2017. 11.10.2017. Yleisradio. Viitattu 2.5.2019.
  42. Kimmo Tiilikaiselle Keskustan hopeinen ansiomerkki 12.6.2015. Suomen Keskusta. Viitattu 3.5.2019.
  43. Ministeri Kimmo Tiilikaisesta Itä-Suomen yliopiston Vuoden alumni 20.3.2018. Itä-Suomen yliopisto. Viitattu 3.5.2019.
  44. a b Lehtonen, Marko-Oskari: 33 vuoden avioliitto lopussa! Eduskunnasta pudonnut Kimmo Tiilikainen eroaa – entinen ministeri jätti hakemuksen vain kaksi viikkoa vaalien jälkeen 10.6.2019. Iltalehti. Viitattu 10.6.2019.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä:
Paula Lehtomäki
Suomen ympäristöministeri
2007–2008
Seuraaja:
Paula Lehtomäki
Edeltäjä:
Petteri Orpo
Suomen maa- ja metsätalousministeri
2015−2017
Seuraaja:
Jari Leppä
Edeltäjä:
Sanni Grahn-Laasonen
Suomen ympäristöministeri
2015–2019
Seuraaja:
Krista Mikkonen