Vaalirahoitus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Vaalirahoitus sisältää kunnallisten ja valtiollisten henkilövaalien taloudellisten kustannusten rahoitustavat. Rahoitus voi olla omia tuloja tai kerättyjä varoja. Varojenhallintaa säätelee lainsäädäntö. Varojen määrä voi vaikuttaa vaalitulokseen, minkä vuoksi sille on joissain maissa lakisääteiset rajat.

Vaalirahoituksen säätely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Professori Heikki Paloheimon mukaan puoluerahoituksen säätelyllä voidaan lisätä vaalirahoituksen julkisuutta poliittisen korruption estämiseksi, edistää tasa-arvoisuutta puolueiden ja ehdokkaiden kampanjointimahdollisuuksissa tai hillitä kampanjointikulujen kasvua. Säätelyn kohteena voivat olla kampanjan kokonaiskulut, yksittäisen lahjoituksen enimmäiskoko, lahjoittajatahot, lahjoitusten julkisuus, rahoitusta koskevat rekisterit, lainmukaisuuden kontrollointi sekä rikkomusten sanktiot.[1]

Kokonaiskulut: Kampanjan kokonaiskuluja säädellään Ranskassa, Israelissa ja Italiassa.[1]

Enimmäiskoko: Yksittäiselle lahjoitukselle on enimmäiskoko Belgiassa, Virossa, Ranskassa, Italiassa ja Yhdysvalloissa.[1]

Kiellot: Lahjoittajatahoista melko yleistä on kielto avustuksista joiltakin määrätyiltä tahoilta. Lahjoituksen vastaanottaminen voi olla kiellettyä yrityksiltä ylipäätään, julkisen sektorin omistamilta yrityksiltä, ammattijärjestöiltä, ulkomaisilta lahjoittajilta tai nimettömiltä lahjoittajilta. Kieltoja on Ranskan, Saksan, Viron, Yhdysvaltojen ja Islannin lainsäädännössä.[1]

Suomen eduskunnan ja kunnanvaltuustojen henkilövaalit tekevät professori Heikki Paloheimon mukaan puoluerahoituksen vaalirahoituksen julkisuuteen liittyvät haasteet monia muita maita suuremmiksi.[1]

Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan neuvoston korruptionvastainen toimielin Greco arvosteli Suomen puoluerahoituksen valvontaa joulukuussa 2007. Greco piti ongelmallisena sitä, että Suomessa valtakunnallisella tasolla rahoitusta valvoo oikeusministeriö ja paikallisella tasolla kuntien keskusvaalilautakunnat. Ministeriö on osa poliittista päätöksentekojärjestelmää ja keskusvaalilautakunnat koostuvat puolueiden jäsenistä. Greco suositteli Suomelle lahjontaa koskevan lainsäädännön tehostamista ja rangaistusten koventamista. Suomen on annettava kesäkuun 2009 loppuun mennessä raportti siitä, miten suositukset on toteutettu.[2][3] Oikeusministeri Tuija Braxin (vihr.) mukaan nykylaki ei ole riittävän hyvä vaalirahojen seurantaan.[4]

Vähintään 1 500 euron arvoiset vaalituet ja niiden lahjoittaja tulee ilmoittaa.[5] Tämän vuoksi ehdokkaat järjestävät seminaareja ja taidemyyntiä, minkä nimettömillä pienillä tuotoilla voidaan tukea ehdokkaita, jotka ovat onnistuneet myymään tilaisuuksiin pääsylippuja[6][7]. Ilmoituksissa ei ole välttämätöntä ilmoittaa tuen alkuperäistä myöntäjää, minkä vuoksi on perustettu tukiyhdistyksiä, jotka kykenevät kokoamaan joillekin ehdokkaille kampanjan arvoihin nähden merkittäviä summia.

Vuoden 2007 eduskuntavaalien yksi merkittävimmistälähde? vaalitukiyhdistyksestä oli Kehittyvien maakuntien Suomi, joka jakoi vaalitukea vajaalle 20 kansanedustajaehdokkaalle, osalle suoraan, mistä oli tehty asiaankuuluvat ilmoitukset ja osalle toisten yhdistysten kauttalähde?.

Vaalirahoittavat talousseminaarit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalirahoittavat talousseminaarit ovat tilaisuuksia, joihin puolueiden edustajat myyvät seminaarin osallistumislippuja ja joita pääasiassa yritykset ostavat satojen eurojen kappalehintaan. Talousseminaarien tarkoituksen on kerätä suurehko summa varoja ilman, että varojen antajaa tulee vaalirahoituksen julkisuutta koskevan lain perusteella ilmoittaa julkisesti.

Talousseminaareja voivat järjestää puolueita ja ehdokkaita lähellä olevat yhdistykset, jotka ovat saaneet tehtäväkseen vaalirahoituksen koordinoinnin. Seminaareja järjestävä taho voidaan organisoida myös osakeyhtiön muotoon, kuten esimerkiksi Helsingin Elinkeinoelämän Kunnallispalvelu.

Yritys saa vähentää talousseminaarin kulut verotuksessa, jos sitä voi pitää yrityksen tulonhankintatoimintana. Sen sijaan ehdokkaan tukeminen ei ole verovähennyskelpoista. Transparency Internationalin Suomen perustajan Leila Mustaojan mukaa seminaarit ovat ongelmallisia, jos niiden hinta on sisältöön nähden korkea.[8]

Vaalilain säätäminen 1998[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreät järjestivät keskustelutilaisuuden vaalirahoituksesta vuonna 1997. Kansanedustaja Jaakko Laakso (vas) teki ensimmäisen lakialoitteen vuonna 1997. Vuonna 1998 Saksassa paljastui suuri puoluerahoitusskandaali. Asiasta keskusteltiin myös Suomessa. Kansanedustaja Irina Krohn teki uuden lakialoitteen vuonna 1998. Hallintoneuvos Lauri Tarasti johti komiteaa lain säätämiseksi vuonna 1998. Lain perustelujen mukaan oikeusministeriö ei saa tarkistaa pitääkö ilmoitukset paikkansa ja rikkomuksista ei rangaista. Ehdokkaiden kannatusyhdistykset ovat yleishyödyllisiä yhdistyksiä, jotka voivat ottaa lahjoituksia vastaan verotta. Lain vastustajien mukaan puolueiden sopimus ajaisi saman asian, laki vaikeuttaa ehdokkaiden ja rahan saantia ja julkisuuskontrolli toimii jo ennestään riittävän hyvin. Laki hyväksyttiin äänin 74-4. Pettynyt Irina Krohn nimitti tekelettä bikinilaiksi, koska se peittää enemmän kuin paljastaa ja jättää olennaisen piiloon.[9][10]

Britannia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britannian hallituksen työministeri Peter Hain erosi 24. tammikuuta 2008 vaalirahoitusepäselvyyksien vuoksi. Hän pyrki vuonna 2007 työväenpuolueen varapuheenjohtajaksi ja jätti 100 000 punnan kampanjalahjoitukset ilmoittamatta. Britanniassa lahjoitukset pitää ilmoittaa kahden kuukauden kuluessa.[11]

Britannian vaalirahoitussäännöt uudistettiin vuonna 2000. Lahjoituksen saaja poliitikko saa harkita vastaanottoa 30 päivää ja sen jälkeen 30 päivän sisällä lahjoituksesta on ilmoitettava. Puolueet ilmoittavat raha-asiat kvartaaleittain. Puolue saa käyttää parlamenttivaaleissa 37 500 euroa paikkaa kohden ja ehdokas 17 päivän aikana enimmillään 18 750 euroa (punta = 1,25 euroa). Lainat on julkista tietoa. Poliitikkojen on ilmoitettava yli 62 euron suuruiset lahjoitukset, mutta nimet on mainittava vain 1250 euron ylittyessä. Vaalilautakunnan verkkosivut julkaisevat lahjoitukset.[12]

Lain vaatimia ilmoituksia ei tarvitse tehdä markkinakorkoisista lainoista, jollaisten avulla Labour kiersi lakia ennen vuoden 2005 vaaleja. Puolueen varojenkerääjä lordi Levy oli kerännyt eräiltä liikemiehiltä 13 950 000 puntaa vakuuttomia lainoja ennen vaalikampanjaa. Labour käytti suurimman osan 18 miljoonaa puntaa maksaneen kampanjansa rahoittamiseen. Myöhemmin osalle lainaajista esitettiin aatelisarvoa.[1][2]

Saksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksassa 15 % puoluerahoituksesta on yksityisten ja yritysten lahjoituksia. Yli 10 000 euron lahjoitukset on julkaistava. Rikkeistä voi saada sakkorangaistuksen. Helmut Kohl joutui vuonna 1998 maksamaan 300 000 euron sakon ja luopumaan CDU:n kunniapuheenjohtajuudesta.[13]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Vieraskynä: Heikki Paloheimo, valtio-opin professori Tampereen yliopistossa, Vaalirahoituksen julkisuus on erityisen suuri haaste Suomessa, Helsingin Sanomat 23.5.2008 C8
  2. Puoluerahoituksen valvonnalle moitteita YLE 7.12.2007
  3. Suomi joutuu pian tiukentamaan puolue- ja vaalirahoituksen valvontaa, Helsingin Sanomat 8.12.2007, s. A 5 HS Arkisto (maksullinen)
  4. Brax vill ha bättre koll på valpengar, Hufvudstadsbladet 23.1.2008 s.12
  5. Laki ehdokkaan vaalirahoituksesta, muut. 16.7.2010/684 6 § 2 mom.
  6. Myös Pekkariselle vaalirahaa Suomi-Soffalta HS. Viitattu 10.8.2008.
  7. Oikeusministeriö joutui selvittämään Pekkarisen saamia vaalirahaohjeita HS. Viitattu 10.8.2008.
  8. Myös veronmaksajat ovat tukiseminaarien maksumiehiä, HS 16.5.2008 A5
  9. Makkaramietiskely johti bikinilakiin, Helsingin Sanomat 24.5.2008 A4
  10. Täysistunnon pöytäkirja PTK 23/2000 vp 29.2.2000. Eduskunta. - Keskustelu hallituksen esityksestä laiksi ehdokkaan vaalirahoituksen ilmoittamisesta
  11. Vaalirahoitussotku johti Britanniassa ministerin eroon, Helsingin Sanomat 25.1.2008 B1
  12. Britannian vaalirahoitus läpinäkyvää, Helsingin Sanomat 23.5.2008 A4
  13. Isokin lahjoitus pysyy Saksassa salassa, Helsingin Sanomat 23.5.2008 A4

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä politiikkaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.