Eino Pekkala

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Eino Oskari Pekkala
Eino Pekkala.jpg
Opetusministeri
Paasikiven III hallitus
28.12.1945 – 26.3.1946
Edeltäjä Johan Helo
Seuraaja Eino Kilpi
Oikeusministeri
Pekkalan hallitus
26.3.1946 – 29.7.1948
Edeltäjä Urho Kekkonen
Seuraaja Tauno Suontausta
Kansanedustaja
2.9.1927–12.7.1930, 6.4.1945–21.7.1948
Ryhmä/puolue STPV, SKDL
Vaalipiiri Uudenmaan läänin vaalipiiri
Henkilötiedot
Syntynyt 29. marraskuuta 1887
Seinäjoki
Kuollut 30. syyskuuta 1956 (68 vuotta)
Helsinki
Ammatti juristi
Puoliso Salme Murrik 1913–1924
Mary Moorhouse 1928–
Tiedot
Puolue SDP, SSTP, STPV, SKDL, SYP
Uskonto uskonnoton
Eino Pekkala (oik.) puhumassa Puustellinmetsän joukkohaudalla toukokuussa 1926.

Eino Oskari Pekkala (29. marraskuuta 1887 Seinäjoki30. syyskuuta 1956 Helsinki) oli suomalainen juristi ja poliitikko, joka toimi kansanedustajana 1927–1930 ja 1945–1948 sekä opetusministerinä 1945–1946 ja oikeusministerinä 1946–1948.[1] Kansanedustajana ollessaan Pekkala edusti Sosialistista työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestöä sekä Suomen kansan demokraattista liittoa, mutta oli eri vaiheissa mukana myös muiden vasemmistopuolueiden toiminnassa.

1920–1930-luvuilla Pekkala oli kahdesti vankilassa poliittisista syistä. Vuonna 1930 Pekkala joutui äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen sieppaamaksi, mutta yhteiskunnallisen tilanteen muututtua hänet nimettiin jatkosodan jälkeen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin erikoistuomioistuimen jäseneksi. Pekkala oli nuoruudessaan lahjakas urheilija, ja vuosina 1919–1927 hän toimi Työväen urheiluliiton ensimmäisenä puheenjohtajana. Eino Pekkalan veli oli pääministeri Mauno Pekkala.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eino Pekkalan vanhemmat olivat Sääksmäellä syntynyt metsätyönjohtaja Johan Oskari Pekkala (1864–1939) ja Sauvosta kotoisin ollut Amanda Matilda Grönroos (1864–1925). Perhe muutti jo 1888 Sysmän Nuoramoisiin, missä Johan työskenteli Nordenlundin kartanon metsänhoitajana. Sysmässä perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa ja tytär. Vuonna 1898 Johan sai työpaikan Teiskon Polson kylässä sijatsevasta Teiskolan kartanosta. Perhe oli keskiluokkainen, mutta vasta äidin ompelijana hankkimat lisätulot mahdollistivat lasten koulunkäynnin Tampereella.[2]

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Tampereen Reaalilyseosta 1906 Pekkala jatkoi opintojaan Helsingin yliopistossa, jossa hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1908 ja kasvatusopin tutkinnon 1911.[1] Pekkalan veljekset olivat kiinnostuneet yhteiskunnallisista asioista jo Teiskossa, jossa pinnalla oli erityisesti torpparikysymys.[2] Helsingissä Pekkala oli mukana sosialidemokraattisen liikkeen toiminnassa tutustuen samalla Hella Wuolijoen sisareen Salme Murrikiin, jonka kanssa hän avioitui keväällä 1913.[3] Vuosina 1910–1911 Pekkala työskenteli Tampereen työväenopiston johtajana, ja 1912–1916 Hämeenlinnan lyseon historianopettajana,[1] jonka jälkeen hän aloitti puolisoineen oikeustieteen opinnot Helsingin yliopistossa.[4]

Tampereen Pyrintöä edustanut Pekkala oli nuoruudessaan lahjakas yleisurheilija, joka voitti Kalevan kisoista 16 mitalia vuosina 1907–1911. Vuonna 1907 järjestetyissä ensimmäisissä Kalevan kisoissa Pekkala oli mitaleilla kahdeksassa lajissa, ja lisäksi hän voitti yksilölajien yhteydessä käydyn kymmenottelun Urheilukuninkuuskilpailun. Pekkala voitti saman kilpailun myös vuosina 1909 ja 1910. 110 metrin aitajuoksussa hän saavutti kaksi SM-hopeaa ja kaksi pronssia.[5] Urheilu-uransa jälkeen Pekkala lähtii vuonna 1917 mukaan Helsingin Jyryn toimintaan.lähde?

Sisällissodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan aikana Pekkala ei osallistunut punaisten toimintaan, vaan jatkoi opintojaan Helsingin yliopistossa suorittaen samana keväänä molempain oikeuksien kandidaatin tutkinnon.[6] Sodan päätyttyä hän perusti Väinö Hakkilan kanssa Työväen Lakiasiaintoimiston, joka oli valtiorikosoikeudessa syytettyjen punavankien pääavustaja.[7] Hakkilasta poiketen Pekkalalla oli ymmärtämystä vallankumousta yrittäneitä kohtaan.[8] Vuosina 1919–1921 Pekkala oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen.lähde? Keväästä 1919 lähtien hän oli Sulo Wuolijoen ja Ivar Lassyn ohella keskeinen hahmo sosiaalidemokraattisen puolueen vasemmisto-oppositiossa, josta pian muodostui Suomen sosialistinen työväenpuolue. Toukokuussa 1920 poliisi keskeytti STTP:n perustavan kokouksen pidättäen Pekkalan ja muut puolueen johtohahmot. Helmikuussa 1921 hänet tuomittiin kommunistisen toimintansa vuoksi 1,5 vuoden kuristushuonerangaistukseen.[9] Vapautumisensa jälkeen Pekkala jatkoi asianajajana ja perusti Asser Salon kanssa lakiasiaintoimiston vuonna 1926.lähde?

Työläisurheilutaustastaan huolimatta Pekkala kuului 1910-luvun jälkipuoliskolla Suomen Valtakunnan Urheiluliiton johtoon. Hän oli jo 1915 esittänyt Sosialidemokraattiselle nuorisoliitolle SVUL:n alaisen työläisurheilujärjestön perustamista, mutta hanke ei toteutunut. Keväällä 1917 Pekkala oli perustamassa Työväen Urheilulehteä, jonka päätoimittajana hän myös toimi.[10] Sisällissodan jälkeen marraskuussa 1918 SVUL:n keskustoimikunta päätti Pekkalan ja puheenjohtaja J. W. Rangellin vastustuksesta huolimatta erottaa liitosta kaikki punaisten puolella sotaan osallistuneet seurat ja urheilijat.[11] Erotetut seurat perustivat tammikuussa 1919 Suomen Työväen Urheiluliiton. Pekkala oli perustavan kokouksen puheenjohtaja, ja hän toimi myös TUL:n ensimmäisenä puheenjohtajana 1919–1927.[8] Pekkala oli mukana myös ammattiyhdistysliikkeessä. Vuonna 1920 hänet valittiin Suomen Ammattijärjestön varapuheenjohtajaksi, jota tehtävää Pekkala hoiti vuoteen 1930 saakka.[7]

Pekkalan ensimmäinen avioliitto päättyi 1920-luvun alussa. Salme Pekkala matkusti keväällä 1920 suomalaisten kommunistien edustajaksi Lontooseen, jossa hän alkoi seurustelemaan Rajani Palme Duttin kanssa, ja pariskunta sai lopulta avioeron tammikuussa 1924. Pekkalan toinen puoliso oli brittiläinen kommunisti Mary Moorhouse, johon hän tutustui Salmen kautta Tukholmassa kesällä 1923. Pekkala ja moorhouse kihlautuivat 1925 ja solmivat siviiliavioliiton maaliskuussa 1928.[4]

Kansanedustajaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luvun vaihteessa Pekkala oli SKP:n toimintaa arvostelleen Suomen työväen vasemmistoryhmän keskustoimikunnan puheenjohtaja.[12] Hänet valittiin kansanedustajaksi Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestön listalta vuosien 1927 ja 1929 eduskuntavaaleissa.[1] Talonpoikaismarssin alla 5. heinäkuuta 1930 hallitusta painostaneen Lapuan liikkeen iskuryhmä sieppasi Pekkalan ja Jalmari Rötkön perustuslakivaliokunnan kokouksesta. Heidät vietiin liikkeen päämajaan Lapualle, ja luovutettiin pari päivää myöhemmin viranomaisille, kun sisäministeri E. V. Kuokkanen määräsi kaikki STPV:n 23 kansanedustajaa pidätettäväksi epäiltynä ”maanpetoksellisesta toiminnasta”. Lapualaiset olivat jo kahdesti aikaisemmin tavoitelleet Pekkalaa kotoaan Etsivältä keskuspoliisilta saamiensa vihjeiden perusteella.[13] Marraskuussa 1930 Turun hovioikeus tuomitsi Pekkalan kolmen vuoden kuritushuonerangaistukseen valtiopetoksen valmistelusta. Samassa yhteydessä myös 45 muuta kommunistia sai eripituisia vankeusrangaistuksia.[14]

Vangitsemisen jälkeen Pekkalan puoliso perusti syksyllä 1930 Vankien Apu -yhdistyksen, joka tehtävänä oli avustaa poliittisia vankeja ja heidän perheitään. Heinäkuussa 1933 hän osallistui Tammisaaren pakkotyölaitoksessa käynnistyneeseen nälkälakkoon. Kuudentena lakkopäivänä Pekkala ja yhdeksän muuta vankia eristettiin muista nälkälakkolaisista siirtämällä heidät Turun lääninvankilaan, jossa lakko jatkui vielä toiset kuusi päivää. Vapauduttuaan marraskuussa 1933 Pekkalalla ei ollut enää mahdollisuutta jatkaa poliitiikassa, vaan hän keskittyi asianajajan toimeensa.[15] Jatkosodan aikana Pekkala avusti vangittuja kommunisteja sekä muita vastarintaliikkeen sodanvastustajia. Hänen asiakkaitaan olivat muun muassa kuolemaantuomitut Pellervo Takatalo, Aimo Rikka ja Martta Koskinen, joista Pekkala onnistui lieventämään Takatalon ja Rikan tuomiot elinkautiseksi.[16][17]

Ministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan jälkeen Pekkala liittyi SKDL:ään, joka nimesi hänet jäseneksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin erikoistuomioistuimeen.[18] Pekkala valittiin jälleen kansanedustajaksi kevään 1945 eduskuntavaaleissa. Hän edusti niin sanottua kuutosten listaa, jolta eduskuntaan nousi seitsemän kansanedustajaa.[19] Syysistuntokauden 1945 Pekkala oli eduskunnan I varapuhemies, kun Cay Sundström nimitettiin suurlähettilääksi Moskovaan.[20][21] Hän toimi opetusministerinä Paasikiven III hallituksessa 1945–1946, ja oikeusministerinä veljensä Mauno Pekkalan hallituksessa 1946–1948.[22] Maaliskuusta 1946 lähtien Pekkala vaikutti SKDL:n sisälle syntyneessä Sosialistisessa yhtenäisyyspuolueessa.[23] Keväällä 1947 syntyneen hallituskriisin yhteydessä hän oli SKDL:n hallitustunnustelijana, mutta luopui tehtävästä jäätyään vaille sosialidemokraattien tukea.[24] Tammikuussa 1948 Pekkala ilmoitti jättävänsä hallituksen virkamiesten asemaa koskevan lakiehdotuksen aiheuttamien erimielisyyksien johdosta, mutta perui päätöksensä jatkaen hallituskauden loppuun.[25] Vuoden 1950 presidentinvaaleissa hän oli Mauno Pekkalan valitsijamiehenä.[1]

Pekkala oli valtion urheilulautakunnan jäsen vuodesta 1945,[26] ja kuului Helsingin olympialaisten järjestelytoimikuntaan.[27] Vuonna 1949 hänelle myönnettiin Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun suuri ansioristi. Samassa yhteydessä sen sai myös SVUL:n johtohahmoihin lukeutunut K. E. Levälahti, joka 1918 oli kiihkeimmin vaatinut punaisten erottamista liitosta. Vanhoista erimielisyyksistä johtuen Pekkala ei saapunut noutamaan mitaliaan.[28]

Kansanedustajan toimensa jälkeen Pekkala työskenteli Helsingissä asianajajana kuolemaansa saakka. Hän kuoli 68-vuotiaana syyskuussa 1956. Pekkala on haudattu perhehautaan Malmin hautausmaalle.[29]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eino ja Mary Pekkalan tytär Salme Anne Pekkala syntyi vuonna 1928. Hänen puolisonsa oli suurlähettiläs Risto Hyvärinen.[30]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Eino Pekkala Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 23.5.2007.
  2. a b Soikkanen, Hannu: Pekkala, Mauno (1890–1952) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 3.4.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 6.5.2019.
  3. Tuomioja, Erkki: Häivähdys punaista : Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa, s. 78–81, 159. Helsinki: Tammi, 2007. ISBN 951-31369-3-0.
  4. a b Reinart, Heili: Salme Dutt – täiskohaga revolutsionäär ja hall kardinal, kes tundis end orvuna 22.5.2018. Postimees. Viitattu 7.5.2019. (viroksi)
  5. Hannus, Matti ; Laitinen, Esa ; Martiskainen, Seppo: Kalevan kisat, Kalevan malja : vuosisata yleisurheilun Suomen mestaruuksia. Helsinki: Suomen Urheiluliitto ; Gummerus, 2002. ISBN 951-96491-5-8.
  6. Saarela, Tauno ; Morgan, Kevin: ”Salaperäiset suomalaiset ja Britannian kommunismin synty”, Väki Voimakas 11 : Aave vai haave?, s. 11–12. Tampere: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 1998. ISBN 951-95276-8-0. Artikkelin verkkoversio (PDF).
  7. a b Eino Pekkala kuollut. Helsingin Sanomat, 3.10.1956, s. 12. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 6.5.2019.
  8. a b Kokkonen, Jouko: Tyovaen Urheiluliitto päätti ryhtyä voimaperäiseen työhön 24.1.2019. Liikuntatieteellinen Seura. Viitattu 7.5.2019.
  9. Hakalehto, Ilkka: Suomen kommunistinen puolue ja sen vaikutus poliittiseen ja ammatilliseen työväenliikkeeseen 1918–1928, s. 160. Porvoo ; Helsinki: WSOY, 1966.
  10. Hentilä, Seppo: Suomen Työläisurheilun historia I : Työväen Urheiluliitto 1919–1944, s. 62–63. Hämeenlinna: Karisto, 1982. ISBN 951-23200-9-6.
  11. Ahde, Matti ; Hakkarainen, Timo: Matti Ahde : sähkömies, s. 161. Helsinki: WSOY, 2013. ISBN 978-951-03941-9-9.
  12. Virtanen, Jorma: Suomen ammattijärjestö poliittisen työväenliikkeen eri suuntausten toimintakenttänä 1928–1930, s. 24. Turku: Turun yliopisto, 1983. ISBN 951-64230-7-8.
  13. Siltala, Juha: Lapuan liike ja kyyditykset 1930, s. 116–118. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 978-951-10871-6-8.
  14. Kommunistijutut. Helsingin Sanomat, 21.11.1930, s. 9. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 8.5.2019.
  15. Parkkari, Nestori: Väkivallan vuodet. Helsinki: Kansankulttuuri, 1960. Marxists.org.
  16. Selin, Sakari: Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko : nuoret sodassa Hitleriä vastaan, s. 275. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2011. ISBN 978-952-99991-6-3. Teoksen verkkoversio (PDF).
  17. Rislakki, Jukka: Maan alla : vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941–1944, s. 31, 49. Helsinki: Love Kirjat, 1985. ISBN 951-83509-9-X.
  18. Soini, Yrjö: Kuin Pietari hiilivalkealla : sotasyyllisyyasian vaiheet 1944–1949, s. 137. Helsinki: Otava, 1956.
  19. Tuomioja, Erkki: Yksinäinen oppositiososialisti K. H. Wiik. Helsingin Sanomat, 14.11.1982, s. 24. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 8.5.2019.
  20. Eino Pekkala uusi varapuhemies. Helsingin Sanomat, 14.9.1945, s. 4. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 10.5.2019.
  21. Ensimmäiseksi varapuhemieheksi ed. T. Kujala. Helsingin Sanomat, 9.1.1946, s. 3. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 10.5.2019.
  22. Pekkala, Eino Oskari Ministeritietojärjestelmä. Valtioneuvosto. Viitattu 8.5.2019.
  23. Wirtanen, Atos: Poliittiset muistelmat, s. 67–68. Helsinki: Otava, 1972. ISBN 951-10006-0-8.
  24. Eino Pekkala luopunut. Helsingin Sanomat, 1.5.1947, s. 5. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 8.5.2019.
  25. Ministeri Eino Pekkala eroaa. Helsingin Sanomat, 15.1.1948, s. 5. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 8.5.2019.
  26. Valtion liikuntaneuvostojen kokoonpanot (1920‒2011) (PDF) Valtion liikuntaneuvosto. Viitattu 8.5.2019.
  27. Nygrén, Helge ; Siukonen, Markku (toim.): Suuri olympiateos 2, s. 268–269. Jyväskylä: Scandia, 1978. ISBN 951-94660-5-3.
  28. 1918: Kohtalokas kokous Sata tarinaa : Suomen urheilu 1917–2017. 8.11.2017. Urheilumuseo. Viitattu 8.5.2019.
  29. Kuuluisia vainajia (PDF) Malmin hautausmaa. Helsingin seurakuntayhtymä. Viitattu 10.5.2019.
  30. ”Hyvärinen, Risto Ilmari Antero”, Kuka kukin on 1978, s. 628. Helsinki: Otava, 1978. ISBN 951-10475-5-8. Projekt Runeberg.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hanski, Jari: Pekkala, Eino (1887–1956) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 4.5.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.


Edeltäjä:
Johan Helo
Suomen opetusministeri
19451946
Seuraaja:
Eino Kilpi
Edeltäjä:
Urho Kekkonen
Suomen oikeusministeri
19461948
Seuraaja:
Tauno Suontausta