Tämä on lupaava artikkeli.

Sosialistinen eduskuntaryhmä

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sosialistinen eduskuntaryhmä
Perustettu 1941
Lopetti 1942
Ideologia sosialismi

Sosialistinen eduskuntaryhmä oli Suomen sosialidemokraattisesta puolueesta (SDP) elokuussa 1940 erotettujen kansanedustajien alkuvuodesta 1941 muodostama eduskuntaryhmä, joka arvosteli voimakkaasti Suomen valtiollisen johdon omaksumaa poliittista suuntaa ja vaati ystävällismielisempää asennoitumista Neuvostoliittoon. Sosialistisen eduskuntaryhmän kansanedustajat vangittiin jatkosodan alettua. Vapauduttuaan he olivat perustamassa Suomen kansan demokraattista liittoa (SKDL).

Sosialistisesta eduskuntaryhmästä käytetään usein nimeä kuutoset, koska siihen kuului kuusi kansanedustajaa: Karl Harald Wiik, Mikko Ampuja (pj.[1]), Väinö Meltti, Yrjö Räisänen, Kaisu-Mirjami Rydberg ja Cay Sundström. Keskeinen vaikuttaja ryhmässä oli myös Johan Helo, joka ei ollut eduskunnan jäsen. Ryhmän jäsenistä Meltti ei kuulunut syksyllä erotettuihin, sillä hän nousi eduskuntaan vasta helmikuussa 1941. Meltti, jolla ei ollut juurikaan aiempia kontakteja oppositioon, erotettiin puolueesta vasta 27. toukokuuta[2].

Opposition synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan päätyttyä SDP:n sisälle muodostui oppositio, joka kritisoi puolueen ulkopoliittisia linjauksia. Arvostelun kärki suuntautui etenkin sodan aikana ulkoministerinä toimineeseen Väinö Tanneriin, jonka toimet rauhan edistämiseksi nähtiin riittämättömiksi. Oppositio vaati myös sodanaikaisten poikkeuslakien kumoamista. Se tuomitsi SDP:n kansallista yksimielisyyttä korostaneen linjan ja vastusti sosiaalidemokraattien menoa suojeluskuntiin. Kritiikki tehtiin marxilaiselta pohjalta, ja oppositio piti sosialismin tunnuksia esillä puoluetta voimakkaammin. Opposition mielestä SDP oli hylännyt luokkataistelun ja internationalismin. Monet opposition edustajista olivat kuuluneet SDP:n vasemmistosiipeen jo 1930-luvun puolivälistä lähtien.[3]

SDP:n johto suhtautui opposition toimintaa jyrkän kielteisesti eivätkä kriitikot päässeet esittämään näkemyksiään puoluelehdistössä. Laajemman yleisön saamiseksi oppositio ryhtyi kesäkuussa suunnittelemaan omaa lehteä. Kirjapainon löytyminen osoittautui kuitenkin ongelmalliseksi, kun SDP Tannerin johdolla kielsi omistamiensa yritysten käytön. Uuden Vapaa Sana -lehden näytenumero ilmestyi lopulta 24. heinäkuuta. Päätoimittajaksi tuli opposition johtohahmo K. H. Wiik ja toimitussihteeriksi Rydberg. Toimitusneuvostoon kuuluivat myös Helo, Ampuja, Sundström ja Räisänen. Vapaa Sana sai nopeasti runsaasti lukijoita ja lehden painosmäärä (n. 25 000) oli samalla tasolla SDP:n äänenkannattaja Suomen Sosialidemokraatin kanssa.[3]

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura aloitti toimintansa samoihin aikoihin SDP:n opposition kanssa. Kommunistijohtoisen SNS:n hallitusta kohtaan esittämä kritiikki oli pitkälti samansuuntaista kuin opposition, ja ne samaistettiin julkisuudessa usein toisiinsa, mutta kyseessä oli kaksi erillistä ryhmää. Wiikiläinen oppositio muodosti vähemmän radikaalin vaihtoehdon SDP:n suuntaan pettyneille. Esimerkiksi Wiik itse suhtautui SNS:ään varauksellisesti, koska hän epäili sen johdossa toimineiden kommunistien motiiveja. SNS:n kannatus oli pienempää opposition vankimmilla tukialueilla. Ryhmät osallistuivat erillisillä listoilla syksyllä 1940 käytyihin Helsingin Työväen Säästöpankin ja Osuusliike Elannon vaaleihin. Elannon vaaleissa oppositio keräsi äänistä 6,6 prosenttia, kun SDP sai 40,8 ja SNS 24,5 prosenttia. Ryhmät tekivät kuitenkin yhteistyötä. Monet opposition kannattajat osallistuivat ystävyystoimintaan, ja muun muassa Helo puhui SNS:n tilaisuuksissa. SAK:n lokakuussa pidetyssä edustajakokouksessa ryhmät muodostivat yhteisen blokin, johon kuului noin kolmasosa edustajista. Noin puolet ay-oppositiosta lukeutui SDP:n oppositioon.[3]

Kyösti Kallion erottua SDP:n oppositio asetti vuoden 1940 presidentinvaalissa ehdokkaakseen Helon.[4] Hän sai taakseen neljä valitsijamiestä.[5]

Erottamiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SDP:n asenne puolueoppositiota kohtaan kiristyi kesällä 1940, kun kansainvälinen tilanne kärjistyi ja Vapaa Sana aloitti ilmestymisensä. Heinäkuun lopussa SDP:n puolueneuvosto myönsi puoluetoimikunnalle valtuudet erottaa oppositio ja aie toteutui toimikunnan kokouksessa 27. syyskuuta. SDP:stä erotettiin Vapaan Sanan toimitusneuvoston jäsenet ja Helsingin työväenyhdistyksen Toveriseura. Päätöstä perusteltiin varsinkin sillä, että kuutosten nähtiin toiminnallaan tukevan Neuvostoliiton miehitystoimenpiteitä Baltian maissa. SDP:n piirijärjestöistä erottamisia vastusti syksyllä 1940 vain Uusimaa. SDP:n propagandassa oppositio yhdistettiin tarkoituksellisesti SNS:ään ja niiden tavoitteita pidettiin samoina. SDP antoi tukensa SNS:n lakkauttamiselle. SNS:ää varten säädetty laki, joka kielsi yli 30 henkilön kokoontumiset, vaikeutti myös opposition toimintaa. Marraskuussa SDP erotti puolueen valtuustoryhmästä Helsingissä eronneet kaksi valtuutettua (Ahti Myrsky ja Kalle Kaukonen) sekä 21 tamperelaista ja 3 muuta opposition kannattajaa.[3]

SDP kävi opposition ja SNS:n vastaiseen hyökkäykseen monella rintamalla. Elokuussa 1940 perustettiin Työväen Yleinen Valistusvaliokunta (huhtikuusta 1941 Työväen Keskusjärjestöjen Yhteistyötoimikunta), jonka päätehtävänä oli puolueesta vasemmalle sijoittuneiden voimien arvostelu. SDP:n, SAK:n, TUL:n ja Työläisnaisliiton muodostama elin oli läheisesti sidoksissa Suomen Aseveljien Liittoon ja sen salaiseen tiedusteluosastoon (SAT, myöhemmin VIA). Kansanedustaja Jorma Tuomisen johtama valistusvaliokunta julkaisi vasemmistolaisia arvostelleita pamfletteja ja painosti muun muassa kirjapainoja. Valiokunnan edustajat kiersivät ympäri maata puhumassa asiasta. Loppuvuonna 1940 perustettiin myös kommunisminvastaisuutta korostaneet puolueosastot Raivaajat ja Uurtajat.[3][6]

Vuoden 1940 edetessä Vapaan Sanan julkaiseminen muuttui haastavaksi, kun kirjapainot eivät suostuneet painamaan sitä. Lehden koko pieneni ja valmistus jouduttiin toteuttamaan käsin sekä monistuskoneella. Vuoden 1941 alussa lehden painaminen siirrettiin Ruotsiin syndikalistisen SAC-ammattiliiton painoon, mutta ratkaisu osoittautui liian hankalaksi ja Ruotsissa painettu numero jäi viimeiseksi. Tämän jälkeen ryhmän tiedotus hoidettiin monistetuilla kiertokirjeillä (Sosialistisen eduskuntaryhmän kirjeitä) ja pamfleteilla.[7][8]

Uusi eduskuntaryhmä ja pidätykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

5. tammikuuta 1941 järjestettiin Tampereella kokous, johon kerääntyi SDP:n erotetun opposition ja lakkautetun SNS:n henkilöitä. Kokous valitsi kolmihenkisen toimikunnan johtamaan ryhmän toimintaa. Kannattajat alkoivat perustaa ”sosialistinen työläisyhdistys” -nimellä toimineita paikallisjärjestöjäosastoja. Uusi Sosialistinen eduskuntaryhmä muodostettiin helmikuun 1941 alussa. Tutkija Hannu Soikkasen mukaan ryhmittymä olisi luultavasti perustanut uuden puolueen, jos se olisi ollut mahdollista poikkeustilalakien ollessa voimassa. SDP erotti kevään aikana monia jäseniä ja useita jäsenyhdistyksiä, jotka olivat esiintyneet yhteistyössä opposition kanssa. Esimerkiksi 25. huhtikuuta erotettiin koko Nokian työväenyhdistys, joka kieltäytyi erottamasta puoluetoimikunnan erottamia jäseniään.[9]

Keväällä 1941 kuutosten arvostelu alkoi suuntautua etenkin Suomen hallituksen natsi-Saksaan nojautuvaan politiikkaan. Jatkosodan sytyttyä eduskuntaryhmän toiminta kävi yhä hankalammaksi ja lopulta kaikki kuusi kansanedustajaa ja Helo pidätettiin 23.–29 elokuuta epäiltynä maanpetoksellisesta toiminnasta. SDP:n ministerit ja eduskuntaryhmä vastustivat vangitsemisia, mutta toimenpiteisiin alistuttiin eikä niitä lähdetty vastustamaan laajemmin.[10]

Turun hovioikeus tuomitsi kuutoset 24. helmikuuta 1942 kuritushuonerangaistuksiin. Ampuja sai kaksi vuotta, Meltti ja Helo kolme, Räisänen ja Rydberg neljä, Wiik seitsemän sekä Sundström kahdeksan vuotta.[11] Korkein oikeus lyhensi Rydbergin rangaistusta vuodella.[12] Oikeuden päätöksen jälkeen tutkintavangit siirrettiin Riihimäen keskusvankilaan. Marraskuussa 1941 eduskunnan puhemies totesi, etteivät he ole enää kansanedustajia ja että heidän tilalleen eduskuntaan oli kutsuttu varamiehet. Keskustelu kuutosista kiellettiin lehdistössä 28. helmikuuta 1942 sisäasiainministeriön aloitteesta.[11]

Rauha ja SKDL[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moskovan välirauhan tultua voimaan kuutoset pääsivät välirauhansopimuksen 20. artiklan nojalla ulos vankilasta ja takaisin eduskuntaan, jolloin heidän tilalleen valitut menettivät kansanedustajan paikkansa. Pian tämän jälkeen kuutoset olivat keskeisessä asemassa SKDL:ää perustettaessa. Wiik valittiin liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Helo toimi Paasikiven II hallituksen valtiovarainministerinä. Vapaa Sana alkoi ilmestyä uudelleen 7. marraskuuta 1944 ja siitä tehtiin SKDL:n pää-äänenkannattaja.[13]

Tammikuussa 1945 kuutoset tekivät eduskuntakyselyn henkilöistä, joiden he katsoivat olleen vastuussa Suomen joutumisesta jatkosotaan. Kyselyssä mainittiin nimeltä entinen tasavallan presidentti Risto Ryti, entinen pääministeri Jukka Rangell ja Suomen entinen Berliinin-lähettiläs Toivo Kivimäki. Kirjailija Yrjö Soini on pitänyt tätä virallisena ”pelinavauksena” sotasyyllisyysasiassa.[14]

Eduskuntavaaleissa 1945 kuutoset asettivat SKDL:n listoille lähes yhtä paljon ehdokkaita (66) kuin kommunistit (72). Kuutoset Melttiä ja Ampujaa lukuun ottamatta uusivat paikkansa. Yhteensä eduskuntaan nousi SKDL:n listoilta 32 kommunistia ja seitsemän kuutosryhmän kannattajaa sekä neljä (vaaliliitossa olleen) SDP:n opposition edustajaa.[15] Maaliskuussa 1946 osa kuutosista oli perustamassa Sosialistista yhtenäisyyspuoluetta (SYP), joka toimi SKDL:n sisällä.[16]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Johan Helo: Vaiennettuja ihmisiä. Tammi, 1965.
  • Hannu Soikkanen: Kohti kansanvaltaa 2. 1937–1944. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, 1987. ISBN 951-9220-44-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mikko Ampuja Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  2. Soikkanen 1987, s. 194–195.
  3. a b c d e Soikkanen 1987, s. 158–196.
  4. Helo 1965, s. 11.
  5. Presidentinvaalit 1919–2006 (Tasavallan presidentin kanslia)
  6. Soikkanen 1987, s. 266, 270.
  7. Soikkanen 1987, s. 191.
  8. Helo 1965, s. 43-44.
  9. Soikkanen 1987, s. 192.
  10. Soikkanen 1987, s. 306–309.
  11. a b Jatkosota-kronikka (Gummerus 1997), s. 87. ISBN 951-20-3661-4
  12. Soikkanen 1987, s. 310.
  13. Kalevi Haikara: Isänmaan vasen laita. SKDL 30 vuotta piikkinä isänmaan lihassa (Otava 1975), s. 18–24.
  14. Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 42-47. Otava 1956.
  15. Kalevi Haikara: Isänmaan vasen laita. SKDL 30 vuotta piikkinä isänmaan lihassa (Otava 1975), s. 30–31.
  16. Atos Wirtanen: Poliittiset muistelmat (Otava 1972), s. 67–68.