Lauri Pihkala

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lauri Pihkala
Pihkala noin 1930-luvulla
Pihkala noin 1930-luvulla
Syntynyt 5. tammikuuta 1888
Pihtipudas
Kuollut 20. toukokuuta 1981 (93 vuotta)
Helsinki
Kansalaisuus Suomi
Ammatti urheiluvaikuttaja, valmentaja, yleisurheilija
Lempinimet Tahko

Lauri ”Tahko” Pihkala (vuoteen 1906 Gummerus, 5. tammikuuta 1888 Pihtipudas20. toukokuuta 1981 Helsinki) oli suomalainen yleisurheilija ja monipuolinen urheiluvaikuttaja. Pihkalan vaikutus suomalaisessa urheiluelämässä on näkynyt olympiaurheilusta kansanliikuntaan ja liikuntakasvatukseen, ja erityisen merkittävä vaikutus hänellä oli murtomaahiihtoon. Pihkala perusti muun muassa Suomen Ladun ja Suomen urheiluopiston, ja hän kehitti Suomen kansallispelin pesäpallon. Urheilijana Pihkala edusti Suomea vuosien 1908 ja 1912 olympiakisojen yleisurheilussa.[1]

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhainen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pihkala nuorena

Lauri Gummerus syntyi Pihtiputaan kirkkoherra, rovasti Aleksander Gummeruksen ja Alma o.s. Nordlundin perheen 11. ja viimeisenä lapsena. Hän oli jo lapsena hyvin innokas urheilija. Hänellä oli myös lapsesta alkaen hiukan huono kuulo, mikä esti myöhemmin hänen hyväksymisensä voimistelunopettajan opintoihin.[2] Laurin tunnetuimpia veljiä olivat Tampereen piispa Jaakko Gummerus, Vientirauha-lakonmurtajakaartin johtaja Martti Pihkala ja maanviljelystalouden professori Rurik Pihkala.[3]

Gummerus sai ylioppilaslakkinsa vuonna 1905. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa yhden lukuvuoden ajan, kunnes keskeytti opintonsa. Sen jälkeen hän suomensi muutaman veljensä kanssa sukunimensä Pihkalaksi.[4] Lempinimensä Tahko hän kertoi saaneensa ensimmäisenä opiskeluvuotenaan. Hän oli tullut ylioppilasvoimistelijoiden harjoituksiin, missä Kustaa Levälahti katsoi häntä sitomassa kengännauhojaan uimahousuihin pukeutuneena ja tokaisi, ”Mikäs tahko tuo on?”[5]

Pihkala asui vuonna 1907 jonkin aikaa Yhdysvalloissa. Palattuaan Suomeen hän jatkoi opintojaan ja valitsi linjakseen kansantalouden.[6] Hän valmistui vuonna 1912 filosofian kandidaatiksi aineyhdistelmänään kansantalous, pohjoismaiden historia, latina ja käytännöllinen filosofia. Pihkalan pro gradu -tutkielmassa verrattiin ylioppilaiden urheilu- ja opintosuorituksia.

Urheilu-ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pihkala edusti Suomea Lontoon kesäolympialaisten 1908 korkeushypyssä, jossa hän karsiutui loppukilpailusta tuloksella 167 cm, kun loppukilpailuun vaadittiin 180 cm.[7] Hänet mainitaan myös kiekonheiton karsinnan tuloslistassa, mutta hänen tulostaan ei ilmoiteta.[8] Lontoon kisojen jälkeen Pihkala vaihtoi juoksuun. Hän voitti seuraavina vuosina kahdeksan suomenmestaruutta 200, 400 ja 800 metrillä ja teki useita suomenennätyksiä. Hänen parhaat aikansa olivat 400 metrillä 51,5 ja 800 metrillä 1,58,1.[9] Tukholman kesäolympialaisissa 1912 Pihkala osallistui 800 metrin juoksuun. Hän oli kokeillut kisojen alla kasvisruokavaliota ja uusia harjoitusmenetelmiä, mikä johti voimattomuuteen ja keskeytykseen alkuerässä.[10]

Urheiluvalmentajana ja -kirjoittajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pihkala julkaisi vuonna 1908 pian ensimmäisen Amerikan-matkansa jälkeen Urheilijan oppaan ja ryhtyi Suomen Urheilulehden julkaisijaksi ja toimittajaksi. Suomen Urheiluliiton kirjasia -sarjan toisena numerona vuonna 1908 ilmestyi Pihkalan 33-sivuinen vihkonen Joka miehen koneoppi eli liikunnon merkityksestä. Siinä hän opetti miten ihmisen ”omaa konetta” eli kehoa hoidetaan ja vaalitaan ruokavalion, liikunnan ja puhtauden avulla. Hän myös varoitteli urheilun rahapalkintojen haitallisesta vaikutuksesta voimisteluaatteelle.[11]

Pihkala oli Yhdysvalloissa toisen kerran vuosien 1912–1913 aikana. Hän oli saanut Suomen olympialaiselta komitealta ja yliopistolta matkarahaa, ja Yhdysvalloissa hänen oli tarkoitus perehtyä nykyaikaisiin valmennusmenetelmiin. Palattuaan Suomeen 25-vuotias Pihkala ryhtyi Suomen Valtakunnan Urheiluliiton urheiluneuvojaksi. Hän ryhtyi päätoimiseksi urheiluvalmentajaksi, ensimmäisenä Suomessa. Samalla hän menetti kansainväliset amatöörioikeutensa ja mahdollisuutensa osallistua enää olympiakisoihin. Pihkala kierteli maata moottoripyörällään esitelmöimässä sekä perustamassa ja kurssittamassa seuroja ja neuvomassa urheilukenttien rakentamisessa. Hän kehitti tulosrajoihin perustuneen urheilumerkkijärjestelmän, joka kannusti nuoria harjoittelemaan. Hän pyrki myös innostamaan Suomen kansakoulunopettajat kanssaan samaan kansallismieliseen työhön nousevan suomalaisen sukupolven kasvattamisessa. Pihkala myös kirjoitti paljon: hän julkaisi esimerkiksi Poikain Urheilu-Oppaan ja Urheilijan Oppaan, jotka otettiin myönteisesti vastaan.[12]

Pesäpallon ja salamapallon kehittäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pihkala suomensi toisen Yhdysvaltain-matkansa jälkeen James Hopperin kirjan Tuli vanhasta konkari, joka kertoi yhdysvaltalaisesta ammattilaisbaseballista. Hän alkoi suunnitella Suomeenkin ”yhtenäistä, kansallista pallopeliä”, jolla olisi suuri tehtävä.[13] Baseball-syötön Pihkala arvioi suomalaisille liian vaikeaksi osua ja jatkoi kuningaspallon kehittämistä pitkäpalloksi baseballista joitakin piirteitä kopioituaan. 1920-luvun alussa hän kehitti pitkäpallosta vielä uusilla sääntömuutoksilla pesäpallon.[14]

Pesäpallon kehitettyään Pihkala havaitsi, että suomalaiset tarvitsivat myös syksyisin pelattavan pelin, jossa sai juosta. Hänen mielestään jalkapallo, koripallo, käsipallo ja maahockey eivät sopineet suomalaisten tarpeisiin ja koulupihoille.[15] Hän alkoikin 1930-luvulla kehitellä amerikkalaista jalkapalloa ja rugbya muistuttavaa mutta vähemmän rajua salamapalloa (alun perin "soikkopallo"). Peliä alettiin esitellä suomalaisille 1960-luvulla, mutta siitä ei koskaan tullut suosittua.[16]

Suojeluskunnissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1917 aikana, erityisesti syksyllä, Pihkalan tehtävä sai uuden piirteen. Poliittinen tilanne oli kiristymässä, ja Pihkala osallistui aktiivisti porvarillisen järjestysvallan järjestyskaartien eli suojeluskuntien luomiseen. Pihkala oli laatinut kirjasen "Nykyhetki ja urheiluväen velvollisuudet", jossa kirjoitti muun muassa:

»Ollaksemme vapauden arvoisia meidän on itse hankittava ja oltava valmiit panemaan alttiiksi kaikkemme.»
([17])

Tammikuussa 1918 käynnistyneen sisällissodan aikana Lauri Pihkala avusti Itä-Hämeen joukkojen johtajaa majuri Hans Kalmia propagandatoiminnassa.

Pihkalasta tuli sodan jälkeen suojeluskuntien yliesikunnan urheilutarkastaja. Tässä tehtävässä hän oli vuosina 1921–26. Lähes samanaikaisesti hän oli Suomen Urheilulehden päätoimittaja vuosina 1918–25. Sen jälkeiset tehtävät, Suomen puunjalostusteollisuuden työnantajaliiton sosiaalisihteeri vuosina 1927–30 ja suojeluskunnan yleisesikunnan toimistopäällikkö vuosina 1931–44, tarjosivat mahdollisuuden osallistua myös Suomen urheilun järjestötoimintaan.[18]

Pihkalan toiminnalla oli keskeinen merkitys suomalaisten osallistumisessa vuoden 1920 Antwerpenin olympialaisiin. Pihkala asetti amerikansuomalaisilta keräämänsä suuren summan valmennusrahastoksi, joka mahdollisti valmennustyön aloittamisen.[19]

Itsenäisen Suomen näkyvä urheiluhahmo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen yleisurheilun kaksi tunnettua 1930-luvun nimeä, Lauri Pihkala (vas.) ja Martti Jukola, vuonna 1931 yleisurheilukentällä kilpailujen selostustehtävissä.

Lauri Pihkalasta tuli vuonna 1927 SVUL:n urheilujaoston puheenjohtaja. Hän joutui luopumaan tehtävästä parin toimintavuoden jälkeen koska oli ennen Amsterdamin olympiakisoja 1928 toiminut Suomen olympiaboikotin puolesta. Pihkalan mielestä tärkeämpää olisi ollut kehittää kansallista urheilutoimintaa laajalla rintamalla ja jättää olympiakisat käymättä. Eroperusteena kerrottiin myös suomalaisia suosineen yleisurheilun lajikirjon ja painin lajikohtaisen osanottajamäärän supistuminen.[20]

1920-luvun lopun porvarillisessa urheilussa syntyi useampia vastakkainasetteluja joissa Pihkala oli vahvasti mukana. Aiemmin mainittu olympialaisin osallistuminen oli yksi kiistanaihe, toinen oli suhde erikoisliittoihin. SVUL:ssä oli jaostoja, mutta taloudellinen päätösvalta oli SVUL:lla ja sen hallituksella. "Tahko" Pihkala ja esimerkiksi Urho Kekkonen kannattivat itsenäisiä SVUL:n alaisia erikoisliittoja. Asiaa vauhdittamaan Pihkala perusti yhdessä näkyvien urheilumiesten kanssa urheilulehti Kirin kilpailijaksi SVUL:n omistamalle Suomen Urheilulehdelle. Pihkalan kumppaneina hankkeessa olivat Sulo "Simeoni" Kolkka, Aaro Kivilinna ja Tauno Tattari. Lopputulos oli, että urheiluliittorakenne toteutui 1930-luvun alussa, mutta Kiri teki konkurssin erityisesti Pihkalan ja Kolkan joutuessa pitkäaikaisiin velkoihin.[21]

Jatkosodan päätyttyä syksyllä 1944 Pihkala menetti työnsä kun Suojeluskunta-järjestö lakkautettiin. Toimintakenttänä oli sen jälkeen SVUL, ja SUL. Erityistä katkeruutta Pihkala koki entisen läheisen urheiluystävänsä Urho Kekkosen, Olympiakomitean puheenjohtajan ja SUL:n puheenjohtajan, siirryttyä uuden neuvostomyönteisen ulkopolitiikan kannalle. Pihkala johti marraskuussa 1946 epäonnistunutta yritystä syrjäyttää Urho Kekkonen SUL:n johdosta. Ulkopoliittisen linjan lisäksi Pihkala näki Kekkosen vikana alkoholin käytön urheilutapahtumissa. Vaikka Pihkalan yritys epäonnistui, Kekkonen siirtyi kuitenkin pian sen jälkeen kokonaan politiikan puolelle ja samalla syrjään urheilun johtotoimista.[22]

Aktiivisen järjestötoiminnan lisäksi Pihkala oli tuottelias urheilukirjoittaja. Juoksijasuuruus Paavo Nurmi totesi vähän ennen kuolemaansa arvostavansa ystäväänsä Lauri Pihkalaa suomalaisista urheilujournalisteista kaikkein korkeimmalle.[23]

Nina Sailo, Lauri Pihkalan patsas, 1988, Helsingin olympiastadionin viereinen puisto.

Pihkala propagoi erityisesti maastohiihdon puolesta, sillä hiihto vastasi hänen mukaansa laajalti eri ikäkausien makua ja tarvetta. Pitkät laturetket ovat hänen ideansa, ja hän oli ideoimassa ja perustamassa Salpausselän Kisoja, Suomen urheiluopistoa ja Suomen Latua.[1] Lisäksi hän ajoi 1930-luvulla hiihtoloman ottamista kouluvuoden kalenteriin, mikä tapahtuikin.[24]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pihkala meni naimisiin Rauna Mustakallion kanssa elokuussa 1916. He saivat viisi lasta.[1]

Pihkala asui Helsingissä Kammiokadulla (nykyinen Sibeliuksenkatu) lähellä olympiastadionia. Kerrotaankin, että ensimmäisten lumien tultua hänet saattoi nähdä hiihtämässä stadionin kentällä vaikka se oli kiellettyä.

Nuoruudessa saamansa selkävamman vuoksi Pihkala käytti kipujen helpottamiseksi kävellessään usein selkäreppua, johon oli laitettu painoksi tiiliskiviä.[25]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaimon kuoleman 1978 jälkeen Pihkalan elämänhalu ja terveys heikkenivät, ja hän kuoli 93-vuotiaana 20. toukokuuta 1981.[26] Pihkala on haudattu Tampereelle Aitolahden hautausmaalle.[27]

Tunnustuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pihkala nimitettiin ensimmäisten joukossa Kansainvälisen yleisurheiluliiton kunniajäseneksi vuonna 1928.[28] Pihkala sai Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun suuren ansioristin vuonna 1948. Samana vuonna hän sai professorin arvonimen.[29] Hänet nimitettiin Jyväskylän yliopiston liikuntatieteiden kunniatohtoriksi 1969.[30] Pihkala oli Suomen Pesäpalloliiton kunniapuheenjohtaja, SVUL:n kunniajäsen ja Urheilutoimittajain Liiton ensimmäinen kunniajäsen.[1] Pihkala nimettiin vuonna 2012 pesäpallon kunniagallerian jäseneksi.

Pihkalasta on julkaistu useita julkisia muotokuvia ja muistomerkkejä. Hänestä julkaistiin postimerkki 1988. Veistoksia on Helsingissä, Vierumäellä Suomen urheiluopiston edustalla ja Pihkalan kotikunnassa Pihtiputaalla. Pihkalan nimeä kantavat Tahko Pihkala -seura, Tahkontie Helsingissä sekä Tahkon aukio ja Pihkala-koulutuskeskus Vierumäellä.[1] Pesäpallossa Pihkalan mukaan on nimetty Hyvinkään pesäpalloilun erikoisseura Hyvinkään Tahko ja sen kotikenttä Pihkala.

Poliittiset kannat ja toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lauri Pihkalan syntymän 100-vuotispostimerkki, 1988.

Pihkala oli taistellut Suomen sisällissodassa valkoisten puolella, mutta sodan jälkeen hän vastusti SVUL:n päätöstä sulkea vuonna 1918 liiton ulkopuolelle kaikki punaisten puolella sodassa olleet yhdistykset ja seurat. Suomen urheilun kuitenkin näin jakaannuttua poliittisesti Pihkala asettui tiukasti SVUL:n puolelle ja arvosteli Työväen Urheiluliittoa esimerkiksi sen läheisistä suhteista Neuvosto-Venäjään.[31]

Pihkala ihaili kansallissosialistisen Saksan johtajaa Adolf Hitleriä siinä, että tämän onnistui suorittaa Saksassa koko väestön liikekannallepano. Pihkalan mukaan kurinalaisuus, urheilu ja terveet elämäntavat tekivät Saksan kansasta ruumiillisesti uudestisyntyneen, mitä Pihkala itsekin oli Suomessa tavoitellut. Samalla Pihkala kuitenkin uskoi, että Hitlerin politiikka johtaa Saksan vielä vaikeuksiin.[32]

Sotien jälkeen Pihkala oli mukana suunnittelemassa aseellista vastarintaa Suomessa siltä varalta että Neuvostoliitto miehittäisi maan. Hän oli mukana vuonna 1948 Oslossa vastarintaliikkeen edustajana tiedustelemassa Norjan tai Yhdysvaltain tukea siinä tapauksessa, että miehitys toteutuisi.[33]

Pihkalan näkemykset heijastuivat hänen käsityksiinsä kulttuurista:

"Myös urheilun pikkuserkku maanpuolustus kuuluu kulttuuriin sen suojelijana ja karkaisijana."[34]

Urheiluennätyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 200 m: 23,4 s
  • 400 m: 51,5 s (Tukholmassa 1912)
  • 800 m: 1.58,1 (ensimmäinen suomalainen 2.00-alitus Tukholmassa 1911)
  • 1000 m: 2.42,8 (SE 1911)
  • korkeushyppy: 1,79 m
  • seiväshyppy: 3,30 m
  • kuulantyöntö: 11,80 m

Urheilu-urallaan Lauri Pihkalan seurat olivat Ylioppilasvoimistelijat, Helsingin Unitas ja Helsingin Kisa-Veikot.

Kirjallinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Urheilijan opas. 1908
  • Jokamiehen koneoppi eli liikunnon merkityksestä. 1909
  • Koululaisurheilijan opas. 1914
  • Poikain urheiluopas. 1915
  • Pitkäpallo. 1917
  • Nykyhetki ja urheiluväen velvollisuudet. 1917
  • Pesäpallo. 1922
  • Olympialaiskisat 1 : ennen ja Pariisissa. 1924 (toimittaja Martti Jukolan kanssa)
  • Aavistuksia, ajatuksia, aikomuksia. 1927
  • "Tahkon" mukana jenkkien maassa : Tahkon ja Esko Topiaanpojan matkoja, seikkailuja ja mietteitä. 1928 (toimittaja Uuno Mattilan, myöhemmin Yrjö Kivimies, kanssa)
  • Hitaasti kiiruhtamisen kilpailu. 1934
  • Suomen latuja. 1941
  • Suomen miehen kuntokurssi. 1943
  • Olympialaiset ovella. 1952. Artikkelisarja Suomalaisessa Suomessa 1944 - 1954, SVUL:n puhekokoelmassa 1950.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kallio Kotkas (toimi) - Aimo Halila, Paul Sirmeikkö (kirj.): Suomen Voimistelu- ja urheiluliitto SVUL 1900-1960. Suomen Voimistelu- ja urheiluliitto, 1960.
  • Seppälä, Raimo: Tahko. Otava, 1982. ISBN 951-1-07056-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Heikki Klemola: Pihkala, Lauri (1888 - 1981) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 24.2.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. Seppälä 1982, s. 19–23.
  3. Facta 2001, WSOY 1985, 12. osa, palsta 751
  4. Seppälä 1982, s. 21.
  5. Seppälä 1982, s. 17.
  6. Seppälä 1982, s. 21–23.
  7. Men's High Jump results Sport-Olympic. Viitattu 27.3.2017.
  8. Athletics at the 1908 London Summer Games: Men's Discus Throw Qualifying Round Sports-Reference.com. Viitattu 27.3.2017.
  9. Seppälä 1982, s. 23.
  10. Seppälä 1982, s. 17–18.
  11. Seppälä 1982, s. 25–27.
  12. Seppälä 1982, s. 30–35.
  13. Seppälä 1982, s. 32, 36–37.
  14. Halila, Sirmeikkö 1960 s. 430.
  15. Seppälä 1982, s. 195–196.
  16. Jukka Lindfors: Pesäpallon isä keksi toisenkin lajin Yle. 24.2.2012. Viitattu 28.3.2017.
  17. Halila, Sirmeikkö 1960 s. 298
  18. Seppo Martikainen et al.: ”Urheilun järjestöllinen kehitys”, Suomi voittoon - kansa liikkumaan, s. 44. Helsinki: Yleisurheilun Tukisäätiö, 2006. ISBN 951-98952-2-1.
  19. Halila, Sirmeikkö 1960 s. 343.
  20. Vesa Tikander, Ossi Viita, Merja Vilen ja Esko Paavola (toim.): ”Menestyksen taustalla”, Sadan vuoden olympiadi, s. 52-56. Porvoo: Suomen Olympiakomitea ja WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32429-5.
  21. Antti O. Arponen, Matti Hannus, Juha Kanerva: ”Maamme luetuin urheilutoimittaja”, Martti Jukola, s. 131-133. Porvoo: Suomen Olympiakomitea ja WSOY, 2000. ISBN 951-0-25398-7.
  22. Jouko Kokkonen: ”Nationalismi muuttaa muotoaan”, Kansakunta kilpasilla, s. 249. Helsinki: Suomen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-036-3.
  23. Seppälä 1982, s. 125.
  24. Koululaisten talvilomakausi alkamassa – hiihtoloma on jo vanhuusiässä Savon Sanomat. 19.2.2016. Viitattu 29.3.2017.
  25. Seppälä 1982, s. 96–97 välinen kuvateksti.
  26. Seppälä 1982, s. 217–219.
  27. Kiveen hakatut - Lauri "Tahko" Pihkala, Yle Areena
  28. Seppo Martikainen et al.: ”Kansainväliset suhteet”, Suomi voittoon - kansa liikkumaan, s. 93. Helsinki: Yleisurheilun Tukisäätiö, 2006. ISBN 951-98952-2-1.
  29. Seppo Martikainen et al.: ”Suomen Urheiluliiton organisaatio ja johtajat”, Suomi voittoon - kansa liikkumaan, s. 44. Helsinki: Yleisurheilun Tukisäätiö, 2006. ISBN 951-98952-2-1.
  30. Jyväskylän yliopiston kunniatohtorit
  31. Seppälä 1982, s. 177–180.
  32. Seppälä 1982, s. 91–92.
  33. Niilo Lappalainen: Aselevon jälkeen, s. 120. WSOY, 1997. ISBN 951-0-21813-8.
  34. Sampsa Oinaala, Urheiluko kulttuuria, Helsingin Sanomat 3.8.2012

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kankaanpää, Matti J.: Gummerus-Pihkalan suku. Tampere: Gummerus-Pihkalan sukuyhdistys, 1992. ISBN 952-90-3779-1.
  • Kare, Kauko: Tahko Pihkala – Legenda jo eläessään. Porvoo: WSOY, 1975. ISBN 951-0-07282-6.
  • Salimäki, Harri: Isänmaan ja urheilu-uskon mies – Lauri Pihkala modernin urheiluaatteen esitaistelijana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-219-0.
  • Vasara, Erkki: Suomalaisen soturirodun puolesta – urheilumies Lauri Pihkala. Teoksessa: Karkama, Pertti; Koivisto, Hanne (toim.): Ajan paineessa – Kirjoituksia 1930-luvun suomalaisesta aatemaailmasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-746-130-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Lauri Pihkala -sitaatteja.